Kaksi aikuista lasta ja marraskuun viime hetkiä Päijänteen rannalla

Kerron pojastani blogissani aika vähän. Hän ei viihdy valokuvissa, joten hänestä ei ole juuri julkaistavia valokuvia. Yhteiset valokuvat ovat vain omaan käyttöön. Hän asuu myös Hämeenlinnassa, joten hänen tapaamisensa on helppoa ja arkistakin. Toki voi olla, etten näe häntä välillä pariin viikkoon. Puhelimitse olemme kuitenkin yhteydessä ihan kohtuullisen tiiviisti.

Poikani on 1,5 vuotta tytärtä vanhempi ja ennen kouluikää he olivat mainio menotiimi. Eri luokille meneminen koulussa eriytti heidän kaveriporukoitaan ja sen jälkeen meno tavallaan 'normalisoitui' suhteessa muuhun maailmaan.

Poika ei juuri kokkaa ja nyttemmin olen innostunut vähintään joka toinen viikko tekemään hänelle ison annoksen broileripastaa tai -kiusausta. Resepti vähän vaihtelee, mutta poika on aina yhtä tyytyväinen ruokaan. Sieniaikaan tehtiin miehen kanssa sienisalaattiakin, mutta nyt ovat lumet olleet maassa viikon ajan eikä sienestämään lähteminen enää (onneksi) kutsu.

Edelleenkin on yhtä ihmeellistä, kuinka erilaisia lapsista voi samalla kasvatuksella tulla. Täydellisiä tyyppejä kumpikin ja niin mahdottoman erilaisia monessa suhteessa. Eikä muuten johdu vain sukupuolesta.

Moni pienempi järvi on saanut täällä jo ihan näkyvän jääpeitteen. Vain isommat vedet patsastelevat vielä vapaina. Vaikka säätiedotuksesta piilotettiinkin maanantain aikana kaikki sinne vielä aamupäivällä luvatut auringon kuvat (puolipilvistä), vapaapäivä oli tervetullut ja tuli tarpeeseen.

Päijänteen rannan kivet olivat keränneet jää- ja kuurapeitteitä.

Lumi jäi, linnut käyvät ruokinnalla

Eilen kävin Helsingissä auttamassa tytärtä hieman muuttopakkailuissa ja -siivoiluissa. Ei minusta paljoa hyötyä ollut, mutta onhan se yhdessä puuhastelu aina mukavaa verrattuna samojen asioiden yksinään paahtamiseen. Etenkin, jos on kyse vähemmän vetovoimaisista asioista.

Aurinko paistoi menomatkalla ja päivän aikanakin. Kotiin tullessa taivas oli jo pilvessä. Auringontäyteinen aika piristi mieltäni kuitenkin ihan mahdottomasti 🌞! Kuten tyttären tapaaminenkin 💖.

Enpä olisi uskonut, että marraskuun lopulla satava lumi jäisi maahan näinkin pitkäksi aikaa. Nyt maa on ollut lumen peitossa ainakin meidän hämeenlinnalaisella pihallamme jo melkein viikon. Tulevalle viikolle luvataan edelleen pakkasia. Ei kuitenkaan sitä kovasti uutisoitua lumimyrskyä, ei edes pienempää lumihipsuttelua.

Pari viikkoa sitten aloittamamme lintujen talviruokinta on kuin onkin todella ahkerassa käytössä. Kreivin aikaan laitettiin se pystyyn. Tänään näin ruokinnalla mustarastaita, järripeipon, punatulkkuja, tali- ja sinitiaisia sekä pikkuvarpusia. Aiemmin paikalla on vieraillut myös närhiä, orava ja tavallisia varpusia. Jäljistä päätellen paikalla on käynyt myös fasaani. Ja toki täytyy muistaa nuo vähemmän kutsuvat vieraat harakat ja varikset. Onneksi ne ovat kohtuullisen harvoin purjehtineet paikalle.

Kävin kameran kanssa katsomassa ruokinnan tilannetta, mutta linnut olivat epäluuloisia ja varovaisia, mokomat. Eivät innostuneet poseeraamaan ja siirtyivät nopeasti hieman kauemmas.

Talitiaisista löytyi muutama rohkea tai kovasti nälkäinen yksilö ihan näkyville asti.

Aurinko ei iloitellut pilviverhon tällä puolen, mutta sillä säällä mennään, mikä osuu kohdalle. On jokseenkin hyödytöntä valittaa säästä, sopeutuminen tuntuu melko paljon helpommalta ja antoisammalta.

Ylen pentuliveä käyn katsomassa muutaman kerran päivässä. Samalla pääsen lukemaan sivustolta pentujen painon kehityksen. Pienin musta pentu on saanut painoaan kohotettua, se on hienoa. 

Huomenna vietän saldovapaapäivän. Joustavan työajan myötä työtuntien saldo elää aina johonkin suuntaan. Vailla pieniä lapsia minun saldoni tuppaa hiljalleen aina kasvamaan. Näin marraskuun lopulla 'ylimääräinen' vapaapäivä kuulostaa hyvältä 🤍. Ajattelin hemmotella itseäni muutenkin kuin nukkumalla, vaikka toki rästitöitäkin riittää huomisen ohjelmaan. Jos minä en hemmottele itseäni vapaapäivänäni, niin kuka sen sitten tekisi?

Ihanaa alkavaa viikkoa!

Nyt on hyvä aika muistella kaikkia hyviä hetkiä

Parin yön ajan olen nukkunut jo ihan kohtalaisesti. Mieli on heti paljon parempi herätessä, niin se vain on.

Olen vähentänyt velvoitteitani - tai siis harventanut niitä. Toivon, että tällä pääsen hieman jaksavampaan olotilaan. Ylen pentuliven seuraaminen on meditoivan rauhallista katseltavaa. Välillä pistän taustalle jonkin podcastin porisemaan ja värkkään samalla käsitöitä. Kaikki ihan rennosti, ilman suorituspaineita.

Hyviin hetkiin palaaminen tekee myös hyvää. Intohimoisena kuvaajana minulla on kuvia vaikka mistä. Fiilikseen palaaminen kuvan kera on melkoisen helppoa. Tässä ollaan viime kesässä. Tytär on terve ja iloinen. Maailma on hetken aikaa vailla huolia 💖

Minä tarvitsen kuvia muistaakseni myös hyvät hetket. Olen luonteeltani vatvoja ja positiiviset asiat jäävät varjoon, jos en näe erityistä vaivaa niiden eteen.

Nyt on hyvä aika palata kaikkien mukavien hetkien pariin. Ne ansaitsevat huomionsa.

Ylen pentulive hurmaa ja paikkaa marraskuun harmautta 🥰

Marraskuisen väsymyksen ja harmauden keskellä valokuvausintokin on heikossa. Koska kuvaaminen tekee minulle hyvää, päätin eräänä lauantaina lähteä ulkoiluttamaan kumpaakin kameraa. Säätiedotus lupasi kaunista puolipilvistä taivaan ja auringon vilkettä. Toisin kävi. Oli harmaata ja satoi tämän tästä.

Otin sitten pari kuvaa kuvaamaan reissuani Kanta-Hämeen syövereissä. Tässä toinen. Jos nyt unohtaa sateen ja harmauden, niin hakatut metsäaukiot ovat ihan liian tavallista katseltavaa. Minun mielialani ei tällaisista toistuvista maisemista kohene - kesälläkään.

Joskus maisema näyttää tien viereen kovasti metsäiseltä. Kun sinne puiden keskelle sitten jalkautuu sieniä etsimään, huomaa, että metsäkaistaletta on vain vaikkapa sadan metrin matka ja takana pilkottaa joskus pelto, ikävän usein hakkuualue. Joskus metsäkaistale on vain kymmenen metrin levyinen. Kun tarkoin katsoo, näkee sen läpi. Hakkuuaukeiden väliin mahtuu sellaista pari-kolmemetristä taimikkoa, joka ei näytä yhtään metsältä.

Kun tuolla ulkona ei mieli kohene, täytyy perinteiseen marraskuiseen tapaan turvautua muihin menetelmiin. Käsityövaihde ja -innostus on tänä syksynä harvinaisen myöhässä. Yle Areenasta olen kuunnellut minulle uusia, mielenkiintoisia ohjelmia. Siinä samalla voi touhuta pikkaisen jotain muutakin.

Ylen Pentulive kertoo labradorinnoutaja Akan synnytyksistä ja pentuajasta kahdeksan viikon ajan reaaliaikaisena lähetyksenä ihan kuvan kanssa. Eilen synnytettiin ja yhdeksän pentua sieltä sitten lopulta tuli. Katsoin synnytykset pienellä pikakelauksella tallenteelta. Tällaiselle koirasynnytyksiä kokemattomalle oli melkoisen upea kokemus. Tällä hetkellä on menossa lepoa ja ruokailua 💖.

Jaksamista ja iloa marraskuuhun! 

Marraskuu ja suku riipivät

Olen lähtenyt monesta paikasta.

Sinne ei kannata jäädä, missä on tavattoman paha olla.

Siten jää helposti myös hyvin yksin. Yksin oleminen on kuitenkin mukavampaa kuin joukon naurunappina tai ihmettelyn aiheena oleminen. Niihin rooleihin olen perin väsynyt.

Äitini potee kipeää yksinäisyyttä. Isä on ollut aina hänen vierellään ja nyt tilanne on toisin. Kaikki tuntuvat olevan huolissaan äidistä, harvempi muistaa isää. Tämä on ollut aina se marssijärjestys.

Minä muistan isää, kovasti. En sen vuoksi, että jonkun tarvitsee. Isän kanssa en (yleensä) riidellyt. Meillä ei ollut taisteluja, jos ei sitten paljon yhteistäkään. Jokainen lapsi ansaitsee jonkun aikuisen, joka ei tuomitse eikä hylkää. Minulla se aikuinen oli isä. Nyt meillä on uusi tutustumisen mahdollisuus. Eikä sekään muuten ole keltään pois. Vapaaehtoistyössä löytää varmasti yhtäläisiä kokemuksia, kun vain laittaa itsensä likoon.

Anteeksi. Provosoiduin taas.

Juuri nyt tuntuu aika raskaalta äidin ja sukulaisten ristitulessa. Kaikki haluavat minulta paljon ja minun voimavarani riittävät - ei mihinkään. Juuri nyt minun pitäisi olla avain äidin hyvinvointiin. Siitäkin huolimatta, että meidän välimme ovat olleet melko kiirastulenkatkuiset niin kauan kuin muistan. En ole koskaan osannut oikeassa paikassa vaatia mitään, mutta olen aina pettänyt kaikki odotukset. Muiden mielestä minun pitäisi jaksaa ja pystyä enemmän ja sitä viestiä otan vastaan aika voimattomana.

Onneksi vastapainona on työ, joka ei kuitenkaan tuo lisäarvoa. Vapaa-ajan murheet eivät tässä yhteydessä korostu liikaa.

Elämä on
hyvää ja pahaa.

Niin kuin kolikolla on kaksi puolta,

elämäkin näyttää ääripäänsä.

Avautuminen ja kertominen ovat vaikeita taitoja.

Niihin tarvitaan hyvä kuuntelija,

joka muistaa arvostaa

ja arvioida.

Kuunteleminen ja ymmärtäminen

ovat mahdollista vasta,

jos joku avautuu.

Jos joku kertoo.

Jaksatko sinne asti?

Ja jaksatko tehdä pohdintaa siitä eteenpäin?

Käytiin koirulin kanssa metsälenkillä. Minä määrään reitin alkupuoliskon ja hän saa päättää paluureitin. Aina yhtä hauskaa 👍

Ihanaa marraskuun loppua!

Rakkaudella, Susanna

Katkeruus ja muut takiaistunteet

Katkeruus on aina paha asia, kun joku muu kokee sitä. Omalla kohdalla katkeruus on oikeutettua. Näin minusta ainakin monesti tuntuu. Katkeruus vaikeuttaa elämää rutkasti ja aiheuttaa ihan poskettomia ketjureaktioita, jotka eivät - yllätys, yllätys - ole ollenkaan mukavia.

Katkeruuden lisäksi on olemassa paljon muitakin ei-miellyttäviä takiaistunteita, jotka aktivoituvat yksittäisistä sanoista hetkessä. Siinäpä sitten olet helisemässä.

Omia takiaistunnereaktioitani olen ihan urakalla ja isolla työllä purkanut viimeisen puolen vuoden aikana. Tulos on palkitsevaa, joskin matka on ollut voimia kuluttavaa. Tavoitteena on ollut päästä käyttäytymään siten kuin haluaisin käyttäytyä, myös triggeröivissä tilanteissa. Olen päässyt pitkälle, vaan paljon matka on myös ottanut.

Se vapaus, mikä minulla on nyt monet traumani ja ärsytysnappulani ohittaneena, on mahtavaa. Aina kun en moksahda, minulla on uusia jatkovaihtoehtoja. Ja silloinkin kun moksahdan, minulla on edessäni mahdollisuus aina uuteen alkuun.

Mindfullnes ja itsemyötätunto ovat olleet avaimia minun parempaan olooni. Nyt pitää vain palautua aika ison urakan jäljiltä 👍.

 Miten sinä parannat elämääsi?

Mies lähti, koira odotti

Mies lähti
työmatkalle.

Tulee huomenna takaisin.

Koira odotti häntä kotiin

koko eilisen illan.

Nyt se on tyytynyt kohtaloonsa.

Tuli taas tuohon viereen.

Tänään näkyi sinistä taivasta.

Oli melkein valoisaa.

Käytiin pihalla ihailemassa

ennen kuin pimeys saapui.

Ei edes satanut.

Terveisiä Porista.

Vuosi sitten.

Pakkasta, velvollisuuksia ja keväisen koirastelkän ylpeät hetket

Eilen aamulla ennen isänpäiväkahveja olin suunnitellut meneväni sienimetsään rentoutumaan (ja toki niitä sieniäkin keräämään). Mutta pakkanen ja pilvinen sää vesittivät toiveeni - tai ehkä huurruttivat sen. Sieniä ei tarvita tähän taloon enää lisää, mutta sienimetsän terapeuttinen vaikutus on melkein korvaamaton. Nyt täytynee vain sovinnolla siirtyä vuodenkierrossa eteenpäin.

Lintujen ruokinta on aloitettu pihalla toistuvien pakkasten myötä maltillisesti talipalloilla ja yhden ruokintalaitteen verran kuorituilla auringonkukansiemenillä. Jospa ensi viikonloppuna lisäisi sitten ravintolatarjontaa hieman paremmaksi 👍.

Keskiviikkona menen Lahteen ja vien äidin lääkäriin. Tämä on yksi ties kuinka monesta lääkärikäynnistä, joista muilla en ole mukana. Pitäisi jäädä jollekin hoitovapaalle, jos aikoisi olla kaikessa mukana. Siihen sitten vielä matkakulut päälle... Minä pidän kiinni oikeudestani tehdä töitä ihan loppuun asti, oli se sitten jonkun mielestä loukkaavaa tai ei.

Laittaessani kalenteriin äidin lääkäri- ja hoitajakäyntejä minulle vasta selvisi, kuinka paljon terveydenhuollon palveluja ikäihmiset saattavatkaan tarvita. Niissähän se vapaa-aika pahimmillaan sitten sujuukin 😞. Etenkin, kun niitä ei koordinoida tai sovitella yhteen millään näkyvällä tavalla.

Oman jaksamiseni perään olen tässä viime aikoina huhuillut. Akut eivät tahdo enää latautua ja väsymys pursuu yli. Parin vuoden mittainen putki kuormitusta kotona ja töissä ovat tehneet tehtävänsä. Jossain vaiheessa pitäisi päästä palautumaan. Ymmärrän sen nyt oikein hyvin.

Samaan aikaan innostun töissä, kun pääsen venyttämään itseäni hieman hieman haastavamman projektin kanssa. Se vaatii veronsa, mutta se myös antaa takaisin. Toisin kuin puolipuuduttava velvollisuustyö, jota ei sinänsä ole liikaa, mutta joka ei rytmity oikein eikä tarjoa älyllistä nautintoa. Sekin vaatii veronsa, muttei anna mitään takaisin. Esihenkilöt ymmärtävät usein määrällisen kuormituksen, mutteivät aina alilaadullista kuormitusta. Vai eivätkö vain halua ottaa kantaa? Sama se, tilanne ei pohdiskelusta muutu. Jos ja kun työn määrää pitää rajoittaa, listalta jäävät tavallisesti pois kaikki innostusta synnyttävät älylliset ammatilliset haasteet.

Ja kun on marraskuu, pitää palata kevään luontokuvien pariin elvyttämään omaa kevään odotusta. Ja muistuttamaan elämän ihmeistä ja kauneudesta.

Huhtikuun puolivälissä kuvasin telkkäparia lammella. Valo oli välillä todella kaunis ja sen mukaiset olivat sitten heijastuksetkin. Pari (toivottavasti) julkaisematonta kuvaa koirastelkän ylväistä hetkistä. Näitä kuvia ottaessa sai olla vain paikoillaan, välillä hieman siirtyä valon mukaan. Muuten homma oli vain nautiskelua ja keskittymistä.

Nautintoa ja läsnäoloa vain tähän hetkeen!

Oikein hyvää isänpäivää jo hieman etukäteen!

Lauantaina, isänpäivän aattona lähdin heti aamusta ajamaan Lahteen. Ensin isän, sitten äidin luo.

Lähtiessä keli oli mitä ihanin. Vanajaveden yli ajaessani joku oli juuri kuvaamassa nousevaa aurinkoa kännykällään. Matkalla nouseva aurinko pääsi valaisemaan kevyttä sumukerrosta maan pinnan yläpuolella, kunnes sumu sakeni kunnolla.

Välillä sumu oli hernerokkaa, välillä läpikuultavaa.

Edellinen yö tuli nukuttua vielä huonommin kuin aikaisemmin, huonon unen kausi jatkaa eloansa. Onneksi ei ollut tiukkaa aikataulua.

Isä oli pirteä. Vein hänelle uusimman kuvan hänestä ja äidistä ja kiinnitin sen seinälle. Äidille olin hankkinut samanlaisen kuvan omaan kotiinsa.

Tässä vertailukuvaa isästä heinäkuun puolessa välissä (vasemmalla) ja lokakuun lopussa (oikealla).  Isän kunto oli heinäkuussa heikkoakin heikompi ja ennuste oli aika pessimistinen. Ihmeitä voi tapahtua hyvässä hoidossa 💖.

Toki isän muisti pätkii kovasti. Tänään hän kuitenkin ryhtyi yhtäkkiä pohtimaan veljeni vointia ja kuulumisia. Ihan oma-aloitteisesti ilman mitään virikkeitä. Siitä sitä juttua sitten purkautuikin kalastukseen ja muuhun. 

Olen huomannut isän kohdalla sen, että koskettaminen saa hänet rauhoittumaan ja jotenkin laskeutumaan juuri siihen hetkeen. Levottomuus rauhoittuu (melkein aina) ja yhteydet pelaavat paljon paremmin. Äitikin osaa kädestä pitäminen ja silittämisen taidon. Se auttaa yhteyden muodostamisessa aivan valtavasti. Toki isä on ainakin nyt melkoisen hempeä (paitsi nälissään). Jos hän olisi aggressiivinen, tilanne olisi varmasti aivan toinen. Mutta meillä kosketukset, silitykset ja suukot rakentavat positiivista yhteyttä paljon.

Toivottavasti miehetkin uskaltavat kosketella isiään. Ainakin tällaisissa tilanteissa. Etäisyys ei auta muistisairaan kanssa.

Jos tänään juhlistettiinkin isänpäivää minun isäni kanssa, huomenna sitä juhlistetaan rakkaan puolisoni ja lasteni isän kanssa. Oikein hyvää isänpäivää kaikille teille!

Isänpäivä lähestyy 🥰

Tähän aikaan vuodesta kannattaa ihan erityisesti ajatella oman elämänsä kiitollisuuden aiheita. Niitä on ihan viljalti, kun ryhdymme miettimään. Väsymyksen ja kiireen keskellä noiden kiitollisuuden aiheiden tavoittaminen on todella arvokasta. Muuten nuutuisimme juuri tähän.

Minä löydän voimaa läheisten ihmisten lisäksi niistä luontokokemuksista, joita en ehtinyt kiivaan kesäkauden aikana purkaa. Ajatuksena on ollut alun perinkin se, että joskus kuvattavaa on ihan liikaa käsiteltäväksi ja ne loput voi hyvin käsitellä ja käydä läpi myöhemmin. Juuri nyt, siis.

Nyt, kun luonto lepää, käyn läpi luonnon hyperaktiivisen ajan kuvia. Tasan eivät mene nämä onnen lahjat.

Tässä kuvassa on samaan aikaan orastavan muuton aikaa (elokuun loppu). Kanadanhanhet herkistyvät läsnäolostani ja ottavat suunnan kauemmaksi. Laulujoutsen ei hötkyile, vaan huoltaa itseään hyvin keskittyneesti.

Yritän hakea tuota laulujoutsenen keskittymiskykyä, ottaa tilanteen ihan rauhallisesti muusta vilinästä huolimatta. Joskus se onnistuu ja joskus taas ei yhtään. Jokainen onnistuminen on pieni voitto. Jokainen epäonnistuminen on merkki siitä, että kannattaa hieman petrata.

Ensi yönä ajattelin nukkua paljon. Huominen on taas täynnä velvoitteita. Ennen sitä kannattaa nauttia ja levätä paljon.

Isänpäiväkin on ihan juuri...

Isän kuva väreissä ja mustavalkoisena

Marraskuu on minulle kaikkein vähiten miellyttävä kuukausi. Se tuntuu soveltuvan parhaiten nukkumiseen, lepäämiseen ja voimien keräämiseen. Toisaalta kulunut vuosi on ollut ainakin minulle kuluttava ja jossain vaiheessa ne voimat on kerättävä takaisin. Miksei juuri nyt, kun ulkona on hyvin harvoin mitään viehättävää?

Pari päivää sitten aurinko heijasteli niin kauniisti, että jopa lammen taakse pysäköidyt autot näyttivät kauniin värikkäiltä! Onneksi satuin katselemaan ulos ikkunasta juuri silloin!

Vähäikkunaisille toimistoille pitäisi välittää kaunista luontokuvaa ympäri vuoden. Moni meistä jaksaisi sellaisen tuella mahdottoman paljon paremmin. Ja tuottavammin.

Edellisestä Lahti-viikonlopusta on puolitoista viikkoa. Otin silloin isästä kuvia ihan oikealla kamerallakin, mutta valon suunta oli vaikea. Tässä yksi kuva värillisenä ja mustavalkoisena. Isä hymyili reippaasti, kun pyysin 💖.

Lightroomissa kannattaa mustavalkokuvaan lisätä reippaasti kontrastia, jotta kuva tulee oikeuksiinsa.

Hyväntuulisia hetkiä marraskuuhun sinullekin!

Marraskuun kantarelleja ja kimalaiset opettelivat tutkimuksessa pelaamaan jalkapalloa

Talviaikaan siirtymisen myötä aurinko laskeekin sitten tunnin aikaisemmin kuin aikaisemmin. Toisaalta aamut ovat saaneet tunnin lisäaikaa ja aamusella näkee eteensä edelleen. Tässä onkin haastetta tulevaisuuden päätöksiin. Haluanko jälkeläisteni menevän kouluun tai töihin talvellakin valoisan tai hämärän aikaan? Tai haluanko valoisammat illat aamujenkin kustannuksella? Suomen talvessa valoisia tunteja ei vain riitä riittävästi 😞. Jompaankumpaan aikaan jäämme toivottavasti joskus tulevaisuudessa. Kellojen siirtely häiritsee nykyään unirytmiäni kevään lisäksi myös syksyllä. Se saisi jo loppua.

Tänään pihassamme vieraili melkoinen punatulkkuparvi. Mutustelivat mongolianvaahteran siemeniä isolla innolla. Ihania vieraita! 

Lauantain luontoretkeltä löytyi vielä tuoreita kantarelleja. Puoli litraa, laskeskelin siivoamisvaiheessa.

Sieniä olen kerännyt paljon ystäville ja tuttaville annettavaksi niin tuoreina kuin kuivattuinakin. Nämä kantarellit olivat ekstralöytö ja päätyivät omaan kantarellikastikkeeseen 🥰.

Eilen kuuntelin Yle Puhetta parin ohjelman verran. Tällä kertaa opin paljon uutta hyönteisistä. Kimalaiset ovat hyviä ja nopeita oppimaan. Niiden elämä kestää muutaman viikon ja sinä aikana pitää oppia paljon ja nopeasti. Ja siihen ne pystyvätkin 👍. Hyönteistutkijat ovat tutkineet kimalaisten oppimiskykyä ja tuloksia voi katsella vaikkapa tästä videosta. Tutkija Olli Loukola tiimeineen on opettanut kimalaisia pelaamaan jalkapalloa sokerivedellä palkitsemalla. Kimalaiset oppivat myös oppimalla kaverilta ja yhdessä kohtaa videota leikkikimalaisella näytettiin esimerkkiä, mitä pallolla piti tehdä. Aika upeaa!

Kimalaisten elämän lisäksi ohjelmassa seurattiin muidenkin hyönteisten elämää. Kekomuurahaiset osoittautuivat nekin paljon ennakkoajattelua fiksummiksi. Ne tunnistavat hajun perusteella, kuuluuko toinen muurahainen tai muu eläin samaan yhteiskuntaan (jossa siis voi olla useampiakin kekoja) vai onko kyseessä muukalainen, joka pitää hätistää pesästä pois. Pohjois-Suomessa elävät tupsukekomuurahaiset, jotka ovat tottuneet kylmempään ilmastoon. Eteläisemmässä Suomessa sen sijaan asustavat kaljukekomuurahaiset, jotka ovat sopeutuneet lämpöisempään ilmastoon.  Hauskoja nimiä noilla 🤭.

Tänään aurinko paistoi kauniisti. Ilahdutin itseäni tekemällä iltapäivän töitä ruokailuhuoneessa ja katselin samalla auringon ilottelua lammen viereisissä puissa ja niiden kauniita heijastuksia tyynellä veden pinnalla. Siitä tuli hyvä mieli 💖.

Jaksamista, iloa ja valoa marraskuuhun!

Radio-ohjelman vaikea valinta ja kevään laulujoutsen

Luontoreissuilla kuuntelen matkoilla autossa radiota, mikäli sieltä tulee omaan oloon kolahtavia ohjelmia. En pidä musiikin ja asiaohjelmien sekoittamisesta, sillä ne toimivat harvoin yhteen minun makuni mukaan. Tietyn tyylisistä asiaohjelmista pitävät ihmiset eivät todennäköisesti edusta kovin samanlaista musiikkimakua. Siksikin musiikkityylit vaihtelevat ja koen pientä (oikeasti aika isoakin) ahdistusta vääränlaisen musiikin kanssa. Radio menee silloin kiinni.

En myöskään jaksa kuunnella viihdeohjelmia. Niitä, joissa on useampi juontaja rupattelemassa ja naureskelemassa. Minun aivosopukoistani ei tällä hetkellä löydy tilaa sellaisen vastaanottamiseen. Radio menee jälleen kerran kiinni.

Ohjelmat, joissa kuuntelijat pääsevät soittamaan ohjelmaan, eivät sovi minulle. Luonto-ohjelmissa yritän sinnitellä, mutta usein päädyn sulkemaan radion. Kuuntelen ohjelman myöhemmin Ylen Areenasta ja kelaan kuuntelijapuheenvuorojen yli. Ne ovat usein niin vuolaita, pitkiä ja ääähhhhh... Niissä keskiössä ei enää pian olekaan asia, vaan ihminen.

Kun kuulen ohjelman, joka on selvästi suunnattu eri ikäpolvelle kuin minä, suljen radion jälleen pikaisesti. Tässä vaiheessa elämää en jaksa kuunnella lasten uhma- tai murrosiästä. Olemme hoitaneet jo osamme. En myöskään jaksa kuunnella niiden samojen ongelmien pähkimistä uudelleen, joita on joutunut pähkimään jo aikaisemmin. Huolilista on täyttynyt ihan uusista aiheista, en kaipaa sinne mukaan mitään entistä. Lisäksi huolien sijaan kuuntelisin ennemminkin kannustusta ja ratkaisuehdotuksia. Suljen siis radion pian.

Ja mainoksia en jaksa ollenkaan.

Ohjelmavalikoimani onkin aika rajallinen, mutta onneksi viihdyn autossa myös ilman hälyä. Tavallisimmin etsin kuunneltavaa Radio Puheelta. Aamuisin (ainakaan arkisin) ei kannata yrittää, silloin siellä on käynnissä ihan samanlainen kikatteleva aamu-show, kuin kaikilla muillakin kanavilla. Aamulla sellainen: ei, ei, ei. Kuin söisi grillimakkaraa aamupalaksi herättyään aamulla muutaman tunnin yöunien jälkeen väsyneenä ja pottuuntuneena. Ei!

Välillä löydän Puheelta kuitenkin mielenkiintoisia ohjelmia, joiden seuraamisen aloitan kesken tai lopetan ihan kesken. Anti on hyvää keskeneräisenäkin, mutta ymmärrän myös, että samasta ohjelmasta on paljon jaksoja kuuntelematta. Silloin palaan esimerkiksi kuvien käsittelyn ajaksi Yle Puheen pariin (Areena).

Äsken kuuntelin juuri yhden jakson verran Pyöreää pöytää. Siinä on napakassa muodossa ajankohtaisia aiheita, näppäriä sanan käyttäjiä ja mielenkiintoisia näkökulmia. Tiina Lundbergin huoltamo on toinen aina koukuttava ohjelma, jota kuuntelen niin autossa kuin kotonakin Areenan kautta. Ohjelmassa on aiheita mielen ja kehonhuollon eri aiheista. Suosittelen.

Nyt, kun on marraskuu ja aurinko laskee ennen työpäivän loppumista eikä päivälläkään usein näe pilviverhon takaa kevyttä valon pilkahdustakaan, annan itselleni luvan nautiskella muiden vuodenaikojen muistoista ja valokuvista. Tässä palaan viime huhtikuun puoleen väliin, jolloin laulujoutsenpari oli muutaman päivän ajan vierailemassa viereisellä lammella. Seuraavaan vastaavaan hetkeen on aikaa enää reilut viisi kuukautta! Väliin mahtuu itsenäisyyspäivä, joulu, uusi vuosi ja hiihtolomatkin! Tästä näkökulmasta olemme jo voiton puolella 🥰.

Ihanaa marraskuun jatkoa sinulle! Jos valoa ei riitä ulkona, lisää sitä sinne, missä milloinkin liikut. Valossa kaikki näyttää komeammalta 🥰.

Hyviä hetkiä isän kanssa

Isän kanssa käydyissä keskusteluissa on ollut iloa ja rakkautta isoon kiitollisuuteen asti. Yli kymmenen vuotta olemme olleet hyvin vähällä vuorovaikutuksella ja nyt pääsen tutustumaan muistisairaaseen ja samaan aikaan kovin välkkyyn isääni uudelleen tässä uudessa tilanteessa.

Meillä ei kotona halailtu eikä pussailtu. Nyt isä pussaa ja halaa koko isyytensä hellyydellä. En voi sanoin kuvailla, mitä se merkitsee minun maailmassani. Kuka tahansa muukin olisi otettu moisesta, mutta minulle tämä on aivan erityistä.

Perheen huumori on kulkenut isän ja äidin välimaastossa. Nyt olen päässyt tutustumaan isän ihan omaan huumorin maailmaan. Hoivakodin hoitajatkin arvostavat hänen huumorintajuaan suuresti. Huumoria on välillä vaikea erottaa muistivaikeuksista. Ne kulkevat väistämättä käsi kädessä.

Se, miten hän ilahtui hampaistani (ehkä sekoitti jälleen vähän äitiin) ja kehui siitä, kuinka näyttävät samalta kuin ennenkin, sai huumoria seuraavissa kommenteissa. Hän oli ilahtunut siitä, että ovat edelleen siistissä rivissä. Siinä nenän alapuolella 🤭. Siinä vaiheessa naurettiin molemmat ilolla.

Välillä, kun hänellä pätkii, hän saattaa kysyä, onko hänellä kaikki hampaat suussa. Osa hampaista on proteeseja ja niitä ei ole aina saatu osumaan kohdalleen. Minä varmistan hammastilanteen hänelle havaintojeni mukaan.

Paljon huumorista on sellaista aika älyllistä sanailua arjen sekaan. Isä ei ole kouluttautunut mies, joten kaikki älyllisesti haastavammat jutut hän on opetellut ihan itse.

Kännykuvat eivät ole aina kauniita, mutta niillä saa hyviä hetkiä talteen. Kuten tämän 💖.

Kuvasta päätellen ei ole ihme, että isä veikkaa minua välillä yli 80-vuotiaaksi ja lapsiamme yli 50-vuotiaiksi. Mutta saattaa noissa arvioissa olla hieman huumoriakin mukana 👍.

Olen toki lähentynyt äitinikin kanssa, mutta meidän historiamme on ihan erilainen kuin suhteeni isään. On ollut mahdottoman iso lahja päästä tutustumaan isään kahden kesken, vaikka muistisairaus vaivaakin häntä. Kaikki tämä on ekstraa.

Nyt se on tutkittu!

Olen pähkäillyt sen kanssa, kuinka paljon puoli litraa kuivattuja suppilovahveroita on tarvinnut tuoreita sieniä. Suurin osa kuivatuista suppiksistani on nimittäin juurikin puolen litran purkeissa. Olisi kivaa osata kertoa purkillisen lahjoittaessaan, kuinka paljon tuoreita sieniä siihen on kulunut. Etsin tietoa netistä, mutta tuloksena oli todella vaihtelevaa tietoa. 

Yhden artikkelin mukaan litra tuoreita suppilovahveroita painaa 300-500 grammaa. Kuivattuina niistä tulisi saman lähteen mukaan 50 grammaa. Minun puolen litran purkin sisältöni painaa noin 42 grammaa. Ihan heti en suostunut uskomaan, että siihen olisi kulunut vain vajaa litra sieniä. Nehän pienenevät kuivatessa todella paljona!

Toisen ääripään mukaan litrasta tuoreita suppiksia tulee noin 13 grammaa kuivattua tavaraa. Tuossa on aikamoinen ero. Lisäksi jaossa oli kaikenlaista tietoa näiden väliltäkin. Ei ollut näihin tuosta vain luottamista, joten tein aiheesta ihan oman epätieteellisen tutkimukseni.

Mittasin mittaan litran verran sieniä ja punnitsin ne. Noin litra tuoreita suppiksia painoi vajaat 200 grammaa, tarkalleen ottaen 194 grammaa.

Levitin ne pilkottuina leivinpaperien päälle kuivumaan ja merkitsin nämä leivinpaperit aivan erikseen tunnistaakseni ne myöhemmin massasta. Tähän kului kaksi leivinpaperillista (joita käytän kuivumisen jälkeen taas uudelleen).

Muutaman päivän kuivattamisen jälkeen punnitsin ja mittasin tilavuuden. Luku ei ole lopullinen, sillä vielä jätin sienet kuivumaan lisää. Mutta melkoisen kuivat sienet pääsivät arvioinnin kohteeksi.

Painoa kuivatuille sienille jäi tässä vaiheessa 12 grammaa.

Tilavuus oli ehkäpä noin 1,5 desiä (?).

Jos 1,5 desiä painaa 12 grammaa, 4,5 desiä painaisi 36 grammaa ja 5 desiä eli 0,5 litraa 40 grammaa. Eli todella lähelle päästään näillä mittauksilla aikaisempia arvioita.

Siis: 

Litrasta suppilovahveroita (n. 200 g) tulee kuivattuna noin 1,5 dl, jonka paino on noin 12-13 g.

Puoli litraa kuivattuja suppiksia tulee noin 3,3 litrasta tuoreita suppilovahveroita 👍. Asia on nyt sitten selvitetty. Tärkeä juttu 😂.

Meillä ei muuten töissä tarvitse enää kahteen kertaan rokotettujen käyttää maskia toimistolla. Ilahduin uutisesta ensin kovasti. Todella upeaa päästä taas näkemään lähitilanteissakin ihmisten kasvoja ja ilmeitä! Eikä se kunnon hapen saanti ollenkaan harmita. Mutta pian havahduin ajatukseen, että jos ja kun aion jatkaa vanhusten hoivakodissa käymistä, minun tulee rokotettunakin suojata itseni maskilla edelleenkin yleisissä tilanteissa. Tauti voi iskeä minuunkin. Mutta rokotettuna en välttämättä edes huomaisi sitä. Hoivakodissa vieraillessa ei voi ottaa minkäänlaista riskiä. Jatkan siis maskin käyttöä kaikissa julkisissa sisätiloissa. Onneksi muiden kasvot näkee silloinkin, kun itse joutuu puuskuttamaan maskin takana 👍.

Takana on muutama ihan kohtuullisen hyvin nukuttu yö. Lisäksi olen muistanut ja ollut mahdollisuudessa jokaisena päivänä myös pysähtyä kuuntelemaan itseäni, peilailemaan päivän parhaimpia juttuja ja olemaan tyytyväinen. Siinä on hyvää tekeviä ainesosia jo aivan mahtavasti! Tänään olen erityisen tyytyväinen yhden alansa ammattilaisen kanssa käymääni keskusteluun, joka avasi minulle taas todella paljon. Ei vain ovea hieman raolleen uusia mahdollisuuksia varten, vaan ladon pariovet kerralla levälleen, auki koko maailmalle. On niin paljon helpompi kehittyä, kun ei jää tekemään sitä yksin 🥰.

Armollista marraskuuta. Valonpilkahduksia, jos ei oikeita, niin omassa mielessäsi. Raahaa elämäsi valo myös marraskuuhun!