Hurjaa säätä ja matkustamista

Tulipa tänään sitten käytyä Helsingissä autolla. Kuvittelin moottoritien ylläpidon olevan yhtä hyvää kuin aikaisemmin, enkä säikkynyt etukäteen sään tuomia haasteita. Tavallisestihan niiden kanssa pärjää, kun on varovainen ja varaa matkaan riittävästi aikaa.

Pääsin upeaan Kiila-kuntoutukseen ja nyt on sen lähijakso Helsingissä. Koronasta ja huippuvaikeasta kelistä huolimatta tulkinta Kelan ohjeista on se, että tilaisuuksiin on toimivista etäyhteyksistä huolimatta saavuttava ihan paikalle asti. 

Junaa en edes harkinnut, sillä VR:n vahvuuksiin ei kuulu haastavissa talvikeleissä kulkeminen. Autoilu Hyvinkäästä etelään päin oli kuitenkin kuin pimeällä, jäisellä ja kevyesti liukkaaksi hiotulla perunapellolla olisi ajellut. Ei ole siis unelmani, vaan kokemus oli ahdistava ja matka pitkä. Takaisin tullessa jäisen perunapeltotien kumpareet olivat hieman tasoittuneet, mutta turvallisuutta en omasta varovaisesta ajamisestani huolimatta kokenut yhtään. En muuten huomenna enää mene Helsinkiin autolla 🥺.

Kun sinne (Helsinkiin) on kuitenkin mentävä, aion kokeilla huomenna onneani ja ostin junaliput. Tiedän enemmän kuin hyvin junailun takkuilut huonoilla keleillä. Juuri nyt se on kuitenkin houkuttavampi vaihtoehto kuin omalla autolla matkustaminen.

Huomenna nähdään, miten kävi 🤭. 

Metsän makein sinitintti

Lähdin työpäivän jälkeen iltasella kävelylenkille lumiseen maisemaan ja kuuntelin samalla Yle Areenasta luonto-ohjelmia. Illalla pimeässä luonto ei ääntele, joten luonnon kuuntelemisen sijaan voi ihan yhtä hyvin kuunnella sellaisia ohjelmia, joille ei muuten löytyisi aikaa. Välillä mieli karkaa omiinkin asioihin, alitajunta järjestelee pään ajatuksia uusiin asentoihin ja löytää uusia yhteyksiä. Sitten taas ajatus palaa kuuntelun alla olevan ohjelman pariin. Tänään kuuntelin muun muassa juttua majavista.

Yksi keskeytys ohjelman seuraamiseen tuli, kun ohitin luistelukentän, jossa luisteli joitakin aikuisia ja aivan mahdottoman paljon iloisia pieniä ihmisiä. Pörinä ja pöhinä oli jopa kovempaa kuin viikonlopun kansoittamilla hiihtoladuilla. Mahtavaa, että kelit riemastuttavat niin monia 😊. Aurinko pilkahteli tosin päivälläkin muutamaan kertaan, piti ihan säätää sälekaihtimia, kun häikäisi. Silloin minuakin riemastutti.

Jossain vaiheessa havahduin sellaiseen ajatukseen, että tänä vuonna minä aion oppia viime vuodesta. Viime vuosi oli todella raskas monella tapaa. Tänä vuonna on ihan pakko reflektoida, tuijotella itseään peiliin siinä mielessä, että mitäs siitä kaikesta tuli oikein opittua. Mitä opin itsestäni? Mitä muista ihmisistä? Millaisia päätöksiä haluan tehdä? Ja miten aion niitä päätöksiä toteuttaa? Jos en nyt ala kasaamaan oppejani, niin se jää tekemättä. Jos aion kääntää raskaan vuoden kivien alta jotain iloja, oppeja ja hyötyjä, sen aika on nyt ja pitkin tätä vuotta.

Yksi ensimmäisistä mieleen tulevista oivalluksistani on se, että vaikken ole se metsän kaunein, suurin, kaunisäänisin tai eksoottisin lintu, minä olen erinomaisen hyvä minä juuri näin ja tällaisena. Minun arvoani ei vähennä se, miten muut minua arvottavat. Ennen kaikkea itseni mittaaminen ja oman toimintani suuntaaminen muiden miellyttämisen suuntaan on äärettömän typerää. Olen tehnyt sitä paljon ja kauan. Enemmän kuin riittävästi. Nyt saa siis riittää.

Tietenkin olen jatkossakin perso kiitokselle ja positiiviselle palautteelle. Mutta niiden kalastelu ei enää saa olla valintojeni perusta. Viime vuosi on opettanut kovin raskaalla kädellä, mitä arvostan, kuinka paljon jaksan ja millaisia valintoja viime kädessä haluan tehdä. Enkä halua jättää noita arvovalintoja enää viime käden tilanteisiin. Olen kiitollinen arvostuksen osoituksista kuten myös hyvin käyttäytyvistä ihmisistä. Sitäkin kiitollisempi olen niistä ihmisistä, joiden mielestä olen ehdottomasti metsän makein sinitintti - juuri tällaisena 😊

Silmu kerrallaan, päätti punatulkku

Aloittelin omakotitontilta luontoon siirtymistä itsenäisemmin kymmenisen vuotta sitten. Olimme mieheni kanssa purjehtineet ja meloneet sisävesillä jonkin verran, joten ihan noviisi en ollut. Lapsena kävimme perheen kanssa kalassa, marjassa, sienessä tai muuten vain 'erämaamökeissä' oleilemassa. Se ei ollut silloin ollenkaan minun juttuni ja tyydyin aikuisena ennen omakotitaloaikaa mielelläni rivitaloasumiseen. Ja siihen se minun luontoni sitten noita muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olikin. Siksi tuntuukin aina yhtä hassulta, kun joku luulee minun olleen aina luontoihminen. Tämä on ollut ja on edelleen kasvumatka.

Reilu kymmenen vuotta sitten tiesin luonnosta melkoisen vähän. Oma piha ja talon viereisen lammen asukit olivat minun lähiluontoani. Niitä sorsia olikin niihin aikoihin syksyisin lammella jopa satoja - se oli upeaa ja äänekästä aikaa ;-)

Sen jälkeen tuoreen valokuvausharrastukseni johdattamana etsiydyin tutustumaan luontoon askel askeleelta enemmän. Ensin ryhdyin katselemaan, sitten kuuntelemaan luontoa. Tutustuin lintutorneilla uusiin ihmisiin, jotka tiesivät luonnosta yhtä ja toista. Oppimiskäyrä lähti nousuun.

Tämä kaikki on johdatusta punatulkkujen kuvaamiseen. Punatulkut tunnistin ulkonäöltä jo nuorempana, mutta punatulkun tunnistaminen äänestä avasi näköalani uusiin suuntiin (niinkuin on käynyt tietenkin muidenkin lintujen kohdalla). Edelleenkin on sykähdyttävää, kun huomaa tunnistavansa jonkin linnun pelkästään äänen perusteella. Se on uutta ja jännittävää. Ennen kaikkea olen mahdottoman ylpeä itsestäni. Se tuntui aikoinaan niin mahdottomalta tehtävältä, etten panostanut äänten tunnistamiseen ollenkaan. Vähitellen monet äänet ovat tulleet kuitenkin käytännössä tutuiksi 😊

Punatulkut huomaan useimmiten äänestä. Niin 'onneton' kuin se ääni onkin, se on todella helposti tunnistettavissa: https://www.birdlife.fi/lintuharrastus/100lintulajia/opi-tuntemaan/.

Niinpä naapurin hedelmäpuiden silmujen ahmijat olisivat jääneet minulta kokonaan näkemättä, jollen olisi kuullut niiden ääntä ja alkanut tähytä ympärilleni.

Asiasta kukkaruukkuun: Olen inhonnut vaatteiden silittämistä kymmeniä vuosia. Lapsena ansaitsin monesti jättimäisen viiden markan potin silittämällä ison korillisen pyykkiä. En tykännyt silittämisestä silloinkaan, mutten tiennyt mitään muuta niin nopeaa tapaa ansaita niin isoa rahaa. Muutama tunti siinä silittämisessä meni, mutta sitten minulla oli rahaa 👍

Viimeistään lasten syntymän jälkeen aloin olla todella tarkka siitä, mitä oikeasti piti ja kannatti silittää. Puuhaa tuntui riittävän ihan kylliksi ilman silittämistäkin.

Tänään ensimmäistä kertaa vuosiin silitin astiapyyhkeitä. Ne vain eivät näytä komeilta suoraan kuivausrummusta otettuina revityn rusinan näköisinä nyytteinä 😂 

Erityisen hellää silitystä saivat nämä anopin jäämistöstä aikoinaan löytyneet käyttämättömät keittiöpyyhkeet, jotka ovat signeerauksista päätellen hänen ottoäitinsä antamat ja kirjailemat. Niitä oli selvästikin säästetty johonkin parempaan hetkeen.

Anoppi oli sotaorpo, joka kasvoi ottoperheessä. Ja olen siis ottanut pyyhkeet käyttöön. Minusta ne ansaitsevat olla esillä ja alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan.

Upeaa talvista tammikuun jatkoa!

Mustarastas ja tavaroiden karsintaa

Meidän pihassamme käy ruokinnalla minun arvioni mukaan kolme eri mustarastasta. Niin monta niitä on näkynyt parhaimmillaan kerrallaan. Useampi siis kuitenkin.

Mustarastas on minun silmissäni aikamoinen diiva. Se porhaltaa paikalle melkoisella tohinalla ja vauhdilla ja poistuu paikalta yhtä näyttävästi. Lähestymis- ja poistumislennot ovat näyttäviä, mutta aika matalia. Kesäaikana se säestää olemistaan yhtä diivamaisella huutelulla. Toki se siellä välissä laulaa myös todella kauniisti 🥰

Pihassa se pälyilee puoliksi piilossa, mutta pitää puolensa ruokintalaitteiden alla tähteiden syömisessä.

Karsin yhdeltä vaatekaapin hyllyltä pois ne vaatteet, joita en käytä. Tilaa tuli paljon ja nyt käytössä olevat vaatteet löytyvät ihanan helposti. Karsimistyötä täytyy taas jatkaa, se on todella palkitsevaa.

Karsimista hidastaa hieman se, että haluan kierrättää kaiken pois heitettävän mahdollisimman fiksusti. Mieluummin silti näen vaivaa lajittelussa kuin heitän kaiken vain roskiin ilman tietoakaan tavaran tulevaisuudesta.

Hankkiessani uutta pyrin löytämään mahdollisimman kestäviä ratkaisuja. Ja kun uutta saapuu taloon, mielellään kaksin verroin turhaa tavaraa lähtee talosta pois. Tähän ikään mennessä on tullut säilytettyä kaikenlaista ihan varmuuden vuoksi. Muutaman vuoden ajan olen karsinut turhuuksia pois ja sama meno jatkuu jatkossakin.

Nuorena ei tiennyt, mitä keski-ikäisenä tulee tarvitsemaan. Nyt tietää. Paljon vähemmän kuin luulinkaan, joten karsinta ja kierrätys jatkuu.

Luminen loppiaispäivä

Lunta on täällä Hämeenlinnassa jo ihan kivasti. Pelloille on tehty latuja ja hiihtävää kanssaa riitti niille melkein ruuhkoiksi asti. Otin kuvausreissulle lumikengät mukaan, mutta sopivaa paikkaa ei osunut eteen. Kun oli hyvä paikka, ei ollut paikkaa, mihin pysäköidä auto. Ja päinvastoin.

Päivä ei iloitellut valolla, mutta lumella kuitenkin. Uusi ulkoilutakki oli taas kovassa käytössä.

Kävin Sääksmäellä katsomassa, virtaako vesi sillan alla vielä vapaana. Ei virrannut.

Olen nyt talvella erityisen pölhönä erilaisten eläinten jälkien perään. Nyt eläinten reitit näkyvät kuin merkittyinä 😉

Jää oli vielä ohuen ohutta, mutta joku oli käynyt ihan rantajäätiköllä jo kokeilemassa jään kestävyyttä. Kuivin jaloin oli selvinnyt.

Taas jonkin eläimen jälkiä...

Näitä aitoja oikeita joulumäntyjä näkyi siellä ja täällä 🤭

Yksittäiset ruusunmarjat lumen keskellä olivat ilopilkkuja.

Ihania piteneviä päiviä sinulle!