Voihan piekana!

Kävin aamulla mainiossa projektiyhdistyksen teematilaisuudessa Espoossa. Ammatillista tankkausta niin sisällön kuin ammatillisen vertaisporukankin muodossa. Loppupäiväksi palasin kotitoimistolle etätöihin. Aikaa säästääkseni lähdin autolla ja kauniin kelin vuoksi otin ihan varmuuden vuoksi kameran mukaan. Jospa takaisin tullessa osuisi silmään jotain, minkä vuoksi kannattaisi pysähtyä ja tähtäillä kameralla.

Riihimäellä vaihdoin reittini moottoritieltä vanhalle Hämeenlinnan tielle ja kuikuilin pelloille ja niiden ylle siinä ajellessani. Tutussa paikassa huomasin taivaalla ison linnun, jotain haukkaa veikkasin. Tiesin heti, mihin pysäytän auton. Hiippailin autosta ulos ja kerrankin iso lintu lenteli vielä tässä vaiheessakin näkyvissä (joskin kaukana). Auton takaa kuvailin lintua, kunnes naakat (?) tulivat hätistelemään sitä pois.

Autoon takaisin kömpiessäni huomasin pellolla myös laulujoutsenia. Kun valmistauduin kuvaamaan niitä, huomasin kahden isohkon linnun lentelevän pieniä lyhyitä siirtymiä pellolla ja laskeutuvan pellolle uudestaan. Kun etsin niitä kameran avulla, näin kyllä linnun, mutta epäilin jo varikseksi, niin kaukana se oli ja niin vähän sitä näin. Kuvasin silti ihan varmuuden vuoksi. Kotona selvisi, että olisi kannattanut jäädä siihen hieman kauemmaksikin aikaa ja olla kuvausvalmiudessa. Kyseessä oli nimittäin piekana, tai siis kaksikin. Lajimääritys on varmistettu Facebookin Suomen linnut -ryhmästä.

Nämä kuvat ovat kaukaa eivätkä mitään priimaa, mutta ovat minun ihan ihka ensimmäisestä kohtaamisestani piekanan kanssa! Siksi olen niistä ihan poskettoman ylpeä :-)

Tässä piekana lennossa ja liidossa.

Tässä pienen lentelyhyppelyn jälkeen pellolla.

Piekanahan kuuluu siis hiirihaukkoihin. Piekana on hiirikaukkaa kookkaampi ja pitkäsiipisempi. Sen siipiväli on 125-148 cm. Ei siis mikään pikkulintu. Eikä etenkään mikään pieni kana ;-) Piekana pesii Lapissa ja on rauhoitettu lintu.

Mikä on sinun viimeisin ensimmäistä-kertaa-elämässä-lintuhavaintosi?

Mikä ihana yllätys ja huikea kokemus!

Sunnuntaina ennen laulujoutsenten kuhertelun ja reviiritouhun kuvaamista olin toisen pellon laidalla. Puista kuului melkoisen keväistä linnun laulua ja yritin erottaa kuusten oksilta lintuja. Hain yhä parempaa paikkaa ja sitten huomasin viherpeipot kuusten latvassa. Viherpeippoja olen nähnyt tänä talvena poikkeuksellisen vähän, joten tämä oli iloinen, vaikkakin etäinen yllätys.

Seuraava yllätys tuli heti viherpeippoyllätyksen jälkeen. Se oli iso ja hyvin lähelle tuleva juttu. Lintuja tiiraillessani huomasin jonkin muutoksen lintujen toiminnassa. Enää en hahmota, lähtivätkö ne lentoon vai hiljenivätkö vain. Sitten kuului kohtalaista ryminää ihan vierestä ja niin siitä pellon laidassa olevasta metsäkaistaleesta rynnisti pellolle valkohäntäkauris jos toinenkin. En tiedä, kuka siinä pelästyi eniten, minä vai joku heistä. Kukaan meistä ei selvästikään ollut varautunut tilanteeseen.

Valkohäntäkauriita putkahteli metsän kätköistä lopulta viisi kappaletta. Ne olivat niin näkymättömiä, kunnes putkahtivat pellolle. Äänettömiä ne eivät olleet tuolla rynnistyksellä. Pelästyivätköhän tiellä kipittävää hevosta kärryineen vai onkohan tuo vain se tapa, miten metsästä saavutaan pellolle?

Minut huomattuaan ne eivät jääneet paikoilleen, vaan kiihdyttivät vauhtiaan. Hetkisen kesti, että sain kameran taas mukaan vauhtiin.

Ensimmäisissä kuvissa näkyi vain osa kauriista, mutta nopeasti ne juoksivat kauemmas ja kuvausetäisyys alkoi taas toimia.

Olipas huikea kokemus! Olen niin kiitollinen tästä kohtaamisesta - kaikkea sitä näkee, kun kulkee, pysähtyy ja pitää silmänsä auki. Jos ei aina, niin ainakin joskus.

Tänään meillä paisteli aurinko. Se piristi mieltä. Muuten viikko on aika ruuhkainen, mutta kyllä se menee tällaisen luontosunnuntain jälkeen :-)

Ihanaa viikon jatkoa!

Marraskuisista keleistä laulujoutseniin

Ikuinen marraskuu - tai ainakin jotain sinnepäin - on herättänyt keskustelua. THL:n tutkimusprofessori Timo Partonen oli haastateltavana Helsingin Sanomien artikkelia varten. Artikkelin ja haastattelun pointti jäi minulta hieman hakuseen, kun törmäsin professorin lausumaan.

"Valtaosalla suomalaisista mielikuva talvesta sisältää lumen tuoman valon ja vaihtelun keskellä pimeintä vuodenaikaa. ”Tässä on se psykologinen kerros: Jos jotain asiaa odottaa, eikä se toteudu odotusten mukaisesti, se on pettymys”, Partonen myöntää.
Nyt talvi pitää sitten miettiä uudelleen, muidenkin kuin Ilmatieteen laitoksen.
”Pitää yrittää löytää hyviä asioita tästä ja tulevista talvista.”
Mikä on tutkimusprofessorin mielestä marraskuun paras puoli?
”Niin... No... Valokuvauksen kannalta voi olla ihan hyvä, jos harrastaa luontokuvausta. Ja esimerkiksi juoksua pystyy harrastamaan pitempään, samoin työmatkapyöräilyä.”

Marraskuun kelien paras puoli valokuvaaminen ja peräti luontokuvaaminen? Tässä kohtaa en enää kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun tuossa artikkelissa. Ihmettelin vain, että näinkö niitä asiantuntijalausuntoja oikeasti hankitaan? Joku arvostettu professori on sitä mieltä, että luontokuvaus piristää marraskuisessa säässä ja se on siinä?

Millaisia ovat olleet sinun marraskuisen (harmaata, hämärää, vihreätöntä yms.) valokuvausyritystesi saaliit? Parannetaanko niillä suomalaista mielenterveyttä?

Tässä otoksia omista marraskuisen sään valokuvauksista. Eivät niin pahoja, mutta ei näillä hämärämasennusta karkoteta. Ja parhaat kuvat ovat ne, joissa näkyy pilkahdus auringon valoa. Perimarraskuisissa keleissä aurinko ei näyttäydy, ei edes pilkahtele.

Valokuvaaminenkin tarvitsee onnistuakseen valoa :-(

Juu, tämä professorin kannanotto ärsytti ;-) Jos ei tullut jo selväksi :-)

Mutta onneksi tänään oli muutaman tunnin ajan valoisaa (vaikkakin marraskuista säätä edelleenkin). Ihan jo luonnossa käyskenteleminen teki hyvää. Hiekkatiet olivat kuin routavaurioiden jäljiltä. Hillitön sade tekee jälkensä. Tiet olivat kuoppaisia ja uraisia, muljuivat edestakaisin auton renkaiden alla.

Kevään ensimmäiset laulujoutsenet näkyivät pellolla. neljä joutsenta, niistä ainakin yksi pari. Keväiset fiilikset olivat korkealla.

Koiras havaitsi toisen koiraan olevan liian lähellä ja lähti siksi lennolle.

Kiersivät toisen koiraan kanssa lenkin, jonka jälkeen haasteeseen aloitteen tehnyt koiras palasi puolisonsa luo.

Niinkuin kurjetkin, myös laulujoutsenet tekevät paljon parisuhdettansa vahvistavia seremonioita, kuten tämän puoliuhkaavan tilanteen jälkeen.

Elinikäistä kumppanuutta <3 :-="" ihanaa="" p="">

Ruusunpiikeillä tanssimista - ja mustakurkku-uikku

Elämä on ylä- ja alamäkiä. Aika paljon melkoista tasamaastoa niiden välissä ja sitten taas niitä mäkiä. Jos muutaman viikon ajan elämäni on tuntunut helpolta ja innostavalta, niin nyt tuli sitten se tasapainottava vaihe, kun muutamakin itselle puolitärkeä asia menee pieleen. Kuten ensi maanantaiksi suunnittelemani (ja niin kovasti tarvitsemani) lomapäivä - tai siis sen peruuntuminen. Ei ollut tavatonta potutusta, mutta pettynyt olo ja melkoinen motivaatiokato. Mutta sitähän tämä elämä on.

Jos nämä vastoinkäymiset mahtuivat tässä reilun viikon aikana nippa nappa tuohon yhden käden sormien määrään, niin kaikki on ihan ok. Jos vastoinkäymisiä tulee lähiaikoina vielä lisää, voi olla, etten osaa ottaa niitä vastaan enää näin hyvin ja toipua niistä näin nopeasti. Mutta aika näyttää.

Vaikka olen nyt muutamankin kerran ollut pettymysten ja ikävien fiilisten kanssa helisemässä, olen jotenkin onnistunut jättämään osan kadottamastani positiivisesta energiasta itselleni ja sitten myös kanavoimaan sen muualle omaan elämääni. Olo ei ole ollenkaan niin ikävä, kuin olisi voinut odottaa. Ja se on hienoa.

En tiedä, kuvaako tämä yhtään paremmin kokemaani, mutta jotenkin on ollut sellainen nurkkaan ajettu olo muutaman kerran näiden ikävien kokemusten kanssa. Sen sijaan, että olisin tyytynyt tilanteeseen kokonaan, olen 'piirtänyt' oman pelikenttäni itselleni uudestaan. Vaikka olen edelleen siinä samassa paikassa, missä nurkka ennen sijaitsi, uuden pohjapiirustuksen mukaan olenkin ihan keskiviivan tuntumassa - siis pois puolustuksesta ja hyökkäyksen äärellä.

Toki vielä harmittaa, mutta sillä tavalla hillitysti. Ajatukset ja suunnitelmien painopisteet ovat nyt jo ihan muualla. Itse asiassa muutin 'peliä'. En pelisääntöjä, vaan ihan kokonaan peliä. Asetin uusia tavoitteita itselleni ja näillä mennään :-) Jos jalkapallo ei onnistu, niin siirrytään pyöräilyyn ;-)

Ehkä joskus myöhemmin voin kertoa jotain konkreettisempaa. Mutta nyt halusin jakaa tämän sekalaisen olon kanssanne ;-) Hävinnyt ja silti jotenkin vähän voittajaolo. Ei ihan huono juttu ;-)

Ja sitten taas näiden minua motivoivien keväisten kuvien pariin. Tällä kertaa kuvissa on mustakurkku-uikku. Lintu on kuvattu tietenkin Suomenojalla Espoossa ja keväällä, jolloin puiden ja pensaiden lehdet eivät ole estämässä näkyvyyttä. Päivä oli harmaa ja mustakurkku-uikku pysyi kaukana. Paitsi muutaman kuvan ajaksi se saapui hieman lähemmäs kuvausetäisyydelle. Komea tyyppi :-)

Punasilmäisiä lintuja ei ainakaan Suomen leveysasteilla taida olla kovin montaa (paitsi että Luontoportin mukaan niitä löytyy peräti 36 kappaletta!). Luontoportin mukaan punasilmäisiä lintuja mustakurkku-uikun lisäksi ovat:

• harmaapäätikka
• huuhkaja
• isokoskelo
• kaakkuri
• kanahaukka
• kaulushaikara
• kesykyyhky
• kottarainen
• kuhankeittäjä
• kuikka
• kurki
• käenpiika
• käki
• käpytikka
• liejukana
• luhtakana
• mehiläissyöjä
• meriharakka
• morsiosorsa
• nokikana
• nokkavarpunen
• pensaskerttu
• pikkutikka
• pohjantikka
• punasotka
• rautiainen
• sarvipöllö
• silkkiuikku
• sinisuohaukka
• tukkakoskelo
• turkinkyyhky
• tunturikyyhky
• valkoselätikka
• varpushaukka
• viiksitimali

Täytyy myöntää, että osa noista linnuista on sellaisia, joita en ole koskaan kohdanut. Sitten joukkoon mahtuu myös niitä, jotka olen joskus kohdannut, ehkä useamminkin, mutta huomioni ei ole koskaan kiinnittynyt linnun silmien väriin. Juuri tässä samassa yhteydessä katselin punasotkan kuvaa ja sen punaiset silmät kiinnittivät kovasti huomiotani.

Läsnäoloa luonnossa - ja selkälokin kalastusta :-)

Aurinko paisteli tänään muutaman kerran ihan keväisesti. Työpäivän jälkeen aurinko on jo melko matalalla, mutta onneksi päivät pitenevät hyvää vauhtia. Viimeistään huomenaamulla pitäisi alkaa kunnon sade. Onneksi ehdin tänään onnekkaasti näkemään auringon valoa :-)

Korona-virus ei aiheuta minussa mitään pakokauhua, mutta tilanteen ennakoimattomuus täytyy ottaa omissa suunnitelmissa huomioon jollain tavoin. Pidämme mieheni kanssa talvilomamme maaliskuussa ja suunnitelmissa on ollut Napolin matka. Olen lykännyt lentojen varaamista päivä päivältä kuin odotellakseni, josko seuraavana päivänä uutisista kuulisi jotain matkasuunnitelmia selventävää. Mutta eihän tuosta ole mitään selvää tullut. Pienen pohdinnan jälkeen päätimme miehen kanssa vaihtaa lomakohteen jonnekin väestötiheydeltään ja turistimäärältään rauhallisempaan paikkaan. Sitä nyt sitten mietitään.

Taas tulee vanha kuva, mutta ainakin minulle näiden läpikäyminen näissä märissä ja usein pilvisissäkin keleissä on mitä parhainta terapiaa. Jälkikäteen monista vähemmän priimoistakin otoksista löytyy jotain, minkä vuoksi niitä on mukavaa katsella. Jotain, mitä ei juuri sillä hetkellä osannut huomata tai arvostaa riittävästi. Tai vain sitä, että pitkän kyttäilyn jälkeen on saanut kuvan tilanteesta, johon ei ilman pitempää hiljaista odottelua olisi törmännyt. Läsnäoloa parhaimmillaan.

Jotkut tilanteet näyttävät pysäytetyssä kuvassa niin paljon monipuolisemmilta kuin liikkuvassa kuvassa norminopeudella katsottuna. Kaikki ei osu silloin silmään.

Jokin aika sitten valokuvaamista mollattiin hieman samaan tapaan kuin sometusta nykyään(kin). Väitettiin, etteivät ihmiset osaa enää elää hetkessä ja katsella ympärilleen, kun kaikkea pitää kuvata - luontoakin. Väitän, että kuvatessa oppii olemaan todella paljon läsnä, elämään juuri käsillä olevassa hetkessä ja odottamaan. Mitä enemmän kuvauskokemusta karttuu, sitä vähemmän tarvitsee kuvata enää ihan kaikkea, sillä paljonhan on tullut jo kuvattua. Vähitellen oppii valitsemaan, mikä on itselle kuvaamisen, odottamisen ja etsimisen arvoista. Lisäksi kuviensa avulla oppii tunnistamaan paljon uusia lajeja ja niistä saa iloa moneen otteeseen vuosien aikana.

Tämänkään selkälokin kalastusta en olisi päässyt seuraamaan näin lähietäisyydeltä, jollen olisi ollut sääksikeskuksen piilokojussa kala-altaan vieressä odottamassa sääksiä kuvattavaksi ;-)

Millä tavalla sinä olet luonnossa läsnä ja keskittyneenä?