Kantarellien jäljillä (taas kerran)

Tänään työpäivän jälkeen ulkona oli 12 astetta lämmintä ja taivas oli pilvessä. Neulepusero ei tuntunut riittävän lämpimältä metsälenkille, joten puin sen päälle lisäksi kosteuden kestävän ulkoilutakin. Hyvä niin, sillä ensin tarvitsin kaiken tuon lämmön. Sitten tuli liikkuessa lämmin ja takki pääsi roikkumaan vyötärölle. Lopulta sade yllätti ja takki pääsi taas pian sateen suojaksi. Kerrankin tukka oli kuivana kotiin päästyäni. Aikaisemmilla kerroilla kuuma keli on hikoiluttanut minut = harjukiipeilijän niin, että tukkakin on kostunut hikoilusta. Tänään selvisin reissusta kuivin päin sateesta huolimatta 👍.

Kantarelleja löytyy lähimetsästä joka päivä, kiitos sateiden. Ja nehän on tietenkin kerättävä talteen ja pakastettava. Paitsi jos niitä on ihan liikaa omaan käsittelykykyyn nähden, voin tarjota niitä muutamalla läheiselle ihmiselle. Kantarellien kanssa olen tarkka. Pihi oikeastaan. Niitä tarjoan vain harvoille ja valituille.

Kantarellien kuluttajia löytyy omasta perheestäkin ihan yllin kyllin, joten pakastin täyttyy välittömän herkuttelun lisäksi.

Kuvina taas kännykkäkuvia.

Tungosta pannulla. Alussa tuoksu on hennon sitruunainen, kypsymisen edistyessä kypsemmän metsäinen. Makea.

Olen harrastanut ja keräillyt sieniä ehkä reilut viisi vuotta. Noviisi siis vielä. Aloitin suppilovahveroista ja ihmettelin kovasti, mistä niitä voisi löytää. Kysyin sienikaverilta neuvoja hyvän sienipaikan löytämiseen ja sain ystävällisiä, mutta jokseenkin hyödyttömiä neuvoja. Silloin en tiennyt vielä, että sienipaikkoja ja niiden sijainteja ei jaeta. Sittemmin olen viisastunut siinä(kin) suhteessa.

Olen karttoja tutkaillen ja metsiä läpi kävellen moneenkin kertaan opetellut sitä, mistä sieniä voi löytää. Olen tehnyt itselleni tyypillisesti todella paljon taustatyötä ja sitten olen jalkautunut todella, todella moneen paikkaan. Ehkä muutamaa sataa käveltyä maastokilometriä kohden löytyy jokin kohtuullinen sienipaikka. Ei mikään sienitaivas, mutta käveltävä kohde. Kilometrisieniä siis. Jokaista hyvää sienipaikkaa kohden talsin keskimäärin toista tuhatta tai jopa tuhansia kilometrejä. Vaihtelevaa maastoa, hyttysiä, hirvikärpäsiä, sadetta ja hellettä yms. Ei mitään helppoja askeleita siis.

Tämän tästä joku tuttu tai muu vastaava ilmoittaa minulle (kun olen heille keräämiäni sieniä ilmaiseksi toimitellut), että jos he vain tietäisivät sienipaikkani, he kävisivät keräämässä sienet ihan itse. Tässä kulkee se sienestäjän ja ei-sienestäjän välinen ymmärryksen raja 😠.

Jos minä aktiivisienestäjänä olen kävellyt mahdottomat metsämatkat ja käyttänyt niihin aikaa ison harrastuksen verran löytääkseni hyvän sienipaikan, niin MIKSI IHMEESSÄ minä kertoisin kaverille ihan tuosta vain parhaan sienipaikkani sijainnin ja löytäisin sen jälkeen sienipaikan aina tyhjäksi kerättynä? Eiväthän ne minun sienipaikkani ainakaan niin runsaita ole, että niistä riittäisi useammalle aktiivikerääjälle satoa.

Tässä kohtaa minun ja joidenkin tuttavieni logiikat eroavat toisistaan ja sitä seuraavaa keskustelua en jaksa käydä.

Ihan hyvää tekee kaikille keräilystä kiinnostuneille aloittaa harrastus ihan alusta. Niin kuin melkein kaikki muutkin tekevät. Jos haluat itsellesi kullan kalliin huippusalaisuuden, sinun pitää joko löytää se tai sitten maksaa siitä maltaita. Ilmaiskyytejä on harvoin tarjolla.

Siitä huolimatta metsät pursuavat ainakin Hämeessä kultaisista kantarelleista. Suosittelen metsään menemistä. Jos sieniä ei löydy, sielu rikastuu senkin edestä.

Eri-ikäisten yhteistyö, auringonkukkapellot ja terapeutti Ville

Herttaisen lapsuuden jälkeen, jolloin ihminen kuvittelee olevansa jotakuinkin kaikkivoipainen ja tulevansa toimeen ilman muiden tukea (vaikka niin ei tietenkään ole), kasvetaan nuoreen aikuisuuteen. En tiedä, missä vaiheessa elämää nöyryys muita erisukupolvisia kohtaan herää, mutta onneksi se herää joskus.

Tässä minun vaiheessani elämää ei ole enää mikään ongelma myöntää, että sekä minua nuoremmat että vanhemmat voivat tietää ja osata monesta asiasta paljon minua enemmän. Samaan aikaan kuitenkin tiedän, että tiedän ja osaan monesta asiasta paljon enemmän kuin he. Tai monet ikäiseni.

Jos nyt näenkin eri-ikäisten ihmisten keskustelun ja neuvottelun tasa-arvoisena ja monimuotoisena, on vaikeaa löytää nuorta keskustelukumppania, joka kokisi tilanteen samalla tavoin. Kyse ei voi olla vain minusta ja minun tyylistäni. Kyseessä on mielestäni aivan varmasti myös sukupolvien välinen kuilu.

Omien aikuisten lasten kanssa hiottiin aikoinaan yhteistyötä pitkä tovi, ennen kuin saatiin aikaiseksi jotakuinkin tasa-arvoisen keskustelun ilmapiiri. Se vaati kaikilta luopumista vanhoista asetelmista ja ihan uuden luottamuksen rakentamista. Arvostuksen ilmapiirin kehittämistä. Se vaati paljon meiltä vanhemmilta ja yhtälailla myös meidän jälkeläisiltämme.

Samaa yritän saada aikaan myös työkaverieni kanssa. Siis heidän nuorempien, jotka helposti kokevat vanhemman kollegan olevan kontrolloiva, ohjaava ja mielestään pätevämpi. Siinä riittää työtä 🤭. Kaikkien kanssa tasaveroinen yhteistyö ja sparrailu ei onnistu koskaan. Se on ihan ok. Mutta aina välillä löytyy niitä upeuksia, joiden kanssa yhteistyössä syntyy timantteja ja superinnovaatioita. Yrittäminen siis kannattaa 🥰.

Kaiken kaikkiaan työn parhaita juttuja minulle on yhdistää erilaisten tekijöiden erilaiset osaamiset ja voimavarat ja saada epämukavuusalueella käymisen kautta aikaiseksi jotain ihan erilaista!

Sieniretket (virallisesti metsäretket - jotka sitten muuttuvat sieniretkiksi) tarjoilevat sienien lisäksi muutakin kivaa. Tämänkin auringonkukkapellon reunalla oli kyltti, jossa annettiin lupa ottaa kukkia mukaan. Kotiinpäin mennessä pysähdyin tähän ja leikkasin viisi komeaa kukkaa mukaani. Yksi niistä jätti terälehtensä matkalle, joten maljakkoon virvoittavien vetten ääreen päätyi neljä kukkaa. Kiitos kukkien lahjoittajille Hauholle!

Kännykällä otetut kuvat ovat pikaotoksia, ei välitetä heikosta laadusta, eihän?

Kotiin päätyi viisi kukkaa, joista neljä terälehtensä säilyttäneinä pääsi ihan maljakkoonkin asti.

Sitten haluan vielä esitellä Terapeutti Villen. Vaikka Ville suuntaa voimavaransa nuoriin, ei hänen julkaisuissaan ole mitään, mistä joku vanhempikin ei voisi hyötyä. Terapeutti Ville vaikuttaa ennen kaikkea TikTokissa, siinä ehkä hyvä syy keski-ikäiselläkin ladata TikTok omaan kännykkään?

Mahtavaa elokuun loppua! Itse odotan hikikelien loppumista. Mitä sinä toivot alkavalta viikolta?

Arkea, korealaista tv-sarjaa ja mahdollisuus sienimetsään rynnistämiseen 🙄

Ihan ensimmäiseksi kiitän teitä kivoista, mahtavista ja kannustavista kommenteista kaikkiin julkaisuihin! Niitä on ollut ilo lukea 🥰.

Sitten arkeen. Kävin tänään lääkärillä saamassa uuden kortisonipistoksen kipuilevaan olkapäähäni. Se on ollutkin jo kauan melkoinen riesa. Vaikutti välillä parantuneen kokonaan ja kipeytyi sitten uudestaan. Diagnoosi ei ole sama, joten mokoma olkapää/-varsi vain vetää puoleensa erilaisia vaivoja.

Työterveyden hyvä puoli on se, että seuraavan ajan saa aina melkoisen pian. Huono puoli on se, että työterveyden kustannustehokkuus ei kannusta saumattomiin prosesseihin. Nyt, kun tuon kirjoitin näkyviin, niin heti tulee mieleen, että niinhän se on julkisellakin sektorilla. Silti sellaista läpipallottelua lääkäriltä toiselle en ole itse kohdannut julkisella sektorilla siinä määrin kuin työterveydessä. Harvemmin sielläkään, mutta nyt tuo olkavarsi on osoittautunut vallan epähaluttavaksi hoidettavaksi.

Tämän päiväinen lääkäri joutui nyt antamaan sen kortisonipistoksen, josta ei kuulemma kuitenkaan välttämättä ole mitään hyötyä. Viime kerralla tilanne parani huomattavasti eikä olkapääkään kipuillut yhtään ylimääräistä piikin antamisen jälkeen. Nyt olkapää viestittelee lisäkivuista. Toivottavasti se on merkki siitä, että hoito tehoaa.

Viime yö oli ensimmäinen yö pitkään aikaan, kun kipu ei valvottanut minua. Viimeisin lääkäri määräsi uutta särkylääkettä ja se taitaa nyt tehota paremmin. Yhden yön ok-yöunilla ei kuitenkaan vielä taklata monen kuukauden kivuliaita katkonaisia unia. Mutta isosti olen kiitollinen viime yön unista!

Isokoskelot näyttäytyivät isolla porukalla heinäkuun alussa. 💖

Ja ihan tähän päivään: Olemme miehen kanssa seuranneet jo jonkin aikaa etelä-korealaista tv-sarjaa. Aluksi olimme kovasti hämmentyneitä puheen voimakkaista intonaatioista, puhe kuulosti minun korvissani puoliksi joikaamiselta. Vähitellen puheen sävyihin kuitenkin tottui ja sarjan seuraaminen on ollut helpompaa. Silti meitä hieman houkuttaa perheen sisäisen videon tekeminen suomen kielellä, mutta korealaisilla intonaatioilla. Saapas nähdä, saammeko videon aikaiseksi. Veikkaisin, että tytär voisi tykätä ja poika nolostua.

Pari linkkiä korean kielen salaisuuksiin tässä:

Korean kielen perusteet

ja

Opi korean kieli.

Seuraamamme sarja on nimeltään Salattu metsä. Metsästä emme kolmentoista jakson jälkeen ole havainneet mitään merkkiäkään. Ehkäpä tuokin salaisuus paljastuu vihdoin jossain vaiheessa 👍

Upeaa lämpöistä elokuun loppua! Jos huomisen aikataulu ja sää sallii, karkaan taas mahdolliseen sienimetsään heti työpäivän jälkeen 🙄🥰.

Kantarelleja sateen jälkeen ja kesäfiilisten muisteluita 🍄

Kävin tänään lähimetsässä katsomassa kurillani, miten yön yli jatkunut vesisade oli vaikuttanut kantarelleihin. Odotin jotain pientä, mutta metsässä olikin tapahtunut ihan ihmeitä! Olihan tuossa välissä kovien kuumien kelien jälkeen ollut muutama kuurosade maata kastelemassa, mutta niiden vesimäärä ei pitkälle kantanut.

Vajaa viikko sitten metsä näytti helteen kuivattamalta, metsäpalovaroitukset olivat syystäkin voimassa: sammal rutisi kuivana askelten alla. Joitakin kuivia kantarelliyksilöitä löytyi, mutta saalis oli laiha.

Nyt melkein hihkuin metsässä upeiden kantarelliapajien luona. Tietenkään en voinut hihkua, ettei kukaan muu saisi vihiä saalispaikoistani 🙄. Samalla huomasin myös sen, että yhdellä tämän kesän uudella apajallani kantarellit löytyivät edellisellä kerralla kuusen alimpien oksien alta ja nyt sieltä ei löytynyt mitään. Sen sijaan apajat olivat siirtyneet lähimättäisiin. Tarkkana piti olla, että varpujen ja heinien alta havaitsi taitavasti piiloutuneet kantarellilaumat. Mahtava fiilis oli aina löytää uusia rykelmiä 💖. Saaliin paino oli reilut 1,3 kiloa. Saalis pitää meillä aina punnita heti kotiin saapumisen jälkeen. Emännän ( = minun ) käsky 👍

On tämä sienestäminen vain niiii-iiin kouluttavaa! 🍄

Kesällä tulee aina otettua paljon enemmän kuvia kuin ehtii käsitellä ja julkaista. Onneksi syksyllä ja talvella kuvia ei tule liikaa, varastoon jääneiden kuvien läpikäymiseen on silloin oikein kunnioitettavan paljon aikaa.

Tyttärestä tuli otettua iso nippu kuvia lomien aikaan. Ne olisi varmaan ihan hyödyllistä saada myös ulos muistikorteilta. Eilen illalla kävin läpi ensimmäisen rupeaman. Ihania muistoja palaa mieleen ja tuntuu, että kuvakulmatkin kehittyvät tässä ajan myötä. Niin kuin tytärkin 💖

Upeaa elokuun jatkoa! Kannustan menemään metsään 💖

Hoivakodissa hyvässä tallessa, iso muuttourakka takana - ja vielä paljon edessä

Katselen itseäni ikkunan heijastuksesta. Heijastus on pahemman näköinen kuin peilikuva. Katson uudelleen. Ikävien kokemusten kertaaminen ruokkii itseään. Ei kannattaisi.

Tässä pitää palata muistamaan se, etten koskaan ole menestynyt ulkonäkövertailuissa. Siksikö se vainoaa aina? Mihin minä muka sitä ulkonäköä tarvitsisin? Suurin osa ihmisistä on vahvimmillaan jollain muulla osa-alueella kuin ulkonäkömittauksilla. Miksi 'puutteellinen' ulkonäkö, ikääntyminen ja niistä saadut ikävät kommentit haittaavat niin paljon? Ja vielä tärkeämpää: Miksi noista asioista pitää antaa ikävää palautetta? Jos joku on moitteettoman upea, miksi mollata muita?

Laittaisin kaihtimen ikkunan eteen estämään peilausta, mutta läpiveto on näillä keleillä välttämätöntä.

Äiti muutti hoivakotiin. Muuttopäivä oli minun osaltani työläs ja hänkin oli väsynyt. Matkaa oli ehkä rauhoitettu ylimääräisellä lääkityksellä?  Siitä olisi ollut kiva tietää etukäteen tai edes paikalla.

Miten hyvin osaisit arpoa äitisi vaatekaapista hänen haluamansa vaatteet uuteen kotiin?  Äidilläni on selvä vaatemaku. Minulla erittäin huono. Hänen vaatekaapeillaan arpominen oli vaikeaa ja sulaa hebreaa. En usko osuneeni ihan suoneen, mutta parin kerran metsästely vaatekaapeilta saa riittää tähän hätään. Myöhemmin tarkennetaan ja säädetään lisää.

Äiti saapui hoivakotiin taksilla. Odottelin sitä kauan hoivakodin pihalla. Äiti näytti lannistetulta, mutta ilahtui, kun koputtelin taksin ikkunaa. Äiti oli ruhjotun näköinen. Sairaalan mukaan hän oli pudonnut sängystä, äidin mielestä häntä oli lyöty. Oli miten oli, hän on nyt toivottavasti paremmassa hoivassa kuin koskaan aikaisemmin.

Palvelukeskuksen lipputangossa lippu oli puolitangossa. Tämä on kai ainoa tapa poistua kokonaan palvelutalosta. Tänään oli taas sellainen päivä.

Äiti näytti kovasti ruhjoutuneelta. Kaikki värisävyt eivät pääse tässä oikeuksiinsa. Toivottavasti tästä eteenpäin elämä on helpompaa 💖

Asunnon tai huoneen sisustus on vasta edessä. Ostin vähän kukkia ikkunalle kotoistamaan tunnelmaa.

Äiti ei ensi halunnut kuviin, kun oli mustelmia ja ei ollut päässyt laittautumaankaan. Lopulta todettiin, että kuvat olivat molemmista meistä melkoisen rankan päivän jälkeen ja kumpikaan ei voinut olla enää raikkaimmillaan. Mainitsin kuvatessa, että tässä on kaksi mummoa, johon äiti heti osoittelemaan minua mummusormellaan 👍

Isä oli jätetty väsyneenä lepäämään, mutta löytyi hämärästä huoneesta seikkailemasta. Lääkitys oli kova, mutta löydettiin pitkän päivän päätteeksi vielä yhteistä säveltäkin. Seuraavalla kerralla pitää ehtiä paikalle taas ihan aamupäivästä.

Ihanaa elokuun jatkoa sinulle!

Elämä kuplii. Välillä hyvä ja huono poreilevat kiivaasti keskenään. Nauttiminen on silloin oikein varteenotettava vaihtoehto 💖

Tiivistä penkkiurheilua ja juomareissulla käyvä orava

Yleisurheilun EM-kisat ovat meneillään. Olen muutenkin penkkiurheiluhullu, ja seuraan jos minkälaisia urheilukilpailuja, kunhan lajissa tai osallistujissa jokin kolahtaa. Lajin täytyy olla jotenkin tuttu, mieluusti jopa omakohtainen. Osallistujissa suomalaiset ja edes pienen pienet menestymisen mahdollisuudet täyttävät kiinnostuskriteerit jo oikein hyvin.

Yleisurheilun parissa olen kilpaillut nuorena erinäisiä vuosia. Kilpailuviettini ei ollut mitenkään kova, minulle riitti se, että tein minkä pystyin. Oma suoritus oli aina suhteessa omaan kykyyn ja jaksamiseen, ei muihin kilpailijoihin. Treenaamaan en oppinut koskaan. Tein, mitä käskettiin, mutta sisäinen motivaatio ei löytynyt. En hoksannut harjoittelun yhteyttä pärjäämiseen. Kaikki oli kulkenut ja kulki edelleen ihan itsestään.

Harrastuksen iloina puolina olivat kesien yleisurheilukoulut, jolloin pääsi kokeilemaan ja maistelemaan monia uusia lajeja. Sellaisiakin, joissa ei koskaan olisi itsellä ollut mitään menestymisen mahdollisuutta. Kuten korkeushyppyä! Minun kroppani ei ole koskaan ollut mikään korkeushyppyvartalo, mutta oikean tekniikan harjoittelu ja oppiminen olivat upeita juttuja, ihan huippua!

Aitajuoksun opettelu oli toinen huippukokemus! Kiitos kaikista näistä kaikista kivoista kokemuksista Lahden Ahkeralle, jonka kelta-mustissa puvuissa tuli kilpailtua ja harjoiteltua ihan hyvä rupeama 👍.

Kesäkisojen perusteella pääsi monesti myös aluekisoihin mukaan. Niissä parasta oli se, että ne olivat kouluaikana ja vain harvojen hupia. Moinen eliitti kelpasi minulle erinomaisen hyvin, niin erityistä ja harvinaista positiivista erottumista omassa mielessä.

Siksi siis yleisurheilun EM-kisat jaksavat kiinnostaa, omakohtaisuus tuntuu jonkinlaisena lajituntemuksena. Pituushypyssä toimin oman kilpailukauteni päätyttyä toimitsijana monessakin isommassa kilpailussa. On helpompi innostua, kun ymmärtää edes jotain.

Samaan aikaan kilpaillaan myös uinnin EM-kisoissa. Melkein kaikki edelliset jutut pätevät tähänkin. Minä en ole ollut koskaan varsinainen uimari, mutta poikani on aikoinaan kilpaillut uimisen parissa monia vuosia. Toimitsijavuosia kertyi itselle sieltäkin ja paljon lajituntemusta.

Työpäivän jälkeen en lähtenyt tänään metsään. Mieli olisi tehnyt, mutta keli oli kova ja kuivuus on näivettänyt kantarellit. Istuin sen sijaan varjossa rikki vanhan lepotuolini. Se täytyy siis laittaa paremmalle aurinkomatkalle.

Ehdin kuitenkin puhumaan kaksi puhelua tyttären kanssa ja vasta toisen aikana tuolin rakenteet alkoivat kalvaa omia istuinrakenteitani. Näin myöskin juomareissulla käyvän oravan, eilen juuri tankattiin sille lisää juotavaa. Helle haihduttaa juomat nopeasti taivaan sineen.

Kamera oli mukana juuri tätä varten.

Tässä ensin vain lähestymiskuvat.

Vähän oli varuillaan, kun mies huuteli rappusilta samaan aikaan. Rauhoittui kuitenkin pienen odottelun jälkeen.

Sateita odotellessa 👍.

Edit: Omat yleisurheilulajini olivat 300m , 800m ja maastojuoksu 👍

Kaunista, vaikka kuivaa ja kuumaa elokuuta 💖

Huh hellettä!

Olin jo vaihtanut kuuman kelin petivaatteeni syksyisempiin. Nyt tuli kuuma. Kävin äsken kaivamassa kevyemmät petivaatteet esiin uudelleen. Meillä ei siis ole ilmastointia ja kuumuus tunkee heti sisään, kun siihen vähiten muistaa varautua.

Metsässä on onneksi viileämpää, kunhan siellä malttaa liikkua rauhallisesti innostamatta aineenvaihduntaa yhtään tarpeellista enempää. Hyttysiä on nyt syystä tai toisesta huomattavasti aikaisempaa vähemmän. Paarmojakin vain harvakseltaan. Metsässä arvaa nyt siis myös pysähtyä ja nauttia henkeä salpaavan kauniista maisemista oikein ajan kanssa.

Metsissä on ainakin meillä Hämeessä kuivaa. Kantarellit ovat enemmän tai vähemmän kuivuneita. Ne saa katsastaa yksitellen, minkä viitsii kerätä mukaan ja minkä jättää paikoilleen. Kuivempien kantarellien kanssa lisään pannulle hyvässä porinavaiheessa tilkan vettä, jotta prosessi jaksaisi kestää loppuun asti. Hyvää on toistaiseksi tullut. Kovin kuivunutta tavaraa pannulle ei tietenkään kannata tarjota, hieman nihkeä käy vielä. Koputellessa koliseva yksilö on jo mennyttä, sitä ei kannata ottaa mukaan.

Parikin tällaista kaunista pörrääjäystävällistä kesäkukkapeltoa näin viikonlopun reissullani. Olipa vasta silmän iloa! Aitohunajakukka ja ruiskukka houkuttivat puna-apilan kera niin mehiläisiä kuin kimalaisiakin. Unikot saivat olla rauhassa. Olivatkohan ne vain silmän iloksi? Kaunista oli joka tapauksessa 🥰

Upeaa elokuista kypsän kesän jatkoa! Jaksetaan helteet 💖. Ulkona on ihan mahdottoman kaunista, nautiskellaan!

Mielenrauhaa (vai mielenvaivaa?) metsästä

Äidin muuttopäivää palvelutaloon odotellaan edelleen. Ymmärrän hyvin kolikon toisen puolen. Anoppikin kuoli aikoinaan palvelukodissa asuessaan, eikä asunnon tyhjentäminen onnistunut tuosta vain kaiken surun keskellä, vaikka samassa kaupungissa asuttiinkin. Nytkin vuorossa on ensin asunnon tyhjennys, sitten sen siivous ja vasta sitten muutto. Sitä varten minun pitää hakea vapaata töistä ja järjestää sen päivän työt muille päiville, kalenterit uusiksi. Mutta nyt odotellaan.

Äiti ei ole vastannut puheluihin. Nyttemmin puhelimen akku on selvästikin kulunut loppuun, eikä siihen saa enää edes yhteyttä. Sairaalasta soittivat myös kertoakseen tilannetietoja. Äidillä ei ole nyt käsillä parhaimmat päivänsä, härdelliä on aiheutunut vähän enemmän kuin on tilattu.

Odottelen siis muuttopäivää ja varaan silloin kokonaisen päivän äidin muuttoon ja isänkin luona käymiseen.

Kesäloman jälkeen olen palauttanut itseäni työmoodiin. Olen ollut mentaalisesti niin täydellisesti muualla, että lomaa edeltävien asioiden kelaaminen kestää. Muutenkin loman aikaisesta oman elämän herruudesta (muun perheen lomassa) palaaminen omaan työrooliin vaatii muutaman huokauksen ja rentoutumisistunnon. Kyllä se työroolikin tästä taas käynnistyy pienen virittelyn jälkeen. Onneksi on ihanat työkaverit, joiden kanssa melkein mikä tahansa yhteinen kehittäminen on upeaa 🥰

Metsälenkki kutsuu sitäkin voimallisemmin jokaisen työpäivän jälkeen. Onneksi niihin on mahdollisuus. Työpäivän jälkeen kävelen suoraan viereiseen lähimetsään ja nautin sienispottailusta, vaikkei juuri mitään löytyisikään. Ainakin alueet tulee kartoitettua.

Viimeisen viikon aikana olen huomannut metsästä, melko läheltä, paikkoja, joissa en kuvitellutkaan kantarellien elävän. Ja sieltä niitä löytyikin! Jo on ollut seikkailua! 🤭😂😂😂😂.

Pysähdyin hetkeksi myös tähän osaan metsästä, joka ei sienihuumassa tavallisesti kiinnosta. Kaunis kuin mikä, mutta ei mikään sienien ihmemaa. Nyt otin kännyräpsyn ja pysähdyin hetkeksi nauttimaan. Seuraani ei tullut edes hyttysiä 🥰

Tämän iltapäivän lenkki tuotti vain pelkkiä kilometrikantarelleja. 2,5 tuntia harjumaastossa ylös ja alas kulkemista, 11 000 askelta ja vain reilut 200 grammaa kantarelleja! Päivä oli kuuma ja minä aivan voipunut reissun jälkeen. Vaan nyt on metsän vähemmänkin tunnetut alueet koluttu. Toivottavasti nyt kantarellit häipyvät mielestäni ja saan rauhan muita asioita varten. Turhaa toiveajattelua?

Peukaloinen perheineen ja kilometrikantarelleja

Metsä on ainakin päivisin täynnä vielä lintujen viestintää, poikaset ja emot viestittelevät toisilleen. Yhdellä metsäretkellä törmäsin todella reippaaseen linnun metelöintiin. Piti oikein pysähtyä pienelle hiekka-aukiolle katsomaan, mitä oikein oli menossa. Peukaloisemohan se piti kovaa mekkalaa ja siirtyi tämän tästä hieman uuteen paikkaan, lähelle kuitenkin.

Poikasetkin näkyivät, kun jaksoi vähän kauemmin tarkkailla. Ne olivat hiiren hiljaa, mutta hypähtelivät ja lennähtelivät oksalta toiselle ja välillä mättäällekin kaatuneen puun varren päälle. Nähtävästi meneillään oli ruoan hankinnan oppitunti.

Kävelin toiveikkaana ensin autolle ja otin kameran mukaani (en enää jaksa raahata sitä mukana kaikille reissuilla, sienireissuilla avoimeksi usein jää kuitenkin vain se sienikanava). Palasin samalle pienelle aukiolle kameran kanssa ja onnekseni koko porukka oli siellä vielä täydessä touhussa. Valo oli heikko eikä havumetsä yhtään auttanut asiaa. Kuvasin silti 👍.

Pienen ja pippurisen peukaloisen tunnistaa koon ja värin lisäksi viimeistään asennossa seisovasta pyrstöstä.

Emo piti meteliä tauotta, viesti varmaankin poikasilleen niin vaarasta kuin olinpaikastaankin.

Veikeä tyyppi 🥰.

Poikasia olikin vaikeampi kuvata, sillä ne eivät metelöineet ja pysyivät muutenkin ihan mukavasti matalalla profiililla. Mutta tässä yksi kuva poikasesta. Nokan keltainen (ja alaspäin vaativasti kääntyvä) tyviosa, ihan kuin suupieli on selvä merkki poikasesta, niin kuin monella muullakin linnulla. Toinen poikasen tunnusmerkki on aikuista lyhyempi pyrstö (kuten monella muullakin linnulla). Pystyssä pyrstö on silläkin kuitenkin terhakkaasti.

Ja vielä yksi kuva aikuisesta peukaloisesta.

Luontoportissa lisää tietoa peukaloisesta sekä peukaloisen ääninäytteet. Alussa taitaa olla kevään ja alkukesän kutsuvisertelyä, lopussa myöhemmän kesän varoitusääniä.

Kantarellikävelyni metsissä jatkuvat. Liikunnan määrä on lisääntynyt ihan vaivihkaa melkoisesti sienien perässä kulkiessa. Ihan näin paljon en koko vuotta ehdi käyttää liikkumiseen, mutta hyvä tason nosto tässä on nyt käsillä. Jatkossa jokin sopiva maltillisempi tahti riittää kyllä ihan hyvin.

Toisaalta metsähuuhailut ovat olleet melkoisia terapia-istuntoja, tai siis -kävelyjä. Liikunnan ja keskittymisen yhdistelmä on mahtava, kun siihen lisää vielä ohessa tulevat monet luontoelementit!

Olen mielessäni ryhtynyt luokittelemaan kantarelleja niiden esiintymisen mukaan. Löytö on oikea apaja. Sieltä löytyy pienessä ajassa paljon kerättävää. Nämä ovat nimensä mukaan harvinaisia esiintymiä, mutta aina löytyessään upeita elämyksiä. Syke ja hengitystiheys muuttuvat aina välittömästi 👍.

Pieniä, melkein säälittävän näköisiä pikkupikkukantarelleja kasvaa poluilla tai niiden reunoilla, joissa ne eivät koskaan kasva isoiksi asti. Ne ovat saaneet minulta luokittelunimekseen polkukantarellit. Koska niistä ei koskaan kasva isoja, on ihan ok kerätä ne pieninä ennen kuin joku tallaa ne alleen.  Polkukantarelleista tulee kauniita koristesieniä ruoan päälle tai ihania sattumia ruoan sekaan, ne kun tietenkin vielä kutistuvat käsittelyssä.

Uusin luokittelun aiheeni ovat kilometrikantarellit. Ne ovat niitä, jotka eivät kasva mahtavina löytöryppäinä, vaan muutaman sienen ryhmissä. Ryhmien välissä on sitten aina käveltävää - paljon. Kilon verran löytöpaikan sieniä voi kerätä lyhyessä ajassa ja vähillä askelilla. Kilometrisienten kerääminen samassa määrin edellyttää paljon kävelyä ja runsaasti aikaa. Nekin tosin kertyvät siitä ajan kanssa.

Tänään kävin lähimetsässä keräämässä kilometrikantarelleja. Lähimetsä tarjoaa vain muutaman (tietämäni) löytöpaikan, mutta kilometri- ja polkusieniä riittää, kunhan keli on sopiva ja aikaa riittää.

Kesää on vielä jäljellä ja kunhan saan äidin muuton palvelutaloon tehtyä, järjestän jonkin kivan kesäjutun ihan itselleni - itseni kanssa 🤭.

Nautinnollisia kypsän kesän päiviä ja iltoja! Nukutaan hyvin ja nautitaan upeista, (toivottavasti) vaihtelevista säistä 💖

Aivoruuhkaa, ihanaa kesää ja Pixien haukahtelua

Heräsin yöllä muutamaankin kertaan. Yhden kerran mietin ja suunnittelin äidin vaatteiden nimikoimista hoivakotia varten. Hoksasin, että minulla on ensimmäiset nimikointitarpeet jo kotona, voisin ryhtyä jo hommiin. Vaan en keskellä yötä. Vielä pitäisi nukkua.

Toisella kerralla heräsin miettimään muuttoa ja isänkin huonetta. Myöhemmin heräsin miettimään ja suunnittelemaan asunnon tyhjentämistä. Mistään näistä ei ole stressiä, mutta keskeneräiset asiat jäävät helposti kummittelemaan mieleeni - etenkin öisin.

Minun varmaankin kannattaisi tehdä jonkinlainen listaus yhteyshenkilöistä ja -tiedoista sekä tulevista tekemättömistä tehtävistä. Jospa ne pysyisivät sitten yöllä pois mielestä.

Listata voisi myös elämän eri osa-alueet, joista pitäisi pitää huolta. Listalla voisi olla ainakin jotain tällaista:

Viikottain:

• työasiat
• palautuminen
• oma terveys
• kotiin liittyvät työt (kuten siivous yms.)
• perheasiat
• ystävät
• vanhempiin liittyvät velvoitteet ja asiat
• omat intohimot ja harrastukset
• tulevaisuuden suunnittelu
• tavaroiden karsiminen (tavoitteena muuttaa jonnekin pienempään tilaan asumaan)

Mitä muuta pitäisikään muistaa?

Tärkeintä olisi, ettei mikään osa-alue jäisi katveeseen liian pitkäksi aikaa.

Loman jälkeisillä työpäivillä olen muistanut palautumisen ja hetkeen pysähtymisen. Välillä mennään Pixie-koiran kanssa pihalle juomaan kahvia ja tarkkailemaan elämää. Välillä toiselta meistä pääsee haukku, ihan tuosta vain.

Yritän kovasti olla kirjoittamasta sienistä, mutta kävin silti tänään keräämässä taas hieman kantarelleja. Nyt on sielussa rauha vähäksi aikaa. Huomenna pääsen siivoamaan ja pannuttelemaan niitä 👍.

Pihatöitäkin olemme miehen kanssa tehneet taas kivasti eteenpäin. Voidaan olla ihan ylpeitä ahkeruudesta. Emme lupaa samanlaista jatkoa.

Ihanaa kypsän elokuisen kesän jatkoa! Vielä on aikaa toteuttaa kesäajan suunnitelmia. Tai keksiä ja toteuttaa ihan uusia! 🥰

Edunvalvoja tavoitettu, sisilisko havaittu ja kuvattu - vielä tarvitaan korviketta sieniaddiktiolle sadon jälkeiseen aikaan 👍

Sain yhteyden isän edunvalvojaan. Puhelu sujui hyvin ja oletan päässeeni nyt mukaan hänen asioidensa hoitamisen viestintärenkaaseen. Sain nyt ihan virallisesti tietää molempien vanhempieni edunvalvojien nimet. Olen nähnyt ne vanhemmille tulleissa posteissa, mutta odotin jotenkin saavani niistä itsekin tietoa, enkä kirjoittanut niitä mihinkään ylös. No nyt tiedän.

Äidin palveluasumiseen siirtyminen edistyy reipasta vauhtia. Hän muuttaa näillä näkymin jo ensi viikolla samaan palvelutaloon isän kanssa. Eri kerrokseen tosin, mutta äiti oli toivonutkin omaa huonetta eikä yhteisasumista isän kanssa. Välimatka on kuitenkin jatkossa lyhyt ja asiat sujuvat siinä mielessä paljon mutkattomammin. Väliaikaisista tilanteista ja ratkaisuista päästään nyt pysyvämpiin olosuhteisiin. Se helpottaa.

Toki tämä aiheuttaa lisähärdelliä vähäksi aikaa ja kalenterin uudelleen suunnittelemista. Pysyvyys tuo tilanteeseen kuitenkin melkoista lisälohtua.

Valokuvaaminen (asiasta työkalupakkiin) on jäänyt nyt vähävaloisten säiden armoille. Olen jotenkin osunut kameran kanssa enemmän ja vähemmän tummiin keleihin. Mutta niillä olosuhteilla mennään, mitä on käsillä.

Ylle jyränneestä supermustanpuhuvasta pilvestä huolimatta sisiliskot jäivät vielä hetkeksi lekottelemaan kivilleen. Tämä sisilisko ei välittänyt ympärillään pyörineistä muurahaisista. Muurahaisetkin jättivät liskon rauhaan. Vihdoin tämän kesän ensimmäiset sisiliskokuvat!

Yhdellä metsävadelmapaikalla näin melkein mustan sisiliskon (verrattuna näihin ruskeisiin). Maastoutui todella hyvin sikäläiseen maastoon, mutta oli puhuttelevan näköinen 👍

Kantarellihulluus vaivaa yhä. Se loppunee vasta, kun suppilovahverot alkavat kukoistaa. Suppiksien jälkeiselle kaudelle kaipaan jotain uutta viritystä, projektin (=suppikset ja kantarellit) jälkeinen tyhjyys ei saa ottaa valtaa pimenevässä syystalvessa tällä kertaa. Kovasti etsin uutta johtolankaa sinne. Onko sinulle jotain ehdotuksia? Huonoja ehdotuksia ei ole olemassakaan 👍

Keräilyä ja säilömistä, ihmettelyä sairaaloiden ja hoivakodin käytäntöjen sekä sääntöjen kanssa

Viimeinen lomapäivä tältä erää. Yritin hieman himmailla, ettei menisi suorittamiseksi.

Eilen tein kesän merkittävimmän teon: keräsin marjoja. Se ei ole minulle ollenkaan tyypillistä, mutta en tehnytkään sitä intohimosta, kuten kantarellien keräilyt, vaan huomionosoituksena perhettä kohtaan. Tytär nauttii marjoista kaikkein eniten, mutta pienet erät keräsin myös miehelle ja pojalle. Ja vielä hieman pakkaseen.

Ylitin joltisestikin mukavuusalueeni, mutta ei mennyt pakkopullan eikä masennuksen puolelle. Olo tuntui ihan sankarilta rupeaman jälkeen!

Keräsin mustikoita ensimmäistä kertaa ikinä marjapoimurin avulla. Lapsena kerättiin kaikki marjat käsin ja se on jäänyt jotenkin normiksi. Mutta nyt piti optimoida marjojen määrä käytettyyn (hyttys-) aikaan ja siksi marjanpoimuri. Olin katsellut aikaisemmin lyhyen videon hyvästä keruutekniikasta. Hyvin se meni, vaikka olikin koko ajan kova kiire metsästä pois.

Metsävadelmat olivat kuivan maan kasvatteja: pieniä, suunnilleen hyttysen pakaran kokoisia. Parhaat marjat löytyivät puskien keskeltä ja sinne ulottaessa pääsi kosketuksiin monen, monen piikin kanssa. Tuskaisa ja hidas kerääminen tuotti toivottavasti toivottua makuelämystä.

Tässä tyttären osuus marjoista, mies ja poika saivat tyytyä pienempiin maistiaisiin. Jos toivetta tulee, kerään heille seuraavalla kerralla hieman enemmän.

Marjojen keruu oli yhden päivän urotyö (ei siis niin paljon kulunut aikaa, mutta muita urotöitä ei sille päivälle mahtunut). Kantarellivimmaa olen yrittänyt pitää kurissa sillä, että yhdellä autolla tehdyllä reissulla ei tyydytä vain yhteen keruupaikkaan, vaan urakoidaan vähän enemmän. Ja sillä, että suurin osa aiemmin kerätyistä sienistä pitää olla siivottuna ja pakastevalmiina ennen seuraavien keräämistä. Rajoitus on ollut tarpeellinen ja hyödyllinen.

Tänä aamuna ja aamupäivänä siivosin, pilkoin ja pannutin melkein kaiken sunnuntain metsäreissulta kerätyn sienisaaliin. Ovat nyt pakastimessa määrämittaisissa pakastepusseissa.

Kaksi isoa pannullista pilkottuja kantarelleja ja yksi vajaa noita pikkukantarelleja.

Yksi iso lautanen täytti paistinpannun kokonaan. Toki massa ja tilavuus vähentyivät nesteen haihtumisen myötä.

Pixie-koira tykkää ihan täysillä pannutetun kantarellin perään! Se maastoutui oven luokse ja seurasi silmä tarkkana prosessin etenemistä. Aina välillä se sai jotain 'ylijäämiä' 💖

Ja sitten muihin aiheisiin: Hoivakoti.

Isän muuttaessa hoivakotiin en saanut tietoa juuri mistään. Äiti ja veli hoitivat kaiken. Minulle vain ilmoitettiin, että olen nyt dokumenteissa hänen lähiomaisensa, mikä oli minulle ihan ok. Jotain informaatiota olisin hoivakodin käytännöistä ja säännöistä kaivannut. En hoksannut kysyä.

Äidin muuton lähestyessä sain ystävällisen virkailijan avustuksella saman infon muutosta kuin edunvalvojakin. Nyt viimeistään huomaan, että omia huonekaluja ja muita tavaroita voi ilman muuta tuoda asiakkaan huoneeseen. Sääli, ettei isällä ole huoneessaan mitään muuta omaa kuin vaatteet ja minun tuomani kuvat ja torkkupeite. Äidin kanssa pitää käydä tarkasti läpi, mitä hän haluaa kotoa mukaansa.

Kaiken kaikkiaan minua vaivaa ja ihmetyttää eri sairaaloiden ja hoitolaitosten erilaiset ohjeet ja säännöt. Ja erityisesti se, ettei niistä viestitä omaisille oikeastaan mitenkään. Sairaalahenkilöstö odottaa jotain ja huokailee hermostuneesti, kun homma menee pieleen. Voisiko jotenkin tehdä yhteistyötä?

Konkreettisena esimerkkinä: äidilläni on ollut viikon sisällä kaksi aikaa erikoislääkärille, johon hänet on pitänyt erikseen viedä. Molempina aamupäivinä minulle on soitettu kuntoutussairaalasta ja kysytty, voinko tänään mennä äidin kanssa sairaalakäynnille. Jos aikataulut olisivat minulla tiedossa etukäteen, olisin voinut monilta osin järjestellä omaa aikatauluani niin, että pääsisin mukaan. Muutaman tunnin varoitusajalla tuleva soitto sadan kilometrin päähän ei juuri jätä mahdollisuuksia.

Tästäkin olisi mukava tietää: Miten omainen voi saada tiedon potilaan/asiakkaan terveysajoista, jotta hän voisi sovittaa sen mahdollisuuksien mukaan omaan kalenteriinsa? Mitä minun täytyisi tehdä saadakseni informaation ajoissa?

Ja vielä: Miten saada tietoa omaisen edunvalvojalta ajantasaisesti. Ainakin isän edunvalvoja soittelee vain veljelleni. Minä saan veljen hyväntahtoisuuden mukaan sitä tietoa, mitä minun katsotaan tarvitsevan. Mikä on edunvalvojan ja omaisen tehtäväjako ja roolitus? Kuvittelin edunvalvojan ottavan aktiivisen roolin näissä, mutta en tiedä, mitä edunvalvontahakemukseen on kirjattu. Jotenkin olen ihan ilman hukassa kaiken tämän keskellä.

Asioilla on taipumuksena järjestyä. Niin käy varmasti nytkin.  Mutta kun tietoa ei jaeta, minun täytyy varmaankin hakea sitä itse, oikein määrätietoisesti. Nähtävästi jokainen omainen joutuu selvittelemään nämä tiedot ihan itse? Mitä turhaa ohjeistamaan 🙄