Yhteiset talkoot, pienet valitukset narikkaan toistaiseksi

Näinä kovina aikoina soisi mahdollisimman monen ajattelevan kaikessa isoa kokonaisuutta. Olkoon se iso kokonaisuus sitten se oma kylä, kunta, maakunta tai Suomi. Meitä koettelee ikävä pandemia, joka ei aiheuta kaikille harmia. Joillekin se sen sijaan on kohtalokas tai vähintäänkin tyrmäävä. Me kaikki yhdessä vastaamme siitä, miten annamme sairauden levitä keskuudessamme.

Tavallaan ymmärrän sen ylirohkeuden, joka syntyy siitä ajatuksesta, ettei itse kuitenkaan kärsi koronasta kovin paljon. Sitten kuitenkaan en ymmärrä sitä välinpitämättömyyttä, jonka varjossa toimitaan itsekkään satunnaisesti ja vaarannetaan lähipiirin riskiryhmäläiset vakaville seurauksille.

Jos juuri nyt sattuu olemaan kovasti voittamaton olo tämän sairauden edessä, niin seuraavat vakavat sairaudet eivät noudata enää samaa kaavaa. Joka nyt on turvassa, voi olla seuraavan sairauden riskiryhmässä. Miten haluaisit tulla kohdelluksi silloin?
 

Kun keskittyy isoon kokonaisuuteen, näkee sen, miten jotkut maksavat tästä pandemiasta todella korkean hinnan. Yksi menettää työpaikkansa, toinen terveytensä. Kolmas valittaa ryhmäliikunnan siirtymistä nettiin. Isossa kuvassa voisimme ottaa huomioon tilaneen seuraukset meille kaikille ja sopeuttaa valittamisemme siihen. Työpaikkansa tai terveytensä menettänyttä ei varmasti kannusta tai inspiroi jonkun valitus siitä, ettei pääse enää juoksemaan kavereiden kanssa ohjatusti lähikimpassa - ehkä seuraavaan puoleen vuoteen.

Saa harmittaa, muttei täytetä kanavia itsekkäistä ja pienistä valituksista. Otetaan huomioon heidät, joiden menetykset ovat huomattavasti isompia. Ollaan mukana näissä isoissa yhteisissä talkoissa :-)

Kuusitiainen ja koronaa suuremmat haasteet

Tämä vuosi on ollut meidän perheellemme ihan älyttömän raskas tyttären sairastumisen myötä. Koronan tuomat keväiset rajoitteet pahensivat tilannetta entisestään. Nyt ollaan jo paremmassa tilanteessa, mutta ei vieläkään selvillä vesillä.

Kokonaisuudessaan koronarajoitteet ovat tuota alkua lukuunottamatta näytelleet hyvin pientä osaa näissä murheissa. Siksi siihen ehkä tulee suhtauduttuakin haastaen. Me selvisimme koronan aiheuttamista lisähaasteista - emme helposti, mutta lopulta kuitenkin. Meidän lähipiiristämme kukaan ei ole joutunut näissä koronahaasteissa vaarantamaan terveyttään. Kaikkien työ- ja opiskelupaikat ovat säilyneet. Ja perhe on vahva, vaikkei siitä mitään krediittiä koronalle voikaan suoda.

Olemme kuitenkin selvinneet ilman kohtalokkaita vaurioita. Olemme siitä kovasti onnellisia. Vaikka kurimus jatkuu edelleen, se ei ole maailmanloppu meille kenellekään.

Joskus siunaus näyttää olevan se, että kokee jotain niin ikävää, että kaikki muu tuntuu sen rinnalla pieneltä. Toisaalta meillä on jotain niin hienoa (= perhe), että rajallinen aika rajoituksia tuntuu sekin aika pieneltä.

Uudet digitaaliset välineet tekevät yhteydenpidosta helppoa, vaikka välimatkaa olisi kuinka paljon. Selvittiin hyvin tyttären vaihtoaika Kanadassa, vaikka matkan lisäksi välissä oli myös huima aikaero. Tai neljän vuoden opiskelut Rovaniemellä - ilman aikaeroa, mutta melkoisella maantieteellisellä etäisyydellä.

Saa murehtia. Ja saa potuttaa. Mihin mielentilaan aikoo asettua, kaipaa harkintaa. Kurjempaakin voisi olla. Paljonkin kurjempaa.

Minun ilonani kävi kuusitiainen, joka oli taas ihan mahdottoman upea rohkelikko. Kävin tankkaamassa siemieniä ruokintalaitteisiin. Muut linnut pyrähtivät karkuun, tämä ei. Jäi tyynesti odottamaan ruoka-annostaan 🧡.

Mahtavaa, uskaliasta ja rohkeaa loppuviikkoa!

Mahdollisuudet vai menetykset?

Korona-aika on mielestäni korostanut mahdollisuutta uudistua, tehdä asiat eri tavoin kuin ennen. Ensin uudistuminen oli pakon sanelemaa. Mutta aika pian moni näki sen ennemminkin vain haasteena, mikä piti ratkaista ainakin niissä piireissä, joita minä siinä vaiheessa ammattini vuoksi seurasin kovasti ja tarkoin. Haasteiden kohtaamisesta siirryttiin pian uudesta innostumiseen ja uusista mahdollisuuksista ilahtumiseen. Toki takapakkejakin on ollut: turhautumista teknologiaan ja ihmettelyä sen äärellä, miten muut saataisiin tähän uuteen mukaan.

Luontoseikkailujeni myötä olen huomannut kiinnostuvani todella monesta uudesta asiasta ja seikkailusta. Korona-ajan pakote tehdä työtä uudella tavalla on ollut juuri sellainen seikkailu. Seikkaillessa ei jäädä odottelemaan ohjeita ylhäältä, sillä ne tulevat aina auttamattomasti myöhässä. Seikkaillessa pitää uskaltaa olla edelläkävijöiden joukossa tutkimassa, arvioimassa, kokeilemassa ja ottamassa riskejä. Ja se on NIIN jännittävää 😊.

Toki kaikkien ei tarvitse kokea ja toimia samoin. Olisi aika ruuhkaisaa, jos kaikkien pitäisi pyyhältää eturintamassa 😂. Oma ajatukseni on ollut etsiä ja löytää itselle ja muille välineitä ja keinoja, joilla elämä ja työn tekeminen uusissa ympäristöissä voisi olla mielekkäämpää ja helpompaa. Se on ollut todella kiehtovaa.

Tällä matkalla ei ole voinut murehtia nykyistä ja kaivata kipeästi entistä. On asioita, joihin voi vaikuttaa ja nykytila sellaisenaan ei ole yksi niistä. Sen sijaan pärjäämiseen ja viihtymiseen nyky-ympäristössä voi vaikuttaa. Siihen olenkin keskittänyt voimavarojani.

Sen sijaan, että olisin murehtinut menetettyjä kohtaamisia, olen pohtinut sitä, miten voisimme korvata niitä tässä nykyisessä todellisuudessa. Uuden pohtiminen ja suunnittelu on luonut toiveikkuutta ja innostusta. Niinkuin aina kaikki se, minkä teemme edistääksemme niitä asioita, joihin voimme vaikuttaa sen sijaan, että murehtisimme niitä asioita, joihin emme voi vaikuttaa.

Koronaa en voi pysäyttää, mutta voin vaikuttaa oman (ja ehkä työkavereidenikin) työelämän laatuun. Oman elämän kohdalla ei tarvitse edes rajoittua vain työhön, vaan uutta voi etsiä ja kokea muillakin rintamilla.

Eläimet osaavat olla sopeutumisen mestareita :-)

Ruokintapaikka tarjoaa upeaa luontoviihdettä :-)

Kaikki eivät tykkää oravista lintujen ruokintapaikoilla, mutta minä tykkään. Niistä riittää iloa ja ohjelmaa ihan kevääseen asti, toisinaan jopa kesäksikin. Ruokapaikkoja on meillä useampi ja jos eivät riitä, niin niitä lisätään. Oravien ja lintujen touhujen seuraaminen ruokintapaikoilla on mitä mainioin endorfiinin lähde :-)

Jos ruokinta ei onnistu omalla pihalla, voi lintuja ruokkia myös lähimetsässä. Säännöllinen ruokinta kerää nopeasti oman asiakaskuntansa ja sinne viereenhän voi oikein pukeutuneena mennä menoa seuraamaan säällä kuin säällä :-)

Kuusimetsän reunassa voi saada vieraiksi hieman monipuolisempaa asiakaskuntaa kuin omakotitalon pihassa. Kannattaa siis kokeilla :-)

Meidän pihakurremme käy pihalla määräilemässä, syömässä ja hamstraamassa. Ihana ja huvittava tyyppi 😄

Hauskaa, vaikka epätäydellistä (tai ehkä juuri siksi?)

Eilen metsä oli enemmän ja vähemmän lumessa. Suppilovahverot olivat saaneet suojaavan lumipeitteen ja jäätyneet tanakoiksi. Avarilla paikoilla lumi peitti maan, vain eläinten polut ja nukkumapaikat olivat sulina. Kuusimetsän siimeksessä lunta oli vain paikoin.

Jähmetyin polulle pitkäksi aikaa, kun huomasin ihan lähellä touhuavat töyhtötiaiset. Pomppivat suurimman osan ajasta sammalilla ja löysivät välillä jotain syötävääkin. Tulivat yllättävän lähelle. Jos oikein hahmotin, niitä oli kolme kappaletta. Lisäksi puun runkoa kiipeili mielestäni puukiipijä. Seisoin vain paikoillani ja ihailin. Otin kännykällä videota, jonka laatu on miinuksen puolella, mutta sain tapahtuneen jaettua kotona mieheni kanssa :-)

Tänään metsän lumi oli sulanut eikä töyhtötiaisia näkynyt. Sen sijaan kuulin palokärjen, käpytikan, närhen ja talitiaisten äänet - ainakin. Oli mahtavan upeaa konserttia taukoinensa kaikkinensa.

Valo pilkahti lupaavasta sääennusteesta huolimatta vain muutaman hetken. Minulla on hyvä (tai siis oikeastaan erinomainen) kamera, ihan ok hyvä objektiivi, mutta tässä hämäryydessä niillä ei oteta priimakuvia. Päätin kerrankin ottaa sellaisia kuvia, mitä niillä tässä kelissä saa. Objektiivin päivitys maksaisi todennäköisesti noin 10 000 euroa, joten se ei ole vaihtoehto.

Nyt kuviin tuli kohinaa, jota pienensin kuvankäsittelyllä. Niistä tuli hämäriä, joten kuvankäsittelyssä jouduin lisäämään valoakin. Eikä suljinaikakaan riittänyt teräviin kuviin, vaan kuviin jäi pientä haamuilua. Mutta niiden kanssa nyt eletään.

Ruokinnan väki oli ensin pakoilevaa, myöhemmin innokasta ja hätäilevää. Monesta tilanteesta myöhästyin enemmän tai vähemmän. Osasta niistäkin tuli ihan hauskoja, kun ei katsele niitä liian läheltä, joten tällä kertaa hauskoja ja vikkeliä tiaisia :-)

Ei täydellistä, mutta sitäkin enemmän tunnelmallista :-)

Parhaat hetket eivät ole täydellisiä :-)

Upeaa alkavaa marraskuun viikkoa!

Todellinen rohmujen rohmu!

Kun mikään ei riitä - se voisi olla syksyisen närhen tunnuslause 😂. Kupu täyteen pähkinöitä ja nokkaan vielä täysi lasti ja sitten varastoimaan! Yksi närhistä oli niin ahne, että sitä pääsi kuvaamaankin pihakasvillisuuden takaa. Kaksi muuta lennähtivät aina pois, kun liikahdin. Ja valitsivat tietenkin ruokailualustakseen aina juuri sen paikan, joka oli kaikkein kauimpana minusta. Kuvaamaan päästäkseen oli siis ihan pakko liikahtaa.

Tässä on vielä pientä maltillisuutta pelissä.

Mikä määrä pähkinöitä nokassa!

Aina kaikki pähkinät eivät edes mahtuneet mukaan nokkaan.

Ja taas vedetään pähkinöitä ihan nokan täydeltä 🤭 Ei se uskonut, ettei ruoka lopu.

Tänään vein närhelle ruokaa kannon nokkaan, mutta orava huomasi apajan ensin ja tyhjensikin sen melkein kokonaan. Monen monta ruuan piilotusreissua se joutui tekemään, ennen kuin (melkein) kaikki pähkinät oli saatu piiloihin. Piilotus oli hivenen vaikeaa, sillä maa oli jäätynyt.

On tuosta luonnosta vaan iloa ihan mielettömästi :-) Mahtavaa viikonlopun jatkoa!

Ihana ahmatti :-)

Jos säätiedotukset voisi haastaa helposti oikeuteen, minä varmaan tekisin sen. Olen tympääntynyt siihen, etteivät sääennusteet osu paikalleen edes seuraavaan päivään lähimaillekaan :-(

Ilmatieteenlaitoksen ennusteiden mukaan tänään piti olla puolipilvistä ja vasta iltapäivällä ropsauttaa lunta hieman. Toisin kävi. Puolipilvisyys loppui jo aamupäivästä ja sankan pilvisyyden seuraksi saapui pian lumisade. Onneksi olin aamulla kuolemanväsynyt enkä lähtenyt vuosilomapäivää viettämään mihinkään kauemmas. Ei ollut yhtään sellainen päivä.

Mutta koska säälle ei voinut mitään, sovittelin päivän suunnitelmani sään mukaiseksi. Aamupäivällä kuvasin pihan lintuja. Närhiä vieraili pihassa kerrallaan jopa kolme kappaletta. Yksi niistä oli ihan rohkea eikä paennut aina paikalle saapuessani.

Ahne kuin mikä 🤣

Mongolianvaahteran korkea kanto toimii talvisin satunnaisena ruokinta-alustana - vain silloin, kun olen pihalla kuvaamassa.

Varsinaisia hamstereita nuo närhetkin. Olen lukenut, että keräävät ruokia puihin, mutta ainakin yksi näistä piilotti pähkinöitä ihan pihalle maahankin. Hätä keinot keksii ;-)

Mikä tuo ja mikä vie energiaasi?

Oletko miettinyt sitä, mikä elämässäsi tuo sinulle energiaa ja iloa? Tai sitä, mikä vie niitä? Tilanteet ja henkilöt, jotka vaikuttavat energia- ja positiivisuustasoosi merkittävästi kannattaa tunnistaa. Tiedät sen jälkeen, minkä pariin hakeutua ja mitä karttaa.

Olen jo syvässä keski-iässä, mutta näiden tunnistaminen on ollut minulle hankalaa ja siten hidasta. Joskus on vaikea myöntää todeksi monenkin havainnon osoittamaa selvää faktaa. Mielenkiintoinen harrastus ei vain sovikaan minulle. Ihannoimani ihminen itse asiassa myrkyttää mieltäni. Kovasti karttamani aktiviteetti saakin pulssini kiihtymään positiivisesti. Ja niin edelleen.

Jos nyt jotain listaisin, niin

Ei-ei-listalle: 

• Törkeästi käyttäytyvät ihmiset (välittämättä siitä, ketä he oikein ovatkaan)
• Oman etiikkani kanssa törmäilevät ihmiset/tilaisuudet/yhteisöt
• Muiden miellyttäminen tai sen yrittäminen
• Joustaminen omien rajojeni ulkopuolelle.

Kyllä-listalle: 

• Uskollisuus ja osin tinkimättömyys omille arvoille ja omalle itselle
• Rehellisyys ja vilpittömyys itselleen
• Muiden arvostaminen heidän erilaisuudestaan huolimatta (tai osin juuri siksi)
• Kuunteleminen ja debatti
• mahdollisuus jonkin uuden syntymiseen sekä vaikeneminen
• kaikesta ei tarvitse sanoa mielipiteitänsä ääneen, joskus vaikeneminen on kultaa.

Nämä asiat auttavat minua välttämään energiatasoni menetyksiä. Ehkä vaikeampaa on miettiä, miten voisin kohtaamisissa lisätä muiden energiatasoja.

• Yritän olla rehellinen - positiivisesti.
• Etsin yhteisen tavoitteemme.
• Päätän luottaa kumppaniini, jollei kokemus osoita toisin.
• Pyrin olemaan avoin: kuuntelemaan, ymmärtämään ja uudistumaan.
• Osoitan arvostusta ja kunnioitusta kumppaneitani kohtaan. Miksi muuten olisin lähtenytkään yhteistyöhön?

Mitä yritän välttää:

• Omaa agendaa (se tulee niin helposti)
• Tunnesokeutta (iskee niin helposti)
• Anteeksiantamattomuutta ja pitkävihaisuutta (näiden välttämisessä olen onneksi kohtuullisen hyvä)
• Jumittumista omiin lähtökohtiin.

Oletko sinä miettinyt, mitä arvostat ja mitä siedät? Asetatko rajoja omille kohtaamillesi? Mistä asemasta löydät itsesi kuumissa tilanteissa?

Upeaa loppuviikkoa! Minä lomailen huomenna :-) Tulee tarpeeseen!

Heikkoa nukkumista ja närhiä

Olen nukkunut huonosti viime öinä. En keksi muuta selitystä kuin hektinen työvaihe. Tämänkin vuoksi kiire töissä ei voi olla ikuista. Työ tarvitsee tekijäänsä ja jatkuva kiire puolestaan syö jokaista tekijää.

Pihalla vierailee muiden muassa kaksi närheä. Eivät ole varsinaisia seuralintuja ja jää kuvattavaksi, mutta niiden seuraaminen ikkunankin läpi on jo riemua. Ulkosalla seuraamisen lisäilona on niiden terhakkaan äänen kuuleminen. Tosin näköhavainnot ovat ulkona taas tuon varovaisen linnun kanssa harvemmassa.

Harmaassa ulkoilmassa voi harmitella sitä, mitä ei pääse kuvaamaan ja tekemään. Tai sitten päinvastoin voi iloita niistä mahdollisuuksista, mitä on käytössä. Osittain tämä ajattelun valinta on luontainen, mutta siihen voi myös vaikuttaa ajattelun harjoittamisen kautta. Kummalla tavalla sinä haluaisit ajatella?

Linnun kupu täyttyi nopeasti ja pähkinänpalasia hävisi kupuun melkoista vauhtia. Pian se lensi jonnekin piilottamaan saalistaan ;-)

Mahtavaa viikon jatkoa!

Joulujuhlat lähestyvät - muistatko vielä omasi?

Kun joulun aika lähestyy, on hyvä aika sohaista itse kunkin lapsuuden ja nuoruuden jouluaikaisia muistoja. Ehkä niihin osaa nyt jo suhtautua sopivan viileällä asenteella?

Muistatko koulun joulujuhlan ja ne luokkien esitykset siellä? Pääsitkö (jouduitko) joulunäytelmään?  Millaiseen osaan päädyit ja kuinka tyytyväinen olit siihen?

Neljännellä luokalla esitin koulun joulujuhlassa laulun "En etsi valtaa loistoa" ja se oli yksi lapsuuteni voimaannuttavistani tapahtumista. Iso kiitos silloiselle musiikkiopelle :-) Olen siis ollut kova esiintymään ihan pienestä pitäen :-)

Yläasteen näytelmäkerhon esitys Lumikki ja seitsemän kääpiötä taisi olla joulujuhlassa? Ainakin se oli vanhempainyhdistyksen kokouksessa ennen sitä. Esitin Lumikkia ja koin omantunnon tuskia prinssiä esittäneen, minusta vähemmän mieluisan pojan kanssa, enkä voinut päätyä esityksessä hänen kanssaan naimisiin. Siitä ei seurannut hyvää. Taisi olla niin, että esitimme näytelmän uudelleen koulun joulujuhlissa ja siihen mennessä sopivan Lumikin puutteessa vaihtoon oli joutunut prinssi, jota ystäväni ja luokkakaverini Anne päätyi esittämään. Hänen kanssaan oli paljon helpompi lupautua menemään naimisiin ;-)

Entisten työkavereiden kanssa aikoinaan juteltiin aiheesta paljonkin. Sieltä löytyi puolitraumaattisia kokemuksia 'kulissitontun' esittäjistä. Siis niistä tontuista (tai kuusipuista) jotka vain seisoivat paikoillaan koko esityksen ajan eivätkä sanoneet sanaakaan. On se mahtanut olla julma kohtalo :-(

Millaisia joulujuhlamuistoja sinulla on lapsuudestasi ja nuoruudestasi?

Tämä syksy on ihan hyvä

Suhtaudun kotikaupunkiini ristiriitaisin tuntein. Se sisältää sen, että täällä on melkoisesti hyviä asioita. Jonkinlainen nurkkakuntaisuus ja hyväkaveriverkostoisuus herättävät minussa vähemmän myönteisiä tunteita, mutta kaikkea ei voi saada.

Sillä aikaa, kun mietimme, mihin haluamme muuttaa työelämämme ehtoopuolella tai sen jälkeen, nautiskelen siitä, mitä kotikunta tarjoaa juuri minulle :-) (Toki muillekin)

Pandemian rajoitettuna aikana teen etätöitä jatkuvasti, mistä olen kovasti kiitollinen muuten pitkien työmatkojen vuoksi. Lisäksi palaveeraan nykyään suurimman osan työajastani Teams-palavereissa, jolloin on huomattavasti kätevämpää osallistua niihin kotoa omasta työhuoneesta kuin matkustaa parin tunnin verran työpisteelle etelään etäosallistumaan sieltä käsin.

Etätyöpäivän jälkeen ehtii hyvin ulkoilemaan. Näin talvi-(normaali-)aikana ulkoilu on pimeää puuhaa, mutta kesäaikaan ehti hyvin päivän jälkeen metsään sienestämään tai pellon laidalle kuvaamaan. Voitti ja voittaa edelleen rentoutumismoodissa täysin junaan jonottamisen ja täydessä junassa matkustamisen.

Tapaan Teamsin välityksellä nykyään viikottain todella montaa kollegaani. Ei paljonkaan tule yksinäisiä hetkiä. Kun kaikki ääriextrovertit kollegat janoavat ja kaipaavat toimistolle ihmisvirtaan, minä en jaksaisi ottaa vastaan enää kovinkaan paljon lisää ihmisvirtaa. Minun työelämäni ihmisvirta on kasvanut jo huimasti aikaisemmasta. Jos nyt pitäisi lisätä hetkessä työmatka-aikaa neljä tuntia päivään ja vielä lisää kontaktointia, taantuisin tuottavuudessa välittömästi ja paljon. Olen nyt positiivisesti rajoillani.

Hieman välillä ahdistaa se viesti, että kaikkien pitäisi kaivata lähikontakteja enemmän ja matkata toimistolle useimmin, sillä ne neuvot lähtevät kovin suppeasta näkökulmasta. Jospa saisimme olla erilaisia ja hyvällä tavalla.

Kiusasin omia rajojani ja kävin kuvaamassa Hämeen linnaa syysasussaan. Kuvien ottamisesta on jo tovi, mutta ei kaiken tarvitse olla aina ajankohtaista. Sitäpaitsi syksy on monessa paikassa maailmalla ihan erinäköistä ja eri vaiheessa kuin meillä :-)

Oravan ja koiran toilailut

Viihdymme koiran kanssa molemmat sohvalla olohuoneen ikkunoista tuijottamassa. Minä tuijottelen lintujen ruokintapaikalle ja Pixie pihalle ja kadulle olohuoneen toisesta ikkunasta. Jos satun poikkeuksellisesti menemään tuijottelemaan Pixien ikkunalle, se asettuu välittömästi vartioimaan sitä toista ikkunaa, vahtikoira kun on. Meillä on siis kulmasohva, jonka selkänojalla koiran on hyvä päivystää 😊.

Närhet ovat vierailleet ruokailupaikalla ahkerasti pikkulintujen, fasaanien ja käpytikan lisäksi. Oravat ovat olleet ihan superahkeria vierailijoita.

Viikonloppuna kävelin pihalla kameran kanssa lintuja tiiraillen, kun takanani olevasta puusta kuului terävä naksuttelu. Oravahan se siellä. Hassuinta oli, että minä olin siellä mielestäni ensin. Seisoin paikallani, kun toinen suvaitsee tulla paikalle ja huomauttaa minua selvästi siitä, että olen väärässä paikassa! Siirryin sivuun ja juttelin oravalle rauhoittavia, en tiedä tepsikö. Mutta tuo kuitenkin siirtyi sitten omenapuuhun, johon ei voinut tietenkään loikata, ennen kuin olin poistunut kauemmaksi.

Jäi sitten omenapuuhun lepäilemään ja siirtyi ruokintapaikalle vasta selvästi sen jälkeen, kun olin siirtynyt jo takaisin sisälle. Kenenköhän piha tämä oikein onkaan?

Koira jätettiin sisälle, kun kuvasin pihalla tyttären ja miehen isänpäiväkuvia. Ohjelmassa oli mm. reppuselkäilyä ja se(kin) tekee koiran hermostuneeksi. Siksi se jätettiin sisälle. Se oli selvästikin seurannut pihan kuvauksia olohuoneen ikkunasta, sillä kun palasimme sisään, koiraa ei näkynyt eikä kuulunut missään. Se on kovasti epätavallista, sillä se on melkein aina vastassa heti ovella. Joskus se saattaa olla yläkerrassa makuuhuoneessamme nukkumassa ja tulee alakertaan vasta hieman myöhemmin. Nyt koiraa ei löytynyt alakerrasta eikä sitten yläkerrastakaan. Huutelimme sitä, mutta koiraa ei ilmestynyt mistään.

Sitten sain ajatuksen. Menin tarkastamaan sohvan ja seinän väliset tilat. Sieltähän tuo löytyi ihan hiljaisena seisomassa nurkassa. Pixie on kerran aikaisemmin ollut vähällä pudota sohvan selkänojalta seinän ja sohvan väliin, kun se oli innostunut rähjäämään ohikulkevalle koiralle niin ponnekkaasti, että sen haukkuhypyt eivät enää osuneet kohdalleen selkänojalle. Sillä kertaa minä olin vieressä pelastamassa sen pudotukselta. Tällä kertaa se oli nähtävästi hermostunut selkäreppuilusta niin paljon, että oli pistänyt pystyyn vastaavanlaisen hyppyhaukkunäytöksen. Tällä kertaa sisällä ei vain ollut ketään pelastamassa sitä.

Noloa kyllä, tuolta sohvan takaa ei pääse kävellen pois. Sisustusta ei ole suunniteltu se mielessä, että joku haluaisi mennä sohvan taakse ja päästä sieltä pois. Koira odottikin siellä ääneti, kun tulimme sisään, eikä mitenkään vastannut huuteluihimme. Oli tietenkin mahdottoman tyytyväinen päästessään pois ja erityisesti saatuaan lohdutusherkun koettelemuksen päätteeksi. Mihinkään sitä ei sattunut ja kaikki oli fyysisesti selvästikin ihan kunnossa. Mutta kyllä meitä vähän nauratti 😂.

Edelleenkin Pixie nousee sohvan selkänojalle ja haukkuu ja hyppii hävyttömästi ohikulkijoille, etenkin koirille. Nyt sillä on onneksi entistä tukevampi haara-asento - jotain sekin on oppinut 🐕.

Joskus tuntuu

Joskus tuntuu,
että tärkeimpiä ovat ne asiat, 
joista ei tule puhuttua.

Ne asiat ovat niin tärkeitä,

ettei niistä voi puhua ääneen

tai kirjoittaa. 

Ne ovat niin henkilökohtaisia

tai arkaluonteisia.

Ne voivat haavoittaa jotakuta, joka on vielä elossa.

Niiden salassa pitäminen voi haavoittaa itseä ehkä vielä enemmän.

Kuka tietää.

Niiden salassa pitäminen voi vahingoittaa joitain muita vieläkin enemmän.

On niin vaikeaa löytää oikean ja väärän raja,

Missä on pienimmän pahan periaate?

Miten määrittelisit sen?

Ajankohtaista ja kyhmyjoutsen

Amerikan presidentinvaalit jaksavat kiinnostaa, vaikka tilanne onkin jumiutunut joksikin aikaa. Nyt tiedotusvälineet ovat julkistaneet vaalien voittajan. Äänien laskeminen jatkuu yhä ja vastustajan leiri pykännee joitakin oikeudellisia menettelyjä voittajaa vastaan. Saapas nähdä, mihin, milloin ja miten tässä johonkin lopulta päädytään.

Suomessa on tehty uusia marraskuun lämpöennätyksiä. Ei ehkä vain hyvä uutinen?

Eilen päädyin jatkamaan sieniretkeäni otsalampun valossa. Valo vähenee jo niin aikaisin, että aikainenkaan työpäivän lopettaminen ei riitä kovinkaan paljoon. Otsalampun kanssa toiminta vaati hetken opettelua ja pian oli selvää, mihin, millä tavalla ja kuinka kauan lampun valo kannatti mihinkin kohdistaa. Ihan voittajafiilis oli, kun tämäkin työkalu tuli otettua haltuun :-)

Tytär on kylässä isänpäiväviikonlopun. Yllärinä tuli linja-autovuorojen vähäisyys. Niitä on varmaan karsittu vähäisen matkustajamäärän myötä. Päädyimme siihen, että kävin hakemassa tyttären Helsingistä meille.

Kuvituskuvana Kallon saaren poukaman joutsenvierailija. Antoisaa isäinpäivää!

Sumuja ja usvia

Syksy on tuonut tarjolle ihanat aamu- ja iltasumut. Ei tietenkään jokaikinen ilta ja aamu, mutta usein kuitenkin :-) Poriin ajaessani ihailin mahtavia säiden vaihteluita, erityisesti sumuja, jopa hernerokkasumuja. Takaisin ajellessani törmäilin sumu- tai ehkä paremminkin usvavyöhykkeisiin. Välillä ne osuivat tielle, välillä tien sivuun. Pikaisesti psähdyin pariin kertaan kuvaamaan ihanaa sumua, mutta ehkä sitä pitäisi lähteä kuvaamaan ihan erikseen, etukäteen kameran asetukset harkiten ja mieluiten vielä jalustan kanssa.

Nyt pääsi kuviin kohinaa oikein kunnolla, mutta siitä viis, nautinto ja elämys olivat ihan huippua!

Työpäivän jälkeen on jo hämärää, aika pian ihan pimeää. Enää ei ole tiedossa työpäivän jälkeisiä metsälenkkejä, mutta edelleen kroppa ja pää vaativat irtautumista työpisteestä työpäivän jälkeen. Kun keli on vähänkään sallinut, olen käynyt puhtaasti kävelemässä valaistuilla reiteillä. Etätyöpäivän jälkeen on aikaa kunnon kävelyyn ja silti aikaa jää vielä vaikka mihin!

Pitäisi alkaa viritellä talvivaloja pimeneviin iltoihin. Kaikki valo tekee hyvää tähän aikaan vuodesta :-)

Kovasti pimeän kestävyyttä ja muista pitää huolta itsestäsi!

Sieniretkiä, -reseptejä ja Kallon majakkasaari

Eilen kävin sienimetsässä, kahdessakin, kun ihan lähekkäin olivat. Ensimmäiseen saapuessani kuulin vähemmän tuttua sirkutusta - oikein monesta suunnasta. Arvaukseni osui oikeaan ja pian näin pyrstötiaisia ihanan pullean valkoisen kroppansa ja pitkän pyrstönsä kanssa laulamassa monessa puussa siinä ympärilläni. Siihen jäin ihailemaan hetkeksi. Kannatti tulla :-)

Toisesta metsästä poistuessani kuulin taas melkoista laulun siritystä. Nyt en nähnyt lintuja niin läheltä, mutta töyhtötiaisiksi nuo luokittelisin ulkomuotonsa ja äänensä perusteella. Oli mahtava hetki taas, vaikka olisivatkin olleet jotain muita lintuja :-)

Suppilovahveroita löytyy edelleen hyvin. Joskus hieman liikaakin ;-) Onneksi olen saanut muutaman kerran sijoitettua kilttejä ja hyväkäytöksisiä sieniä eteenpäin ;-) Olen kuivattanut sieniä oikein urakalla. Lisäksi meillä on päädytty kokeilemaan monia uusia ruokareseptejä vain tuoreiden suppilovahveroiden olemassaolon vuoksi. Netti on onneksi pullollaan hyviä reseptejä :-) Olemme tässä syksyllä tehneet ainakin

• suppilovahverokastiketta
• suppilovahverorisottoa
• suppilovahveropekonikeittoa
• suppilovahveropekonipastaa ja
• Burgundinpataa, missä herkkusieni on vaihdettu suppilovahveroon.

Kaikki ovat olleet hyviä ja niistä on aina riittänyt syötävää pariksi, kolmeksikin päiväksi. Reseptit ovat olleet neljälle, mutta kahdelle keski-ikäiselle niistä riittää usein kolmeksikin päiväksi.

Porissa aloitin retkeni Kallon majakalta, joka ei ole varsinaisesti kuitenkaan mikään majakka. Se on Kallon saaren loistokoju, jonka ensimmäinen versio pystytettiin vuonna 1884. Nykyinen loistokoju on kahdeksankulmainen majakkatorni, jonka yhteydessä on myös loistonhoitajan asunto. Ne rakennettiin vuonna 1903.

Majakan sijaan minua kiinnosti erityisesti majakan ympärillä oleva kallioalue. Kalliot ovat niin minun juttujani. Kalliolle, kukkulalle pitäisi minun rakennuttaa majani :-)

Muutama kuva Kallon majakan liepeiltä. Ensin majakka ja loistonhoitajan asunto.

Märkää ja liukasta kalliota, joilla piti liikkua varoen.

Taivas oli harmaa, mutta mitään isoja tyrskyjä meri ei tarjoillut. Tyydyin näihin, mitkä olivat saatavilla.

Majakka, loistonhoitajan asunto ja paikallisen purjehdusseuran rakennus hieman kauempaa. Syksyn iloa on tämäkin, että pienehköllä kallioalueella oli tilaa kuvata ja kulkea. Kesällä on varmasti kaikki toisin.

Upeaa alkavaa viikkoa!