Peippo löysi saaliin

Ahveniston harjun pienellä suopätkällä näin pitkospuilla lepäilevän tämän kesän ensimmäisen korentoni. Kamera ei ollut mukana, joten ei kuvaa.

Siitä ryhdyin sitten pohdiskelemaan viereisen lammen korentotilannetta, olisikohan siellä jo korentoja? Lammen ympäri kameran kanssa kiertäessäni huomasin, että olihan siellä. Ainakin tämä yksi, jonka peippo reippaasti löysi ennen minua.

Yhtä tarmokkaasti (vaan ei yhtä taidokkaasti) kuin västäräkkikin se repi turhat osat korennosta irti ja lähti syötävän osan kanssa lentämään edelleen. Se on kesä nyt!

Vaskikorentoa veikkaan.

Aito kuunteleminen on vaikeaa ja silkkiuikut kierrättävät

Sitä jotenkin kuvittelee, että itse muistaa ja osaa aina kuunnella toista avoimin korvin, mutta eihän se aina niin suju. Mitä huonompi historia jonkun ihmisen kanssa on, sitä huonompaa hänen odottaa sanovan. Ja päinvastoin. Mutta luonnollisestihan muut tulkitsevat tilanteita aina enemmän väärin kuin itse 😁.

Mitä tässä kuvassa mielestäsi tapahtuu? Voisi ajatella, että silkkiuikku tuo pesälle rakennusmateriaalia. Sellaisesta tilanteesta on ihan saman näköisiä kuvia, mutta tällä kertaa kyse ei ole siitä.

Käyn kohta kuvien kera läpi koko tuohon kuvaan liittyvän tapahtumaketjun. Ensin haluan vielä sanoa pari sanaa avoimesta kuuntelemisesta. Kiire, stressi, vanhat kokemukset ja omat ennakkoluulot värittävät kuulemistamme paljon enemmän kuin haluaisimme. Kun tulkitsemme tilanteita väärin, toimimme itsekin mitä todennäköisemmin väärin. 

"Pitäkää tunkkinne" -tarina kertoo omien väärien tulkintojen ja johtopäätöksien virrasta. Melkein kaikki tuntevat tarinan, silti toimimme monesti ihan samoin kuin aina ennenkin.

"Mies ajoi matkallaan harvaan asutetulla maaseudulla aamuyön tunteina ja hänen autostaan puhkesi rengas. Harmikseen mies huomasi, että hänellä ei ollut tunkkia. Vararengas onneksi löytyi. Mies mietti, mitä tehdä. Hän alkoi katsella ympärilleen ja huomasi jonkin matkan päässä maalaistalon. Hän ajatteli, että menenpä kysymään sieltä tunkkia lainaksi.

Siinä kävellessään hän alkoi puhua sisäisesti itsensä kanssa: Kello on puoli neljä, ei siellä varmaan kukaan ole hereillä, jos siellä nyt on edes ketään kotona. Turhaa kävelen. Niin ja mistäs senkään tietää onko niillä edes autoa ja jos on, niin onko tunkkia. Niin ja jos on tunkki, niin lainaavatko he sitä ventovieraalle keskellä yötä. Eivät varmaan. Eivätkä varmaan edes avaa ovea. Mutina miehen mielessä jatkui ja jatkui...ei varmaan-tyyliin. Kun hän pääsi talon pihaan ja koputti oveen, hän oli jo aivan raivoissaan mielessään. Ystävällinen isäntä avasi talon oven ja kysyi: mikä hätänä?

Mies pui nyrkkiään ja huusi: Pitäkää saatana tunkkinne!"

Tämä lainaus on Triangleskoulutus.net-verkkosivulta.

Mutta siirrytäänpä takaisin silkkiuikkujen maailmaan. Minulle selvisi tänään, mitä tapahtuu hylätyille silkkiuikkujen pesille. Ne kierrätetään 😊.

Tässä oli muutama viikko sitten melkoisen vaatimaton pesän viritelmä, jossa pari mahtui hädintuskin parittelemaan, mutta munien hautomista varten sitä olisi pitänyt laajentaa kunnolla. Tänään pesällä näkyi liikettä.

Utelias koiras(?) lähestyi hiljaista, hylätyn näköistä pesää varovasti.

Se pääsi ihan viereen asti, eikä kukaan tullut äkäisenä paikalle.

En tiedä, miksi se kiipesi pesän päälle. Oliko kyseessä testi vai oman toiminnan naamioimista? Se näytti kuitenkin siltä, kuin se kohentaisi pesää. Mutta se vain tutki ja pulahti pian pesästä pois.

Pian osoittautui, että se olikin kovasti kiinnostunut hylätyn pesän rakennusaineista. Se pöyhi ja tutki niitä.

Otti sitten koko nokallisen pesäainetta nokkaansa.

Ja lähti lipumaan kohti omaa pesäänsä.

Parin varastelukerran jälkeen touhuun aktivoitui myös toisen naapuripesän urho. Se saapui pesälle paljon määrätietoisemman näköisesti.

Nopeasti pesältä pois ja rakennusaineita mukaan.

Eikä kulunut aikaakaan, kun se palasi tyhjälle pesälle uudestaan. Silloin ei enää tarvinnut kiivetä pesän päälle, vaan jakotavaraa otettiin suoraan pesän sivusta.

Ei ihme, ettei noita hylättyjä pesiä kovin kauan näe. Kierrättävät ne nähtävästi ihan hetkissä.

Hyvä, paha työ ja hassut naurulokit

Eilen sateet rummuttivat melkein koko päivän, mutta tänään on tullut vain kuuroja. Onhan se vain ihanaa, että kesä koittaa, tuli siitä nyt millainen tahansa. Kesä on kuitenkin pakkasen ja pimeän vastakohta.

Olen pohtinut nyt kovasti omaa suhdettani työhön. Olen todella työsuuntautunut ja se on iso osa minuuttani. Työtehtävien jatkuvassa muutoksessa asenteeni on kahtiajakautunut. Ensiksikin olen innostunut melkein kaikesta uuden oppimisesta ja uuteen heittäytymisestä. Joitain inhokkialueita on, joihin en vain tunne vetovoimaa. Ainoa upeus silloin on uuden oppiminen.

Tässä vaiheessa työikää haluaisin kovasti pitää kiinni siitä, että olen todella hyvä ainakin muutamassa asiassa. Tässä iässä osaavasta ammattilaisesta täydelliseksi noviisiksi heittäytyminen vaatisi aika ison motiivin, jotta vanhan osaamisensa ja siihen liittyvän omanarvontunnon pystyisi hylkäämään tuosta vain. Työnkuvaani halutaan siis muuttaa suuntaan, josta en löydä mitään ammatillista motivaatiota 😔.

On kuitenkin monen monta uutta ja kiehtovaa juttua, joiden vuoksi voisin hylätä kaiken vanhan melkein tuosta vain. Uudet mahdollisuudet ovat aina kiehtovia, mutta yhtälöön tarvitaan myös menestymisen mahdollisuus - siis yksilön mittakaavassa. Uusissakin haasteissa pitäisi pystyä kehittymään itsestään ylpeäksi ammattilaiseksi ja ihan kohtuullisessa ajassa.

Näitä olen pyöritellyt tahtomattani päässäni muutaman päivän ajan. Ehkä tuosta työsuuntautuneisuudesta voisi päästä eroonkin? Ehkä jotain suurempaa ehtisi tehdä työpäivän jälkeenkin? Toisaalta työpäivän jälkeen jäävä vapaa aika on kuitenkin aika rajallista 🤔.

Ihan vielä en uskalla heittäytyä tyhjän päälle. Töissä on oltava, vaikka siitä muodostuisikin tervan juontia.

Kaikki vinkit ja neuvot ovat tervetulleita! Huomaan eläväni taas yhdessä murrosvaiheessa, jossa on tehtävä ehkä kipeitäkin päätöksiä. Yritän olla murehtimatta (vaikka se on p***n vaikeaa). Yritän keskittyä kovasti myös työelämän ulkopuolisiin asioihin, vaikka työasiat puskevat jatkuvasti läpi.

Aion silti jaksaa. Tavalla tai toisella. Tänään on ollut taas jo toivon kipinöitä 👍.

Lammella 'kalastavat' naurulokit jäähdyttelevät välillä katulamppujen päällä. Hauskoja tyyppejä nekin 🤭.

Ikähaaste töissä ja valkohäntäkauris

Vaikka haluan uskoa tasaveroiseen yhteiskuntaan, koen silti jääneeni ikäennakkoluulojen hampaisiin. Kun täytin 50 vuotta, työpaikkahakemuksiini ei tullut enää haastattelupyyntöjä. Ei väliä, kuinka pätevä tehtävään mielestäni olin. En päässyt kertaakaan edes ensimmäiseen haastatteluun (yhtä poikkeusta lukuunottamatta).

Olen kehittänyt itseni kehittämistä vuosikymmeniä, mutta sillä ei monin paikoin ole mitään merkitystä. Koska olen yli 50 vuotta. Ikäennakkoluulot ovat vahvoja.

Haluaisin haastaa työelämän miettimään enemmän osaamista ja joustamista kuin vähäistä työelämäkokemusta. Ehkä molempia pitäisi olla mukana menestyvässä työtiimissä?

Valkohäntäkauriiden (-peurojen) lauma osui reitilleni. Ne kulkivat pihojen vieressä, vaan eivät pihoissa.

Tämä valkohäntä on tiineenä, maha pullottelee lupaavasti.

Ruoho maistuu kaikille. Ihana aamunäkymä 🥰.

Upeaa kesän alkua! Ja menestystä töissä iästä ja muusta statuksesta huolimatta!

Sopeutumiskykyä ja öttiäisiä 🕷 kevätluonnossa

Olen huomannut kaikkien koettelemusten seassa olevani vallan sopeutuvainen ja ratkaisukeskeinenkin. Minun murheistani pienin on ollut tuo korona, vaikken sitä yhtään vähättelekään. Elämä on tarjoillut samaan aikaan vain paljon isompiakin haasteita ja niiden kanssa on vain pitänyt jaksaa ja elää.

Olen ylpeä omasta sopeutumiskyvystäni, siitä, miten olen löytänyt uusia mahdollisuuksia kurimusten keskellä. Ja siitä, miten olen löytänyt elämän iloja vaikeissa paikoissa.

Ymmärrän mielestäni hyvin senkin, että jollain kuppi vain kääntyy nurin. Että iloa ja toivoa ei riitä. Samaan aikaan uskon, että minulla on oikeus uskoa tulevaan, raivata omaa polkuani iloon ja innostua pienistä hetkistä. Ne eivät ole keneltäkään pois. Toki minäkin välillä rämmin syvissä vesissä, mutta sekään ei ole kenenkään iloista pois.

Melkein jokainen päivä löydän jonkin ilon tai onnellisuuden läikähdyksen. Mitä enempää voisikaan toivoa? Toki etsin iloa aktiivisesti enkä jää vain odottamaan.

Tänään kävin kävelyllä metsässä iltapäivällä, kun aurinko vihdoin suostui mukaan peliin.

Kukkakärpänen vieraili valkovuokolla. Hyönteiset ovat NIIN kesää 🧡.

Sananjalkojen kevätversot ovat mahtavaa katseltavaa. Taidetta.

Tämä valkovuokko oli saanut vieraakseen jonkin hämähäkin. Kesältä vaikuttaa 💖.

Työstressiä ja ukkoetana

Työajatukset pukkaavat itsensä mukaan uniini. Joskus suoremmin ja toisinaan epäsuoremmin. Nukkuessa minun työkiireeni kuitenkin näkyvät ja tuntuvat. Hieman vähemmän, jos muista kävellä, ulkoilla, venytellä ja keskittyä hyviin ajatuksiin. Enemmän, jopa ihan mahdottomasti, jos rentoutuminen ei onnistukaan.

Toki yöaikaiset pohdiskelut myös edistävät töitä. Silloin pulpahtaa pintaan pajon käyttökelpoisia uusia ajatuksia. Silti työelämän ei kuuluisi toimia näin. Olen väistämättä tehottomampi kuin jos pystyisin nukkumaan yöni hyvin ja jättämään työt työajalle.

Olen silti onnekas. Minulla on työlähipiirissä muutama ihminen, jotka arvostavat ihanasti työpanostani ja myös kertovat sen ääneen. Iso kiitos heille!

Tämän päivän luontolöytö oli ukkoetana. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt näin isoa etanaa. Piti ihan varmistua siitä, oliko tämä haitallinen vai ei-haitallinen eläin. Viirullinen ukkoetana on harmiton eikä siihen kannata kajota.

Oli se vain värisyttävän iso!

Vuosilomaa ja rusakko ikkunan takaa

Keli ei ole suosinut täällä, mutta ei se ole tainnut suosia monessa muussakaan paikassa. En siis valita. Siirsin talvivaatteita varastoon ja ulkoiluvaatteita pesuun. Etsin netistä kantarellireseptejä ja nukuin päiväunet. Olen ollut siis vuosilomalla tämän päivän 🤭.

Keskustelimme tyttären kanssa puhelimitse henkevästi ja tosissaan arvoista. Keskustelu tuli kovasti ja ajankohtaisesti oikeaan hetkeen meille molemmille. Arvojen miettiminen ja pohtiminen ei ole koskaan niin yksinkertaista kuin sitä kuvittelisi. Ja elämä niinkuin tilannekin muuttuu jatkuvasti.

Puhelun jälkeen törmäsin virtuaalisesti villiyrtteihin ja niistäpä piti ottaa taas kerran selvää. Nyt on mitä ajankohtaisin hetki villiyrttien keräämiselle ja hyödyntämiselle. Meidän lähiyrtteihimme kuuluvat niin nokkoset kuin vuohenputketkin. Molemmat ovat terveellisiä myös kuivattuina. Jos kostea keli jatkuu, heittäydyn nokkosten ja vuohenputkien kimppuun. Näin päätin 👍.

Sillä välin edessä on pakastinten hyötytyhjentämistä. Kantarelleja riittää edelleenkin. Otettiin viikonlopun ruokalistalle pekoni-kantarellirisotto. Tavallisen pekonin sijaan käytämme jälleen kerran kalkkunapekonia.

Rusakoita on näkynyt kevätkesän myötä paljon. Tämä möllykkä oli tien toisella puolella, kun olin lähdössä kuvausreissulle. Kuvat on otettu viimeksi syksyllä pestyjen ikkunalasien läpi. Pupu ei pelästynyt. Pihalle päästyäni rusakkokin loikki jo tiehensä. Parhaat kuvat ovat aina ne otetut kuvat 👍.

Mahtavaa alkanutta viikonloppua! Suunnitelmia?

Metsäterapiaa ja kalatiiran kalastusta

Töissä on nyt niin kiirettä, että olon tasaaminen vaatii vähintään tunnin kävelylenkin metsässä työpäivän jälkeen. Tiedän sen siitä, että palaan kotiin vasta, kun olo on tyyni. Ja siihen kuluu se tunti suurinpiirtein.

Maanantaina satoi kovasti ja kieltäydyin kävelylenkistä. Seuraavana yönä nukuin huonosti ja valvoin paljon. Eilen kävelin puolitoista tuntia nautiskellen ja yöuni oli parempi kuin pitkään aikaan! Tänään sataa tihrusteli, mutta tietotekniikan pettäminen viimeisen työtunnin aikana keräsi päälle megaluokan turhautumisen ja se vaati metsäkävelyä tihkutteluista huolimatta. Ja auttoihan se taas. 

Talviaika on paha, sillä työpäivän jälkeen on pimeää eikä metsäkävelystä tule silloin mitään. Luntakin on pahimmillaan ihan liikaa tarvottavaksi. Mutta kevät on paljastanut metsämaisemat jälleen palvelukseeni. Noin vuoden kestäneen omatoimisen metsäterapian voima alkaa näkyä jo heti alkumatkasta ja lopullinen rentous tulee sitten rämpimisen aikana. Suosittelen 💖.

Puiden lehdet ovat kehittyneet hetkessä silmuista melkoisen isoiksi, kielot pukkaavat nuppuja, paikat ovat valkovuokkoja väärällään, saniaiset ojentelevat varttaan kerältä kauniisti ja mustarastaat eivät pysy nahoissaan, ne laulavat niin innokkaasti. 

Kalatiira on paljon naurulokkikollegaansa parempi kalastaja. Lammen ruutanat kelpaavat sille mainiosti ja vielä tässä vaiheessa kesää lokit eivät edes hätistele sitä saaliin saamiseksi. Kun poikaset kuoriutuvat, taistelu kalasaaliista jatkuu kovasti vielä koko lentomatkan ajan.

Antoisia kevätkesän päiviä! 

Kantarelliruokia ja huono-onninen naurulokki

Tänään tuli sade ja ensimmäiset ukkosen jyrinät tänä vuonna minun korviini. Koira ei tykännyt, mutta eipä niitä jyrinöitä tarvinnut kauaa kuunnella. Toisaalta ilo pilkahti minun mielessäni, sillä ukonilma merkitsee taas pientä muutosta ja siirtymistä eteenpäin. Ukkonenkaan ei ole jokapäiväistä herkkua.

Viikonloppuna kävimme pakastettujen kantarellien kimppuun. Kantarelleja tuli etsittyä ja kerättyä viime kesänä ja syksynä ihan täysillä. Kantarellien kerääminen on minulle kovin tuore harrastus ja valmiita keräyspaikkoja oli tiedossani vain pari, eivätkä nekään mitään runsauden sarvia. Uusia paikkoja etsiskelin pitkin kesää ja syksyä. Kaikki kantarellit, mitä ei kokattu samoin tein, pyöräytin pannulla ja pakastin. En yhtään tarjoillut muille, kuten suppiksia tarjoilen. Halusin varmistaa oman perheen herkkutarpeet ensin.

Nyt toukokuun puolivälissä tuli todettua, että aika paljon niitä tuolla pakastimessa vielä on, vaikka niitä on pitkin talvea mussuteltukin. Ensimmäinen toimenpide oli ryhtyä miettimään viikonlopulle jotain mukavaa kantarelliruokaa. Toinen toimenpide oli tarjota pakasteita hyvälle ystävälle, joka niitä sitten suostui myös ottamaan.

Olemme talven aikana kantarellikastikkeen lisäksi kokeilleet muun muassa kantarellipekonikeittoa, kantarellirisottoa ja kantarellipekonipastaa. Kantarelli ja pekoni täydentävät toisiaan makuina upeasti, kunhan ovat oikeassa suhteessa. Pekoni hallitsee helposti, jos sille antaa tilaisuuden.

Viime viikonloppuna teimme parannetun version löytämästämme kantarellipekonikeitosta. Modasimme sitä edellisen kerran kokemusten mukaan. Alunperinkin käytimme tavallisen pekonin sijaan kalkkunapekonia. Nyt korvasimme sulatejuuston tuorejuustolla (vieläpä kantarellin makuisena) ja lisäsimme hieman valkopippuria ja valkosipulijauhetta. Ja kantarelleja käytimme melkein tuplasti reseptin alkuperäiseen tulkintaamme. Lopputuloksena oli herkullinen keitto, jonka viimeiset annit nautiskelin tänään lounaalla. Voihan lurps! Kantarelli tuli makuna oikeuksiinsa, kun sitä oli riittävän paljon ja tuorejuusto teki keitosta huomattavasti raikkaampaa. Tätä tehdään vielä uudelleen 👍.

Pakastimeen kerätyt ja purkkeihin kuivatut sieniaarteet (suppilovahverot) ovat kannustaneet meitä pitkin vuotta etsimään uusia reseptejä ja kokeilemaan uusia ruokia. Nyt olemme jo hienosti kakkoskierroksella modaamassa resepteistä oman makuisiamme 🥰.

Lammella ahkeroiva naurulokki tekee isoja eleitä, mutta sen saalistustaidot ovat mahdottoman paljon heikommat kuin lammella saalistavalla kalatiiralla. Ja lammessa ruutanoita riittää kuitenkin aivan taivaallisen paljon.

Ehkä tuo välillä onnistuukin?

Ei yhtään kalaa tällä(kään) kertaa.

Parempaa kevätkesän viikkoa sinulle!

Erilaisuuden pohdintaa ja kylmänkukka

Olisi kiva joskus lukea tai kuulla sellaisen muka-keskivertoihmisen elämänkaaren tarina. Kuinka asiat ovat sujuneet, mikä on tehnyt onnelliseksi, mikä surulliseksi? Millaisia ovat olleet elämän kääntökohdat? Mitä omasta elämästään on oppinut? Mitä ei vaihtaisi pois, minkä vaihtaisi moneen kertaankin?

Julkisuuteen tulevat vain julkisuuteen nousseiden ihmisten erityitarinat. Muuten omaan tietoon tulee läheisten ystävien elämänkaaret, nekin aina rajatuin osin. Joku tietää paljon omasta suvustaan, toinen ei sitten mitään. Miten oma elämä, sen onnellisuuden aiheet ja ikävät koettelemukset suhtautuvat tavallisuuteen?

Itse olen kokenut aina olevani erilainen kuin ikätoverini. Etenkään nuorempana en ole osannut osoittaa sormella sitä, millä tavalla ja mistä syystä olisin erilainen. Tunne oli vain vahva. Toki käsitys on sittemmin myös laajentunut, mutta erilaisuuden kokemus oli vahva jo nuoresta alkaen.

Törmään usein myös ihmisiin, joiden puhetyyliin kuuluu yhtenäistäminen. "Me kaikkihan olemme jo kyllästyneitä tähän jatkuvaan etätyöhön." "Tätähän me olemme kaikki jo kovasti odottaneet (hellekelejä)." "Eikö olisikin niin ihanaa taas kokoontua yhdessä ilman turvavälejä?" "Kyllä se aika kuluu aina niin nopeasti!"

Vuosia vastailin aina automaattisesti tämän tyylisiin väittämiin eriävillä mielipiteillä. Sen sijaan, että olisin herättänyt innostunutta ajattelua ihmisten erilaisuudesta, olen aina saanut osakseni vain erilaisia mulkaisuja. Kesti silti tolkuttoman monta vuotta ennen kuin opin edes silloin tällöin pitämään mölyt mahassani 😂.

Toki edelleenkin olen aikalailla sitä mieltä, ettei elämäni ole mikään keskivertoelämä - mutta mitä, jos muilla onkin samankaltaisia vaiheita, mutta vain erilaisia? Kuinka erilaisia me sitten olemmekaan?

No niin, se siitä pyörittelystä 👍.

Kylmänkukkia olen käynyt kameran kanssa tervehtimässä jo muutaman kerran, mutta vasta eilen olivat nuput auenneena. Vain yksi kukka kummassakin rykelmässä! Oli surullista, että aikaisemmin tuuheammin kukkineet suojelut kasvit olivat näin heikossa hapessa.

Pari kuvaa kuitenkin toisesta:

Upeaa kevätviikonlopun jatkoa sinulle! Nautitaan vihreydestä, oli keli mikä tahansa!

Keväisiä elämän merkkejä luonnossa ja kevätkesän perhosia

Ensimmäinen pääskynen tuli nähtyä jo viikko sitten. Se on siis kesä nyt. Toisaalta lämpötila hivuutteli tänään 26-27 asteessa, mikä on minulle aivan liian kuumaa, joten kesä on aika selvä tulkinta tuotakin kautta 👍.

Eräs tuttava on kovasti onnellinen kesäkelien saapumisesta, sillä hänen mukaansa ulkona ei ole tähän mennessä ole ollut näkyvissä mitään elon merkkejä. En osannut ihan samastua tuohon, sillä minun kevääni on ollut elämää ja vipinää täynnä. En ole aina osannut päättää, mihin silmäni suuntaisin, kun elämä pursuilee keväiseen tapaansa.

Vielä tänäänkin mietin, kuinka surullinen olen hänen puolestaan. Jos hän ei ole havainnut keväässä tähän mennessä mitään mainittavaa elon merkkiä, häneltä on mennyt todella paljon kaunista ja ihmeellistä ihan täydellisen ohi. En tarkoita, että kaikkien tulisi olla luontohifistelijöitä. Minusta kevät on vain lumoavan upeaa ja kaunista aikaa. Olisi kovin arvokasta itselle, jos sieltä havaitsisi edes jotain kivaa elämänsä varrelle.

Meillä on esimerkiksi ollut jo kauan runsasta sinivuokkoaikaa. Tämä tuttavani asuu etelämmässä kuin minä, joten sinivuokot ovat kukkineet kyllä hänenkin lähellään. Ehkä hän ei ole kiireeltään huomannut tai sitten ei vain arvosta niitä. Kuka tietää.

Muuttolinnuista isoimmat on ehkä helpointa havaita: kurjet, joutsenet ja hanhet. Sitten on niitä pienempiä, joiden mukaan matkaa kesään lasketaan ainakin vanhoissa sanonnoissa. Kuten västäräkki.

Leskenlehdet ilmaantuivat jo ennen sinivuokkoja. Valkovuokotkin ehtivät meillä kukkaan ennen helteitä.

Silmut ovat pullistelleet puissa ja pensaissa jo jonkin aikaa. Kuusi pukkaa uutta kerkkää. Lepän norkot heruttelivat jo siitepölyjänsä allergisten harmiksi.

Lokit ovat saapuneet pelloille traktorien seuraksi. Näsiä on kukkinut jo kauan, nyt se tekee jo lehtiä. Krookukset ovat jo kukkineet, idänsinilijat ovat mitä parhaimmassa vauhdissa.

Perhosia on ollut liikkeellä jo jonkin aikaa: sitruunaperhoset, neitoperhoset, nokkosperhoset ja suruvaipat ovat liihotelleen ihan kunnon tovin. Kimalaiset, ampiaiset ja kärpäset ovat jo touhuissaan. Muurahaiset ovat heräilleet keoissaan.

Oravat ovat olleet kiihkeinä ja ensimmäiset poikaset ovat varmasti jo pesissä. Pikkulinnut ovat lennelleen hormonipöllyissään peräkkäin toisilleen flirttaillen mitään muuta havaitsematta. Fasaanikukot huutelevat reviirejään ja käyvät vaimojensa kanssa ulkona syömässä. Nyt ovat vaimotkin vähenemässä.

Meillä nurmikko oli vihreä jo viime viikolla, jolloin päästettiin ruohonleikkuri valloilleen. Perennat punkevat uutta versoa maan pinnan päälle ja puutarha alkaa näyttää taas puutarhalta.

Tässä nyt ihan ensimmäisiä mieleen tulevia kevään elämän merkkejä. Näistä mikä tahansa voi osua kohdalle, vaikkei kovasti luonnossa liikkuisikaan. Aktiiviluontoilijan kevätlista on tietenkin vielä pitempi. Toivoisin kovasti, että jokainen näkisi jokaisen kevään aikana edes yhden toivoa ja iloa herättävän luonnon elon merkin. Elämä on silloin paljon parempaa 🥰.

Tänään helteessä kuljin mielestäni metsän varjossa ja ihan hattukin oli päässä. Kuumuus iski silti. Mutta perhosia näin ihan mahtavan paljon. Erityisen runsaasti näin kangasperhosia, joihin olin jopa törmätä, sillä ne sinkoilivat suurina määrinä edestakaisin. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt tällaista massaliikehdintää.

Kangasperhonenhan on todella pieni. Usein se laskeutuu mielellään jonkin vihreän kasvin jatkeeksi, josta sitä ei huomaa, jos ei näe sen laskeutumista. Sen siipien kärkiväli on 20-26 mm. Lähempää katsottuna se on lumoavan kaunis kaikkine värisävyineen ja kauniine silmineen 💖.

Neitoperhosia liihotteli myös paljon, vaikka vain murto-osa kangasperhosten invaasiosta. Rikkireunaiset neitoperhoset ovat talvehtineet aikuisina, siksi niillä on pieniä tai suurempiakin vaurioita.

Neitoperhosen siipien kärkiväli on peräti 45-65 mm. Siis tuplasti tai triplasti kangasperhosen kokoinen.

Kolmas perhoskuva on karttaperhosesta.

Karttaperhosen siipien kärkiväli on 28-40 mm. Hieman isompi kuin kangasperhonen, mutta pienehkö.

Ohi liiteli myös sitruunaperhosia, myös yksi toisiinsa takertunut pari. Nokkosperhosia näkyi myös muutama. Kurki lensi yli ja huuteli mennessään. Mustarastas pöhähteli paikasta toiseen muutaman kerran. Keltasirkku lauloi näkymättömissä, samoin tiltaltti ja peippo.

Mutta vielä kevään elon merkkeihin: Mikä on sinulle kaikkein tärkein tai mukavin kevään elon merkki? Ja mitä haluaisit havaita, vaikkei se ole vielä osunut kohdalle?

Ihanaa kesän alkua!

Imatralla koskella

Tänään ulkolämpötila kohosi meillä 23 asteeseen. Tuli kiire etsiä kevyempiä kesähepeniä, välikausivaatteet ovat jo liian kuumia. Tein töitä parin palaverin ajan pihatoimistossa. En pidä kuulokkeista, mutta niitä on pihalla käytettävä. Palasin jonkin ajan nautiskelun jälkeen takaisin sisälle ja nakkasin kuulokkeet nurkkaan.

Tänään oli ennätysmäärä palavereita, peräti seitsemän! Mutta vastaavasti puolet palavereista oli todella  innostavia, vuorovaikutteisia ja hyvähenkisiä keskustelupalavereita, joissa kukaan ei ollut puhuva pää ja kaikki pääsivät puhumaan asiaa. Tästä päivästä jäi kiireestä ja sen pituudesta huolimatta todella upea fiilis! Tuloksena oli paljon kättä pitempää jatkoa varten ja samalla työinto koheni välittömästi. Kiitos Marjaana, Terhi, Minna ja Päivi!

Potkua tähän kiireeseen tuo tietenkin myös tuo viime viikon loma. Käytiin myös Imatrankoskella. Siellä ei vesi virrannut juuri tuolloin, mutta kosken rakenteet olivat pysäyttävän ihanat.

Tämä pikkupuro on kosken sivujuonne. Kauniisti maisemoitu. Kuvassa maassa näkyvä reppu löysi kuvaussession aikana omistajansa onnellisesti 😊.

Tässä varsinaista koskiuomaa alajuoksulla. Ei vettä, mutta sitäkin jylhempiä kiviä.

Alajuoksua toiseen suuntaan. liikuttavan rouheaa maisemaa.

Vieressä olevassa Kruununpuistossa kävin vain pikaisesti. patsaalla oli kummalliset tasavarpaat, mutta kaikkihan me olemme erilaisia ja monen muun mielestä kummallisia. En silti paljasta tässä omia kummallisuuksiani yhtään tarkemmin 👍.

Mahtavan ihanaa keväistä helatorstain odotusta. Nautitaan säistä 🥰.