Ulkona on harmaata, mutta ilo ja toiveikkuus ovat paikalla

Tähän aikaan vuodesta elämä puskee aika tiukasti. Työelämässä on ruuhkaa, kun kaikkea tehdään kuin viimeistä päivää - maailma yritetään tehdä valmiiksi yhtä monessa paikassa kuin missä työ (maailman valmiiksi saattaminen) aloitetaan alusta taas tammikuun alussa.

Aurinko piilottelee ja raskaat pilviverhot himmentävät lopunkin valon. Vielä on matkaa vuoden lyhyimpään päivään, mutta jo nyt aamut ja illat ovat pimeitä.

Taivaalta saattaa sataa jotain samaan aikaan kun lämpötila reissaa nollan molemmin puolin, jos ei ole jo päätynyt pakkaselle.

Kesälomasta on jo ikuisuus, voimavaratkin alkavat olla hieman heikossa hapessa. Lisäksi nurkan takana odottelee hyökkäysvalmiina kaiken maailman flunssa-, influenssa- ja koronapöpöt mahdollisia vatsatauteja unohtamatta. Tähän vuodenaikaan on ihan kohtalaisen haastavaa säilyttää ilo ja valo omassa elämässään.

Alla oleva kuva oli hohdokkaimpia kuvia marraskuun lopusta vuosi sitten. Nyt saan ison yskänkohtauksen, jos siirryn ulos. Lämpötilan vaihtuminen ja pienikin kropan liike käynnistävät yskän saman tien. Murtuneen kylkiluun vuoksi yritän välttää tilannetta. Tänä vuonna en ole käynyt siis kuvaamassa marraskuun loppua, mutta ehkä tämä on hyvä yleiskuva. 

Harmaata. Kylmyys tuo eksotiikkaa. Maisema näyttää erilaiselta. Kylmyys ja tuuli tuntuu luissa ihan jo kuvia katsellessa.

Harmaasta työtilanteesta huolimatta (olen siis mahdottoman työorientoitunut, vaikka yritän löytää hohtoa myös muualta) olen tänä syksynä löytänyt toivoa ja valoa jotenkin ihan sisäisesti. Tähän mennessä olen tarvinnut aina runsaasti ulkoista valoa harmauden tueksi (enkä vähättele sen merkitystä vieläkään), mutta nyt olen löytänyt ajoittain pienen sisäisen valon, joka auttaa marraskuun harmaudessa. Luotan sen auttavan minua vielä joulu- ja tammikuussakin.

Pieni sisäinen led-tuikkuni saa energiansa kohtaamisista ja mukavista ihmisistä 💖. Superisti ekstrovertit ihmiset eivät arvosta digitaalista yhteyttä ja vuorovaikutusta. Monille heistä fyysinen läsnäolo on kaikista terveysvaaroista huolimatta se ainoa oikea kohtaamisen tapa. Minä sen sijaan ilahdun kaikista välittävistä kohtaamisista. Johtuukohan se siitä, että olen kirjekauden ihmisiä? Minun nuoruudessani lehtien palstoilla etsittiin kirjekavereita. Lähetimme yläkoulussa ystäväni kanssa kirjeitä toisillemme joko kädestä käteen tai välillä ihan postitse. Ja ne kirjeet olivat pitkiä 💖.

Minusta kaikki välittävä kohtaaminen (tavasta ja tyylistä välittämättä) ovat upeita juttuja. Ne voittavat (puoli)välinpitämättömät lähikohtaamiset mennen tullen.

Toki, kun saan itseni tästä kuntoon ja kasaan, aion liikkua enemmän myös ihmisten ilmoilla. Mutta juuri nyt ja juuri tässä vajaassa, yskäisessä kunnossani olen kiitollinen siitä, etten ole lähikontaktien lisäksi vain lankapuhelimen ja kirjeiden varassa. Kehitys kehittyy välillä ihan hyväänkin suuntaan 👍.

Mahtavaa joulukuun alkua! Huomenna päästään joulukalenterien kimppuun 🎄.

Vuorovaikutustaidot loopin alla ja sukkatehdas puksuttaa

Hei! Miten voit? Ja mitä sinulle kuuluu?

Minun yskäni on helpottanut ja nukun jo öitäni paljon paremmin 💖.

Olen itse joskus hieman häkeltynyt, kun joku kysyy kuulumisiani. Se on monesti niin yllättävä kysymys, etten löydä vastausta heti siihen hetkeen. Kun joku jaksaa toistuvasti kysellä kuulumisiani, se tuntuukin ihan kivalta ja vastaaminenkin alkaa olla melkoisen helppoa.

Olen opetellut itsekin kysymään (ihan ääneen) monilta tapaamiltani henkilöiltä, mitä heille kuuluu. Ihan aidosti ja innostuneesti kuuntelen, mitä heidän elämäänsä oikeasti kuuluu. Ja toisaalta en loukkaannu, jos en saa suoraa vastausta. Aina ei tarvitse avautua.

On ollut vaikeaa opetella huomaamaan, milloin olen liian utelias ja milloin liian etäinen. En haluaisi olla kumpaakaan, mutta kultaisen keskitien löytäminen on vaatinut aikaa ja prosessi on vieläkin meneillään.

Vähintään yhtä vaikeaa on ollut ymmärtää se raja, milloin puhun ja avaudun itsestäni liikaa ja milloin taas sulkeudun liian paljon. Niistäkään kumpaakaan en haluaisi. Ja tämäkin rajanveto on varmasti niin erilainen kuin keskustelukumppanikin.

Mutta näitä opettelen. Maailma tuntuu olevan täynnänsä mielenkiintoisia ja kiehtovia ihmisiä, joiden kanssa on upeaa päästä keskustelemaan ja ehkä jopa työskentelemään. Monilla on luonnon lahjana tai edellisiltä sukupolvilta opittuna hurmaavat kanssakäymisen tavat. Sitten on sellaisia ihmisiä kuin minä, jotka ilman lapsuudesta saatua mallia hapuilevat toimivia vuorovaikutuksen tapoja vasta aikuisena. Mekin onnistumme vielä. Se vain vaatii (aika ison) hetken aikaa 👍.

Vihreät sukat (päällimmäisenä) valmistuivat. Olipas paljon tummempaa lankaa, kuin miltä ensisilmäyksellä näytti. Kun silmukka putosi, tarvittiin lisävalaistusta PALJON.

Ihanaa marraskuun loppua! Ensi torstaina päästään availemaan joulukalenterin luukkuja 💖.

Koronan jälkeinen yskä teki kyljelle kipeää

Melkein neljä viikkoa sitten sairastuin koronaan. Kuume oli minulle poikkeuksellisen korkea. Yskä, lihaskivut, hajuaistin muutos, täydellinen väsymys, huonovointisuus ja äänen mureneminen hallitsivat elämääni sairastamisen ensimmäisen viikon aikana. Ennen ensimmäisen viikon loppua kuume katosi, lihaskivut vähenivät ja yskä helpottui jonkin verran.

Yskä jatkui ensin lempeänä ja kevyenä yskänä, mutta syveni sitten voimallisemmaksi ja työläämmäksi. Ensimmäisen viikon aikana nukkuminen oli vaikeaa yskän ja lihaskipujen vuoksi. Toisen viikon aikana yskä valvotti ja herätteli edelleen. Päivisin tein töitä voimavarojeni mukaan, mutta aina välillä piti vähän huilia.

Kolmannella viikolla yskä alkoi taas nousta hillittömiin yskänkohtauksiin. Nukkuminen vaikeutui entisestään ja jatkuva voimakas yskiminen vei voimavaroja.

Neljännellä viikolla toinen kylki alkoi vihoitella ikävästi. Yskiminen jatkui, mutta nyt myös sattui kylkeen oikein kunnolla. Oikealla kyljellä ei voinut enää nukkua ollenkaan ja vasemmalla kyljelläkin nukkuessa piti asettua paikoilleen todella varovasti, jottei kipeä kylki huutelisi omiaan.

Eilen päädyin sitten vierailemaan työterveyslääkärin luona. Murtunut kylkiluu (yskän seurauksena) oli tuomioni. Parantumisaika on kuulemma 4-6 viikkoa. Sain onneksi reseptin vähän vahvempiin särkylääkkeisiin. Matkustaminen toimistolle (ja lääkärille) ja takaisin ovat koetelleet niin kylkeäni kuin yskäänikin. Eilen illalla oli jo melkoisen epätoivoinen olo.

Kunnes otin uuden särkylääkkeen.

Vaikutus ei tietenkään alkanut heti, mutta ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan nukuin yhteen putkeen yli neljä tuntia. Nukuin kokonaisen yön! Ja yskimäänkin heräsin rauhallisen yön jälkeen vasta aamulla 🥰.

Linnuille olen vienyt ruokaa viimeisen viikon, kahden aikana? Ajan tajuni on hieman himmeää, kivun ja jaksamisen kanssa sinnittely on vienyt päähuomion. Muistan kipeän kylkeni kanssa raahanneeni auringonkukkasiemenlaatikkoa lintujen ruokintapaikalle. Pähkinät vein pienessä ämpärissä. Olo oli niin nolo pitkän sairastelun jälkeen ja halusin kovasti olla jo riittävän tervehtynyt toimimaan. Joten en (tietenkään) pyytänyt apua ruokinnan tankkaamiseen, vaan 'pärjäsin' ihan itse.

Nyt taidan ainakin seuraavan parin viikon ajan tyytyä kylkeni parantelemiseen. Pyydän ja huolin apua. En sinnittele kylkeäni enää yhtään huonompaan kuntoon. Ensi vuoteen mennessä kylki pitäisi olla kunnossa, jollei mitään muuta satu ennen sitä 😂😂😂.

Ihanaa alkavaa viikonloppua!

Pidä huoli itsestäsi ja vähän kaveristasikin. Minunkin pitäisi varmaan pistää viestiä lähiystävälle tilanteesta - nyt kun jaksan 👍

Sukkatehdas puksuttaa - vanhemmuuden muuttuminen iän myötä ajatteluttaa

Tytär halusi (kainosti, mutta kuitenkin) korallinpunaiset matalavartiset sukat itselleen. Pikainen paikallinen tavaratalokierros paljasti nopeasti, ettei mitään korallinpunaista kuulu tämän syksyn trendeihin. Toki tilanne on myös se, että muita kuin Novitan lankoja on tarjolla melkoisen vähän ja harvoin.

Mistäs muualta kaikkea ei-trendikästä voi löytääkään kuin netin uumenista? Hyvin pian etsiskelyn ja langan tunnistamisen jälkeen löytyi nettikauppa, josta löytyi sukkalankaa mahdollisimman läheltä toiveväriä. Eikä hintakaan ollut paha. Ja näin jälkikäteen havaintona on, että toimituskin oli melkoisen ripeää 👍.

Lanka oli kuin olikin Novitan lankoja, muttei kuulu nähtävästi tämän syksyn valikoimaan. 100 gramman kerän hinta vaihteli eri kaupoissa noin neljästä eurosta noin kahdeksaan euroon. (Auts!)

Näistä siis tein tyttärelle sukat. Lankaa jäi paljon ylikin, joten lopusta voisi miettiä jotain asuun sopivaa 🤔.

Pojallakin oli sukkatarve. Kahdesta villasukkaparista toiseen oli tullut reikää. Tilalle tarvittiin varasukat. Ei mitään hienostelua, ihan perussukat vain. Ja hänelle tein tällaiset:

Ja yhdelle entiselle ihanalle työkaverille on ollut työjonossa vaaleat, normaalipituisella varrella varustetut sukat. Nyt ne odottavat tuossa postittamista. Varren pituus näissä 14 cm.

Viime aikoina olen miettinyt kovasti äidin (miksei isänkin) ja lapsen suhteen kehittymistä vuosien aikana. Sehän on kaikkineen kovin herkkä prosessi ja tarina. Matka hoivaavasta ja puolustavasta vanhemmasta mentoroivaan ja toista tasaveroisena aikuisena arvostavaan suhteeseen ei ole vanhemmalle yksinkertainen.

Helppoa ei taida olla myöskään vanhemman auktoriteettiaseman purkaminen nuoren näkökulmasta. Ja erityisesti niin, ettei suhteeseen luoda kiilaa, vaan tasapainoa ja arvostusta säädetään jatkuvasti enemmän kohdilleen.

Matkalla tarvitaan valtavasti uusiutumiskykyä ja -halua, luottamusta ja hallinnan tarpeen syrjäyttämistä. 

Ainakin itselläni äitiyden muuttuminen ja suhteen muuttuminen aikuistuviin/aikuistuneisiin lapsiin on ollut haastava, silti mahtava kasvun paikka. Huolehtiva emo ei minussa koskaan syrjäydy kokonaan, mutta nykyään se saa jäädä hätätilanteisiin. Monessa tilanteessa ja asiassa lapseni ovat jo melkoisen päteviä keskustelijoita ja sparraajia minulle. 

Miten niin pienistä ihmisen aluista voikaan kasvaa niin fiksuja, osaavia ja myötätuntoisia aikuisia ihmisiä? Siinä sitä on sukupolvilla aina ja ikuisesti ihmeteltävää.

P.S. Jossain vaiheessa herätään ihmettelemään myös sitä, kuinka ikääntyvät ihmiset eivät sittenkään sammaloidu ja kuole omaan pölyynsä. Kuinka he kaikista ennakko-odotuksista huolimatta sopeutuvat uusiin olosuhteisiin aina uudestaan ja uudestaan, vaikkei kiihtyvyys olekaan samaa kuin nuorilla. Ja mitä kaikkea heiltä voi oppiakaan 👍

Lumiset ja jäiset sienet, Lahdessa ensimmäistä kertaa koronan jälkeen

Lumi tuli, vielä löytyy sieniä

Lumi satoi maahan ohuena jo viime viikolla. Keskiviikkoaamuna lähdin toimistolle miehen autolla, sillä minun autossani ei ollut vielä talvirenkaita. Pakkanen taisi narskuttaa noin viittä astetta.

Lumi on pysynyt maassa ja tänään on lisäksi sadellut toinen hentoinen pakkaslumikerros.

Viikonlopun sienireissu oli todennäköisesti tämän vuoden viimeinen. Vaikka lunta oli metsässä vain vähän, kaikki näytti eksoottisen erilaiselta ja paikoin sieniä ei voinut erottaa ohuen lumikerroksen alta ollenkaan. En edes yrittänyt. Keskityin niihin paikkoihin, joissa sammal oli vielä hyvin näkyvissä.

Sieniveitsellä ei tehnyt mitään, sienet olivat tukevasti jäässä. Varret napsahtelivat poikki tai lähtivät kokonaan irti maasta. Hienoista sokkokeräämistä tuossa maastossa pääsi tekemään, sienten kuntoa pääsi tarkastelemaan vasta kotona hetken sulamisen jälkeen.

Revin hyväkuntoiset suppikset pieniksi leivinpaperin päälle kuivumaan.

Metsässä törmäsin myös kahteen kantarelliin! Tämä ensimmäinen näkyi hieman heikommin.

Tämä toinen näkyi lumen pinnalle hieman paremmin. Molemmat olivat kauniita, mutta jäätyneitä.

Yritin etsiä tietoa netistä ja annoin itseni ymmärtää, ettei kantarelli enää jäätymisen jälkeen ole hyvää syötävää. Hauskoja löytöjä silti!

Metsäreissu oli kaiken kaikkiaan ihana ja virkistävä. Aurinkokin paistoi kauniisti, vaikka niin matalalta, ettei siitä valosta paljoa huomannut metsän pohjalle asti. Se oli kiitollisuutta kasvattava retki!

Kuka muka mahtuisi (tai edes haluaisi mahtua) muottiin?

Jottei kiitollisuus kasvaisi ihan yli äyräiden, kävin itseni kanssa viikonloppuna myös kärttyistä keskustelua. En siis varta vasten tarkoituksella kiitollisuuden vastapainoksi, mutta näin nyt vain kävi.

Ärsyynnyn, kun minua yritetään tunkea johonkin muottiin. Jupisen noita epäonnistuneita ja masentavia muottiin tunkemiskeskusteluja pitkään ja erittäin huonoihin aikoihin vuorokaudesta. Minulla on (kuten varmaan arvasit) tässä viime aikoina ollut parikin heikkolaatuista ennakkoluulojen ja -asenteiden värittämää keskustelua ja niitä nyt kuljettelen mielessäni.

Erityisen äkäisesti mieltäni pistelee kaksi näkökulmaa:

1) Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu

2) Koska A, niin B.

1) "Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu", väittää tavallisesti henkilö, joka ei tunne minua eikä tiedä minusta juuri mitään. Tiedän, että monesti kyse on vain tavasta ilmaista asia. Silti sen tilalle olisi mahdottoman kunnioittavaa opetella jokin hieman kevyempi fraasi, kuten "ymmärrän, että sinulla voi olla vaikeaa" tai vaikkapa "voin vain yrittää kuvitella, mitä käyt läpi". Itse en ole ollenkaan varma, osaanko välttää jo tuon "minä tiedän, miltä sinusta tuntuu" -fraasin sudenkuopat. Yritän kovasti opetella ilmaisemaan ajatuksiani jotenkin muuten.

Kun toinen muka tietää, miltä minusta tuntuu, kyse on aina jostain psyykkisestä asiasta: stressistä, huolesta, uupumuksesta tai pienestä kriisistä. Psyykkiset asiat ovat olevinaan niin helppoja niputtaa jonkin otsikon alle ja välttää sen jälkeen niistä puhuminen. Tai alkaa kertoa omasta 'vastaavasta' kokemuksesta. Kummassakaan tapauksessa ei tarvitse pysähtyä aidosti kuuntelemaan ja nöyrtyä sen ääreen, että jokaisen jokainen kokemus on aina ainutlaatuinen. Kukaan ei voi tietää oikeasti, miltä toisesta tuntuu tai mitä hän kokee.

Tämä on helpompi ehkä kuvata sitä kautta, että miettii vastaavaa toimintatapaa jonkin fyysisen, helpommin näkyvän asian kohdalla. "Tiedän, miltä sinusta tuntuu, olen kokenut ihan saman", kun kaverilta on kuollut isä, naapurin jalka on katkennut, tuttava on juuri synnyttänyt, serkulla on ripuli, kummityttärellä alkoi kuukautiset tai vaikkapa lapsen koulukaverin äidiltä on irronnut isovarpaan kynsi, kuulostaisi ihan älyttömältä, sillä eihän mitään tuollaista voi verrata jonkun muun kanssa.

Ja erityisesti: kukaan hyvä ystäväni ei väittäisi moista, vain nuo puolitutut.

Jos et siis tunne minua, älä tule kertomaan minulle, että tiedät, miltä minusta tuntuu. Ethän edes tiedä, mitä olen käymässä läpi.

2) Koska A, niin B. Syyn ja seurauksen suhde on kiehtovaa niputtaa yhteen ja se voi hyvinkin helpottaa omaa elämää. Mutta edelleenkään emme ole samanlaisia keskenämme. Minusta ainakin on kovasti kiehtovaa, miten eri ihmiset suhtautuvat ja reagoivat ulospäin saman kaltaisiin tilanteisiin niin kovin eri tavoin. Elämän tilanteeseen reagoimiseen kun ei yleensä ole mitään oikeaa ja väärää toimintatapaa.

Tästä aiheesta olen käynyt pari huonosti toiminutta keskustelua muutaman viikon aikana - olen siis kokenut tulleeni luokitelluksi jonkin ominaisuuteni tai toimintatapani mukaan milloin heikoksi ja väsyneeksi, milloin laiskaksi ja karttelevaksi. Ihan vain sen perusteella, mitä olen maininnut elämästäni. Laiskaksi ja heikoksi leimaaminen nostaa punan poskilleni ja ärsyttää ihan pahkeisesti. Ne toimintatavat eivät kuulu tyyliini.

Summa summarum: Johtopäätösten tekeminen saattaa olla mukavaa, mutta niitä ei kannata aina lausua ääneen, etenkään, jos kyse on toisesta ihmisestä. Erityisen kunnioittavaa olisi antaa kullekin tilaa olla oma uniikki itsensä ja kuunnella erilaisuutta empatialla - tai edes yrityksellä ymmärtää hieman enemmän.

Vierailu vanhusten luona Lahdessa

Taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä muutaman asteen pakkaskelissä, kun lähdin aamulla Lahteen vanhempia tapaamaan. Otin taaskin miehen auton, sillä omassa autossa on edelleenkin vain kesärenkaat. Niillä olisi ollut vaikeaa.

Isä oli hereillä, mutta lepäämässä omassa sängyssään. Hieman sekava, mutta jollei tunnistanut kuka olin, ainakin ymmärsi minut läheiseksi henkilöksi. Se helpotti sitä keskustelua, mitä oli tällä kertaa tarjolla. Isälle kelpasi tuomani suklaa, vaikka hänen veljensä on toisesta suklaapaketista päätellen käynyt siellä myös aivan hiljattain.

Isä on parantunut koronasta hienosti. Muisti ja keskittymiskyky vain vähän harhailevat.

Äiti oli päivähuoneessa sinne saapuessani. Kun pääsimme äidin omaan huoneeseen, hän halusi sänkyyn ja nukahti siihen saman tien. Odottelin vieressä vajaan tunnin, mutta keli huononi ja kotiin piti ajaa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Jätin äidin suklaalevyn hänen yöpöytänsä laatikkoon. Virittelin hänen kännykkänsä käyttökuntoon ja olen tässä illan aikana yrittänyt soittaa siihen, kun emme ehtineet juurikaan juttelemaan.

Lorvikatarria ja sammalruukkuja

Koronayskän katkomat yöunet ovat lisänneet koronan jälkeistä väsymystäni ja aivosumuani (-sementtiä) entisestään. Mies oli työmatkalla ja meillä oli Pixien kanssa tänään vuosilomapäivä. Pixiellä tosin kaikki päivät ovat enemmän ja vähemmän lomapäiviä, mutta onhan se ihan eri asia, kun emäntä ei tuijottele tietokoneen ruutua ja keskustele sen kanssa koko päivää.

Heräsimme vasta kahdeksan aikoihin, vaikka Pixie pääsee tavallisesti aamu-ulkoilulle jo ennen kuutta. Mutta nyt odottelin ilman herätystä, milloin olisi oikea aika nousta. Minun pokkani petti ensin. Kävimme aamukävelyllä, söimme aamupalan, luimme aamu-uutiset ja siirryimme aamupäiväunille. Jep. Ilman minkäänlaista häpeän tunnetta siirryimme paikkaamaan kovaa univajettani aikkareille (=aamupäiväunille).

Herättyämme hieman ennen puolta päivää sääsovellus väitti, että ulkona on aurinkoista. Juuri tässä meidän kohdallamme oli kuitenkin mahdottoman pilvistä ja lämpötilakin pysyi pakkasen puolella. Sienimetsässä lumisokeus iskisi väistämättä vastaan, joten päätimme Pixien kanssa jäädä kotiin. Oltiinkin sitten koko päivä ihan hunningolla yöpukusillaan! 🤭

Sen sijaan, että olisin selannut uutisia ja lukenut tietopitoisia artikkeleita (niukkojen) kotitöiden lomassa, päätimme revitellä ja ryhdyimme katsomaan Netflixiä. Minä olin tarkkana silmät ja korvat auki ja Pixie tyytyi kuuntelemaan etelä-korealaista sarjaa silmät ummessa 👍.

Eilen sain tungettua pihasammalia uuniruukkuihin. Jos muistan suihkutella niitä vedellä riittävän usein, niissä riittää katseltavaa pitemmäksi aikaakin.

Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi malttanut viettää kokonaisen päivän näin korvikatarrina. Kirjastot.fi-sivusto kuvaa tautia näin: 

"Lorvikatarri on tauti, jonka uhri vain laiskottelee. Taudin nimen alkuosa tulee verbistä "lorvailla, lorvehtia, lorvia", mikä viittaa laiskana olemiseen, vetelehtimiseen ja maleksimiseen. Lorvikatarria kutsutaan myös lorvitaudiksi.

Lorvikatarri on leikkimielinen ilmaus. Vakavasti puhuen katarri-sana viittaa limakalvon tulehdukseen, kuten esimerkiksi yhdyssanoissa keuhkokatarri ja mahakatarri. (Suomen kielen perussanakirja v.1990)"

Olipa kerran hyvä työkaveri

Kopioin tähän nyt aikaisemmin työpaikan intranetin blogiin kirjoittamani jutun. Kirjoitin tämän helmikuussa, mutta aihe ei sinänsä ole vanhentunut mitenkään. Työblogissa en maininnut kiittämäni työkaverin (nyt jo entisen) nimeä, mutta mainitsen sen nyt tässä: Kyseessä on kovasti korkealle arvostamani ystävällinen ja ammattitaitoinen ex-kollegani Marjaana Ponkala.

Ja nyt itse tekstiin.

"Haluan kertoa sinulle tuoreehkoista, hyvistä kokemuksistani hyvästä työkaveruudesta, yhteistyöstä ja yhdessä tekemisestä. Jostain syystä näissä ei kehity koskaan päteväksi, aina riittää uutta opittavaa. Näiden asioiden sisällötkin muuttuvat yhtä nopeasti kuin muukin yhteiskunta. Siinä riittää kirittävää.

Erityisesti parin viime vuoden aikana olen oppinut näistä asioista paljon useammankin työkaverin kanssa suunnitellessamme ja tehdessämme jotain uutta. Kerron sinulle esimerkkinä työkaveristani, joka on hyvä näissä kaikissa ja kannustaa meitä kanssatekijöitäänkin kehittymään ja näkemään asioita uusin silmin.

Hyvä työkaveri

Hän on mahdottoman arvokas työkaveri, sillä hän välittää, kuuntelee ja on läsnä, kun tapaamme. Se on jotenkin nykyisenä Teams-aikakautena aivan erityislaatuista, että joku on niin läsnä. Hän katsoo näyttönsä kameraan eli minuun. Hän asettautuu niin, että hänestä näkyy otsan ja posken lisäksi koko pää sekä vähän ylävartaloa. Se on hienompaa kuin moni ymmärtääkään. Pelkän otsan kanssa palaveeraaminen on tylsää ja pelkän koko päänkin kanssa aika luonnotonta normiolosuhteisiin verrattuna.

Hän ei puuhaa eikä multitaskaa muuta palaverissamme samaan aikaan, jollei ole käsillä jokin erikoiskatastrofi. Hänellä on aina aikaa ensin pieneen kuulumisten vaihtoon ja hän aidosti on kiinnostunut minunkin kuulumisistani. Se toimii aina erinomaisena minilämppärinä ja tunnelma virittyy heti.

Hän varaa tapaamiseen kompaktin palaveriajan, jota emme ylitä. Hän on aina valmistautunut hyvin etukäteen ja meille varattu aika pääseekin tehokkaaseen käyttöön. Hän antaa mukavaa palautetta – aina! Ja on positiivinen. En ole kuullut häneltä kertaakaan esimerkiksi ajalle tyypillistä koronanurinaa, jota tuppaa esiintymään monessa palaverissa: Kuinka harmillista on, kun ei päästä tapaamaan ja kuinka vaikeaa on hoitaa asiat näin. Hän keskittyy mahdollisuuksiin ja siihen että tehdään näissä olosuhteissa niin hyvää juttua, kuin mitenkään yhdessä osataan! Se on kieltämättä voimaannuttavaa.

Hyvä yhteistyö

Isommissa palavereissa hän ei puheenjohtajana pidä pitkiä monologeja. Hän varmistaa, että kaikki saavat äänensä kuuluville, ne hiljaisemmatkin. Hän paneutuu jo etukäteen etsimään yhteistä hyötyä ja hyviä työtapoja, joilla ne voisi saavuttaa.

Hän vastaa viesteihin – aina. Jos ei ole mitään muuta sanottavaa, hän kuittaa saaneensa viestin ja ymmärtäneensä sisällön. Koskaan ei tarvitse jäädä Hoo Moilasena ihmettelemään, meniköhän viesti perille. Jos hän ei pääse palaveriin tai koulutukseen, hän ilmoittaa siitä tai peruu tapahtuman kalenteristaan. Hän myös hyväksyy palaverin, jos aikoo tulla paikalle.

Hyvä yhdessä tekeminen

Jos noissa edellisissä kohdissa oli joitakin ehkä itsestäänkin selviä ominaisuuksia ja toimintatapoja, tässä mennään astetta pitemmälle. Meillä ei nimittäin ole kovin isoa ammatillista rajapintaa, joka ’pakottaisi’ meidät tekemään yhteistyötä. Työpajoihin ja palavereihin kutsutaan tietyn asian ympärille tyypillisesti ne ihmiset, jotka työkseen keskittyvät samoihin aiheisiin. Siinähän ei ole mitään vikaa. Mutta yhdessä tekemisen uudet tuulet kannustavat yhdessä tekemiseen myös yli osaamisrajojen, yhdistämään erilaista osaamista, näkökulmia ja kokemusta yhteisen päämäärän äärelle. Juuri niin sain hänestä upean työkaverin.

Olemme hänen (kuin muutaman muunkin) kollegan kanssa istuneet välillä uuden äärelle sparraamaan toisiamme ja kehittämään uutta, löytämään uusia ajatuksia ja tulokulmia. Olemme oppineet toinen toisiltamme ja innostuneet lisää omista töistämme.

Tämän vain halusin jakaa kanssasi. Kiitos verrattomille työkavereilleni ja ihanaa helmikuun jatkoa!

 

“Hulluutta on tehdä sama asia uudelleen ja uudelleen ja odottaa erilaisia tuloksia. Jos etsit erilaisia tuloksia, älä tee samaa asiaa joka kerta.” – Albert Einstein "

Kuinka huonosti ihminen saa käyttäytyä? Ja Pixien banaanihetki 🍌

Kuinka huonosti ihminen saa käyttäytyä toiselle ihmiselle? Laillisesti? Moraalisesti? Yleisesti hyväksyttävästi? Missä menee se raja, että joku pakottaa pysähtymään siihen?

Käytännön näppituntumani on se, että mitä "tärkeämpi" ihminen, sitä huonommin saa käyttäytyä. Toisaalta - todella harvoin huonosta käyttäytymisestä seuraa mitään oikeita seuraamuksia. Näillä eväillä me aikuiset yritämme opettaa jälkipolville kiusaamattomuuden ja väkivallattomuuden kulttuuria. Ei tule onnistumaan, veikkaan minä.

Yritän tässä välttää henkilökohtaisuuden ansan, vaikka tietenkin taustalla on paljon henkilökohtaista pohdintaa. Aloitan ensin kansainvälisestä moottoriurheilusta. Formula 1.

Max Verstappen on hallitseva ja tittelinsä uudistava F1-maailmanmestari. Hän ei auttanut tallikaveria, vaikka tallikaveri on monesti auttanut häntä. Siitä syntyi julkinen ja sotkuinen keskustelu. Formulatalli lupasi selvittää tilanteen kuljettajien kesken. Asiaan siis ainakin luvattiin puuttua.

Toinen herkullinen tuore tapaus on Keski-Suomalaisen haastattelema paikallinen rap-hip-hop-artisti. Keski-Suomalainen julkaisi haastattelun käytännössä editoimatta ja sensuroimatta. Yhtään ei käy kateeksi tuon 'artistin' lähipiirissä toimivien arki, jos tämä haastattelu yhtään kuvastaa mitään normaalia. Ja jos ei kuvasta, olisi mahtavaa saada siitä jonkinlainen kuitti ja kohtelias anteeksipyyntö toimittajalta, joka kuitenkin teki vain työtään.

Kesätyöni aikoinaan asiakaspalvelutehtävissä tehneenä olen tutustunut suomalaisen pankista rahaa nostavan ja laskuja maksavan (siis noin sata vuotta sitten) ihmisen mielen maisemaan. Ja sieltä on löytynyt kaikkea ihanasta ystävällisyydestä aggressiiviseen uhkailijaan asti. Se oli parikymppiselle herkkikselle kovaa sulateltavaa, paljon kyyneleitä tarvittiin niiden tilanteiden paikkaamiseen.

Koulussa pärjäsin sopivan sulkeutuneisuuteni avulla (räiskyvän eloisuuteni ohella) happoisista tilanteista aina jotenkin. Seurustelusuhde nykyisen mieheni kanssa sulki mukavasti muun maailman riittävälle etäisyydelle 💖.

Lainsäädäntö edellyttää epäasialliseen käyttäytymiseen puuttumista työpaikoilla. Toki epäasiallinen käyttäytyminen on määritelty tarkasti ja siitä puhutaan monesti yhtä vähättelevästi kiusaamisena kuin kouluissa puhutaan koulukiusaamisesta. Kiusaaminen on kuitenkin todella vähättelevä ilmaus henkiselle väkivallalle, mitä se tavallisesti kuitenkin on.

Lainsäädäntö auttaa näiden tilanteiden käsittelyä työpaikoilla, mutta edelleenkin kaltoin kohdellulta edellytetään melkoista siviilirohkeutta ja -kuntoa, jotta nämä asiat kulkevat prosessissa eteenpäin. Tavallista taitaa olla ihmisten siirtyminen sairauslomille ja -eläkkeille, irtisanoutumiset, työttömäksi jäämiset ja parhaimmillaan työpaikan vaihtamiset.

En yritäkään tähän purkaa auki kaikkea ihmisten huonoa käyttäytymistä. Jo somen ihmeellinen maailma vaatisi pitkän, pitkän kirjoituksen itselleen. Ehkä palaan siihen joskus myöhemmin.

Pixie käyttäytyy kuitenkin mahdottoman hienosti etenkin aamubanaanilla.  Näitä banaanivideoita olen julkaissut aikaisemminkin, mutta tässä jälleen yksi lisää. Ihana Pixie 💖.

Ihmisten huonoa käyttäytymistä ei estä eikä pysäytä mikään muu kuin me itse. Pistetään rajaa sille, miten meitä saa kohdella. Ihan asiallisesti voi sanoa, että noin et voi minulle puhua, yritetäänkö uudelleen?

Sukkatehdas käynnistyy ja onnea isille! 💖

Tänään kävin ensimmäisen kerran metsässä kahteen viikkoon! Sää oli kaunis. Vaikka aurinko jää melkoisen matalalle, kuusimetsän keskellekin osui auringon pilkahduksia. Tuuli oli reipas, sen lähinnä kuuli, metsän pohjaan asti tuuli ei yltänyt.

Kävelin rauhallisesti kuntoni mukaisesti. Enää ei löytynyt suppilovahveroita riesaksi asti, mutta välillä vähemmän ja välillä enemmän. Metsässä liikkuminen oli kuitenkin päivän tärkein juttu. Suppikset olivat ihan kiva lisä päivän agendaan.

Kaksi kaunista kantarelliakin löytyi. Täytyy käyttää ne jonkin ruoan jatkeeksi.

Toinen mieltäni ilahduttava seikka on se, että sukkatehtaani on vihdoin kesän jäljiltä käynnistynyt. Koronaviikko pysäytti täysin juuri käyntiin lähteneen puuhastelun. Olo oli vain aivan liian väsynyt mihinkään ylimääräiseen.

Nyt sain kuitenkin ruskeat valepalmikkosukat valmiiksi, samoin pojan sukat makoilevat odottamassa päättelyä vaille valmiina. Puikoilla heiluu tällä hetkellä tyttären korallinpunaiset sukat. Hetken sain etsiä, ennen kuin oikean värinen lanka löytyi.

Seuraavat sukat teen entiselle työkaverilleni Marialle. Lanka on hankittu jo ajat sitten. Tekemistä vaille valmis projekti siis 👍.

Yskä riivaa vieläkin oikein kunnolla. Toisinaan pystyn hyvinkin viettämään muutaman tunnin vain muutaman yskäisyn kanssa. Sitten tulee se mahdoton ryöpytys, joka ei pysähdy yskänlääkkeelläkään. Vähän hetkeksi rauhoittuu ja sitten puskee taas päälle. Tuntuu, ettei saa yskimisen välillä hengitettyä sisään, mutta ei se vain ilman hengittelyäkään pelitä. Olen siis riemuisaa seuraa nukkumaanmenoaikaan. Pidän hereillä varmaankin naapuritkin, miehestäni puhumattakaan. Tänään kävin lyhyesti kaupassa maskin kanssa - reissu jäi lyhyeksi pakottavan yskän rähinän vuoksi. Ensi viikolla pitäisi käydä toimistolla. Toivon, että matkat ja perillä oleminen sujuvat kunnialla.

Toivottelen oikein hyvää huomista isänpäivää kaikille! Meidän lapsillamme on ainakin ihan mahdottoman hyvä ja välittävä isä. Se on helpottanut äidinkin hommia 💖.

Sitä koronaa edelleen 😡

Pelkkää koronaahan tämä on yksittäisiä virkeitä hetkiä lukuun ottamatta ollut. Kuume laski jo viikonlopuksi ja lihassäryt katosivat sen myötä. Yskä on jatkunut - hieman helpompana. Väsymys on kaiken kattava. Keskittymiskyky on heikko kuin mikä. Päänsäryt jatkuvat samoin kuin huonovointisuus ja huono ruokahalu. Nyt ei tehdä älyllisiä urotekoja, nyt selvitään ja odotellaan taudin talttumista.

Koronan yhteydessä puhutaan aivosumusta. Minulla aivosumun tilalla on aivosementti. Läpitunkematon ja järkähtämätön ajattelun ja monen toiminnan este. Siihen sitten vielä mahdoton väsymys päälle. Monesti olen ajatellut ja sympatiseerannut mielessäni Irkkua, jonka päivittäinen arki on moninkertaisesti tätä omaa väliaikaisarkeani monimutkaisempaa. Hatun nosto Irkulle!

Tähän väliin kuva reilun parin vuoden takaa Kolilta. Ehkä enemmänkin tuomaan toivoa ja pilkettä tähän harmaaseen vuodenaikaan, josta en millään saa itseäni ottamaan valokuvia. Toki näillä väsymyksillä kuvia en ota mistään. Mutta niiden aika tulee taas.

Tänään oli toinen työpäiväni sairauslomani jälkeen. Jos etätöitä ei olisi, en olisi voinut ajatellakaan töihin siirtymistä vielä tässä vaiheessa. Onneksi on etätyö. Ja onneksi kalenteri ei ollut enää täpötäysi melkoisen karsimisen jälkeen.

Teams-kokouksista menee tosin melkoisesti vuorovaikutusta ohi, kun ei juurikaan arvaa puhua yskänpuuskan pelossa. Mutta toisaalta en jaksaisi enää kotonakaan taudin kanssa taiteilua ilman ammatillisia kontaktejani. Tuntuu, että toipumisenikin vauhdittuu, kun pääsen saamaan rytmiä päiviini ja jonkin asteisia ammatillisia haasteitakin. Toki täyteen ravikuntoon pääsemiseen tässä kuluu ehkä vielä jokunen tovi.

Pixie-koira on ollut tiiviisti tukenani koko sairauteni ajan. Se on nukkunut vieressäni päivisin eikä ole päästänyt minua silmistään. 

Rimpuilen siis edelleen koronan otteessa, vaikkakin jo työn syrjässä kiinni. Eniten ehkä odotan sitä, että saisin vihdoin nukuttua yön kokonaan ilman isoja heräilyjä. Yskimisen ryydittämät yöheräilyt ovat ohi, mutta nukkuminen sujuu silti edelleen vain lyhyissä pätkissä. 

Toivottavasti seuraavalla kerralla kirjoittaessani minulla on jo jotain sisältöäkin elämässäni 🤭😂. Ihanaa marraskuun jatkoa!

Ainekirjoitusta, Susanna 8E: Kaikki näyttää erilaiselta nyt ja silloin

Etsin vanhoja valokuvia, löysin kirjelaatikon (täynnä kirjeitä siis - ihan oikeasti!) ja siellä oli lisänä ainekirjoitusvihko luokalta 8E. Ihan kolmen minuutin etsinnästä oli vain kyse, sen parempaan en vielä näillä toipumisilla kykene.

Omalla tavallaan upeaa ja samaan aikaan kamalaa lukea tuon ajan koulukirjoituksia. Jaan teille tässä osan yhdestä ainekirjoituksestani. Ei niin, että se olisi kirjalliselta anniltaan jotain upeaa, vaan siksi, että se on ikkuna vuosikymmenten takaiseen teini-ikäisen minäni päähän. Voi kauheaa 🤭.

"Omakuvani 50 vuoden kuluttua

Eletään vuotta 2029. Tästä ainekirjoitustunnista on kulunut tasan 50 vuotta. Ikäni on 64 vuotta."

***

"Olen jo vanha ja ryppyinen, mutta aina vilkas mielikuvitukseni on, hiukan "väljähtäneenä" kylläkin, tallella."

***

"Ennen kuin lähden papan, mieheni, kanssa ulos päiväkävelylle, katson itseäni peilistä. Peilissä näen itseni, mutta millaisena. Kummankin silmäni alle on muodostunut pussi. Ne saavat minut näyttämään vanhalta ja väsyneeltä. Käteni ovat laihat, aivan liian laihat ja ryppyiset..

Hiukseni ovat vaalenneet taas hieman eilisestä. Pian ne ovat jo harmaat. Hymyillessäni poskeni rypistyvät entisestään. En ole koskaan ollut kaunis, mutta näin rumaksi en sentään uskonut koskaan tulevani."

😂😂😂

"Usein päivälevolle mennessäni ajattelen kuolemaa. Se on kuitenkin jokaisella vastassa, mutta koska, sitä ei kukaan tiedä. Kuolema on turvallinen ja luonnollinen käsite, jos sitä osaa ajatella oikealta kannalta.

Vanhuus on mukavaa aikaa, kun sen hyväksyy luonnollisena, jokaiselle tapahtuvana asiana."

😂😂😂😂😂

Opettaja oli antanut aineesta arvosanaksi 9+.

Ensimmäisenä mieleeni tuli, että Huh-huh! Ja heti seuravaksi, että huh-huh!

Toki en ole vielä tuota 64 vuotta, mutta eipä tuo vuosi 2029 niin kamalan kaukanakaan ole. Samaan aikaan kauhistelen (ja naureskelen) omaa tulevaisuuden kuvitelmiani sekä huomaan peilanneeni asioita minua edeltävien sukupolvien ikääntymiseen. Mummini olivat 60-vuotiaina ryppyisiä ja oikeasti tosimummojen näköisiä. He olivat eläneet raskaan elämän. Toinen mummeista oli leikkisän vireä (minun muistikuvani mukaan) ja toinen ei.

Silmääni pompahtaa myös kuvauksen ulkonäkökeskeisyys. Se kertoo ehkä enemmänkin omasta kokemusmaailmasta ja lapsuuden kodin arvomaailmasta kuin jostain yleisestä maailmankuvasta. Mutta rypyt dominoivat tässä kyllä todella paljon 😳. Sitä paitsi tässä tulee kiire saattaa käsivartensa laihaan kuntoon. Minun käsivarteni olivat lapsena ja nuorena langat, joita naurettiin ja pilkattiinkin. Ehkä muunlaiset käsivarret olisivat olleet jotain harhakuvitelmaa tuossa iässä?

Sitten mieleeni tulee se, että milläköhän tavalla työelämän uusi sukupolvi ajattelee meistä ikähaitarin toisessa päässä töitä tekevistä kollegoista? Onko kuva yhtä etäinen ja muinainen vai onko yhteistyöllä toivoa?

Mitenköhän pääsisimme käymään vuoropuhelua, jottemme olisi ainakaan ihan näin kaukana toisistamme?

Toivottavasti sinulla on yhtä hauskaa kirjoitukseni pätkiä lukiessa kuin minullakin. Kaikki näyttää erilaiselta nyt ja silloin.

Koronan ensimmäiset päivät

Ruumiinlämmön vaihtelut ovat olleet toistaiseksi asteikolla 35,7-38,6. Lämpö sahaa särkylääkkeiden ottamisen mukaan. Kroppa on todella kipeä kuumeen noustessa, joten lääkkeet ovat tarpeen. Välillä peliin ilmestyy vain kova päänsärky, silloinkin lääkkeet ovat ainoa ratkaisu tilanteeseen. Lämpö sahaa ja todellista tilannetta on vaikea hahmottaa.

Maanantaiaamuna lämpöä oli kuitenkin 38,6, mikä on minun kohdallani tähtitieteellinen lukema. Edellisen kerran olen leijunut samoissa luvuissa yli 20 vuotta sitten influenssan kourissa. Tavallisesti jo 37 astetta sumentaa mieleni ja jaksamiseni täysin ja särkylääkkeen tuoman helpotuksen myötä päädyn nukkumaan syvästi ja pitkään.

Särkylääkepommituksen jälkeen kropan lämpötila oli illalla enää 35,7 astetta.

Kipu vaeltaa paikasta toiseen ja kihelmöi välillä koko kropassa. Ihoa särkee, samoin lihaksia. Nivelet valittavat jo ilman sairauksiakin. Kurkku on viiltävän kipeä ja hohkaa korviin asti. Kadotakseen sitten jonnekin. Ihon särkykin helpottaa, kun kuume laskee. Hengitysteissä tuntuu raskaalta. Välillä yskittää kovastikin. Ja sitten tilanne taas helpottuu.

Parhaina hetkinä onnistun nukkumaan. Huonoina hetkinä olen uupunut ja väsynyt, mutta kivut pitävät hereillä.

Ajatus katkeilee, kaista on tiukassa. Ruoka ei maistu, korkeintaan jokin erityinen maku saattaa iskeä hermoon. Lääkkeiden nielemisen jälkeen kuvottaa, nieleminen on vaikeaa.

Tässä yleiskuvaa koronan kahden ensimmäisen päivän tilanteesta. Nukkuminen olisi ihanaa, mutta se onnistuu vain, kun onnistun syömään jotain ja saan kivut kuriin.

Silti tämä on hieman helpompaa, kuin reilut 20 vuotta sitten sairastetut influenssat. Minulle tämä on rankkaa, mutta koronaksi suhteutettuna tämä on varmasti lievä versio. Yritän olla jossain vaiheessa kiitollinen siitä 👍.

Pärjäämistä alkaneeseen marraskuuhun!