Vaaleanpunaista ja ihanaa juhannusta!

Juhannusaatto. Kävin hakemassa tyttären Helsingistä lapsuuden kotiinsa pyhiä viettämään. Poika soitteli huomisen aikatauluista ja ohjelmasta. Helsinkiin päin ei ollut minkäänlaista ruuhkaa, muutamia muita autoilijoita kohtasin. Pohjoiseen päin oli enemmän liikennettä.

Päivästä luvattiin aurinkoista, mutta aamu valkeni harmaana ja pilvisenä eikä ollenkaan helteisenä. Aamupäivän aikana pilvet kaikkosivat ja lämpö lisääntyi. Oli ihan kuumaa.

Nyt on juhannus siis korkattu 💖

Eilen kuvailin pihaa pitkästä aikaa. Olen pitänyt pihasta niin huonosti huolta, ettei se ole tuntunut kiehtovalta kuvauskohteelta. Tänä vuonna olen hieman ryhdistäytynyt puutarhan kanssa, mutta tulokset näkyvät vasta, jos jaksan tätä samaa useamman vuoden. Olkapää vinkuu ahdistustaan jo melkein asennossa kuin asennossa. Puutarhatyöt eivät auta asiaa. Täytyy kehitellä kompromisseja. Toisaalta helteillä en jaksa tuolla ulkona äheltääkään.

Jos kesäkuun alku oli omenapuiden kukintojen myötä valkoinen, ollaan nyt siirrytty vaaleanpunaiseen. Kuvailin omaksi ilokseni maistiaisia juhannusta odottavasta pihastamme.

Torniolaakson ruusu tai mökinruusu. En erota niitä toisistaan, enkä muista, kumpi on istutettu juuri tähän. Pienet, kolikon kokoiset röpelökukat jaksavat ilahduttaa.

Suviruusu aloittaa kukintansa aina hieman ennen juhannusruusua. Juhannusruusussa on vasta pari kukkaa, suviruusussa on kukkia jo ihan mukavasti.

Uudet nuput ovat aina niin herkkiä 🥰

Kiinanlaikkuköynnös on siirtynyt vihreä-valkoisesta vihreä-valkoinen-vaaleanpunaiseen väritykseen. Jokainen lehti on uniikki oma itsensä.

Kukat vahvistavat väririntamaa ja pörriäiset ovat aivan tohkeissaan 🐝

Konnantatar on mainio maanpeitekasvi ihanalla vihreällä kasvustollaan. Tähän aikaan vuodesta se kiittää hempeän vaaleanpunaisilla kukkapötkylöillään. Konnantattaren ryhti heikkenee kukinnan jälkeen ja olenkin suunnitellut loppukesästä kukkivien kasvien istuttamista niiden lomaan. Aloitan kokeilun pienimuotoisesti tänä kesänä.

Tämä ruusu on muistaakseni Therese Bugnet. Takuuvarma luottoruusupensas.

Vaativiin paikkoihin perennapenkkeihin olen istuttanut perennojen sijaan pensasangervoja. Ne pärjäävät vuosikymmeniä pihaa hallinneita rikkaruohoja vastaan ilman jatkuvaa taistelutykitystä. Tässä on joko koivu- tai keijuangervo. Kiitollisia piha-asukkeja molemmat 💖

Pionit ovat meillä vasta nupuillaan.

Tämä ruusu on jokin vanhempi perinneruusu, jonka lajin olen vuosittain kaivanut jostain esiin enkä koskaan kirjannut mihinkään. Juuri nyt en siis muista tämän ruusun nimeä. Yritän muistaa etsiä taas kerran tuon lajin nimen kesän aikana 👍

Alppiruusuista vain yksi laji kukkii enää isolla teholla, kaksi muuta ovat jo lopettelemassa kukintaansa. Eipä tullut aikaisemmin kuvattua.

Vaaleanpunainen on meillä juuri nyt puutarhan hallitseva väri. Syreeni kukkii valkoisena ja juhannusruusu aloittaa kukintansa ihan näinä päivinä, joten kohti valkoista mennään nähtävästi taas. Värit eivät ole minkään suunnittelun tuloksia, vaan näihin on vain vuosikymmenten ja tontin perinnön mukaan ajauduttu.

Tässä on varmasti juhannuskukkasia ihan riittävästi. Ihanaa juhannuksen aikaa sinulle ja läheisillesi! 💖

Juhannuksen tuntumassa, perhe ja suku sekä elämän kummallinen ulkonäkeskeisyys

Enää on hetki juhannukseen. En ole tunnetusti mitään juhlijatyyppiä, mutta ylimääräinen vapaapäivä ja koko perheen yhdessä oleminen merkitsevät minulle todella paljon. Totta kai myös hyvä ruoka!

Perhe on sitäkin tärkeämpi, kun suhde sukuihin on ollut jo kauan kaukainen. Mieheni vanhemmat ovat molemmat kuolleet ja mieheni oli ainoa lapsi. Minun isäni elää hoivakodissa, äiti kotonansa. Tapaan heitä paljon enemmän kuin kymmeniin vuosiin. Isä ei muista tapaamisia, mutta selvästi muistaa minut (jotenkin). Äidin kanssa on kyse ennen kaikkea avusta ja tuesta, sitä tarvitaan nyt. Veljeni asuu Unkarissa ja mekin olemme niin ikäeron kuin muidenkin syiden vuoksi paitsi erilaisia, myös etäisiä.

Pari ihanaa serkkua olen bongannut uudestaan sitten lapsuuden (jotain hyötyä facebookistakin!) ja yhteys heihin merkitsee minulle paljon.

Oma perhe on se ydin minulle ja yhteinen aika on aina upeaa. Lisäksi olen kovasti ylpeä jälkikasvustamme, mahtavan hienoja tyyppejä heistä on kasvanut!

Luonto näyttää nyt parhaita puoliaan (hyttysiä lukuun ottamatta). Työrintamallakin rauhoittuu niin hyvin, ettei kyse ole enää minuuttiaikatauluista. Palavereja ei seuraaville viikoille ole näillä näkymin varattuna yhtään. Vain flow-tilaa ja asia kerrallaan. Se on luksusta.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen taas päivitellyt ja huokaillut kovasti vallalla olevaa elämän pinnallisuuteen ja ulkonäkökeskeisyyteen keskittyvää elämän tyyliä. Onhan sitä varmastikin ollut jonkin verran minun dinosaurusaikojen nuoruudessakin, mutta minä putosin kilpailusarjoista jo kättelyssä pois, eikä minuun kohdistunut ulkonäköpaineita. Parantaminenkaan ei olisi riittänyt. Toki sekin toi traumoja pitkälle aikuisikään, mutta lopulta pääsin sen yli. 'Ulkonäöttömyys' ei jossain vaiheessa enää määritellyt identiteettiäni. Isona apuna oli varmasti mieheni, jonka kanssa olin samoilla aaltopituuksilla heti alusta lähtien 💖.

Meidän pitkän suhteemme ja avioliittomme perusta ei missään vaiheessa ole ollut ulkonäkö. Se ei tarkoita sitä, että olisimme perin pölhön näköisiä kummajaisia ja olisimme olleet onnellisia löytäessämme 'edes' jonkun. Meillä pohjana oli jo nuoresta lähtien sama perusta, mitä hyvän ja pitkäaikaisen parisuhteen menestystekijöiksi nykyäänkin määritellään.

Olen saanut aktiivista (pyytämätöntä) palautetta ulkonäöstäni varhaisteinistä jonnekin varhaiseen keski-ikään asti. Palaute on harvoin ollut positiivista tai kannustavaa. Näin jälkikäteen mietittynä se on ollut paitsi julmaa, myös aivan käsittämätöntä. Mitähän ihmettä ovat ajatelleet kaikki ne ihmiset, jotka ovat kokeneet oikeudekseen ja jopa velvollisuudekseen kommentoida ulkonäköäni?

Toki, kun taustalla on tavallisesta poikkeava lapsuus, eivät sosiaaliset taitonikaan olleet kehittyneet ihan priimaksi. Mutta siitäkään huolimatta toisen hyljeksiminen ja ikävän palautteen antaminen eivät ole oikein. Lapsena ollessa sitä ei ehkä vielä ymmärrä. Teini-iässä pitäisi olla jo jotain ymmärrystä siitä, miten loukkaavasti ei saa toiselle puhua. Jollain on itsellään myös haastava lapsuus, joku toinen ei vain välitä. Mutta aikuisena pitäisi ymmärtää oma roolinsa niin yksilönä kuin mahdollisesti lapsen vanhempanakin. Ja muuna läheisenä.

Mitä, jos joku ei ole kaunis, vaan on ihan mahdottoman ruma? Miten se vaikuttaa hänen ihmisarvoonsa? Miksi sitä pitää päästä kommentoimaan?

Entä jos joku on kovastikin kaunis. Voisiko sitäkin kommentoida vähän himmeämmin. Ja erityisesti voisi jättää 'kannustavat' kehittämiskommentit ihan omaan poskeen. Kaikkea, mitä ajattelee, ei tarvitse sanoa ääneen.

Jos joku ei ole älyllisesti se penaalin terävin kynä? Miten se vähentää tuon ihmisen ihmisarvoa? Ei tietenkään mitenkään. Jokainen ihminen on arvokas jo itsessään. Hyvän ihmisen laatukriteerit ovat todella vähissä.

Entä jos joku tekee jotain todella, todella väärin? Silloin hän teki jotain todella, todella väärin. Jokainen tekee virheitä ja melkein jokainen kehittyy. Meille ollaan armollisia meidän virheittemme kanssa, ollaan armollisia myös muille. Monesti oppiminen tapahtuu vasta virheiden kautta.

Samat sanat pätevät siihen, jos joku on sairas, epävakaa, sulkeutunut, peloissaan, tuntee itsensä ulkopuoliseksi tai muuta vastaavaa. Mikään noista ei oikeuta kommentoimaan ikävästi. Mikään noista ei oikeuta arvottamaan ihmistä huonoksi. Vaikka olisin kovasti vainoharhainen kaikki raajani menettänyt sokea, ruhjoutunut ja älyllisesti rajoittunut, se ei vähentäisi ihmisarvoani yhtään pätkää. Eikä sinunkaan.

Talitiaisen poikasten ruokinta, vanhuksen vaipat ja kiitollisuuden aiheet

Eilisen sääennusteen mukaan tänään piti sataa. Aamuisen ennusteen mukaan sade oli peruttu. Illemmalla luvattiin illaksi sadetta. Parempi päivä oli kuin eilinen sadepäivä 👍

Pikkuvarpusilla on ainakin jo toiset poikaset syöttövuorossa. Vanhemmilla on kiirettä. Talitiaisellakin on todennäköisesti kakkospesue meneillään. Poikaset ovat jo toukkavaiheessa (ruokavalion suhteen siis).

Mahdottoman mielenkiintoista ja opettavaa on noiden luonnon otusten seuraaminen. Valoakin oli kuvaamiseen tänään paikoin jopa riitteliäästi.

Isän perjantain vierailusta palautui tänään mieleen keskustelu hoitajan kanssa. Kesäapuna ollut nuori ei ollut ymmärtänyt isän tarvetta päästä vessaan, koska  "hänellähän on vaipat". Hoitaja oli tässä yhteydessä keskustellut nuorison edustajien kanssa siitä, miten vaipat eivät ole syy vessakäynnin väliin jättämiselle. Hienoa, että puututtiin.

Toisen asemaan asettuminen on vaikeaa, etenkin jos toinen on kovin erilainen kuin itse on. Nuoren on monesti vaikea sisäistää vanhuutta, sillä siitä on kovin niukasti kokemuksia. Mutta jos unohdettaisiinkin ikä. Heittäydyttäisiin vain siihen rooliin, että (itsensä ikäisenä) menettäisi monen ruumiintoiminnon hallinnan ainakin osittain. Syöminen ja käveleminen itsekseen olisi vaikeaa ja näkö- kuin kuuloaistikin olisivat osin menetetyt. Miltä tuntuisi silloin joutua vaippoihin ja muiden armoille vessassa käynnin suhteen? Eihän se ihmisarvon tunne häviä vuosien saatossa mihinkään, ennemminkin vain voimistuu.

Erilaisuuden ymmärtämisen ja kuuntelemisen suhteen on vielä paljon kehitettävää. Kai sen pitäisi lähteä lapsena jo kotoa, päiväkodista ja koulusta. Kaikilla ei ole mahdollisuutta saada tukea tällaiseen toimintaan kotoa, joten vahva vastuu jää yhteiskunnalle ja naapurin tädeille ja sedille. Loppu jää meille kaikille. Naapureina, sukulaisina, ystävinä, harrastuskavereina, lasten luokkakaverien vanhempina jne. Sinne ne seuraukset päätyvät.

Lopuksi vielä itselle ajankohtainen muistutus siitä, että jos jokin elämässäsi on sellaista, josta et mitenkään haluaisi luopua, osoita kiitollisuuttasi siitä. Ei upota pitämään elämän parhaita asioita itsestään selvyyksinä 👍

Isällä oli kävelypäivä - ilman rollaattoria (vaikka olisi pitänyt käyttää)

Tänään olin vuosilomapäivällä - ohjelmassa oli Lahti ja vanhempien tapaamiset. Aamuyhdeksältä lähdin kotoani ja vähän ennen neljää olin taas takaisin kotona.

En ole tavannut isän omahoitajaa aikoihin, eikä lupailtua hoitoneuvottelua ole ollut. Viimeisien tietojen mukaan isä saa kuitenkin sellaista lääkitystä, joka tekee hänen olonsa hieman sekavaksi erityisesti puolen päivän jälkeen. Nyt hän oli vähän muissa maailmoissa jo aamupäivästä. Mutta se ei varsinaisesti hidastanut vauhtia.

Juttua riitti kovasti. Hoitajien kanssa juteltiin, jolloin yksi heistä totesi isäni olevan hänen lempparinsa. Aina huumorintajuinen ja sanavalmis. Ja reipas. Jos ryhmän ladyt olohuoneessa innostuvat olemaan liian määräileviä, isä kuulemma kajauttaa reippaasti kurin ja hiljaisuuden takaisin. Ovat miettineet, millainen perhe isällä on, kun on niin voimakas (?) luonne. Tuossa tuli yllin kyllin kuvailuja, jotka eivät sopineet ennen alzheimeria tuntemaani isään. Olipas hauska kuulla! Toki paljon näistä olen ehtinyt itsekin jo havainnoimaan vajaan vuoden aikana, kun olen vieraillut hänen luonaan ihan vain itsekseni. Äitiä olen samalla käyttänyt vierailemassa isän luona myös.

Puolen päivän jälkeen käytiin isän luona äidin kanssa. Silloin isän menomono vipatti eikä istumassa viivytty kauan. Kävelemiseen ei käynyt rollaattori edes useamman yrityksen jälkeenkään. Levotonta, mutta silti rauhallista 💖

Hoitajien mielestä luonteen muuttuminen sairastumisen myötä on ihan tavallista. He olivat kuitenkin hieman ihmeissään, kun kerroin isän olleen kotona enemmänkin taustalla ja äidin olevan se voimakas hahmo lapsuuden perheessäni. Tavallaan mahdottoman upeaa päästä näkemään ja kokemaan tämä isän jämäkämpi puoli. Ja samalla hellempi puoli. Ei meillä kotona juuri halailtu pussaamisesta puhumattakaan.

Minun näkökulmastani kyse näissä vierailuissa on ennen kaikkea isästä. Hän on keskiössä. En odota tai tahdo mitään. Toki aina käy niin, että minulle itsellenikin jää jotain ainutlaatuista kotiin viemistä.

Isällä on omalla tavallaan ihan hyvää elämää nyt. Sairaus ja menneet tapahtumat ovat jättäneet omat rajoitteensa. Mutta häntä kuunnellaan, arvostetaan ja hellitään melkoisesti. Hyvän ja huonon elämän raja on juurikin se veteen piirretty viiva.

Äidin kanssa asiat ovat aina kovin käytännönläheisiä. Hyvä niin. Kaikkeen en ehdi enkä riitä, mutta jotain saadaan kuntoon jokaisella kerralla.

Mahtavaa (sateista) viikonloppua sinulle! Ja jos olet onnekas ja selviät ilman sadetta, onnittelut sinulle 💖

Ankkalampi vaahtoaa vihreänä - aidan takana

Lampi on suljettu 😠. Se on sairaalan aluetta ja heillä on kaikki oikeudet sulkea se, mutta mitään informaatiota en ole vieläkään löytänyt. Eikä siellä edes tapahdu oikein mitään. Tässä kännyräpsy aidan takaa.

Kaupunki rakentaa katua leveämmäksi uuden sairaalan liittymän luona. Mylläys on kovaa, mutta mistään julkisista näkyvillä olevista suunnitelmista en löydä mitään tietoa, että töiden vaikutukset ulottuisivat tänne meille asti.

Lampeen ilmestyi toisaalta tänä keväänä ensimmäisen kerran meidän aikanamme jonkinlaista vihreää klimppivispipuuroa. Urbaanit tarinat kertovat, että mäen päältä sairaalalta jätevesiä pääsee suoraan lampeen. En ole tähän mennessä uskonut niitä pätkääkään. Nyt tämän mössön edessä kaikki vaihtoehdot alkavat vaikuttaa melkeinpä yhtä todennäköisiltä.

Tunnistatko, mistä voisi olla kyse? Toivottavasti lampea ei ole suljettu tämän vuoksi. Mutta jälleen kerran - missään ei tapahdu juuri mitään. Parin sadan metrin päästä on kaadettu muutama mänty, niiden juurakot on kaivettu pois ja maa tasoitettu. Siinä kaikki.

Tietyömaan kohdalla aidassa on alueelle siirtymisen kieltomerkkejä. Täällä lammen päässä ei ole mitään. Paitsi aitaa. Vanha papparainen tänään päivällä ihmetteli taas aidan vieressä ja päätyi sitten köpöttelemään eteenpäin. Pelkkää aitaa tai jyrkkiä ylämäkirappusia sielläkin vain edessä 😞. Voi pappaa.

Paikallisessa sanomalehdessä on ehkä kerrottu asiasta jotain joskus? Olen selannut nettilehden otsikot pitkältä ajalta, mutten löydä mitään. Kuinka iso vaiva voisi olla laittaa aitaan jokin tiedote - vaikkapa edes aikataulua?

Sotaa ja etätöitä

Kesä tuntuu epäuskoiselta kuvitelmalta. Yöt olivat juuri äsken vielä kylmiä ja kevätkin loppui juuri. Tämä on keskipitkän elämäni tähän mennessä kummallisin kevät ja kesän alku (sikäli mikäli muistan oikein).

Sillä mennään, mitä on annettu. Kaikki tämäkin on lahjaksi saatu. Mieluummin Suomen myöhäisessä kesässä kuin Espanjan nelikymppisissä helteissä. Toki moni on varmaan juuri päinvastaista mieltä. Onneksi lentoliikenne kulkee ja etelään pääsee ihoansa kuumentamaan 👍.

Nyt eletään todella isojen muutosten aikaa. Ensin pandemia ja ennen kuin siitä on päästy, ollaankin jo melkein sodan naapurissa. Ensin ennustettu jopa parin kuukauden sota-aika kuulosti kestämättömältä. Nyt arviot ovat muuttuneet yhä pessimistisempään suuntaan. Elämä näyttää nyt kurjuuttaan.

Muutostilanteissa ihmisen kannattaa (kuulemma) keskittyä niihin asioihin, joihin hän voi vaikuttaa. Sotaa en saa loppumaan. En myöskään voi pysäyttää pandemiaa. Ikävä kyllä. Huonoihin vaikuttamismahdollisuuksiin ei kannata jäädä rypemään, jos niistä mitenkään voi päästä irti. Jotain voi aina tehdä. Niin itsensä, läheistensä kuin ukrainalaistenkin eteen.

Pixie-koira seuraa minua etätyöpäivien aikana tiukasti ja lähellä. Tänään olin etelän komennuksella ja isäntä otti onneksi yksinäisen koiran vieraaksi omalle kotitoimistolleen. Pixie näytti viihtyvän, ensimmäistä kertaa taisi päästä ihan työpöydälle asti 👍. Video on puolisoni aikaansaannosta.

Pohdin sitä, miten onnellisuuden kokemuksia voisi jakaa muillekin - ihan tuntemattomillekin. Olen vasta alussa - anna vinkkejäsi!

Keväinen meriharakka - lomalla ON väliä!

Tähän viikonloppuun kuuluu hieman formulakisoja, puutarhan hoitoa, lepoa, perhettä ja toivottavasti myös valokuvaamista. Työelämä on tähän aikaan vuodesta aina hektistä. Asioiden tärkeysjärjestykseen pitää keskittyä todella kovasti.

Kaikki töissä eivät ymmärrä, miten toukokuun alussa vietetty lomani elvytti minua pitkälle kesään. Ja nyt edessä on vain kuukausi seuraavaan lomaan. Lomien sirottelu toimii, kun sen tekee vakaasti harkiten. Mutta lomailussakaan ei ole mitään oikeaa tai väärää. Jokainen ihminen ja jokainen elämäntilanne vaatii erilaiset ratkaisut, Niiden edessä kannattaa olla nöyränä.

Kevätretkellä tapasin meriharakan, jos toisenkin. Niitä näkee sisämaassa ikävän harvoin. Kiitos, rannikko!

💖