Päivä vanhempien luona ja äidin (onneton) keeppi

Viimeistelin äidin keepin eilen. Se oli vähän surullisen surkuhupainen tarina. Etsin siis kovasti helpon keepin (cape) ohjetta netistä. Huomasin nopeasti, että neulekeeppejä on ainakin kolmenlaisia: Lyhennetyn ponchon kaltaisia juttuja, huivimaisia pitkiä juttuja, joissa keskikohta on leveämpi (se peittää siis hartiat) ja muuten solmimisosa on kapea. Ja sitten vielä sellaisia pikkuviittoja (vähän isompiakin), jotka kiinnitettiin ylhäältä tai koko matkalta ylhäältä alas esim. napeilla. Siinäpä oli miettimistä, minkälainen keeppi olisi jotenkin sellainen, mikä äidillä oli mielessään.

Päädyin lopulta muutaman päivän ohje- ja malliselauksen jälkeen viittamaiseen, edestä kiinnitettävään malliin. Mallin piti lisäksi olla helppo (jotta voi tuhrustaa sitä tv:nkin katsomisen lomassa), kevyt (ei enää lisäpainoa äidin hartioille), mielellään palmikoita ja yksivärinen. Ravelryn malleissa ei aina ole malleihin kuvallista kaaviota, jonka käytöstä nautin. Ohjeen lukeminen vain tekstistä on työläämpää ja sitä en halunnut. Lopulta päätin lähteä tekemään keeppiä omien mielikuvieni mukaan. Kun en ole koskaan ennen tuollaista keeppiä tehnyt, omat mielikuvatkin olivat hieman hatarat. Mutta piirsin mallin ja neuloin mallitilkun. Laskeskelin sen mukaan, millaisella silmukkamäärällä lähden liikkeelle.

Äiti piti kämmekkäiden väristä ja keepin väri olisi hyvä sointua siihen. Päätin tehdä työn raa'asti 7-veikalla ja kävin ostamassa sopivan värisen keräkokoelman. Mallitilkun olin siis tehnyt jo aikaisemmin lähes samanvärisellä seiskaveikalla.

Aloitin sitten keepin neulomisen. Kaksi ensimmäistä kerrosta ovat isossa työssä aina hankalimmat. Kolmas kierros on semihankala ja sen jälkeen työ alkaa rytmittyä. Valitsin 7 veljestä -langan, koska se on hieman tuhdimpaa ja ajattelin keepin valmistuvan siitä sopivan nopeasti. Työ oli kuitenkin yllättävän hidasta ja puikotkin vaikuttivat työhön jotenkin ihan liian suurilta. Säädin käsialaani ja päätin jatkaa.

Parin päivän jälkeen huomasin jostain syystä katsoa ostamieni lankojen vyyhtejä. Lanka olikin nallea, joka on selvästi ohuempaa kuin 7 veljestä! Ei ihme, että työ eteni hitaasti! Eikä ihme, että lanka tuntui kumman ohuelta ja puikot isoilta! Eikä ihme, etteivät mitatkaan ihan pitäneet paikkaansa mallitilkusta huolimatta (sehän oli tehty 7 veljestä -langalla)!

Tässä vaiheessa en kuitenkaan enää suostunut antamaan periksi. Näillä mentiin ja keepin ohjetta piti heti mukauttaa hieman tilanteen mukaan. Jos tulisi sutta, niin sitten tulisi.

Jatkoin mallin kehittelemistä sen edetessä ja lopulta piti myöntää, että se alkoi olla jotakuinkin valmis. Ei sellainen, mitä ajattelin astetta paksummasta langasta, mutta tulipas kokeiltua 👍.

Pingoitin sen nuppineuloilla päiväpeitteen pintaan ja kostutin. Parin päivän kuluttua se oli kauniisti (tai jotain sinne päin) mallissaan. Päätin viedä keepin äidille silläkin uhalla, että hän suorasukaisena persoonana sanoisi samantien, ettei se ole ollenkaan sellainen, mitä hän haluaisi käyttää. Se olisi minulle ihan ok. Työ oli kuitenkin tehty.

Tässä lähikuvaa keepistä. Yhdistelmä palmikkoa ja valepalmikkoa. Nappi on jostain pois heitetystä vaatteesta talteen napattu. Ja keeppi painaa alle 150 grammaa eli on todella kevyt. Muuta positiivista mainittavaa en siitä nyt keksi. Mutta täytyy olla rohkeutta kokeilla! Muuten ei kehity 👍

Äiti oli kuin olikin oikein ilahtunut keepistään. Se lämmitti mieltä, sillä äidin aidot ilon eleet eivät ole olleet jokapäiväistä elämää. Äiti on sitä ikäluokkaa, joka on opetettu piilottamaan onnensa ja ilonsa. 

Äiti mainitsi jo aikaisemmin puhelimessa, että hänen kämmekkänsä ovat herättäneet kovasti positiivista huomiota. Se oli selvästikin hyvä juttu.

Oli ihanaa nähdä äiti iloisena. Ennen tätä meillä oli kahvihetki pullan kera ja se on toki saattanut lisätä ilon määrää 👍. Minusta äiti on tässä kuvassa kauniimpi kuin missään kuvassa aikaisemmin. Hyvä mieli, kauniimman näköinen.

Isä oli nukkumassa, kun saavuin paikalle. Nopeasti hän kuitenkin nousi sängystään ja suuntasi rollaattorilla kohti huoneensa ovea.

Hän 'tunnisti' minut nopeasti. Tuo tunnistaminen on kuitenkin hieman määrittelyä vaativa juttu. "Siinähän sinä olet minun ihanani!" oli tunnistamista - tavallaan. Pääasia, että hän luokitteli minut läheisten ja luotettavien ihmisten joukkoon. Tästä oli helppo jatkaa.

Esittäydyn aina alussa, mutta sitä pitää kerrata aina tapaamisen aikana. Välillä olin Annikki (=äitini) ja silloin korjasin hellästi tilanteen kertomalla, kuka olen. Pienen hämmennyksen jälkeen tunnelma jatkui yhtä lämpöisenä.

Isä oli päiväunien jälkeen hetken hieman hakusessa, mutta heräämisen myötä tietoinen mielikin aktivoitui. Isällä oli hyvä päivä. Fiilis oli iloinen ja hellä. Hän muisteli omaehtoisesti omaa äitiään, kuinka hän laittoi perheelle paljon ruokaa ja vapaa-aikaa oli todella vähän. Mutta ruoka oli kuulemma hyvää. Mummin ruokia syöneenä en muista itsekään yhtäkään ikävää kokemusta ja minä olen aika kranttu.

Käytiin läpi myös vanhoja valokuvia ja siellä uimahousuisten veljesten kuvaa tarkkaillessamme isä mainitsi, että hänen äitinsä teki heidän uimahousunsa. Oli kuulemma taitava ompelija. Ihan uusi tieto taas!

Tämänkertaiset kuvat ovat ihan kännykän kameralla otettuja. Tässä isä valmiina saattamaan minut ovelle vierailun jälkeen. Oli kyllä ihana vierailu.

Päivä oli mainio, joskin päivän reissu vie aina veronsa. Mutta sekä isän että äidin kanssa kohtaamiset olivat positiivisia ja lisäsivät hymyä. Tämä päivä oli hyvä päivä (etenkin, kun nukuin kotiin tultuani vielä virkistävät päiväunet).

Sukkatehtailua ja aika kuluu (aina) niin hitaasti

Tässä kaiken ohessa sain keepin siihen vaiheeseen, että saatoin syöksyä taas turvallisen ja rentouttavan sukkatehtailun pariin. Keepin tekeminen on ollut kiinnostavaa, etenkin kun sitä mallia olen kehitellyt omasta päästäni. Mutta rentouttavaa se ei ole ollut.

Joka toinen sukkapari piti olla jämälankasukat ja oikaisin nyt sillä tavalla, että tähän sukkapariin on käytetty vain yhden väristä lankaa. Langan vähäisyyden vuoksi tein näihin sukkiin tavallista lyhyemmät varret. Tai en siis oikeastaan tiedä ollenkaan, mikä on minun sukkapareissani ns. normaali varren pituus. Se tuntuu vaihtelevan pari parilta. Jämälankasukissa on kuitenkin aina keskimäärin muita lyhyemmät varret. Haluan päästä niiden jälkeen mahdollisimman pian seuraavan, ehyen sukkaparin väsäämiseen kiinni.

Varren pituus näissä oli 11 cm. 

Toiset vapaasti neulottavat sukat lahjalangoista ja selvästi pitemmillä varsilla: 27 cm.

Seuraavat sukat odottelevat yhteisiä työskentelyhetkiä puikoilla 😊.

Myönnän, ettei tämä mitenkään luovalta näytä, mutta malli elää pikkuisen sukkapari toisensa jälkeen. Kokeilen aina jotain (pientä) hieman uutta. Mutta kohta täytyy kyllä keksiä uusi sukkamalli 😂.

Ymmärtääkseni elämää paremmin, olen ryhtynyt taas lukemaan artikkeleita ja tutkimuksia narsismista. Ihan hissukseen, en mitenkään apinan raivolla. Vähä vähältä kuitenkin. Minä tarvitsen tietoa ja dataa melkein kaikkeen. Narsismista ei ilman tietoa selviä mitenkään, jos se tulee lähelle. Nämä ovat niitä matkoja menneisyyteen, joiden avulla yritän ymmärtää nykyisyyttä. Ihan varmuuden vuoksi varmistan, ettei kyse ole missään nimessä omasta nykyperheestäni. 

Persoonallisuushäiriöt ovat hurjia juttuja, joista puhutaan liian vähän tai niitä populisoidaan yleistämällä ja liioittelemalla. Narsistien läheisten on vaikea saada tukea, aihe on niin vaiettu.

Asiasta kukkaruukkuun: Kaikki aikuiset toistavat aina sitä, miten aika kuluu nopeasti. Minä olen joukon erilainen rikkaruoho ja minun aikani kuluu hitaasti. Työviikko aivan erityisen liian hitaasti. Ottaa pataan, kun kuulen tuon toistuvan mantran ajan kulumisesta nopeasti. Ikään kuin se olisi tosiasia, vaikka se on vain henkilökohtainen kokemus - jota minä en koe.

Onko ketään muita, joiden mielestä aika kuluu hitaasti ja joiden päivät ja viikon ovat tavattoman pitkiä?

Laura Kilpiä, Tiia-Maria NisonenElämä narsistin kanssa – vaikutukset jaselviytymiskeinot 

Perheen kesken syömässä ja tytärtä kuvaamassa

Erikoisammattitukinnon hyväksytyksi tuleminen käynnisti jonkinlaisen projektin jälkeisen tyhjyyden. Pari päivää on ollut suunta hakusessa ja voimat vähissä. Olisi tehnyt mieli riemuita tuloksesta kaikilla kanavilla, mutta ei sitä kehtaa. Monet työkaverit ovat ohittaneet vastaavat tilanteet olan kohautuksilla ja pienellä välinpitämättömyydellä. On jotenkin noloa olla niin ylpeä omista tekosistaan, vaikka aika paljon panostinkin. Kai tässä pitää esittää vaatimatonta ja suomalaista hiljaista linjaa. (HYVÄ MINÄ, SILTI!!!)

Lauantaiksi saatiin kokoon taas koko perhe ja käytiin ruokailemassa paikallisessa ravintolassa (siis sellaisessa, joka oli näin aikoina auki - hyvä, että oli!). Ravintolan valitseminen on aina melkoisen kartoituksen tulos, sillä meidän perheemme ruokamaku ulottuu todella laajalle alueelle. Ravintolassa pitäisi olla niin monipuolinen menu, että kaikille löytyisi helposti jotain. Ja ennen kaikkea tietenkin ravintolan pitäisi olla auki!!! Ei ole niin helppoa ja yksinkertaista ainakaan täällä Hämeessä. Mutta olimme tyytyväisiä ravintolamme tarjontaan ja palveluun 👍

Tyttären kanssa kävimme valokuvailemassa Aulangolla. Ensimmäinen kohde oli Verkatehtaalla, mutta unohdin kännykkäni ja sen mukana pysäköintisovellukseni kotiin. Kolikkoautomaatit olivat suljetut ja huputetut. Lompakosta löytynyt euron kolikko ei auttanut nyt tilannetta mihinkään.

Kun keli on kylmä ja kuvaukset ulkona, pysymme viimeiseen asti lämpimässä autossa ja vasta kun kohde on riittävän selvä, siirrymme ulos. Kuvat otetaan nopeasti useammasta kuvakulmasta ennen kuin nenä ja posket alkavat punottaa. Meillä on tähän jo aika hyvä yhteinen rutiini 👍

Kuvia tuli otettua paljon, mutta erityisesti itseäni varten otin lähikasvokuvia pitemmällä objektiivilla. Taustan saa silloin blurrattua (sumennettua) mukavaksi kuin itsestään. Editoin kuvia tyttärelle erä kerrallaan. Tähän otin yhden minun lempikuvistani - lähikuvan.

Minulle kuvassa tärkeintä ovat silmät ja katse. Kuvattavat itse jaksavat murehtia hymyn tai muiden olosuhteiden vuoksi erilaisilta näyttäviä kasvojen (tai vartalon) piirteitään. Usein jotain sellaista, jonka he luokittelevat omaksi heikkoudekseen ja mitä he juurin sen vuoksi erityisesti tarkkailevat. Miksi ihmeessä me jaksammekin tarkkailla omia heikoimpia puoliamme sen sijaan, että keskittyisimme siihen, mikä meissä on upeaa ja mikä kuvassa loistaa aivan erityisesti?

Minä näen tyttären kuvassa suoran ja rehellisen katseen, aidon hymyn ja läsnäolon, keskittymisen kuvaushetkeen ja siihen pysähtymisen, lempeyttä, armollisuutta, kokemusta, viisautta ja hyvää tahtoa. Hän saattaa katsoa kuvaa erilaisin silmin kuin minä, mutta toivon, että hän näkee lisäksi myös sen saman kuin minä 💖

Mitä sinä haluaisit näkyvän parhaassa valokuvassa itsestäsi? Ulkonäkösi parhaat piirteet? Luonteesi valon? Vai ehkä molemmat?

Tämä henkilökuvaus koukuttaa yhä enemmän 💯

Ihanaa tammikuun loppua sinulle!

Tammikuussa näyttää tapahtuvan vaikka mitä!

Kuvia en ole ehtinyt ottamaan, mutta toivottavasti taas ihan lähipäivinä 👍.

Meillä Hämeenlinnassa on päästy kuuntelemaan hävittäjien lentoharjoituksia oikein ilotulitusvauhtia ja useamman päivän ajan. Hieman helpompaa olisi tuohon meteliin sopeutuminen, jos siitä olisi saanut jotain etukäteistietoa. Koirakin on ollut aivan säikkynä. Mutta tänään vihdoin Yle uutisoi asiasta. Paikallisessa Fb-ryhmässä kysely lennoista on lähinnä virittänyt vitsinikkarit ja trollit liikkeelle. Oli tyhmää kysyä sieltä mitään.

27 vuotta ollaan asuttu samassa talossa ja ihan ensimmäistä kertaa täällä lennetään. Ja nyt oikein maailmanluokan tyyliin.

Äitini ottaisi mielellään keepin hartioitaan lämmittämään, mutta yksinkertaisen ohjeen löytäminen on ollut haastavaa. Englanninkieliset ohjeet eivät useinkaan käytä kaavioita, vaan kaikki ohjeet ovat kirjaimin koodattuja. Niitä on vaikea lukea. Haluaisin jotain helpompaa, silti kevyellä palmikkosäväyksellä.

Pihassa vieraili tänään peräti neljä närheä samaan aikaan. Ovat mokomat oppineet räpiköimään pähkinäautomaatin kanssa ja tyhjentävät sitä urakalla 😂. Täytyy huomenna muistaa tankata ruokintalaite ja laittaa ostoslistalle lisää rikottuja pähkinöitä. Ihania vieraita ovat kuitenkin.

Puissa ja maassakin lentelee pienten lintujen parvi. Selvästi pienempiä kuin talitiaiset, joten veikkaisin vihervarpusia. Olen välillä kiikareilla yrittänyt katsoa, onko joukossa myös urpiaisia, mutta vikkelästi ovat poistuneet paikalta ennen kuin olen saanut kiikarit ja itseni viritettyä toimintakuntoon.

Urpiainen vuosimallia 2018

Isän hauskat tokaisut jäävät toisinaan hymyilyttämään päähäni. Viime kerralla isä tarvitsi ensin apua ja sitten ei tarvinnutkaan, kun hoitaja saatiin vihdoin paikalle. Nuori hoitaja yritti siinä avittaa tilannetta, kun paikalle saapui hieman kokeneempi hoitaja - henkilöstöpula oli ilmeinen, nuoren hoitajan puhelin oli soinut jo monesti.

Kokeneempi hoitaja ei ollut yhtä kärsivällinen kuin nuorempi kollegansa ja hän kysyi hieman tuskastuneena isältäni, että miksei hän ollut kertonut hoitajalle, ettei tarvinnut apua. Kuuntelin keskustelua hieman kauempaa ja isä ihmetteli takaisin, että ei hän ole nähnyt mitään hoitajia. Kokenut hoitaja vastasi siihen, että tuollahan se on, aivan takanasi. Siihen isä vastasi paljon puhuvasti, että niinpä niin! Eihän siinä voinut hihittelemään ryhtyä, mutta ei tietenkään isä voinut nähdä takanaan olevaa hoitajaa. Hieman aikaisempi hetki puolestaan ei enää ollut hänen muistissaan.

Tänään oli tuotekehityksen erikoisammattitutkinnon arviointikeskustelu ja suoritukseni on nyt hyväksytty. Tutkintotodistus tulee postissa lähiaikoina. Puolentoista vuoden tahkoaminen on tullut päätökseen, nyt on hyvä olla. Opit otan ehdottomasti käyttöön jatkossakin. Huikean paljon olen oppinut (ja saanut aikaankin) tänä aikana. Koulutus tehtiin oppisopimuskoulutuksena työn ohessa ja työnantaja kustansi koko hoidon. Tässä ensimmäisessä ryhmässä meitä oli vajaa 20 osallistujaa ja uusia ryhmiä on käynnistynyt kaksi sen jälkeen. Mahdottoman upea mahdollisuus itsensä kehittämiseen!

Ihanaa tammikuun jatkoa! Mitä se sitten tuokaan tullessaan 💖

Vierailulla vanhempien luona

Kävin parin viikon tauon jälkeen levänneenä molempien vanhempien luona sekä heidän kodissaan.

Ensin oli retki isän luokse. Hän oli hyvällä tuulella. Urheilukilpailut olivat nyt tiiviisti puheissa. Hän oli ilahtunut minut nähdessään (kysyttyään ensin, kuka oikein olin) ja havaitessaan, että joku vielä on hengissä. Isän pikkuveljen kuolema on selvästikin hahmottanut kuoleman läheisyyden syvälle hänen mieleensä. Hän oli myös ilahtunut siitä, että äitikin on vielä hengissä. Nauhoitimme pienen videon äidille isältä. Isä esiintyi kuin puoliammattilainen konsanaan. Äitikin oli tyytyväinen nauhoitetun videotervehdyksen saatuaan.

Olin varannut termoskannuun kahvit kahvihetkeä varten, mutta isä oli enemmän orientoitunut ruokailuun, kuin sen pilaavaan kahvitteluun 👍.

Äiti oli yllättävän terveen ja jaksavaisen oloinen. Hänen äänensä kantoi kuuluviin asti ja hänen ajatuksensakin kulki mainiosti ja helposti seurattavasti. Kävelimme keskustelun jälkeen yhdessä hänen kävelyreittinsä läpi. Äidillä on kipuja, jotka rauhoittuvat vain kävellessä. Muuten äiti näytti paremmalta kuin aikoihin. Ryhti oli hyvä ja asenne tarmokas 👍.

Vierailun jälkeen osastolla oli kahvihetki, jonne äiti suunnisti hyvin määrätietoisesti. Kahvihetki oli selvästikin hyvä hetki 💖

Ihanaa tammikuun jatkoa sinulle! Kohti kevättä on matka tästä, minuutti minuutilta 💝.

Luovuuden historiallisilla lähteillä: Isän kirjoneuleslipoveri

Tänään oli Lahti-päivä ja kävin tervehtimässä niin isää kuin äitiäkin. Lisäksi kävin heidän kotonaan käymässä postin läpi, jotteivät laskut jää maksamatta.

Molemmat vanhemmat olivat reippaalla tuulella, siitä lisää seuraavassa julkaisussa. Kotona siivoilin sitä härdelliä, mikä ensiavun jälkeen sinne oli jäänyt. Käsiini osui tutun näköinen neule, jonka olemassaoloa en enää muistanutkaan.

Isälle tekemäni slipoveri jostain 80- ja 90-lukujen vaihteesta. Silloin kirjoneule oli kovasti mukana käsitöissä. Täytyypä joskus laittaa kuva myös miehelleni tekemästä kirjoneulepuserosta 👍.

Pitkän käsityötauon jälkeen palasin jälleen kovin arkisiin käsitöihin ja kirjoneuleet ovat olleet vähemmän suosiossani. Saa nähdä, mitä aika tuo tullessaan.

Koulussa aikoinaan en tykännyt yhtään käsitöistä ja arvosana 8 merkitsi sitä, ettei tällä alueella juuri lahjoja ole (suhteutettuna siis monien muiden aineiden 9 ja 10). Onneksi harjoittelu päihittää luontaiset lahjat mennen tullen. Käsityöt ovat ehdottomasti tärkeimpiä rentoutumiskeinojani nykyisin. Miksei myös luovuuden lähteitäni 😊.

Millä sinä rentoudut? Ja miten saat purettua luovuuttasi?

Motivaatiopuhe: Riskejä ja mahdollisuuksia

Arki iski, mutta minä iskin takaisin vielä kovemmin 🤭.

Työ tuntuu sitä enemmän puurtamiselta, mitä useampi ihana työkaveri vaihtaa tai suunnittelee vaihtavansa työpaikkaa. Pyrin keskittymään siihen, mitä minulla työssäni on, enkä siihen mitä siitä poistuu. Välillä ihmettelen, miksei juuri missään osata/haluta hyödyntää keski-ikäisten nälkää kehittyä työssään lisää, oppia jotain enemmän ja olla entistäkin parempia. Osaaminen ja motivaatio valuvat hukkaan (enkä puhu vain omasta puolestani) ja tyrkylle tulevat rutiinit sammuttavat ilon melko perusteellisesti.

Pitäisiköhän meidän(?) perustaa yritys pettyneiden asiantuntijoiden ja esihenkilöiden osaamisen yhdistämiselle?

Jos olisin auto, minun vaihtoarvoni olisi varmaankin melko heikko. Mutta käyttöarvoni olisi melkoinen. Koneeni on hyvässä kunnossa, kehitysohjelmani hyvässä vauhdissa ja takuuni varma. Mutta ihmisiä ei mitata niin. Ikävä kyllä. Minun pitäisi perustaa oma yritys päästäkseni tästä jotenkin eteenpäin kohti ammatillisia unelmiani. Ehkä niin päädyn tekemäänkin jossain vaiheessa, sillä paikoilleni en vain voi jäädä. Elämä kulkee eteenpäin.

Kaikki vaikeat vaiheet elämässä vaativat pysähtymään ja jättämään kaiken muun odottamaan. Pysähtyminen on ok. Olen tehnyt sen monesti ja se on ollut uuden tilanteen yllättäessä todella tarpeellista. Vaikeita vaiheita ja kriisejä voi kuitenkin kerääntyä yhden ihmisen elämään vaikka kuinka paljon. Kaikkea ei kannata pysäyttää odotellakseen parempia aikoja. Tätäkin elämää pitää elää tuossa samalla ja vieläpä ihan nytku-periaatteella (nyt kun on tällainen tilaisuus elämässä...).

Laatujohtamisen puolella puhutaan riskeistä ja mahdollisuuksista samassa yhteydessä. Ja niinhän ne ovatkin, samaa aihetta. Riski on kolikon toinen puoli ja toisella puolella elää mahdollisuus. Aina kannattaa pitää molemmat mielessä, muuten mennään metsään (syvälle).

Suomalaiselle ei ole tyypillistä keskittyminen mahdollisuuksiin tai etenkään niistä puhuminen. Mutta miksi ottaa riskejä, jos ei tavoittele mitään? Ja miksi ihmeessä jättäisi tavoittelematta mitään?

Elämän paras aika on juuri nyt. Hyödynnä sitä 💖

Talvipäivän ihanuutta ja ripelankasukat

Vuodenvaihteen puolilöllöilyt ovat ohi ja nyt on sitten siirryttävä ihan oikeaan arkeen. Eikä se niin pahaa ole, tänäänkin palaveerasin monen todella mukavan työkaverin kanssa 😊. Oikein mukava päivä oli!

Tänään oli mahtavan kaunis ilma, mutta pakkanen huiteli 17 asteen molemmin puolin, eikä pikalenkki ulkona lounaan yhteydessä yhtään kutsunut. Mutta katselin ikkunasta ulos ja käytin koiran pihalla pissalla. Kylmä oli silläkin, eikä se malttanut mennä kovin kauas hankeen, vaan pissasi ihan lähelle. Tuli ihan sovinnolla sisäänkin, eikä tarvinnut kantaa, niin kuin välillä (=usein).

Ihan fiilistelyn vuoksi muutama loppiaiskuva tänne vielä.

Pilkkiteknologia on selvästi kehittynyt minun lapsuuden vuosistani. Jonkinlainen kalatutka tai -navigaattori tuo taitaa olla.

Sukkatehtailuun olen ottanut tavoitteeksi, että joka toinen sukkapari tulisi tehtyä ripelangoista. Johonkin niitäkin olisi hyvä käyttää. Joskus määrät ja sävyt osuvat paremmin yhteen kuin joskus toisella kerralla. Ennen vein lankajämät töihin Saaralle, joka ahkerana ja ympäristöystävällisenä ihmisenä kierrättää langan kuin langan uuteen elämään. Nyt kun emme tapaa enää toimistolla, olen yrittänyt itse taklata haastetta. Joskus se jaksaa tökkiä aika paljon, niin kuin nyt. 

Nämä ripelankasukat (jämälankasukat) ovat jommalle kummalle meidän perheen miehistä. Kummalla nyt ensin sattuu taas akuutti sukkatarve iskemään. He ovat onneksi kovin laajamielisiä sukkien suhteen. Sininen väri on kummankin mieleen. Nämä ovat nyt valmiina sukkakorissa odottamassa käyttöönottoa, mutta jotain taiteellisempaa pitäisi keksiä seuraavia ripelankaprojekteja varten. Olisi mukavaa nauttia myös sukkien tekemisestä, niin kuin omavalintaisissa sukkaprojekteissakin käy. 

Kirjoneuleeseen voisi saada hukattua pieniä määriä jämälankoja, mutta lankojen sävyjen mätsääminen yhteen voi olla minun silmälleni vaativa haaste.

Onko sinulla hyviä ideoita ripelankojen hyötykäyttöön? Vai olisiko sittenkin parempi idea lähettää langan loput Saaralle jatkossa postissa? En ole tosin nyt kysynyt, vieläkö hän huolisi niitä, mutta...

Nyt puikoilla on uudet sukat valmistumassa ja niiden jälkeen olisi seuraavan ripelankahaasteen aika.

Upeaa valoistuvaa tammikuun jatkoa!

Kaunis ja rauhallinen lepopäivä

Tänään oli kaunis pyhäpäivä. Pilvisenä ja harmaana käynnistynyt päivä kirkastui lopulta, se lämmitti mieltä mahtavan paljon.

Otin kamerat mukaan ja lähdin ilman erityisiä tavoitteita tutkimaan ympäristöä. Ajoin ensin luistelukentän vierestä, mutta siellä ei ollut toivomaani hyörinää. Jatkoin pienempiä teitä pitkin eteenpäin ja nautiskelin auringosta ja maisemista. Mitään kuvattavaa en löytänyt. Mielen rauhaa ja silmän iloa senkin edestä.

Tämä keli mahdollistaa jäällä liikkumisen ja rannan tarkkailun eri suunnasta kuin tavallisesti. Meillä ei ole hienoja kävelybaanoja, ihan umpilumessa piti tarpoa, jos ei sattunut löytämään jonkun muun jalan jälkiä. Mutta tarpominenkin oli mukavaa puuhaa.

Aurinko paistaa vielä matalalta ja varjot ovat pitkiä. vaan sekin on eräänlainen tämän vuodenajan hieno erityispiirre (silloin kun se aurinko sattuu paistelemaan).

Varjot osuivat voimakkaasti niihin kohtiin, joita ajattelin kuvata. Toiset paikat olivat puolestaan pilkkijöiden käytössä. Pääsinpä muuttamaan ajatuksiani muutamaan kertaan ja kuvaamaan ihan erilaisia juttuja - tai ainakin eri suunnasta.

En yleensä kuvaa vastavaloon, mutta nyt se oli paras vaihtoehto, joten ei kuin kokeilemaan.

Melkein kaikissa kuvissa kykkii pilkkijä ja välillä toinenkin jossain päin maisemaa. Vähemmän niitä pilkkijöitä silti oli, kuin olin kuvitellut. Autoja oli parkissa todella paljon, joten osa lienee kävellyt tai kelkkaillut vähän kauemmaskin.

Rannalla päivysti kaukoputkien ja kameroiden kanssa lintujen tarkkailijoita merikotkia tähyämässä. Tällä kertaa en nähnyt yhtään merikotkaa.

Lehtipuiden ja -pensaiden oksat olivat jään koristelemat. Auringon valo sai ne näyttämään entistäkin kauniimmilta.

Muutaman kerran ajatus livahti velvoitteisiin, mutta muuten sain pidettyä itseni läsnä hetkessä ja nauttimaan luonnon kauneudesta sekä kiireettömyydestä. Kyllä teki hyvää!

Huomenna on kolmannen koronarokotteen aika. Ja vapaapäivä.

Ihanaa alkavaa viikonloppua!

Uudet sukat ja muistoja isovanhemmista

Tässä vaaleanharmaat valepalmikkosukat hieman levennetyllä varren yläosalla. Muuten samanlaiset kuin aikaisemmat ruskeat, mutta näissä varren yläosa on hieman leveämpi ja rennompi. Tykkään näistä. Nämä menevät säilöön odottamaan hyvää tilaisuutta.

Satu-serkkuni etsi ihanasti kuvia isäni lapsuudesta ja nuoruudesta. Viikonloppuna käytiin isän kanssa kuvia läpi toisen kerran ja nyt hän suhtautui niihin perin positiivisesti.

Tässä kuvassa ovat mummini ja pappani (isän puolelta). He ovat selvästikin kaupungilla kaupunkiasuissa, sillä minun muistikuvani heistä ovat heidän kotioloistaan, joissa pukeuduttiin rennommin.

Olin jossain vaiheessa heillä päivähoidossa, isä oli töissä ihan heidän lähellään. Pappa lopetti tupakan polttamisen syövän havaitsemisen jälkeen. Sen jälkeen hänellä oli pieni kaappi täynnä Sisu-askeja. Mummi sanoi, että ne olivat papan tupakoita.

Pappa sitten kuitenkin kuoli lopulta keuhkosyöpään ja mummi kuoli pian papan jälkeen. Olen ollut noin kymmenvuotias heidän kuolemiensa aikoihin. Muutimme sitten asumaan mummin ja papan kotiin, isän lapsuuden kotiin. Minä vaihdoin koulua ja vähäiset ystävät vaihtuivat uusiin vähäisiin ystäviin.

Muistot mummista liittyvät eniten päiväunihetkiin. Kävimme päiväunille puuvuodesohvalle. En löytänyt hyvää kuvaa mistään, mutta puusohvaa googlettelemalla pääsee alkuun. Mummin puusohva oli vuodesohva, joka avattiin sivusta leveämmäksi. Siinä nukuimme. Mummi reunalla ja minä seinän puolella. Mummi nukahti monesti ensin ja yritin aina kiivetä hänen ylitseen vapauteen haluttomana nukkumaan. Mummi huomasi yritykseni kuitenkin jokainen kerta ja päädyin aina lempeästi takaisin sohvalle lepäämään, johon sitten pian nukahdin 💖.

Ihanaa, leppoisaa loppiaisen aikaa!

Nyt on aika nollata, levätä ja aloittaa jotain uutta, jos siltä tuntuu.

Välillä niiiiiin väsyttää tämä arki. Onneksi on luonto (ja muita hyviä hetkiä)

Vanhassa kotikaupungissa vierailut eivät muutu yhtään helpommiksi. Kummankin vanhemman laitoshoito teettää lisää aikatauluhaasteita ja ihan käytännön elämän haasteita. Listalla on pitkä rimpsu asioita, jotka pitää vain hoitaa. Auton vakuutuksen keskeyttäminen, lehtitilausten lopettaminen, ilmaisjakeluiden pysäyttäminen ja ne laskut. Niiden kanssa riittää touhua ilman valtakirjoja. En tiedä, hyväksyisikö pankki enää minkäänlaista valtakirjaa tässä vaiheessa.

Jääkaappi pitäisi tyhjentää pilaantuvasta tavarasta. Äiti tarvitsee huulirasvan. Huusholli on ihan niiltä jäljiltä, mistä äiti on haettu ambulanssiin. Verta ei ole missään, mutta matot ovat kasassa ja tavarat sillä sun täällä. Kotihoitokin irtisanoi hoitosuhteensa äitiin. Uusi taho on nimetty, mutta täytyy seurata, miten äidin hoitoprosessi etenee.

Isä oli pirteällä tuulella. Yritti paraikaa kiivetä kaiteiden yli sängystään pois, kun hoitaja päästi minut hänen huoneeseensa. Huoneet ovat lukittuina kai asukkaiden rauhan takaamiseksi. Samalla omasta huoneesta tulee vähän vankila, sillä hälytysnapit ovat sängyn ulottumattomissa. 

Kaiteet oli nostettu isän sänkyyn, kun hän oli lähtenyt kävelemään ilman rollaattoria. Seuraava vaihe oli kiivetä sängystä pois.

Juttua riitti ja minäkin olisin ollut parempaa seuraa, jos en olisi ollut niin väsynyt. Hän tuskin kuitenkaan huomasi tilanteessa mitään poikkeavaa.

Käytiin läpi valokuvakansiota ja tällä kertaa isä suhtautui hyvin, ihan innokkaasti jopa. Niin ne päivät ja hetket eroavat toisistaan.

Vähän ennen lähtöäni isä kysyi halatessamme, olenko lihonut. Mitäs siinä muutakaan voi kuin myöntää, että olen varmasti vähän lihonut. Isä mittaili summittaisesti kokoani ja nähtävästi olen vielä ihan ok 😂😂😂😂😂. Pituutta nippa yli 160 senttisenä lapsuuden kodissa asuessani painoni oli noin 44 kiloa. Joskus hieman yli, joskus alle. Täytyy myöntää, etten ole enää (onneksi) ihan noissa mitoissa.

Erityisen ilahduttavaa oli, että tälläkin kerralla erotessamme isä muisti vielä nimeni ja käytti sitä ihan oma-aloitteisesti. Tavatessa sukulaisuussuhdetta piti hieman selittää ja aukaista, mutta erotessa hän vielä käytti nimeäni. Voi olla, ettei näitä kertoja ole monia.

Myönnän olevani todella väsynyt ja uupunut kaiken tämän touhun keskellä. Olin kuoleman väsynyt Lahdesta kotiin tullessani ja seuraavan yön nukun aina levottomasti ja heikosti. Olisi niin upeaa olla sellainen sikeäuninen tyyppi, jota päivän tapahtumat ja tulevaisuuden huolet eivät yöllä vaivaa!

Lahdessa havaitsin vihdoin myös sen kuormittavan tekijän, että Lahti on minulle kaupunkina kovin epämieluisa. Minulla on melkoisen vähän hyviä lapsuuden ja nuoruuden muistoja vanhasta kotikaupungistani. Se ei tietenkään ole kaupungin vika. Kaupunki itsessään on tarjonnut mahdollisuuden niihin erityisiin hyviin kokemuksiin, joita tuolta ajalta muistan. Päällimmäisenä mielessä ainakin tällä hetkellä on ystävien vähyys ja vaihtuvuus, pakkoharrastukset, jatkuva ulkopuolisuuden tunne yhteisöllisissä tilanteissa, ankara kotielämä ja uudelleen ja uudelleen pilkatuksi tuleminen.

Hyviä kokemuksia tuli yleisurheilusta, kuvaamataidon tunneista pääsemisestä, teatterissa esiintymisistä ja poikakaverista, nykyisestä miehestäni.

Ehkä pitäisi tutustua (jollain ihmeellisellä, jostain siunaantuvalla ajalla) Lahteen uudelleen ja luoda siihen uutta, parempaa suhdetta.

Lahti-päivä pitää jatkossa sijoittaa aina niin, että pääsen lepäämään seuraavan päivän. Ja niin, etten kuluta edellistä päivää etukäteismurehtimiseen. Minulla on selvästikin vielä paljon asioita tahkottavanani.

Pari oravakuvaa tähän vähän kuin loppukevennykseksi. Elämässä on onneksi paljon hyvääkin. Ison kuorman alta kurkistavana se ei ole aina niin itsestään selvää, mutta päivä kerrallaan täytyy iloita kaikesta ihanasta eteen tulevasta!

Kiitos, kun olet olemassa ja käyt lukemassa. Olet henkireikäni 🥰💖. Ei silti paineita 👍.

Pitkästä aikaa kameran kanssa pihassa ja jopa ystävän kanssa lenkillä!

Vihdoinkin hetki kameran kanssa. Valokuvaaminen on minulle tärkeä ja elvyttävä harrastus/intohimo, mutta tarvitsen valoa. Kamera jaksaa nillittää puolihämärän valon kanssa, vaikka silmä rekisteröisi kelin kuinka valoisaksi.

Kuvaan vain pakon edessä huonossa valossa. Tai jalustimen avulla maisemaa pitkällä suljinajalla. En myöskään nauti kylmässä kuvaamisesta. Suostun siihen vain muutaman kerran vuodessa. Kylmä on minun asteikossani yli 5 pakkasastetta.

Hämärän ja kylmän karttaminen rauhoittaa vuodessa muutaman vuoden kuvaamiselta. Jotenkin se aika täyttyy aina jollain muulla - tylsää ei ehdi tulla.

Tänään aurinko paisteli hetkittäin pilvien välistä - matalalta, mutta kuitenkin. Oli hyvä hetki mennä harjoittelemaan kuvaamista omalle pihalle. Olin sopinut lenkkitreffit hyvän ystävän kanssa iltapäiväksi ja sitä ennen katsoi Tour de Ski:tä, joten aikataulutus vaati kellon seuraamista.

Pihalle ruokinnalle oli saapunut pitkästä aikaa myös orava. Se oli iloinen yllätys. Punatulkkukoiras tuli hetkeksi hengailemaan seuraksi ja lenteli sitten takaisin omiensa luo. Talipallohökötys on tässä tyhjillään, mutta alempana on kunnon rasvasiemenpötkylä lintujen ilona. Ihan samassa rytäkässä on myös kuorittuja auringonkukan siemeniä.

Viereisessä omenapuussa riippuu pähkinän puolikkailla ladattu ruokintalaite, siihen kurre ei oikein päässyt yrityksistä huolimatta käsiksi.

Mennyt vuosi on ollut vähintään yhtä tapahtumarikas kuin edellinenkin. Nyt alkanut vuosi saisi minun puolestani olla paljon levollisempi ja seesteisempi. Siihen ei voi ikävä kyllä itse juurikaan vaikuttaa. Nyt vain silmät ja sieraimet kiinni ja kohti uusia seikkailuja!

Kävelylenkki hyvän ystävän kanssa oli eheyttävä. Kummallakin meistä on voimia ja jaksamista vaativa työ, omien ihmissuhteiden oman ydinperheen ulkopuolella tuppaa jäämään jalkoihin niin kuin kaikki muukin itsestään huolehtiminen. Olisikohan siinä ainesta uuden vuoden lupaukseen: Enemmän ja useammin aikaa ja energiaa itselle ja läheisille?

Oikein hyvää uuden vuoden aikaa sinulle!