Yllätyskanterelleja, lähipäiviä (töissä) ja kauniita maisemia heikolla leirintäalueella

Illat pimenevät, kunnes lokakuun lopussa siirrytään takaisin talviaikaan ja yhtäkkiä pimeys saapuukin jopa tuntia aikaisemmin. No, vastapainoksi aamujen pimeneminen ottaa silloin askelen taaksepäin, se tekee hyvää.

Työpäivien jälkeen ei enää ehdi kovin pitkälle metsäretkelle etätöistä huolimatta. Hämärässä kuusimetsässä on vaikea nähdä, mihin jalka milloinkin osuu ja jo eiliselläkin reissulla tuli useampi läheltä piti -liukastuminen. Kivet ja puiden juuret ovat niljakkaan liukkaita.

Eilen viiden aikoihin töiden jälkeen vaihdoin heti ulkoiluvaatteet päälle ja lähdin lähimetsään tuulettumaan pitkän ja intensiivisen työpäivän rytmistä. Yllätyksekseni löysin kantarelleja! Muutama viikko sitten kävin viimeksi samassa paikassa ja keräsin muutaman kantarellin silloin mukaani. Nyt niitä kertyi suurin piirtein litran verran! Olipa mahtava yllätys. Olin varmuuden vuoksi varautunut yllätyksiin ottamalla muovipussin mukaani, joten parin ensimmäisen pienen kantarellin jälkeen avautunut pieni kantarellitaivas oli helppo kerätä talteen 💖.

Ensi viikolla on kahtena päivänä tiedossa matka Helsinkiin. Ensin meillä on tyhy-päivä Helsingin keskusta-alueella ja seuraavana päivänä kehittämme toimintaamme läsnätilaisuudessa toimistolla. Olen pakannut viemisiä työkavereille, kun vihdoin pääsen heitä tapaamaan. Yksi kirja menee lainaksi, yhdet villasukat lahjaksi ja puoli litraa kuivattuja suppilovahveroita niin ikään lahjaksi. Jopas nuo ovatkin ehtineet täällä odottamaan matkaansa 👍.

Vielä saattaa tulla muutakin mukaan lähtevää, kunhan vain muistaisin ottaa kaiken mukaan 🤔.

Syyslomajuttuja: Kävimme matkailuauton kanssa useammallakin leirintäalueella. Pitäisi jossain vaiheessa vetää vähän yhteen sitä, mitä missäkin paikassa oli plussaa ja miinusta - myös edellisiltä reissuilta. Nopeasti ne asiat kaiken muun aivoruuhkan alta katoavat lähimuistista.

Nämä kauniit syysmaisemat löytyivät leirintäalueelta, joka ei sesongin ulkopuolella ollut mitenkään leirintäystävällinen. Vessat, suihkut ja keittiötilat olivat kylmiä. Ja kun ulkolämpötilakin oli vain 9 astetta, nuo tilat eivät juurikaan kutsuneet. Jätettiin tiskien peseminen sovinnolla seuraavalle leirintäalueelle. 

Ja sen kerran, kun olin valmistautunut syömään nuotiomakkaraa (en ole makkaraihminen), leirintäalueen notskipaikoilla ei ollut puun kalikkaakaan. Mökkien ja huonemajoitusten luona olevat nuotiopaikat olivat täynnänsä halkoja, mutta ne olivat aika kaukana meidän majoituksestamme. Hyvä, että edes maisemat olivat kauniita. Uudelleen en varmaankaan tuonne silti enää halua mennä.

Jos leirintäalue ilmoittaa palvelevansa ympärivuotisesti, niin näin radikaaleista rajoituksista pitäisi kyllä ilmoittaa. Etenkin, kun matkalla oli tietöitä ja jouduimme matkaamaan melkoisen matkan kohtuullisen heikkokuntoista hiekkatietä heikoilla opasteilla perille.

Olimme matkalla niin ilahtuneita, kun löysimme pohjoisemmasta kunnon ruskaa. Kun tulimme vajaata viikkoa myöhemmin takaisin kotiin, ruska oli saapunut jo tännekin. Niin se tilanne muuttuu.

Valmistautumista toimistolle paluuseen ja elämän ensimmäinen reissu Kolille

Koronarajoituksia puretaan ja kansallinen etätyösuositus on näillä näkymin voimassa 15.10. asti. Takaisin entiseen ei ole paluuta, turhanpäiväinen matkustaminen paikasta toiseen jonkin palaverin vuoksi tulee harvenemaan todella paljon. Mutta toimistoihin paluu on edessä ja se joillekin helpompaa ja joillekin vaikeampaa. Arki on hitsattu kiinni etätyöhön ja rajoitteisiin jo niin voimakkaasti, ettei muutosta seuraavaan vaiheeseen tehdä kivutta eikä hetkessä.

Meidän perheessämme suurin muutos tulee koiralle. Se on korona-aikana ollut yksinään kotona todella vähän. Silloin kun minä olen liesussa luonnossa, paikalla on melkein aina mieheni. Nyt sille koittaa kokonaan yksinäisiä pitkiä päiviä säännöllisesti. Toki se siitä selviää, mutta alku voi olla hankalaa. Pixie seuraa minua jo nyt kuin hai laivaa, jollei alakerrassa ole luvassa ruokaa tai herkkuja. Niin etäpäivän kuin vapaankin ajan se seuraa minua lähietäisyydellä tahtoo palaverien välissä käydä joko alakerrassa tai ulkona. 

Työhuoneeni on rintamamiestalon yläkerrassa, mutta välillä siirrän työpisteeni väliaikaisesti alakertaan. Yläkerran työhuoneen ergonomia ja valaistus ovat ehdottoman hyviä ja alakerran vierailut jäävät aina lyhyiksi. Koira on kuitenkin oppinut erottamaan, milloin palaveri tai webinaari on ohi 👍. Silloin on sen mielestä tauon paikka.

Täytyy toki itsekin opetella, miten juuri nyt haluan kulkea työmatkat ja miten rytmittää päiväni. Entiseen ei siinäkään ole paluuta. Minusta on tullut vaativampi ja taidan sujuttaa löytämäni uudet työn iloa tuovat rytmitykset ja mukavuudet uuteenkin arkeeni.

Ja sitten syyslomaan: Kävimme elämämme ensimmäisen (ja toisenkin) kerran Kolilla. Se on ollut reissulistallani jo jonkin aikaa ja nyt nautiskelimme Kolin maisemista peräti kahden päivän ajan. Etenkin huipuilla (Ukko-Koli, Akka-Koli ja Paha-Koli) riitti ihmisiä yllättävänkin paljon ottaen huomioon, että olimme siellä keskellä viikkoa syyskuussa. Toisaalta ruska oli kaunis, ehkä siinä oli syytä riittävästi. Kolinuuron kierroksella oli rauhallisempaa, siellä ei ollut montaa vastaantulijaa ja luonnon ääniä pääsi kuuntelemaan herkästi ja helposti.

Sekalaista settiä reissun valokuvista. Saattaa hyvinkin olla, että samasta paikasta on useampikin valokuva, mutta ei anneta sen häiritä. Ensimmäisen päivän aikana oli puolipilvistä ja aurinko kuikki pilvien takaa ja välistä. Toisena päivänä pilvet jäivät vähemmistöön. Maisemat aivan häikäisevän upeita kaikilla keleillä!

Ja vielä lyhyt videoklippi, josta maisema Ukko-Kolilta avautuu vähän paremmin.

Ihanaa viikon jatkoa!

Ihanien pienten koiranpentujen kuvaamista 💖

Kirsin koiranpentujen kuvaaminen on melkein jo perinne. Kirsin kennelissä kasvaa Bichon frisé -koiria ja niiden pentuja. 

Minä en ole ollut mitenkään mukana tyttären koiranpennun valinnassa aikoinaan, vaan sen operaation hoitivat tytär ja mies ihanasti ihan yhdessä. Minun näkökulmastani koiranpentu siis vain saapui taloon tyttären hoitovastuulle ja sen hän hoitikin meillä asuessaan upeasti.

Koiranpentujen elämään en ole koskaan joutunut opettelemaan. Enkä sen puoleen myöskään aikuisten koirien elämään. Viime vuosien aikana olen päätynyt uppoutumaan myös meillä asuvan ja meidän perheeseemme kuuluvan koiran elämään. Meistä on tullut sellainen ihan pieni lauma 👍.

Aikaisemmin olen kuvannut Kirsin koiranpentuja noin viisiviikkoisina, jolloin ne eivät ole olleet vielä ihan elämänsä iskussa. Aikaisemmin niitä on ollut myös (vain) neljä. Nyt pennut olivat vilkkaita kahdeksanviikkoisia ja heitä oli peräti viisi kappaletta. Harmonisia kuvia ei kannattanut edes tavoitella. Mutta mikäs onkaan parempaa kuin oikea fiilis ja toiminta!

Tässä tyypillinen tilanne. Viisi energistä koiranpentua ja tässä kuva 😂.

Toki parempiakin kuvia saatiin (ja kuvien käsittely on vielä vaiheessa, tässä vasta ensimmäisen session tunnelmia).

Suu auki oleva koira oli kaikkein leikkisin ja haastoi sisaruksia leikkiin. Hiljaisin sisaruksista erottuu myös kuvissa nopeasti.

Mahdottoman herttaisia kullannuppuja olivat. Vilkkaita, eläväisiä ja elämäniloisia touhuajia. Veivät sydämeni 💖.

Syyslomakuvia sitten ihan lähiaikoina 👍.

Korkeakoskea ja syysloman syvää luonnetta 😊

Keräilen itseäni loman jälkeen. Arkeen palaaminen on ihan Liisa-ihmemaassa-touhua. Pala palalta arki löytyy taas 👍.

Samalla kun sain kerättyä mieleeni rauhaa, vanhat mielen kaavat palasivat myös pintaan. Mieli ei korjaannu hetkessä ja näitä korjaamisen kierteitä täytyy vain jaksaa monia, jos aikoo päästä muutokseen.

Joissakin (aika monissakin) asetelmissa koen itseni vahvasti uhriksi. Siitä syntyy ihan eri mieliala kuin siitä, kun koen itseni vaikuttajaksi - kovaksi kallioksi, joka voi valita, mihin lähtee mukaan.

Uhriutuminen ei ole tuonut minulle koskaan mitään hyvää. Siksi haluaisin myös luopua siitä. Välillä pääsen siitä irti ja sittemmin se palaa jälleen kuvioihin. Edessä on siis prosessi, jossa uusia alkuja voi joutua ottamaan useasti. Ei se mitään, minä pystyn kyllä siihen 👍.

Nämä vinoutuneet kokemukseni ja ajatukseni ovat saaneet alkunsa lapsuudestani. Yritän kovasti olla syyttämättä ketään, sillä se ei tuo tilanteeseen mitään parannusta.

Välillä erehdyn kertomaan lapsuuden paineistani jollekulle 'uudelle' tuttavuudelle. Kun kerron omasta äitikokemuksestani, aina joku kommentoi sitä niin, että ehkäpä minun lapseni kokevat minut aivan samoin kuin minä koen oman äitini. Se on aika pysäyttävää.

Ehkä kuulija ei usko minun voivan tällä elämänkokemuksella voivan arvioimaan omaa lapsuuttani mitenkään ei-henkilökohtaisesti, vaan olevani edelleen sokea oman murrosiän haasteilleni. Näiden ihmisten aseuraa en kaipaa enkä tarvitse.

Ehkä kuulija ajattelee minun siirtävän väistämättä oman lapsuuteni omille lapsilleni. Näidenkään ihmisten seuraa en kaipaa.

Kaipaan seuraani ihmisiä, jotka uskovat minuun ja jaksavat olla kannustavia minua kohtaan. Heitä on ihan oikeasti olemassa, en elättele pelkästään mitään hiilihappotoiveita 💖.

Itä-Suomen paikkojen nimet olivat hämäläiselle tallaajalle kovin erikoisia. Varmasti siellä on paljon perinteisiäkin paikkojen nimiä, mutta nämä erikoisuudet meikäläisen näkökulmasta saivat kulmat kohoamaan pelkästä uteliaisuudesta.

Tässä joitakin matkamme varren paikkojen nimiä:

• Tasapää
• Houkkala
• Jänhiälä
• Tapavainola
• Nyrhilä
• Naisniemi
• Änkilänsalo
• Käpälämäki
• Himo
• Hammaskallio
• Kulho
• Tappojoki
• Matokorpi
• Käpälys
• Matopuro
• Ohvana
• Kompakka
• Juhmakka
• Hotoloppa
• Jylmä
• Kuukkeli
• Venälä
• Römppee

Näiden paikkojen nimien historiaa voisi käydä selvittelemään, jos aika sen vain sallisi. Nyt täytyy antaa tuon projektin jäädä odottelemaan jonotuslistalle.

Korkeakoski oli reissun ensimmäisen päivän nähtävyys. Korkeus oli komea, veden määrä vähäinen. Elämys oli upea.

Putouksen/kosken korkeus on 36 metriä. Veden määrä on vähäinen, mutta virtaamaputous upea!

Tässä sama vielä videona:

Syysloma osui suoneen, Suomi on täynnä mahtavia paikkoja!

Tänään tulimme takaisin vajaan viikon mittaiselta syyslomareissulta. Matkattiin vuokratulla matkailuautolla jo kolmatta kertaa. Pixie-koirakin osaa kerta kerralta homman paremmin.

Kevään tapaan matkasimme Itä-Suomessa, mutta pääosin eri kohteissa kuin keväällä. Näimme runsaasti muuttolintuja matkallaan: laulujoutsenia ja erityisen paljon hanhia. Välillä ne olivat pellolla, välillä laskeutumassa ja nousemassa pellolta ja toisinaan taivaalla isoissa ja vieläkin isommissa auroissa. Kyllä nuo muutot jaksavat aina sykähdyttää 💖.

Niin paljon kuin haluaisin esittää täällä reissun aikajärjestyksessä, taivun suoraan ja sovinnolla purkamaan kokemuksia ja muistoja täällä pakottavuusjärjestyksessä. Eli ensin ne asiat, mitä en malta pidätellä ja sitten vähitellen ne muut.

Tänään olemme kotiin matkaamisen lisäksi purkaneet matkailuauton tavaroistamme ja siivonneet sen luovutuskuntoon. Kävin myös sienimetsässä. Oli ihan pakottava tarve päästä omaan suppilovahvero-metsään (joka ei siis edelleenkään ole oikeasti minun). Ensin näytti siltä, että joku oli käynyt korjaamassa satoa. Sitten siirryin kauemmas ja niitä sieniähän sitten riitti ja riitti. Jossain vaiheessa piti pakottaa itsensä kääntymään takaisin kohti autoa. Nyt täytyy malttaa muutama päivä.

Kerrankin kävi sienien kanssa todella hyvä tuuri! Kaikki sain sijoitettua uusiin koteihin muutaman viestittelyn jälkeen. Yhtään sientä ei tarvinnut ryhtyä kuivaamaan ja räpeltämään. Niitä oli kuitenkin noin kymmenisen litraa. Ihanaa 💖.

Ja nyt arvaa lähteä sunnuntaina taas uudelleen sienimetsään 😁.

Loma sujui akselilla Leppävirta - Ruokolahti - Koli ja sitten satunnaisia paikkoja matkalla etelään. Kelit olivat upeat, vaikka vähemmälläkin olisin tullut onnelliseksi. Maisemat olivat iloa silmille ja kamerakin räpsähti muutaman kerran.

Puran kuvia hiljalleen ja postailen niitä tännekin. Huomenna matkaan Kirkkonummelle kuvaamaan ihania koiranpentuja ja vasta sunnuntaina pääsen kuvatalkoisiin.

Syksy oli matkamme varrella pitemmällä kuin täällä Hämeenlinnassa. Värit olivat valloittavia. Niin kuin kaikki muukin matkaseuraa myöten (mies ja koira). Ihanaa oli olla lomalla, mutta tietenkin silti ihanampaa palata kotiin sen ikioman arjen pariin 💝.

Lepoa ja luontoa sesongin ulkopuolella

Keskikesä on minun mielestäni hieman tylsää aikaa ja siksi jaan lomaani kesän ympärille: keväälle ja syksyyn. Lomasesonki on monille ainoa tai paras aika viettää vuosilomaa. Se aiheuttaa ruuhkia ja superkansoitusta parhaille paikoille. Siksikin pyrin jakamaan lomaani myös vähäruuhkaisempiin vuodenaikoihin.

Pientä ruuhkaa löytyy myös sesonkiaikojen ulkopuolella. Niihin passaa vain sopeutua. Pieni ruuhka on aina massaruuhkaa parempi vaihtoehto 👍.

Etenkin etätyöaikana irtiotto kannattaa isosti. Elämä ei ole enää vain työpisteen äärellä suorittamista. 'Oikea elämä' pukkaa itseään kaikkien omituisuuksien läpi.

Niitä taukoja jatkuvaan suorittamiseen kannattaa pitää paljon. Niistä lähtee elämän jatkumo 🧡.

Ihminen tarvitsee taukoja ja lomaa. Tullaan paremmiksi ihmisiksi ja levätään välillä 🧡!

Isän luona käymässä - hattupäivä

Kävin isää tervehtimässä. Isällä oli liivi- ja hattupäivä. En ollut häntä ensin tunnistaa tavallisesta poikkeavassa asussa. Hän totesi, että oli huomannut hattunsa vasta tänään ja siksi se oli nyt sitten päässä.

Otettiin valokuvia, tällä kertaa oikein kameralla eikä vain kännykällä. Joka toinen kerta otetaan jonkinlaisia kuvia. Isä hyvin luonnikkaasti jaksaa olla paikallaan ja jopa katsoa kehotuksesta kameraan, kun kuvaan. Kysyi minulta jossain vaiheessa, tuntuuko kuvattavana oleminen mukavalta. Hänen mielestänsä se ei ole mitenkään erityisen mukavalta. Silti hän aina kuvaamisen jälkeen hymyilee ja kiittelee. Ehkä hän tarkoitti, ettei se ole erityisen mukavaa, jos ei sitten epämukavaakaan 👍. Tai sitten se oli vain small talkkia.

Liivin kanssa tuli lopulta liian kuuma ja riisuttiin se pois. Hattu sai jäädä.

Myöhemmin saavuimme äidin kanssa isän huoneeseen, kun hän olikin lepäämässä. Nopeasti hän heräili ja keskusteli mielellään kanssamme. Heti herätessä henkilöt olivat hänellä vähän aikaa hukassa, mutta se on vallan ymmärrettävää.

Isä totesi jossain vaiheessa äidille, ettei hänestä (isästä) tullut sitten laulajaa. Oli jokin viimeinen juttu, mistä se jäi kiinni. Hieman myöhemmin isä totesi painokkaasti, ettei kannata sekoittaa musiikkia ja harrastuksia. Se oli hauska tokaisu, en tosin tiedä, mitä he siinä silloin keskustelivat, siirtelin juuri isän vaatteita kaappiin hieman kauempana.

Tämä musiikkiulottuvuus oli hauska, sillä en ole pitänyt isääni mitenkään musiikkimiehenä. Mutta on paljon, mitä en tiedä hänestä. Täytyypä jutella musiikista hänen kanssaan myöhemmin uudelleen 🤔.

Isä on niin kovin tyytyväinen saadessaan vierailijoita. Omahoitaja kehui häntä huumorintajuiseksi. Olen huomannut ihan saman piirteen.

Onnettoman kesän jälkeen hän on ällistyttävän hyvässä kunnossa ja niin mieli kuin kroppakin toipuvat edelleen hyvää vauhtia 💖.

Ketun näköinen koira ja onnellisuuden lähteitä

Pixie-koira osaa näyttää kovasti ketulta joissakin tilanteissa. Kun Pixie oli pieni, meiltä kysyttiin usein, onko kyseessä ketun poikanen. Tuohon kysymykseen en osannut varmaan koskaan vastata fiksusti.  Kuka oikein voisi kuvitella, että kuljettaisimme ketun poikasta hihnassa kaupunkialueella? 😲

Tässä Pixie kettumaisena (heinää laidunnetaan taas...).

Koko talo tuoksuu nyt suppilovahveroilta. Niitä tarttui mukaan eiliseltä suppismetsän tarkastusreissulta. Niitä oli aivan mahdottoman paljon! Lopulta pakotin itseni ulos metsästä, vaikka ihania suppisparvia jäi taakseni. Nyt pysyn poissa metsistä muutaman päivän ajan, sillä kuivaamiseen käytettävä tila on nyt varattu kokonaan. Ja vähän enemmänkin 👍.

Minun vanhempani ovat kokeneet tasaisen eläkevaiheen. En usko, että samanlaista harmoniaa on odotettavissa minun sukupolveni kohdalla. Eläkepäivien odottelu ei varmastikaan sellaisenaan kannata. Elämän on maistuttava hyvältä jatkuvasti, vaikkei ihan joka hetki. Nauttimisen ja onnellisuuden kokemusten lykkääminen tulevaisuuteen on aika katalaa ja harvemmin se kannattaa.

Minä nautin siitä, että minulla on puolisona aivan ihana tyyppi. Lapset ovat läheisiä kanssani ja heillä on hyvin terveet arvot. Vaikka minulla on niukasti oikeita ystäviä, he ovat ihan maailman huippua. Enempää ei voisi toivoa.

Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni (retkeillä ja valokuvata), olla ihan itsekseni ja toisaalta nauttia koko perheen seurasta.

Pääsen kehittämään ylpeää ammatillista osaamistani työssä ja myös vapaa-ajalla.

Olen kohtuullisen terve. Minulla on haaveita ja mielikuvitusta.

Ja niin edelleen.

Kiitollisuuden aiheita riittää paljon, kun niitä alkaa oikeasti miettimään. Mistä en haluaisi luopua? Mikä on minulle tärkeää? Mikä tekee minut iloiseksi?

Kiitollisuuteen panostaminen on tutkimusten mukaan kannattavaa. Ja vaikkei olisi, panostaisin siihen silti 👍.

Mistä sinä olet kiitollinen?

Luontoa, sienihulluutta ja Pixie-koiran kanssa fiilistelyä 🐕

Flunssan heikennettyään otettaan olen lähtenyt luontoon ja metsään. Kroppa ei kestä jatkuvaa makaamista eikä pää ainaista paikoillaan olemista. Olen kulkenut rauhallisesti ja välttänyt ylimääräisiä rasituksia. Olen nauttinut luonnosta, hiljaisuudesta, metsän äänistä ja vihreydestä. Olen törmäillyt aika kovaäänisten lintujen karjuntoihin - ja niistähän minä pidän 💖.

Närhen toistuva huuto innostaa lähestymään. Närhiä oli kaksi. Toinen niistä huusi melkeinpä tauotta ja toinen lensi puusta toiseen ihan hiljaa. Närhen ääni on niitä valloittavia luonnon ääniä, joita ihminen ei lähtisi keksimään itse. Siksi se onkin niin upeaa 🎵.

Käpytikan ja palokärjen huudot ovat myös niin sopivan alkukantaisia, että ne jaksavat pysäyttää kulkijan kuuntelemaan. Linkit vievät luontoportti.fi:n sivuille.

Metsässä kulkemisen autuus ja samaan aikaan vaara piilee sienissä. On ihanaa löytää sieniä ja kerätä niitä. Se on jopa koukuttavaa. Samaan aikaan riskinä on ylikerääminen ja mahdottoman iso työ sienten käsittelyssä, jos riittävän montaa vastaanottajaa ei ole juuri sillä hetkellä tiedossa. Kun malttaisikin kerätä vain vähän...

Sienten käytön ja säilömisen kanssa olen kehittänyt jo työtä sujuvoittavia rutiineja. En ole varma, pitäisikö siitä olla ylpeä vai pitäisikö nolostua 🤔.

Suppilovahverot esiintyvät joukkoina ja joskus, aika useinkin ihan sumpuissa. Sujautan silloin käteni kämmenselkä maahan päin sienien hattujen alle ja leikkaan sieniveitsellä yhdellä (tai kahdella) viillolla koko rykelmän mukaani. Säästää mahdottomasti aikaa, mutta mukaan tulee väistämättä myös pienikokoisia sieniä.

Erottelen säilöessäni suppilovahverot ja kantarellit niin, että pienet sienet päätyvät samaan säilöntäerään. Ne ovat visuaalisesti kauniita eikä niitä kannata ripotella sinne ja tänne.

Suppilovahverot kuivaan. Levittelen leivinpapereita pitkin keittiön tasoja ja ruokailuhuonetta ja pilkon suppikset pieniksi paloiksi niille kuivumaan. Ensimmäisen vuorokauden jälkeen puolikuivuneita annoksia voi jo hieman yhdistellä kuivumaan samoille papereille. Toisen vuorokauden jälkeen tiivistän jälleen ja kolmannen vuorokauden jälkeen sienet ovat jo säilytettävän kuivia. Jos ei kerää isoja määriä kerrallaan, systeemi toimii hyvin jättäen tilaa aina uusille saaliille 😁. Tässä ei myöskään kulu ylimääräistä energiaa lämmitykseen tai kuivaamiseen. Lisäksi tavallisesti suurin osa sienistä on kävellen lähimetsästä haettuja 👍. Kunhan siis keräysmäärät pysyisivät maltillisina.

Kantarellit pakastan pieniin nyssäköihin pannulla käsittelyn jälkeen. Kun neste on suurimmalta osin poistettu pannulla kuumentamalla, siirrän käsitellyt kantarellisuikaleet pakastepusseihin noin 60-70 g erissä. Pussit ovat näin suurin piirtein määrämittaisia. Yksi pussi riittää kahden henkilön kantarellikastikkeeseen. Kolmesta tai neljästä valmistuu maittava kantarelli-pekonikeitto.

Tänään välttelin metsään menemistä, sillä talo on täynnä kuivatettavia sieniä. Päädyimme Pixie-koiran kanssa työpäivän jälkeen (hän ahertaa myös kanssani koko päivän) lähtemään lähimaisemiin kameran kanssa ihan rennosti ja ajan kanssa. Ja mitä hän päätti tehdä? Mussuttaa heinää kaikissa paikoissa, joihin vain pysähdyimme! Odottelin aina aikani, mutta hän olisi voinut jatkaa ikuisuuksia, aikaraja tuli vastaan aina minulla.

Ja voiko elämä olla enää ihanampaa pienelle koiralle? Kirjaimellisesti suu vaahdossa ja kieli lipoen hän nautiskeli lähiheinästä 😍. Mahdottoman hyvin käytettyä aikaa!

Ihanaa syyskuun jatkoa! Elämä osaa olla hyvää.

Flunssaa, metsää ja Pulkkilanharjua

Syysflunssa koetteli minua ja pari päivää pötköttelin jotakuinkin aamusta iltaan sängyssä unten mailla. Koira päivysti jatkuvasti lähellä ja tuli välillä viereen nukkumaan, välillä siirtyi lattialle ja toisinaan päätyi seikkailumatkalle eri huoneisiin tai vaatehuoneeseen. Pixie on arka, vaikkakin herkästi haukkuva koira. Uudet paikat eivät kuulu sen lempilistalle, mutta toisinaan seikkailutuulen yllättäessä se uskaltautuu kuonollaan avaamaan vaatehuoneen oven ja jopa siirtymään sinne tutkimaan maailmaa.

Jostain se huomaa, milloin olen oikein kipeä. Silloin se päivystää ja antaa minun levätä rauhassa. Jos olen vain väsynyt, mutta kunnossa, sitä ei aina jaksa kiinnostaa ja se voi heittäytyä kovasti vaativallekin asenteelle. Terveenä ollessa pallon heittelyn väliin jättämiselle ei ole mitään syytä!

Flunssa oli jo syksyn toinen. Tänä syksynä olen liikkunut aikaisempaa enemmän ihmisten ilmoilla vanhempien tilanteen muututtua. Oma maski suojaa ennen kaikkea muita, joten itse ei voi tuudittautua sen antaman suojan varaan. Flunssa tuntuu nyt kuitenkin jotakuinkin taltutetulta. Elelen vielä rauhallisesti muutaman päivän, jotten kerää mitään uusia pöpöjä toipuvaan kroppaani.

Kesän ja syksyn ajan olen paneutunut tietoisen läsnäolon (mindfulness) ja tunteiden tunnistamisen/hallinnan taitoihin. Olen perehtynyt niihin aikaisemminkin, mutten ole löytänyt niistä sitä juttua, jolla saisin kammettua oman elämäni laatua parempaan suuntaan. Nyt oli hetki melkoisen otollinen. Vaikka elämäni ei ole kurjaa, päinvastoin, jotain menneisyydestäni on jäänyt roikkumaan taakaksi. Törmään siihen aina uudelleen. 

Uusien taitojen harjoittelemisen lisäksi tarvittiin oikea ajoitus ja paljon sattumaakin. Koen kuitenkin päässeeni keventämään muutaman repullisen verran menneisyyden taakkaa harteiltani. Sellaista taakkaa, joka on vain mielessäni ja muistoissani. Osin myös sellaista taakkaa, mikä on kadonnut ajan myötä. Nyt kuitenkin huomaan tilanteen muuttuneen.

Lyhyesti: Ajatukset ovat vain ajatuksia, ne eivät ole aina totta. Tunteet ovat tunteita, eivät totta. Ne eivät ole aina miellyttäviä, mutta niitä ei tarvitse hävetä. Havainnoi ajatuksiasi ja tunteitasi. Ja muista, että ne eivät ole sinä.

Metsä on kutsunut taas monena päivänä työpäivän jälkeen ja viikonloppuina on ollut mahdollisuus tutustua uusiinkin metsiin. Sienet ovat eittämättä upea lisä metsäreissuissa, mutta vieraileminen sellaisessa metsässä, jossa ei ole operoitu vähään aikaan, on todella rentouttavaa! Niitä ei ikävä kyllä löydy jokaisen nurkan takaa. Avohakkuiden lisäksi löytyy nuoria taimikkoja, joihin on ihan turha itseänsä tunkea. Sitten löytyy äskettäin (viiden vuoden sisällä?) harvennettuja metsiä, joissa kaadetut taimet on jätetty metsään ja siellä kulkeminen on melkoisen mahdotonta. Liittyyköhän tämä jotenkin metsästykseen?

Sienet palaavat myllättyyn metsään vasta noin 20 vuoden jälkeen. Kokemukseni mukaan suppilovahvero jaksaa kasvaa niitetyssäkin metsässä vielä vuosia. Kantarelleja on sieltä turhempi etsiä.

Vielä muistelen kiitollisena vuosilomapäivääni Pulkkilanharjulla. Karisalmen sillan luona kuvailin kaunista suomalaista harju- ja järvimaisemaa.

Metsät ovat täynnä mitä ihanampia sieniaarteita. Täytyy opetella lisää sienistä, nyt aarteita saattaa jäädä makoilemaan ihan käden ulottuville. Suppilovahveroita näyttää ainakin Hämeessä riittävän aivan yllin kyllin! Tänään tehtiin Burgundinpata suppilovahveroilla 🥰.

Ihanaa viikonlopun jatkoa!