Isokoskeloita helmikuussa

Jos elämä ei olisi välillä vaativaa, sen ihania miellyttäviä vivahteita ei välttämättä osaisi arvostaa niiden ansaitsemilla tavoilla. Onnellisuus ei siis tule siitä, että elämä on vain sulavaa, ilman vastoinkäymisiä ja vaivatonta. Onnellisuus tulee siitä, että kaikesta elämän vaativuudesta huolimatta on olemassa jotain kurjuutta suurempaa, joka saa sydämen sykkimään ilosta.

Juuri nyt on takana vaativa viikko. En ole romuna enkä tuhkana, mutta kapasiteetti on melkoisen käytetty sen kaikissa ulottuvuuksissaan. Väsymys on iso, mutta se helpottuu onneksi lepäämällä. Perjantaina on onneksi sallittua olla melkein tappiin asti kuormitettu.

Elämä on innostusta, hapuilua, uurastamista, väsymistä ja palautumista. Eikä välttämättä mitenkään tuossa järjestyksessä. Eikä passaa unohtaa haaveilemista, suunnittelua, karsimista tai jonkinlaista henkistä uudelleensyntymistä.

Tänään aamulla olin hipomassa tylsyyttä työni kanssa, kunnes päätin katsoa isoa kuvaa ja tehdä jotain erilaista. Erilaista itseni kannalta, mutta erilaista myös tavallisen työrytmini kannalta. Käytännössä asioiden kuvaileminen ei kuulostaisi ollenkaan yhtä inspiroivalta, sillä upeus on subjektiitivinen käsite. Sinulle pieni asia voi olla minulle isokin juttu - ja päinvastoin.

Uudistamalla työtäni uudistin itseäni ja varmasti myös paljon muutakin. Onnistuneen uudistamisen jälkeen minulle tuli onnistumisen ilo ja se synnytti tietenkin taas monen monta uutta työideaa :-)

Olen onnellinen siinäkin suhteessa, että pääsen kehittämään omaa työtäni omasta ja sitä kautta koko työyhteisön näkökulmasta melkoisen itsenäisesti.

Ja sitten vielä nopea paluu viime viikonloppuun. Laulujoutsenien ja valkohäntäkauriiden lisäksi näin silloin isokoskeloita. Aivan mahdottoman ihanaa tähän vuodenaikaan :-)

Voihan piekana!

Kävin aamulla mainiossa projektiyhdistyksen teematilaisuudessa Espoossa. Ammatillista tankkausta niin sisällön kuin ammatillisen vertaisporukankin muodossa. Loppupäiväksi palasin kotitoimistolle etätöihin. Aikaa säästääkseni lähdin autolla ja kauniin kelin vuoksi otin ihan varmuuden vuoksi kameran mukaan. Jospa takaisin tullessa osuisi silmään jotain, minkä vuoksi kannattaisi pysähtyä ja tähtäillä kameralla.

Riihimäellä vaihdoin reittini moottoritieltä vanhalle Hämeenlinnan tielle ja kuikuilin pelloille ja niiden ylle siinä ajellessani. Tutussa paikassa huomasin taivaalla ison linnun, jotain haukkaa veikkasin. Tiesin heti, mihin pysäytän auton. Hiippailin autosta ulos ja kerrankin iso lintu lenteli vielä tässä vaiheessakin näkyvissä (joskin kaukana). Auton takaa kuvailin lintua, kunnes naakat (?) tulivat hätistelemään sitä pois.

Autoon takaisin kömpiessäni huomasin pellolla myös laulujoutsenia. Kun valmistauduin kuvaamaan niitä, huomasin kahden isohkon linnun lentelevän pieniä lyhyitä siirtymiä pellolla ja laskeutuvan pellolle uudestaan. Kun etsin niitä kameran avulla, näin kyllä linnun, mutta epäilin jo varikseksi, niin kaukana se oli ja niin vähän sitä näin. Kuvasin silti ihan varmuuden vuoksi. Kotona selvisi, että olisi kannattanut jäädä siihen hieman kauemmaksikin aikaa ja olla kuvausvalmiudessa. Kyseessä oli nimittäin piekana, tai siis kaksikin. Lajimääritys on varmistettu Facebookin Suomen linnut -ryhmästä.

Nämä kuvat ovat kaukaa eivätkä mitään priimaa, mutta ovat minun ihan ihka ensimmäisestä kohtaamisestani piekanan kanssa! Siksi olen niistä ihan poskettoman ylpeä :-)

Tässä piekana lennossa ja liidossa.

Tässä pienen lentelyhyppelyn jälkeen pellolla.

Piekanahan kuuluu siis hiirihaukkoihin. Piekana on hiirikaukkaa kookkaampi ja pitkäsiipisempi. Sen siipiväli on 125-148 cm. Ei siis mikään pikkulintu. Eikä etenkään mikään pieni kana ;-) Piekana pesii Lapissa ja on rauhoitettu lintu.

Mikä on sinun viimeisin ensimmäistä-kertaa-elämässä-lintuhavaintosi?

Mikä ihana yllätys ja huikea kokemus!

Sunnuntaina ennen laulujoutsenten kuhertelun ja reviiritouhun kuvaamista olin toisen pellon laidalla. Puista kuului melkoisen keväistä linnun laulua ja yritin erottaa kuusten oksilta lintuja. Hain yhä parempaa paikkaa ja sitten huomasin viherpeipot kuusten latvassa. Viherpeippoja olen nähnyt tänä talvena poikkeuksellisen vähän, joten tämä oli iloinen, vaikkakin etäinen yllätys.

Seuraava yllätys tuli heti viherpeippoyllätyksen jälkeen. Se oli iso ja hyvin lähelle tuleva juttu. Lintuja tiiraillessani huomasin jonkin muutoksen lintujen toiminnassa. Enää en hahmota, lähtivätkö ne lentoon vai hiljenivätkö vain. Sitten kuului kohtalaista ryminää ihan vierestä ja niin siitä pellon laidassa olevasta metsäkaistaleesta rynnisti pellolle valkohäntäkauris jos toinenkin. En tiedä, kuka siinä pelästyi eniten, minä vai joku heistä. Kukaan meistä ei selvästikään ollut varautunut tilanteeseen.

Valkohäntäkauriita putkahteli metsän kätköistä lopulta viisi kappaletta. Ne olivat niin näkymättömiä, kunnes putkahtivat pellolle. Äänettömiä ne eivät olleet tuolla rynnistyksellä. Pelästyivätköhän tiellä kipittävää hevosta kärryineen vai onkohan tuo vain se tapa, miten metsästä saavutaan pellolle?

Minut huomattuaan ne eivät jääneet paikoilleen, vaan kiihdyttivät vauhtiaan. Hetkisen kesti, että sain kameran taas mukaan vauhtiin.

Ensimmäisissä kuvissa näkyi vain osa kauriista, mutta nopeasti ne juoksivat kauemmas ja kuvausetäisyys alkoi taas toimia.

Olipas huikea kokemus! Olen niin kiitollinen tästä kohtaamisesta - kaikkea sitä näkee, kun kulkee, pysähtyy ja pitää silmänsä auki. Jos ei aina, niin ainakin joskus.

Tänään meillä paisteli aurinko. Se piristi mieltä. Muuten viikko on aika ruuhkainen, mutta kyllä se menee tällaisen luontosunnuntain jälkeen :-)

Ihanaa viikon jatkoa!

Marraskuisista keleistä laulujoutseniin

Ikuinen marraskuu - tai ainakin jotain sinnepäin - on herättänyt keskustelua. THL:n tutkimusprofessori Timo Partonen oli haastateltavana Helsingin Sanomien artikkelia varten. Artikkelin ja haastattelun pointti jäi minulta hieman hakuseen, kun törmäsin professorin lausumaan.

"Valtaosalla suomalaisista mielikuva talvesta sisältää lumen tuoman valon ja vaihtelun keskellä pimeintä vuodenaikaa. ”Tässä on se psykologinen kerros: Jos jotain asiaa odottaa, eikä se toteudu odotusten mukaisesti, se on pettymys”, Partonen myöntää.
Nyt talvi pitää sitten miettiä uudelleen, muidenkin kuin Ilmatieteen laitoksen.
”Pitää yrittää löytää hyviä asioita tästä ja tulevista talvista.”
Mikä on tutkimusprofessorin mielestä marraskuun paras puoli?
”Niin... No... Valokuvauksen kannalta voi olla ihan hyvä, jos harrastaa luontokuvausta. Ja esimerkiksi juoksua pystyy harrastamaan pitempään, samoin työmatkapyöräilyä.”

Marraskuun kelien paras puoli valokuvaaminen ja peräti luontokuvaaminen? Tässä kohtaa en enää kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun tuossa artikkelissa. Ihmettelin vain, että näinkö niitä asiantuntijalausuntoja oikeasti hankitaan? Joku arvostettu professori on sitä mieltä, että luontokuvaus piristää marraskuisessa säässä ja se on siinä?

Millaisia ovat olleet sinun marraskuisen (harmaata, hämärää, vihreätöntä yms.) valokuvausyritystesi saaliit? Parannetaanko niillä suomalaista mielenterveyttä?

Tässä otoksia omista marraskuisen sään valokuvauksista. Eivät niin pahoja, mutta ei näillä hämärämasennusta karkoteta. Ja parhaat kuvat ovat ne, joissa näkyy pilkahdus auringon valoa. Perimarraskuisissa keleissä aurinko ei näyttäydy, ei edes pilkahtele.

Valokuvaaminenkin tarvitsee onnistuakseen valoa :-(

Juu, tämä professorin kannanotto ärsytti ;-) Jos ei tullut jo selväksi :-)

Mutta onneksi tänään oli muutaman tunnin ajan valoisaa (vaikkakin marraskuista säätä edelleenkin). Ihan jo luonnossa käyskenteleminen teki hyvää. Hiekkatiet olivat kuin routavaurioiden jäljiltä. Hillitön sade tekee jälkensä. Tiet olivat kuoppaisia ja uraisia, muljuivat edestakaisin auton renkaiden alla.

Kevään ensimmäiset laulujoutsenet näkyivät pellolla. neljä joutsenta, niistä ainakin yksi pari. Keväiset fiilikset olivat korkealla.

Koiras havaitsi toisen koiraan olevan liian lähellä ja lähti siksi lennolle.

Kiersivät toisen koiraan kanssa lenkin, jonka jälkeen haasteeseen aloitteen tehnyt koiras palasi puolisonsa luo.

Niinkuin kurjetkin, myös laulujoutsenet tekevät paljon parisuhdettansa vahvistavia seremonioita, kuten tämän puoliuhkaavan tilanteen jälkeen.

Elinikäistä kumppanuutta <3 :-="" ihanaa="" p="">

Ruusunpiikeillä tanssimista - ja mustakurkku-uikku

Elämä on ylä- ja alamäkiä. Aika paljon melkoista tasamaastoa niiden välissä ja sitten taas niitä mäkiä. Jos muutaman viikon ajan elämäni on tuntunut helpolta ja innostavalta, niin nyt tuli sitten se tasapainottava vaihe, kun muutamakin itselle puolitärkeä asia menee pieleen. Kuten ensi maanantaiksi suunnittelemani (ja niin kovasti tarvitsemani) lomapäivä - tai siis sen peruuntuminen. Ei ollut tavatonta potutusta, mutta pettynyt olo ja melkoinen motivaatiokato. Mutta sitähän tämä elämä on.

Jos nämä vastoinkäymiset mahtuivat tässä reilun viikon aikana nippa nappa tuohon yhden käden sormien määrään, niin kaikki on ihan ok. Jos vastoinkäymisiä tulee lähiaikoina vielä lisää, voi olla, etten osaa ottaa niitä vastaan enää näin hyvin ja toipua niistä näin nopeasti. Mutta aika näyttää.

Vaikka olen nyt muutamankin kerran ollut pettymysten ja ikävien fiilisten kanssa helisemässä, olen jotenkin onnistunut jättämään osan kadottamastani positiivisesta energiasta itselleni ja sitten myös kanavoimaan sen muualle omaan elämääni. Olo ei ole ollenkaan niin ikävä, kuin olisi voinut odottaa. Ja se on hienoa.

En tiedä, kuvaako tämä yhtään paremmin kokemaani, mutta jotenkin on ollut sellainen nurkkaan ajettu olo muutaman kerran näiden ikävien kokemusten kanssa. Sen sijaan, että olisin tyytynyt tilanteeseen kokonaan, olen 'piirtänyt' oman pelikenttäni itselleni uudestaan. Vaikka olen edelleen siinä samassa paikassa, missä nurkka ennen sijaitsi, uuden pohjapiirustuksen mukaan olenkin ihan keskiviivan tuntumassa - siis pois puolustuksesta ja hyökkäyksen äärellä.

Toki vielä harmittaa, mutta sillä tavalla hillitysti. Ajatukset ja suunnitelmien painopisteet ovat nyt jo ihan muualla. Itse asiassa muutin 'peliä'. En pelisääntöjä, vaan ihan kokonaan peliä. Asetin uusia tavoitteita itselleni ja näillä mennään :-) Jos jalkapallo ei onnistu, niin siirrytään pyöräilyyn ;-)

Ehkä joskus myöhemmin voin kertoa jotain konkreettisempaa. Mutta nyt halusin jakaa tämän sekalaisen olon kanssanne ;-) Hävinnyt ja silti jotenkin vähän voittajaolo. Ei ihan huono juttu ;-)

Ja sitten taas näiden minua motivoivien keväisten kuvien pariin. Tällä kertaa kuvissa on mustakurkku-uikku. Lintu on kuvattu tietenkin Suomenojalla Espoossa ja keväällä, jolloin puiden ja pensaiden lehdet eivät ole estämässä näkyvyyttä. Päivä oli harmaa ja mustakurkku-uikku pysyi kaukana. Paitsi muutaman kuvan ajaksi se saapui hieman lähemmäs kuvausetäisyydelle. Komea tyyppi :-)

Punasilmäisiä lintuja ei ainakaan Suomen leveysasteilla taida olla kovin montaa (paitsi että Luontoportin mukaan niitä löytyy peräti 36 kappaletta!). Luontoportin mukaan punasilmäisiä lintuja mustakurkku-uikun lisäksi ovat:

• harmaapäätikka
• huuhkaja
• isokoskelo
• kaakkuri
• kanahaukka
• kaulushaikara
• kesykyyhky
• kottarainen
• kuhankeittäjä
• kuikka
• kurki
• käenpiika
• käki
• käpytikka
• liejukana
• luhtakana
• mehiläissyöjä
• meriharakka
• morsiosorsa
• nokikana
• nokkavarpunen
• pensaskerttu
• pikkutikka
• pohjantikka
• punasotka
• rautiainen
• sarvipöllö
• silkkiuikku
• sinisuohaukka
• tukkakoskelo
• turkinkyyhky
• tunturikyyhky
• valkoselätikka
• varpushaukka
• viiksitimali

Täytyy myöntää, että osa noista linnuista on sellaisia, joita en ole koskaan kohdanut. Sitten joukkoon mahtuu myös niitä, jotka olen joskus kohdannut, ehkä useamminkin, mutta huomioni ei ole koskaan kiinnittynyt linnun silmien väriin. Juuri tässä samassa yhteydessä katselin punasotkan kuvaa ja sen punaiset silmät kiinnittivät kovasti huomiotani.

Läsnäoloa luonnossa - ja selkälokin kalastusta :-)

Aurinko paisteli tänään muutaman kerran ihan keväisesti. Työpäivän jälkeen aurinko on jo melko matalalla, mutta onneksi päivät pitenevät hyvää vauhtia. Viimeistään huomenaamulla pitäisi alkaa kunnon sade. Onneksi ehdin tänään onnekkaasti näkemään auringon valoa :-)

Korona-virus ei aiheuta minussa mitään pakokauhua, mutta tilanteen ennakoimattomuus täytyy ottaa omissa suunnitelmissa huomioon jollain tavoin. Pidämme mieheni kanssa talvilomamme maaliskuussa ja suunnitelmissa on ollut Napolin matka. Olen lykännyt lentojen varaamista päivä päivältä kuin odotellakseni, josko seuraavana päivänä uutisista kuulisi jotain matkasuunnitelmia selventävää. Mutta eihän tuosta ole mitään selvää tullut. Pienen pohdinnan jälkeen päätimme miehen kanssa vaihtaa lomakohteen jonnekin väestötiheydeltään ja turistimäärältään rauhallisempaan paikkaan. Sitä nyt sitten mietitään.

Taas tulee vanha kuva, mutta ainakin minulle näiden läpikäyminen näissä märissä ja usein pilvisissäkin keleissä on mitä parhainta terapiaa. Jälkikäteen monista vähemmän priimoistakin otoksista löytyy jotain, minkä vuoksi niitä on mukavaa katsella. Jotain, mitä ei juuri sillä hetkellä osannut huomata tai arvostaa riittävästi. Tai vain sitä, että pitkän kyttäilyn jälkeen on saanut kuvan tilanteesta, johon ei ilman pitempää hiljaista odottelua olisi törmännyt. Läsnäoloa parhaimmillaan.

Jotkut tilanteet näyttävät pysäytetyssä kuvassa niin paljon monipuolisemmilta kuin liikkuvassa kuvassa norminopeudella katsottuna. Kaikki ei osu silloin silmään.

Jokin aika sitten valokuvaamista mollattiin hieman samaan tapaan kuin sometusta nykyään(kin). Väitettiin, etteivät ihmiset osaa enää elää hetkessä ja katsella ympärilleen, kun kaikkea pitää kuvata - luontoakin. Väitän, että kuvatessa oppii olemaan todella paljon läsnä, elämään juuri käsillä olevassa hetkessä ja odottamaan. Mitä enemmän kuvauskokemusta karttuu, sitä vähemmän tarvitsee kuvata enää ihan kaikkea, sillä paljonhan on tullut jo kuvattua. Vähitellen oppii valitsemaan, mikä on itselle kuvaamisen, odottamisen ja etsimisen arvoista. Lisäksi kuviensa avulla oppii tunnistamaan paljon uusia lajeja ja niistä saa iloa moneen otteeseen vuosien aikana.

Tämänkään selkälokin kalastusta en olisi päässyt seuraamaan näin lähietäisyydeltä, jollen olisi ollut sääksikeskuksen piilokojussa kala-altaan vieressä odottamassa sääksiä kuvattavaksi ;-)

Millä tavalla sinä olet luonnossa läsnä ja keskittyneenä?

Rauhoita aivojasi välillä - ja koskikara

Jos olet koskaan kärsinyt unettomuudesta, olet varmasti päässyt myös perehtymään unihygieniaan ja kaikkeen muuhun nukkumista ja nukahtamista auttaviin aiheisiin. Vauhdikkaan ja innostavankin päivän aiheuttamien kierrosten purkaminen reilusti ennen nukkumaan menoa kuuluu hyvän nukkumisen edistämisen alkeisiin.

MTV3:n uutisissa kerrottiin Harvardin yliopiston tutkimustuloksista, joiden mukaan ylivirittyneet aivot ovat peräti yhteydessä lyhyempään elinikään. Tutkimuksessa oli ensin verrattu kuolleiden ihmisten aivoja ja niiden hermoston virittymiseen liittyvien geenien ilmenemistä. Tutkimusta täsmennettiin ja tarkennettiin tutkimalla matoja, niiden hermoston aktiivisuutta, säätelyä ja suhdetta elinikään. Tutkimuksen mukaan aivojen yliaktiivisuustilan hillitseminen näyttää pidentävän elinikää.

Teetpä sen sitten meditoimalla, luonnossa olemalla tai muuten vain jonkun hyvän äärelle pysähtymällä, pysähtymiset ja yliaktiivisuustilan suitsimiset tekevät hyvää niin mielellesi kuin fysiikallesikin. Jos et pääse lähtemään luontoon, luontokuvienkin katseleminen ja niiden ääreen pysähtyminen tekevät hyvää. Senhän me luonnon ystävät tosin jo tiedämmekin :-)

Pari vuotta sitten maalis-huhtikuun vaiheessa koski oli sula, mutta maassa oli vielä lunta siellä täällä. Enemmän talvi kuin juuri nyt. Rengastettu koskikara oli vahdissa kiven päällä sukeltaakseen pian veteen ruuan perään.

Kevään alkua jo nyt - ihanaa viikon jatkoa!

Harmaahaikaran muistelua tyrskyisen kelin vastapainoksi

Myrsky näkyy meillä lähinnä kovana tuulena ja jatkuvana sateena. Meillä Hämeessä ollaan myrskyn kuin myrskyn aikaan aika suojassa, ainakin täällä omilla kotinurkilla.

Olen isosta pyykkivuoresta huolimatta käyttänyt viikonlopun aikani lepäämiseen ja valokuvavuoren perkaamiseen. Tällä kelillä univelan paikkaaminen lisäunilla on ollut mitä antoisin tapa viettää viikonloppua ja valmistautua alkavaan viikkoon.

Alkavaa viikkoa puolestaan helpottaa se, että pääkaupunkiseudun lapsiperheet 'hiihtolomailevat'. Palaverikutsuja on melkein nolla kappaletta ja viikon pääsee käyttämään juuri siihen tärkeimpään, mikä vaatii aikaa ja keskittymistä ja jää usein jatkuvan tavoitettavuuden jalkoihin.

Muutaman vuoden vanhat kuvat harmaahaikarasta Pohtiolammen sääksikeskuksen piilokojulta aikaisessa aamuauringossa palauttavat mieleen hetken kiireettömyyden, hiljaisuuden äänekkäiden haikaran rääkäisyjen välillä, odottamisen, hetkessä elämisen ja väsyneet silmät kesken unia haikaran jutusteluun heränneenä.

Nousevan auringon lämmin väri muuttaa tunnelman ja värit epätodellisiksi.

Kävivät haikarat kylässä edellisenä iltanakin. Tämä jäi päivystämään hieman kauemmas. Ilman sävymaailma on aivan toisenlainen, mutta lintujen läheisyys yhtä koskettava.

Harmaahaikara on yhä tavallisempi vieras Suomen kesässä. Nämä harmaahaikarat ovat nuoria. Aikuisilla on musta päälaki ja 'ponnari'.

Lintujen kevätmuutto näyttäisi jo osin alkaneen. Esimerkiksi yksittäisiä kiuruja löytyy jo eteläisiltä rannikoilta. Ajantasaisen tilanteen lintuhavainnoista näkee Tiira-palvelussa.

Oikein mukavaa alkavaa viikkoa!

Ihanaa ystävänpäivää!

Oikein ihanaa ystävänpäivää!

Kiitos, kun käyt lukemassa ja vierailemassa.

Ihanaa, että olet olemassa :-)

Olet arvokas vieraani, tervetuloa uudelleen :-)

Sääksi ja villasukkia :-)

Vanhojen valokuvien läpikäynti jatkuu, usein muutama kuva kerrallaan, välillä tosin vähän isompinakin määrinä. Nämä kuvat ovat heinäkuulta 2017 ;-) Pohtiolammen sääksikeskuksen piilokojulle tuli välillä sääksikin näkyville kaikkien muiden satunnaisten vieraiden lisäksi.

Arvontasukat ovat vielä postittamatta - vasta viikonloppuna on aikaa niiden paketointiin. Mutta tuossa pinossa odottavat lähettämistä :-)

Tyttärelle tein toisenlaiset sukat, sillä hän kaipasi varrettomia neulesukkia. Samalla mallilla tein kahdesta eri langasta kahdet sukat hänelle. Olivat kuulemma aivan passelit :-)

Viikonlopulle odotan ja toivon miellyttäviä ulkoiluilmoja. Huomiselle on luvattu kaunista, täytyy muistaa kurkkia ulos työpäivän lomassa :-)

Huomenna on muuten ystävänpäivä! Ja tänään alkoivat ampumahiihdon MM-kilpailut :-) Iloa loppuviikkoon!

Onnellisuustutkimusten satoa :-)

Kirjoitin työpaikan blogiin tänään muun muassa hengitysharjoitusten avulla tehtävästä stressitason laskemisesta ja tunnetilojen muuttamisesta. Hengitysharjoitusten kautta päädyin Stanfordin yliopistossa tutkimusjohtajana toimivan Emma Seppälän onnellisuustutkimusten jäljille. Niistä en malta olla kirjoittelematta hieman tännekin etenkään eilen löytämäni kuvan jälkeen.

Mietin jo eilen tämän kuvan kanssa, että eivät ole ihan samalla asenteella veljekset tässä liikkeellä ;-) Kesäkuisia variksen poikasia siis ja nälkä on kova. Emo pysyttelee jossain kauempana ja nämä kaksi humanteria ovat jääneet selviytymään yksin.

Vasemmanpuoleinen tyyppi näyttää rennolta ja selvästi matkii emolta saatuja oppeja ja näyttää siltä, kuin etsisi ruokaa. Ja sitten tuo oikeanpuoleinen: rääkyi jatkuvasti nokka milloin enemmän ja milloin vähemmän isosti auki. Se komenteli kaikkea ja kaikkia. Luulen jotenkin, että tuo vasemmanpuoleinen oppi aikaisemmin löytämään ruokansa ihan itse ;-)

Onnellisuustutkija Emma Seppälän suomalais-englantilainen isoisä Richard Rafael Seppälä on toiminut aikoinaan Suomen suurlähettiläänä sekä Ranskassa että Yhdysvalloissa. Sieltä siis kovin suomenkieliseltä kuulostava nimi :-)

Seppälä korostaa ainakin noissa haastatteluissa läsnäolemista, hengitystä (aina niin suotavaa ;-)) ja sitä, että onnellisuus ei tule tavoittelemalla. Onnellisuus ei ole saavutus, vaan olotila. Saavutusten tuoma ilo ja tyydytys on väliaikaista ja tarvitsee jatkuvaa toistumista. Aito, syvempi onnellisuus tulee siitä, että löytää olemassaololleen ja tekemiselleen syvemmän tarkoituksen. Jotain suurempaa kuin itse on.

Hengitysharjoituksista on kovaa tutkimustulosta ja niihin on ohjeita Satakunnan Kansan artikkelissa (suomenkieliset kirjoitetut ohjeet) ja Me Naiset -lehden artikkelissa (suomenkieliset kirjoitetut ohjeet ja englanninkielinen video). Paras hengitysharjoitus ikinä! Todella nopeasti rauhoittava ja tasaava vaikutus.

Paras ohjeistus löytyy täältä Helsingin Sanomien sivulta suomeksi tekstitettynä videona, jos tämä vain näkyy myös muille kuin tilaajille.

Business-oppaan haastattelussa Seppälältä kysyttiin:
"Mitkä ovat kolme vinkkiäsi niille, jotka haluavat menestyä työssään uhraamatta kuitenkaan onnellisuuttaan?"

Vastaukset olivat:

"1. Ota vapaata – tulet olemaan luovempi, oivaltavampi ja tunneälykkäämpi.

2. Ole ystävällinen muille – sinulla tulee olemaan hyvät suhteet työntekijöihisi ja työtovereihisi. He ovat lojaaleja sinulle. Sekä sinä että tiimisi tulette tuottavammiksi. Tulet onnellisemmaksi ja terveemmäksi.

3. Ole kiltti itsellesi. Palaudut helpommin ja olet onnellisempi, opit virheistäsi ja nouset takaisin jaloillesi elämässä väistämättä vastaantulevien haasteiden jälkeen."

Sukka-arvonta suoritettu - onnittelut voittajille!

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Mieheni suoritti taas onnettaren tehtävät ja sukat on nyt arvottu. Laitan voittajille sähköpostiin vielä henkilökohtaisen viestin.

Sukat nro 1 päätyivät Saaralle :-)

Sukat nro 2 osuivat Sofialle!

Ja sukat nro 3 Minttu47:lle.

Onneksi olkoon!

Pysähtymistä ja kesäisiä kottaraisia

Kun kotona ei ole enää pieniä (tai isompiakaan) lapsia, on jo aivan mahdollista löytää levollisia kiireettömiä hetkiä, jopa ihan päivittäin. Olen opetellut hidastamaan elämääni ja nauttimaan hetkistä. Usein se sujuu jo aika hyvin :-)

Aloitan työpäiväni rauhallisesti. Katson ensin sähköpostista tilannetiedot, vastaan kiireisimpiin viesteihin ja sitten katson intranetistä talon kuulumiset. Samalla juon kupin lämmintä teetä ja istun kahvitilan lepotuolilla rennosti ja nautiskellen. Välillä tarkistan kalenterista päivän kulun, jottei tule yllätyksiä ja sitten jatkan intranetin uutisten kanssa.

Aikaa kuluu ehkä viisi tai kymmenen minuuttia lisää entiseen, mutta minä olen tuon jälkeen keskittynyt ja orientoitunut. Päivän kulku on selvä ja olo tuntuu miellyttävältä.

Päivän päätteeksi en lähde heti viimeisen työtehtävän jälkeen juoksemaan hullun lailla junalle, kuten tapanani oli aikaisemmin tehdä. Nykyään lähden kotiin myöhemmällä junalla. Nyt minulla jää aikaa paketoida mennyt päivä, katsoa seuraavan parin seuraavan päivän nuotit ja tehdä tarvittavat lisävaraukset omaan ja muiden kalentereihin - myös kokouksiin valmistautumista varten. Aikaa kuluu vähän, mutta energiatasoni asettuu lähelle normaalia ja kiire katoaa.

Varaan kotimatkalle huomattavasti entistä enemmän aikaa. En purjehdi viime tingassa Pasilaan jonottamaan junaani, vaan lähden aikaisemmin ja suuntaan suoraan Helsingin päärautatieasemalle. Junani odottelee jo siellä, jos aikataulut pitävät ja pääsen istumaan ajoissa paikoilleni. Odotusaika jää olemattomaksi ja yhtenäinen, rauhallinen lepoaika junassa ehjäksi, rentouttavaksi, toki myös aiempaa pitemmäksi.

Kotiaika toimistopäivinä työpäivän jälkeen jää entistä lyhyemmäksi, mutta olen rauhallinen ja rento jo kotiin saapuessani. Vastapainona etätyössä ollessani päivä on yleensä purkissa jo puoli viideltä (kun muuten olisin kotona vasta puoli seitsemältä) ja tällöin aikaa jää mukavasti omillekin aktiviteeteille.

Rauhallinen ja kiireetön olo päivän molemmissa päissä tekee ainakin minulle aivan ehdottoman hyvää. Olen kiireiset vuosikymmenet juossut ja kiirehtinyt kovasti paikasta paikkaan. Aivan kiireetöntä elämä ei (onneksi) nytkään ole. Mutta tämän elämänvaiheen suoloista yksi parhaista on kiireettömien, läsnäolemista pursuavien hetkien löytäminen. Aika aikaansa kutakin :-)

Valokuvaamisen kanssa olen myös pyrkinyt pois suorittamisesta. Hyvä retki voi olla sellainenkin, josta ei tule yhtään kuvaa, mutta rauhoittavia ja virkistäviä luontoelämyksiä senkin edestä. Joskus alkuperäinen kuvaussuunnitelma ei toteudu ollenkaan ja siinä joutessaan kuvaa kaikkea muuta liikkuvaa ;-) Vaikkei noita kuvia osaa aina heti retken jälkeen arvostaakaan, myöhemmin niistä voi löytyä tunteellisia helmiä. Ja vain siksi, että on malttanut jäädä paikalle ja tyytyä tarkkailemaan sitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Erään kesäkuun kottaraiskuvat kuuluvat tähän sarjaan. Parvessa oli aikuisia ja nuoria kottaraisia. Osa nuorisosta oli ns. uusavuttomia. Ravintoa vaadittiin nokka vääränä ;-)

Nuorison edustaja ihmettelee, mistä sitä ruokaa tulisi.

Vanhempi yrittää pysyä taustalla, kauempana.

En muista, miksi aikuiselle tuli tarve karjua.

Mutta nuorison edustaja karjui lisää ruokaa.

Kevättä odotellessa - ihanaa viikonlopun jatkoa :-)

Jaksamisen reseptiä ja vanhoja lintukuvia

Elämä näyttää aina paljon paremmalta, kun ei ole väsy, nälkä, jano eikä kipeä ;-) No, yhdenkin noista kun saa pois listalta, hurmaavat luonteenpiirteet nousevat esiin ihan uudella tavalla.

Minä taklasin eilen vapaapäivällä väsymystä ja univelkaa. Tänään tuntui olo jo aika normaalilta ihmiseltä - siis taivaalliselta aikaisempaan verrattuna :-) Aamupalan jälkeen kaikki oli elämässä oikein hyvin.

Kärsivällisyyteni on taas mukavissa lukemissa. Ikä on tehnyt minusta muutenkin kärsivällisemmän ja vähemmän poksahtelevan, vaikken maan rauhallisiin kuulu kyllä vieläkään. Univajeen ja stressin kestäessä ja kasvaessa pitkään, alan ärtymään ihan pienistä asioista, vaikkei mitään järisyttävää ole vielä edes tapahtunut. Pinnan lyheneminen on minulle selvä varoitusmerkki siitä, että oman itsen hoitaminen on jäänyt kaiken muun jalkoihin.

Kaiken uuden suunnitteleminen on minun juttuni. Kun se alkaa tuntua vastenmieliseltä, olen ollut huonolla polulla jo ihan liian kauan. Näitä selviä tunnusmerkkejä on vaikka kuinka paljon. Ja ne ovat jokaisella omanlaisensa, tietenkin. Mutta niiden varhainen tunnistaminen on hyvä taito. Aina ei pysty asioille tekemään jotain juuri nyt tai edes huomenna. Siksi mitä aikaisemmin tilanteen havaitsee, sitä enemmän on aikaa odotella sitä oikeaa hetkeä tilanteen korjaamiseen.

Työpäivän ja kuntosalin jälkeen hyökkäsin valokuvien kimppuun. Taas löytyi vino pino sellaisia kuvia, jotka odottivat vielä vuoroaan. Niitä riittää vielä vaikka kuinka paljon :-)

Tämä rantasipi pääsi vihdoin pitkän jonotuksen jälkeen luupin alle :-)

Kuva on otettu kesäkuussa 2017. Jo oli aikakin noin kauniin linnun päästä esille.

Suomenojan nokikana on sentään viime keväältä ;-)

Kuten tukkasotkakoiras ja mustakurkku-uikkukin ;-)

Tulipas näistä taas hyvä mieli :-)

Oletko suunnitellut viikonloppuasi? Kohta se alkaa :-)

Kiitollisuus tulee, jos on tullakseen

Kiitollisuus ei ole perisuomalainen elämänasenne eikä kiitollisuuden osoittaminen ole suomalaisten vahvuuksia. Siksi oma tekeminen kannattaa perustaa jonkin muun varaan kuin sille, että joku arvostaisi minun tekemisiäni.

Nuorena toivoin (ja kuvittelinkin) saavani tunnustusta hyvin tehdystä työstä. Tavallisimmin niin ei käynyt. Paitsi että uurastamistani ei huomioitu, sain ajalle tyypilliseen tapaan haastetta siitä, että enkö oikeasti pystynyt yhtään parempaan. Ei ihan noilla sanoilla, mutta mutkikkaammin, sulavammin ja  muka-vitsikkäämmin. Silloin se tuntui pahalta. Menin vielä halpaan ja yritin vieläkin enemmän, mutta eihän se mitään muuttanut.

Vuodet vierivät ja kokemukset kovenivat. Opin vähitellen kovan kalloni kanssa olemaan nojautumatta ulkoiseen palautteeseen tai tunnustukseen ja olemaan toivomatta kiitollisuuden osoituksia. Opettelin tekemään asioita oman ammattiylpeyteni vuoksi ja se on toiminut huomattavasti palkitsevammin.

Viime syyskuun lopusta asti olen tehnyt ja vääntänyt töitä enemmän kuin olisi ollut terveellistä. En ole tehnyt sitä muiden vuoksi, vain itseni. Oman ammattiylpeyteni vuoksi. Olen kehunut itseäni silloin, kun olen tehnyt jotain isompaa. Ne kehut ovat tulleet tarpeeseen :-) Olen kannustanut itseäni ja puhunut itselleni innostavia. Parasta johtamista koskaan ;-)

Projektit ja tavoitteet vaihtuivat, vauhti vain kasvoi. Kukaan ei huomannut eikä ajatellut, kuinka paljon aikaa ja voimavaroja ponnisteluni vaativat. Se ei sinänsä haitannut, sillä olin asennoitunut kannustamaan itse itseäni.

Joulun aikaan vietin pari kesältä jäänyttä lomapäivää, muuten keskityin rästitöiden tekemiseen nautinnollisesti ja ajan kanssa. Sitten alkoivat taas kiireet ja yllärityöt, joita jokaisella tulee töissä vastaan aina säännöllisesti. Venytin mielestäni työpäiviä ja säädin kalenteria hienosti niin, että kaikilla osapuolilla olisi mahdollisimman hyvä olla.

Huomenna vihdoin pidän mielstäni ihan ansaitusti saldovapaapäivän. Eli nukun ja tasaan runsasta työmäärääni sekä levottomasti nukuttuja öitäni. Onneksi en tarvitse siihen muiden siunausta, sillä aina on joku, jonka mielestä tämäkään ei ole riittävästi. Ja sehän aina myös selvästi osoitetaan.

"Kiittämättömyys on maailman palkka"
"Alku aina hankala, lopussa kiitos seisoo"
"Kissa kiitoksella elää"
Osa näistä sanonnoista on hyvinkin totta, osa voi olla totta jossain tilanteessa.

Huomenna lepään, sanokoon muu maailma mitä tahansa siitä.

Samaan aikaan mietin kevättä, joka on ihan kohta täällä :-)

Muuttolinnut palaavat. Hanhet, tässä tapauksessa metsähanhet :-)

Eletään hyvää omaa elämää, vaikka joku haluaisikin huomautella siitä.
Ollaan vahvoja ja nautitaan kaikesta huolimatta.
Jökötetään juuri tässä hetkessä, vaikka jonkun muun mielestä olisi oikein hyvä hetki päivystää jossain ihan muualla ja joskus muulloin.

Elämä edistyy, vaikkemme olisikaan mukana.
Miksi kannattaisi jäädä ulkopuolelle?

Ihanaa helmikuun jatkoa :-)