Kevätretkien suunnitteleminen kannattaa aloittaa viimeistään nyt!

Kevättä tai jopa kevättalvea odotan suurella innolla. Jo maaliskuussa on luonnossa melkein täysi pöhinä päällä. Ja siihen ei ole kuin reilu kuukausi aikaa! Eläimet ovat maaliskuussa melko vauhdikkaissa kevätpuuhissa, vaikka maassa olisikin lunta ja kovasti näyttäisi talvelta. Kannattaa olla tarkkana eikä antaa ulkoisten merkkien hämätä omaa mieltä.

Vaikkei juuri nyt pääsekään matkustamaan muille maille, kotimaa tarjoaa paljon enemmän ihmeteltävää, ihailtavaa ja nautiskeltavaa, kuin osaisi äkkiseltään kuvitellakaan. Kevään retkien suunnittelu kannattaa aloittaa viimeistään nyt! Hyvä taustatyö ja kartoitus varmistaa hyvän ja monipuolisen loman, kun vaihtoehdot on etsitty etukäteen ja matkalla voi vain valita ja priorisoida. Ei mene aikaa hukkaan eikä jää hyviä kohteita näkemättä. Sitä paitsi suunnittelu on nautinto jo sinänsä, kun sen tekee rennosti ajan kanssa ja nautinnolla 🥰.

Itse kaipaan veden äärelle, joten kevätretkeni suuntautuvat varmasti niin meren rannoille kuin järvillekin. Toki suotkin ovat äärettömän mielenkiintoisia, joten reissuja tulee olemaan varmastikin niin suuntaan jos toiseenkin.

Vaikkei olisi luontaisesti valokuvaaja, suosittelen jonkinlaista valokuvaamista kaikille reissuille. Matkat muistaa kuvien avulla paremmin ja kauemmin. Kuvien avulla herää herkästi myös kaikki mukavat matkafiilikset, joita on ihana kokea aina uudelleen. Kännykkä käy tällaiseen kuvaamiseen oikein mainiosti.

Retkillä ja matkoilla liikkumisen lisäksi kannattaa pitää mielessä ja suunnitelmissa myös pysähtymiset ja hiljaisuus. Kun saavut paikalle, eläimet poistuvat. Kun jäät paikoilleen, jossain vaiheessa niitä saapuu takaisin. Hiljaa odottaminen kannattaa.

Tämä laulujoutsen on Uudenkaupungin Pamprinniemen luonnonsojelualueelta viime keväältä. Pysäköintipaikkoja on tuolla vähän, kuljettavaa reittiä sekä meren rantaa kallioineen ja lehtometsineen todella runsaasti. 

 Kevät on täällä ihan kohta. Mihin ajattelit suunnistaa?

Eivät päivät ja hetket ole kuin veljekset - tai ilvekset

Raadollista on ihmisen elämä kaikesta nykyajasta huolimatta. Olen taiteillut kipukynnykseni kanssa, sillä oikea lonkkani yrittää selvästikin vanhentua. Ensin se vaivasi vain yöllä ja olo helpotti, kun käänsi kylkeä. Eikä vaivannut joka yö, välillä oli viikkoja ihan rauhallista. Lääkäri kysyi, kuinka kauan lonkka on kipuillut - en minä tiennyt. Jonkinlainen kipu tuntuu vain kuuluvan elämään ja sen kanssa elää, jos se ei hallitse liikaa. Nyt kuitenkin tuo raja on ylitetty. Siksi suostuin vihdoin moninaisten kehotusten jälkeen varaamaan ajan lääkärille.

Jossain vaiheessa lonkka alkoi valvottamaan yöllä, kääntyilykään ei enää ratkaisuut ongelmaa kokonaan. Onneksi väliin tuli hyviä öitä eikä valvominen käynyt vielä ylivoimaiseksi. Sittemmin lonkka mokoma on alkanut valvottamaan joka yö eikä lauhdu sen paremmin asennon vaihtamisella kuin särkylääkkeilläkään. Lisäksi se on alkanut pitää omaa kipukonserttiaan myös päivisin. Ei koko päivää, mutta kehon huoltamiseen kuluu päivittäin jo ihan merkittävästi aikaa, jotta homma pelittäisi.

Nyt on ollut muutama tunti ilman isompia kipuja ja olo on ihan toinen. Enää ei pinnaa kiristä, pystyn keskittymään ja elämässä pilkahtelee taas valoa. Niin pienestä se on kiinni: kipu tai ei kipua.

Nämä hyvät hetket kannattaa hyödyntää ja tankata itseensä positiivisia asioita ja ajatuksia. Onneksi jokin päivä sitten sain kuvattua pihan ravintolavieraita. Meidän ulkoravintolassamme käy oikea kuhina eikä sitä suljeta, tuli sitten millaiset koronarajoitteet tahansa 😉.

No, täytyy myöntää, että punatulkut hyödynsivät piharavintolamme sijaan naapurin puiden silmuja. Mutta lähellä kävivät ja ilahduttivat senkin edestä.

Linnut olivat melkein aina osin jonkin lumikökön takana, mutta välillä ne osuivat hyvin kuvauslinjalle. Talitiaisia riitti. Ne ovat tehokkaita ja nopeita siementen ja pähkinöiden nappaajia, lentävät sen jälkeen oitis puuhun niitä hakkaamaan.

Sinitiaiset ovat hieman harkitsevampia ja saattavat tovin ajan mietiskellä, minkä suupalan valitsisivat. Nopeasti sitten päätöksen tehtyään pölähtävät nekin takaisin oksien suojaan.

Ja vielä naapurin punatulkku. Hyvää on, nokka musertaa juuri silmua 😊.

Näiden ihanuuksien lisäksi pihalla vierailee päivittäin tai ainakin melkein päivittäin oravia (ainakin 3 yksilöä), närhiä (3), mustarastaita (3), fasaaneja, pikkuvarpusia, viherpeippoja ja kuusitiaisia. Peippoja ei ole enää viime aikoina näkynyt. Ja tietenkin olin unohtaa vähemmän ihailemani varikset ja harakat.

Linnut pitävät jo melkoista konserttia verrattuna vuoden hiljaisimpaan aikaan. Ja kun valokin on lisääntynyt, niin mikäs tässä. Jos ei siis olisi tätä jatkuvaa lumen tuloa ja kilpa-auraamista katua auraavan lumiauran kanssa, joka säännöllisesti jättää melkoisen lumivallin portin ja autokatoksen eteen kiivettäväksi 😠. Siinä on sitten käsin kolattavaa.

Ja vielä kuvaa uusista vihreistä sukistani 🥰. Ensin tuollainen päätön kuva sukista olohousujen kanssa.

Ja sitten koko kuva työpäivän jälkeen. Teams-kokouksissa riittää, että on asiallinen yläosa, alaosaan voi pukea jotain ihanan lämmintä ja mukavaa, niin kuin tälläkin kertaa. Muuten ei tule käytettyä tällaista vaateyhdistelmää 😂.

Mahtavaa tammikuun loppua! Vähemmän uutta lunta ja kipuja itse kullekin! Valoisia päiviä ja ajatuksia.

Villasukkia ja mielenrauhaa

Villasukkien, erityisesti useammasta langasta neulottujen sukkien päättely ei ole lempipuuhaani. Mutta sekin on hoidettava, sillä sukat ovat aika hankalia, jos kaikki langanpäät jättää roikkumaan 😉. Niinpä tänään olen käyttänyt aikaa kuuden sukkaparin päättelyyn. Yhdet niistä ole kuvannut jo aikaisemmin ja huijannut kuvaan langanpäät näkymättömiin. Samalla istumalla Salpausselän kisoja tv:stä seuratessa tuli viimeisteltyä useampikin sukkapari.

Kahdet sukat ovat oikein kunnon pitkävartiset, mutta muuten ihan perusraitasukat. Nuo vihreät taidan pitää itse. Niissä on jalkapohjassa yksi virhe ja jo se hankaloittaa niiden luovuttamista eteenpäin. Virheet eivät sinänsä haittaa minua, jos ne eivät näy mihinkään. Omissa jaloissani kukaan ei huomaa jalkapohjan virheellistä silmukkaa.

Mutta toinen, vieläkin painavampi syy sukkien omimiseen (pitkien varsien lisäksi) on se, että tilasin jokin aika sitten itselleni merinovillaiset olohousut, jotka ovat hyvin lähelle samaa vihreää noiden sukkien kanssa. Ja housut ovat jaloissani nyt jatkuvasti, niin miellyttävät ne ovat.

Yllä olevat sukat olen alunperin neulonut vain tuonne sukkavarastoon mahdollista käyttäjää odottamaan. Osan sukista teen aina tuolla periaatteella. Toinen lähtökohta sukkien synnylle on välillä suoranainen tarve. Haluan antaa jollekulle sukat ja tämä joku on sitten mielessäni, kun valitsen lankaa ja mietin mallia. Kolmas peruste sukkien neulomiseen on tyttären 'tilaus'. Hän joskus haluaa omaan käyttöönsä ja joskus jonkun hänelle tärkeän ihmisen käyttöön sukat. Näissä tulee mukana sitten jonkinlainan tilausvaraus: väri/värit, varren pituus, jalan koko, neuloksen tyyli (palmikko, sileä, osin joustinneuletta tms.) jne.

Tyttärelle olen tehnyt aikaisemmin hänen toivomuksestaan lyhytvartisia tai oikeastaan melkein varrettomia sukkia. Nyt niitä valmistui lisää. Yhdet ovat oman väritoiveeni mukaiset ja menossa sukkavarastoon odottelemaan ja kahdet on tehty toivomusten mukaiseksi.

Valkopunakirjavat sukat olen tehnyt oman valintani mukaisella värityksellä. Pinkkikirjavat ja revontuliväriset sukat yhdessä sovitun mukaisesti. Pinkkikirjavia sukkia ryhdyin ensin neulomaan hieman erivärisistä ripelangoista. Kun sain ensimmäisen sukan valmiiksi, punnitsin varmuuden vuoksi valmiin sukan ja jäljellä olevat langat. Loput langat eivät riittäneet enää toisen kokonaisen sukan valmistamiseen, joten jätin sen leikin sitten kesken. Ja edessä oli tietenkin taas uuden sopivan sävyisen langan etsiminen.

Valmis sukka on todella matalavartinen. Päällä näissä kaikissa on valepalmikkoa.

Nyt puikoilla on miesten sukat, jotka päätyvät pojalleni. Hänen toisissa villasukissaan on jo pohjassa pieni reikä (huomasin tänään hänen luonaan käydessäni), joten nyt on hyvä aika saada kaappiin uudet ehjät sukat.

Tämä on jotenkin niin koukuttava (vai pitäisikö sanoa puikottava) harrastus. Aikaan saaminen on mukavaa. Pieni luovuus ja uusien juttujen suunnitteleminen vielä mukavampaa. Ja ehdottomasti parasta on määrätty meditatiivinen olotila, johon puikkojen heiluttelu ja langan hypistely auttavat pääsemään.

Millä keinoin sinä rauhoitat mieltäsi?

Menneen kevään kottarainen ja peippo

Talvikuvauksen takkuillessa selailen joutessani vanhoja kuvia. Niitä, joita olen ehtinyt aikaisemmin vain silmäilemään, mutta jotka ovat joutuneet odottamaan sitä oikeaa kohtaamista.

Taas täytyy todeta, että Suomi on todellakin täynnänsä mahtavia ja ainutlaatuisia vierailemisen arvoisia paikkoja. Jos haluaa nauttia luonnon näkymistä, valikoima on siltikin ihan mielettömän suuri. Paljon löytyy niitäkin paikkoja, joiden ääreen voi vain pysähtyä autolla ja kävellä muutamasta metristä muutamaan sataan metriin ja jo pääsee nauttimaan suomalaisen luonnon ihanuudesta!

Nämä kuvat löytyivät toukokuisen Paraisten reissun kuvasaldosta. Täytyy jossain vaiheessa oikein tarkistaa, mitä olen kuvista päätynyt julkaisemaan, mutta nämä näyttivät väliin jääneiltä.

Lähdin ajamaan Saariston rengasreittiä Paraisten kautta Nauvoon ja Korppooseen. Sekä Korppoo että Nauvo kuuluvat nykyään Paraisiin. Mutta siis rengastietä etelästä pohjoiseen. Tyydyin päiväreissuun ja käännyin Korppoosta takaisin. 2019 kiersin reitin kokonaan pohjoisesta etelään.

Minulle uusissa paikoissa käyminen ja niihin tutustuminen tekee todella hyvää. Reviirini ja matkustustapani ovat vuosi vuodelta monipuolistuneet. Käyn eri paikoissa katsomassa nähtävyyksiä, mutta spottailen kartalta ja netistä muitakin mielenkiintoisia paikkoja, joissa pyrin käymään vierailujeni aikana. Tämä teettää etukäteistyötä, mutta on todellakin sen arvoista!

Toukokuun reissulta jäi julkaisematta kottaraisen ja peipon kuvat Lenholmin luontopolulta. Kottaraisia oli liikkeellä paljon. Niillä oli selvästikin eväitä jälkeläisille. Eivät tulleet lähelle, mutta ääntelivät kummallisesti. Ovat ymmärtääkseni hyviä matkimaan muita?

Mahtavaa tammikuun jatkoa! Silmät auki ja mieli valppaana luonnon kanssa - nyt on jo ainakin lisääntynyttä linnun laulua 😊.

Yksin tekeminen ei enää toimi asiantuntijatyössä ja Repoveden käpytikka

Työelämässä ei juuri kukaan enää selviä enää yksin. Ei ainakaan asiantuntija. Useamman asiantuntijan hyvä ryhmä peittoaa mennen tullen yksinäisen solistin saavutukset. Erilaisen osaamisen erilaiset yhdistelmät tuottavat paljon enemmän, paljon innovatiivisemmin ja paljon helpommin.

Harmi vain, että me suomalaiset emme ole tottuneet nojaamaan yhteistyöhön. Hakemaan kaveria työpariksi ja turvautumaan oman osaamattomuuden edessä kaverin osaamiseen ja ammattitaitoon. Tämä ei ole helppoa meille pohjoisen itsenäisille jöröille.

Jospa sittenkin pystyisimme nielemään itsenäisyyden ylpeytemme ja tekemään jotain yhdessä. Se nimittäin toimii parhaimmillaan todella hyvin!

Työelämän parhaat juttuni olen tehnyt viime vuosina ja yhdessä jonkun kanssa. Minä, itsenäisyyden ja yksinmenestymisen perikuva olen löytänyt mahtavia aineksia uuteen tekemällä työtä yhdessä jonkun tai joidenkin kanssa.

Tarjan kanssa leanattiin upeasti Teamsin välityksellä, vaikka koko leanaus oli meille tuttua vain yhden pilottiprojektin verran. Yksin en olisi pystynyt puoleenkaan tuosta. Ja olen ihan varma, että yhdessä teimme enemmän ja paremmin kuin erikseen olisimme saaneet aikaan.

Tämä on itse asiassa ihan trendi. Yhdistää erilaista osaamista ja saada aikaan jotain huomattavan paljon parempaa kuin yksilötiimeillä.

Solistit ja yksin delegoivat ovat vanhanaikaisia ja suhteellisen tuottamattomia, vaikka he itse kuvittelevatkin ihan muuta. Yhteistyökyky erottaa ihmisen matelijoista - tai ainakin luulen niin.

Tähän loppuun pari kuvaa Repoveden käpytikasta viime toukokuulta. Kevät on täällä ihan kohta 😊.

Toukokuun jo unohtunut Repoveden reissu

Huomasin juuri, etten ole monesta yrityksestäni huolimatta saanut käytyä läpi keväisiä Repoveden reissun kuvia puhumattakaan siitä, että olisin julkaissut niitä blogissa. Toukokuun alussa lomaviikollani, jolloin ilman koronaa olisin ollut todennäköisesti luontoilemassa Virossa, päädyin sirpaleiseen luontoiluun kotimaassa. 

Repoveden kansallispuisto oli ruuhkainen, vaikka vierailin siellä keskellä arkiviikkoa. Tarkoitukseni oli yöpyä siellä, mutta maaston muurahaispitoisuus (tämä on noloa, mutta totta) ylitti kestokykyni ja päädyin iltamyöhällä palaamaan vielä kotiin. Reissusta jäi ensikäteen turhautunut ja pettynyt fiilis. Nyt myöhemmin kuvien kautta muistaa myös ne hyvät puolet.

Auton jätin Lapinsalmen pysäköintipaikalle. Kuuluisa riippusilta näkyy tuolla perällä.

Tässä ollaan uusitun riippusillan äärellä.

Näkymä riippusillalta.

En tiennyt, mihin olin menossa. Kuljeskelin vain polkuja pitkin ja kuvailin. Vastaan tuli ystävällinen naisihminen, jonka kanssa jäin juttelemaan. Jään niin helposti suustani kiinni näillä reissuilla. Hän kuitenkin ystävällisesti opasti poikkeamaan edessä näkyvälle kalliolle, joka kartan mukaan on nimeltään Katajavuori. Ja minähän lähdin 😊.

Ylös pääsi hienoja portaita pitkin, joita oli TODELLA paljon. Tässä alkua.

Korkeuserot olivat suuria.

Katajavuorelta oli upeat näkymät Repoveden luontoon.

Tässä Repoveden uusi riippusilta alta päin, jo matkalla takaisin autolle.

Minä ja muurahaiset emme sovi yhteen. En löytänyt ruuhkan keskeltä muurahaisvapaata teltan pystytyspaikkaa, joten läksin mieluummin takaisin kotiin. Mutta Repovesi on nyt korkattu 😊.

Kuuraa ja uuden vuoden tavoitteita

Kylmien matkapäivien jälkeen luvassa on puhdas etätyöviikko. Matkoihin käytetty aika rokottaa aina. Pieninä annoksina se tasaantuu nopeasti, isompien annosten rasituksen tasaamiseen kuluu päiviä.

Eilinen päivä kuluikin lepäillessä. Muutaman rutiiniluontoisen asian suoritin, muuten nautiskelin levosta ja ihan vain olemisesta.

Tämä päivä oli jo aktiivisempi. Lintujen ruokintapaikat piti tankata, samalla jäin hetkeksi jumiin pihalle kameran kanssa tiirailemaan. Illalla lähdin kropan kaipaamalle kävelylenkille ja sen jälkeen puikahdin vielä saunaan.

Puut ja pensaat olivat tänään vielä ihan kuurassa. Oksat oli koristeltu upealla jääkidetaiteella. Mikäs tässä on ympärilleen katsoessa 😊.

Alkaneen vuoden tavoitteisiin kuuluu mm. suorittamisen vähentäminen ja nautinnon lisääminen. Yritän myös opetella, mitä taisteluita ei kannata käydä ja miten nollata pää stressaavista ajatuksista mahdollisimman nopeasti ja rutiinilla. Saa sitten nähdä, mitä vuosi opettaa 🥰.

Talvista tammikuun jatkoa!

Itä-Pasilan upeat muraalit

Itä-Pasilassa törmäsin ohikulkiessani pariinkin upeaan muraaliin. Tuli oikein hyvä mieli noiden taideteosten äärellä 😊.

Tämä ensimäinen muraali on maalattu (kuten näkyy) kerrostalon päätyyn. Minä tykkäsin kovasti. Tuolla alakerrassakin oli jokin pienempi nalle-pöllö-ja-lokki-kuva. Ihana sekin.

Tämä toinen muraali oli Pasilan katutason ja kävelytason välisessä seinässä. Jokainen maalattu 'ikkuna' oli ehkä parin metrin korkuinen. Oikealla olevaa luiskaa kävellessäni näin tästä vain osan. Kun siirryin kuvausetäisyydelle, näkyivät kaikki kuusi 'ikkunaa'. Ihana tämäkin 🥰.

Missä olet nähnyt parhaat muraalisi?

Menin sitten junalla

Näillä keleillä ei passaisi matkustella, mutta joskus vain on pakko. Valitsin sitten junan, sillä autoilu ei tullut nyt kysymykseen.

Junien ekstra-luokkia mainostetaan turvallisina. "Ekstra-luokan lippuun kuuluu tyhjä viereinen paikka ja maski, jonka saat konduktööriltä. Ekstra-luokassa tulee käyttää maskia." Valitsin siis tämän mahdollisimman turvallisen vaihtoehdon. Aamulla tilaa oli vaikka muille jakaa.

Viereinen paikka oli tyhjä ja ilmainen maskikin annettiin luvatun mukaisesti. Maskipakkoa ei valvottu ja osin sitä ei myöskään noudatettu. Osaston kaksi kröhivää ja yskivää miestä eivät käyttäneet maskia junaan tulon jälkeen. Oloni tuntui petetyltä, vaikkei ekstra-luokan lisämaksu ollut kuin tuon 6,90 euroa.

Menomatkalla juna oli yllättävästi aikataulussaan ja vasta paluumatkalla oltiin myöhässä - kuten seuraavana aamuna ja iltanakin.

Kuntoutusrupeama oli mahtava paketti ja vertaisseura oli mitä parhainta. Kyllä nyt jaksaa taas pari kuukautta seuraavaan tapaamiseen 🥰.

Aamulla lämpömittari näytti -25,6 astetta. Huomenna pitäisi olla jo selvästi leppoisampaa. Ajattelin silti nukkua aamulla ja aamupäivällä matkapäivien (3) rasitusta pois. Millaisia suunnitelmia sinulla on viikonlopulle?

Hurjaa säätä ja matkustamista

Tulipa tänään sitten käytyä Helsingissä autolla. Kuvittelin moottoritien ylläpidon olevan yhtä hyvää kuin aikaisemmin, enkä säikkynyt etukäteen sään tuomia haasteita. Tavallisestihan niiden kanssa pärjää, kun on varovainen ja varaa matkaan riittävästi aikaa.

Pääsin upeaan Kiila-kuntoutukseen ja nyt on sen lähijakso Helsingissä. Koronasta ja huippuvaikeasta kelistä huolimatta tulkinta Kelan ohjeista on se, että tilaisuuksiin on toimivista etäyhteyksistä huolimatta saavuttava ihan paikalle asti. 

Junaa en edes harkinnut, sillä VR:n vahvuuksiin ei kuulu haastavissa talvikeleissä kulkeminen. Autoilu Hyvinkäästä etelään päin oli kuitenkin kuin pimeällä, jäisellä ja kevyesti liukkaaksi hiotulla perunapellolla olisi ajellut. Ei ole siis unelmani, vaan kokemus oli ahdistava ja matka pitkä. Takaisin tullessa jäisen perunapeltotien kumpareet olivat hieman tasoittuneet, mutta turvallisuutta en omasta varovaisesta ajamisestani huolimatta kokenut yhtään. En muuten huomenna enää mene Helsinkiin autolla 🥺.

Kun sinne (Helsinkiin) on kuitenkin mentävä, aion kokeilla huomenna onneani ja ostin junaliput. Tiedän enemmän kuin hyvin junailun takkuilut huonoilla keleillä. Juuri nyt se on kuitenkin houkuttavampi vaihtoehto kuin omalla autolla matkustaminen.

Huomenna nähdään, miten kävi 🤭. 

Metsän makein sinitintti

Lähdin työpäivän jälkeen iltasella kävelylenkille lumiseen maisemaan ja kuuntelin samalla Yle Areenasta luonto-ohjelmia. Illalla pimeässä luonto ei ääntele, joten luonnon kuuntelemisen sijaan voi ihan yhtä hyvin kuunnella sellaisia ohjelmia, joille ei muuten löytyisi aikaa. Välillä mieli karkaa omiinkin asioihin, alitajunta järjestelee pään ajatuksia uusiin asentoihin ja löytää uusia yhteyksiä. Sitten taas ajatus palaa kuuntelun alla olevan ohjelman pariin. Tänään kuuntelin muun muassa juttua majavista.

Yksi keskeytys ohjelman seuraamiseen tuli, kun ohitin luistelukentän, jossa luisteli joitakin aikuisia ja aivan mahdottoman paljon iloisia pieniä ihmisiä. Pörinä ja pöhinä oli jopa kovempaa kuin viikonlopun kansoittamilla hiihtoladuilla. Mahtavaa, että kelit riemastuttavat niin monia 😊. Aurinko pilkahteli tosin päivälläkin muutamaan kertaan, piti ihan säätää sälekaihtimia, kun häikäisi. Silloin minuakin riemastutti.

Jossain vaiheessa havahduin sellaiseen ajatukseen, että tänä vuonna minä aion oppia viime vuodesta. Viime vuosi oli todella raskas monella tapaa. Tänä vuonna on ihan pakko reflektoida, tuijotella itseään peiliin siinä mielessä, että mitäs siitä kaikesta tuli oikein opittua. Mitä opin itsestäni? Mitä muista ihmisistä? Millaisia päätöksiä haluan tehdä? Ja miten aion niitä päätöksiä toteuttaa? Jos en nyt ala kasaamaan oppejani, niin se jää tekemättä. Jos aion kääntää raskaan vuoden kivien alta jotain iloja, oppeja ja hyötyjä, sen aika on nyt ja pitkin tätä vuotta.

Yksi ensimmäisistä mieleen tulevista oivalluksistani on se, että vaikken ole se metsän kaunein, suurin, kaunisäänisin tai eksoottisin lintu, minä olen erinomaisen hyvä minä juuri näin ja tällaisena. Minun arvoani ei vähennä se, miten muut minua arvottavat. Ennen kaikkea itseni mittaaminen ja oman toimintani suuntaaminen muiden miellyttämisen suuntaan on äärettömän typerää. Olen tehnyt sitä paljon ja kauan. Enemmän kuin riittävästi. Nyt saa siis riittää.

Tietenkin olen jatkossakin perso kiitokselle ja positiiviselle palautteelle. Mutta niiden kalastelu ei enää saa olla valintojeni perusta. Viime vuosi on opettanut kovin raskaalla kädellä, mitä arvostan, kuinka paljon jaksan ja millaisia valintoja viime kädessä haluan tehdä. Enkä halua jättää noita arvovalintoja enää viime käden tilanteisiin. Olen kiitollinen arvostuksen osoituksista kuten myös hyvin käyttäytyvistä ihmisistä. Sitäkin kiitollisempi olen niistä ihmisistä, joiden mielestä olen ehdottomasti metsän makein sinitintti - juuri tällaisena 😊

Silmu kerrallaan, päätti punatulkku

Aloittelin omakotitontilta luontoon siirtymistä itsenäisemmin kymmenisen vuotta sitten. Olimme mieheni kanssa purjehtineet ja meloneet sisävesillä jonkin verran, joten ihan noviisi en ollut. Lapsena kävimme perheen kanssa kalassa, marjassa, sienessä tai muuten vain 'erämaamökeissä' oleilemassa. Se ei ollut silloin ollenkaan minun juttuni ja tyydyin aikuisena ennen omakotitaloaikaa mielelläni rivitaloasumiseen. Ja siihen se minun luontoni sitten noita muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olikin. Siksi tuntuukin aina yhtä hassulta, kun joku luulee minun olleen aina luontoihminen. Tämä on ollut ja on edelleen kasvumatka.

Reilu kymmenen vuotta sitten tiesin luonnosta melkoisen vähän. Oma piha ja talon viereisen lammen asukit olivat minun lähiluontoani. Niitä sorsia olikin niihin aikoihin syksyisin lammella jopa satoja - se oli upeaa ja äänekästä aikaa ;-)

Sen jälkeen tuoreen valokuvausharrastukseni johdattamana etsiydyin tutustumaan luontoon askel askeleelta enemmän. Ensin ryhdyin katselemaan, sitten kuuntelemaan luontoa. Tutustuin lintutorneilla uusiin ihmisiin, jotka tiesivät luonnosta yhtä ja toista. Oppimiskäyrä lähti nousuun.

Tämä kaikki on johdatusta punatulkkujen kuvaamiseen. Punatulkut tunnistin ulkonäöltä jo nuorempana, mutta punatulkun tunnistaminen äänestä avasi näköalani uusiin suuntiin (niinkuin on käynyt tietenkin muidenkin lintujen kohdalla). Edelleenkin on sykähdyttävää, kun huomaa tunnistavansa jonkin linnun pelkästään äänen perusteella. Se on uutta ja jännittävää. Ennen kaikkea olen mahdottoman ylpeä itsestäni. Se tuntui aikoinaan niin mahdottomalta tehtävältä, etten panostanut äänten tunnistamiseen ollenkaan. Vähitellen monet äänet ovat tulleet kuitenkin käytännössä tutuiksi 😊

Punatulkut huomaan useimmiten äänestä. Niin 'onneton' kuin se ääni onkin, se on todella helposti tunnistettavissa: https://www.birdlife.fi/lintuharrastus/100lintulajia/opi-tuntemaan/.

Niinpä naapurin hedelmäpuiden silmujen ahmijat olisivat jääneet minulta kokonaan näkemättä, jollen olisi kuullut niiden ääntä ja alkanut tähytä ympärilleni.

Asiasta kukkaruukkuun: Olen inhonnut vaatteiden silittämistä kymmeniä vuosia. Lapsena ansaitsin monesti jättimäisen viiden markan potin silittämällä ison korillisen pyykkiä. En tykännyt silittämisestä silloinkaan, mutten tiennyt mitään muuta niin nopeaa tapaa ansaita niin isoa rahaa. Muutama tunti siinä silittämisessä meni, mutta sitten minulla oli rahaa 👍

Viimeistään lasten syntymän jälkeen aloin olla todella tarkka siitä, mitä oikeasti piti ja kannatti silittää. Puuhaa tuntui riittävän ihan kylliksi ilman silittämistäkin.

Tänään ensimmäistä kertaa vuosiin silitin astiapyyhkeitä. Ne vain eivät näytä komeilta suoraan kuivausrummusta otettuina revityn rusinan näköisinä nyytteinä 😂 

Erityisen hellää silitystä saivat nämä anopin jäämistöstä aikoinaan löytyneet käyttämättömät keittiöpyyhkeet, jotka ovat signeerauksista päätellen hänen ottoäitinsä antamat ja kirjailemat. Niitä oli selvästikin säästetty johonkin parempaan hetkeen.

Anoppi oli sotaorpo, joka kasvoi ottoperheessä. Ja olen siis ottanut pyyhkeet käyttöön. Minusta ne ansaitsevat olla esillä ja alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan.

Upeaa talvista tammikuun jatkoa!

Mustarastas ja tavaroiden karsintaa

Meidän pihassamme käy ruokinnalla minun arvioni mukaan kolme eri mustarastasta. Niin monta niitä on näkynyt parhaimmillaan kerrallaan. Useampi siis kuitenkin.

Mustarastas on minun silmissäni aikamoinen diiva. Se porhaltaa paikalle melkoisella tohinalla ja vauhdilla ja poistuu paikalta yhtä näyttävästi. Lähestymis- ja poistumislennot ovat näyttäviä, mutta aika matalia. Kesäaikana se säestää olemistaan yhtä diivamaisella huutelulla. Toki se siellä välissä laulaa myös todella kauniisti 🥰

Pihassa se pälyilee puoliksi piilossa, mutta pitää puolensa ruokintalaitteiden alla tähteiden syömisessä.

Karsin yhdeltä vaatekaapin hyllyltä pois ne vaatteet, joita en käytä. Tilaa tuli paljon ja nyt käytössä olevat vaatteet löytyvät ihanan helposti. Karsimistyötä täytyy taas jatkaa, se on todella palkitsevaa.

Karsimista hidastaa hieman se, että haluan kierrättää kaiken pois heitettävän mahdollisimman fiksusti. Mieluummin silti näen vaivaa lajittelussa kuin heitän kaiken vain roskiin ilman tietoakaan tavaran tulevaisuudesta.

Hankkiessani uutta pyrin löytämään mahdollisimman kestäviä ratkaisuja. Ja kun uutta saapuu taloon, mielellään kaksin verroin turhaa tavaraa lähtee talosta pois. Tähän ikään mennessä on tullut säilytettyä kaikenlaista ihan varmuuden vuoksi. Muutaman vuoden ajan olen karsinut turhuuksia pois ja sama meno jatkuu jatkossakin.

Nuorena ei tiennyt, mitä keski-ikäisenä tulee tarvitsemaan. Nyt tietää. Paljon vähemmän kuin luulinkaan, joten karsinta ja kierrätys jatkuu.

Luminen loppiaispäivä

Lunta on täällä Hämeenlinnassa jo ihan kivasti. Pelloille on tehty latuja ja hiihtävää kanssaa riitti niille melkein ruuhkoiksi asti. Otin kuvausreissulle lumikengät mukaan, mutta sopivaa paikkaa ei osunut eteen. Kun oli hyvä paikka, ei ollut paikkaa, mihin pysäköidä auto. Ja päinvastoin.

Päivä ei iloitellut valolla, mutta lumella kuitenkin. Uusi ulkoilutakki oli taas kovassa käytössä.

Kävin Sääksmäellä katsomassa, virtaako vesi sillan alla vielä vapaana. Ei virrannut.

Olen nyt talvella erityisen pölhönä erilaisten eläinten jälkien perään. Nyt eläinten reitit näkyvät kuin merkittyinä 😉

Jää oli vielä ohuen ohutta, mutta joku oli käynyt ihan rantajäätiköllä jo kokeilemassa jään kestävyyttä. Kuivin jaloin oli selvinnyt.

Taas jonkin eläimen jälkiä...

Näitä aitoja oikeita joulumäntyjä näkyi siellä ja täällä 🤭

Yksittäiset ruusunmarjat lumen keskellä olivat ilopilkkuja.

Ihania piteneviä päiviä sinulle!