torstai 30. lokakuuta 2014

Pyhäinpäivä lähestyy

Aamulla töihin lähtiessä oli lämmintä, mutta takaisin tullessa auton lämpömittari ilmoitti lämpötilaksi vain muutaman asteen. Säätiedotus lupaakin tänne pariksi päiväksi viileämpää ja aurinkoisempaa, mutta jo sunnuntaina lämpötila nousee sadepilvien myötä. Ja sitä sitten jatkuukin näillä näkymin kokonaisen viikon - ainakin. Lauantaina kannattaa siis varautua kameran kanssa aktiiviseksi ainakin täällä Hämeessä.

Lauantai onkin pyhäinpäivä. Minulle se merkitsee ennen kaikkea sitä, että kaupat ovat kiinni. Minä en löydä mitään onnistunutta hautausmailla edesmenneiden sukulaisten haudoilla kulkemisesta. Oli syy mikä tahansa, minusta kuolleiden läheisten muistelu yhdessä perheen kanssa arjessa ja usein on paljon luontevampaa. En ole oppinut hautausmaavierailuista positiivista perinnettä enkä ole ehkä pitkien välimatkojenkaan vuoksi tullut opetelleeksi siitä tapaa. Pyydän anteeksi, jos asenteeni loukkaa jotakuta teistä. Ymmärrän, että monet ajattelevat aivan toisin. Arvostan sitä, mutten halua muuttaa itseäni toimimaan toisin.

Muistan mummiani ja pappaani, jotka ovat merkinneet minulle elämäni varrella paljon enemmän, kuin olisin voinut kuvitella. Olin kymmenen vuotta, kun he kuolivat suhteellisen lyhyen ajan sisällä.

Muistan appeani, joka oli voimakas persoona. Törmäsin hänen kanssaan toisinaan henkisesti, mutta enimmäkseen meillä oli hyvät ja lämpimät välit. Hän oli tärkeä ihminen elämässäni.

Muistan serkkuani, joka kuoli nuorena. Hän oli melkein samanikäinen kuin veljeni ja hänen kuolemansa pohditutti minua kauan.

Appeni sisarukset tulivat puolisoineen minulle kaikki kovasti tutuiksi ja läheisiksikin. Appeni äiti, mieheni mummo, oli suvun kantava voima ja rakastava omalla voimakkaalla tavallaan.

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka paljon. Etenkin juhlapyhinä juttelemme perheen kanssa edesmenneistä läheisistämme. Kaikista löytyy aina hauskoja ja hellyyttäviä tarinoita muisteltaviksi. He elävät sydämissämme hellyydellä, kiitollisuudella ja rakastavalla huumorilla. Muistamme heitä ja kerromme heistä parhaita muistojamme.

Se, että juoksen lauantaina valokuvaamassa, ei ole välinpitämättömyyttä edesmenneitä läheisiä kohtaan. He ovat mielessäni ja sydämessäni silloinkin.


15 kommenttia:

  1. Samoin aatoksin mennään pyhäinpäivään. Minäkään en ole hautausmaa ihmisiä, muistamiset ja muistot ovat läsnä arjessa ympäri vuoden. Vuosia sitten pieni tyttö joka menetti äitinsä auto-onnettomuudessa totesi mummilleen: "Mummi älä sure, ei äiti ole siellä haudassa, se on täällä kaikkialla ja joka päivä."
    Tätä ajatusta kannan mukanani.

    VastaaPoista
  2. MInulla on ihan sama asenne hautausmaita kohtaan. Tai siis sitä, että siellä pitäisi jatkuvasti käydä. Jotenkin olen aina ajatellut, että ihmistä pitää muistaa hänen eläessään ja sitten kuten sinäkin kerroit voi muistella muuten läheisten kanssa, ei siihen hautaa tarvita viereen.
    Antoisaa kuvausviikonloppua!

    VastaaPoista
  3. En ole koskaan käynyt sukulaisten haudoilla. Ensinnäkin niille on matkaa 500-800 km. Kun lapset olivat pieniä kerroin lapsuudestani ja jo kuolleista sukulaisistani. Nyt kukaan ei enää tahdo kuulla, joten en puhu tai muistele. Jokainen tavallaan. Viikonloppua odottelen innolla ja juuri lauantaita, sillä kahteen viikkoon ei ole päässyt kuvaamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauniina päivinä luonto näyttää erityisen selvästi, että elämä jatkuu...

      Poista
  4. Olen samaa mieltä. Kuolleita läheisiään voi muistaa muutenkin kuin sytyttämällä kynttilöitä.

    VastaaPoista
  5. Mie taas tykkään käydä hautausmaalla, vaikkei sinne ole ketään mun sukulaista haudattukaan. Varsinkin iltapimeällä on hienon näköistä, kun on paljon kynttilöitä... ja muovinkäry ilmassa. Mutta varsinkin ennen kuin oli koiria ja lapsia, ruukasin vaellella hautausmaalla joskus pitkiäkin aikoja. Luin kivistä nimiä ja vuosilukuja ja pohdin, minkälaisia tarinoita niiden nimien takana oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin käyskentelen välillä hautausmailla. Hiljaisuuden vuoksi lähinnä.

      Hautausmailla näkyy selvästi historiamme vanhojen hautojen luona. Joillakin on isot hauta-alueet ja massiiviset muistomerkit. Pienellä paikkakunnalla noiden hautojen sukunimet ovat tuttuja. Mietin aina, mihin ne tavallisemmat, vähemmän varakkaat ihmiset on haudattu. Vanhoja pieniä hautoja en ole löytänyt.

      Tuolla ihan vieressä olevalla hautausmaalla ortodiksit ovat haudattu eri alueelle kuin muut. Toki muillakin uskontokunnilla on omia alueitaan. Tällainen uskonnon mukaan erottelu vielä kuoleman jälkeenkin herättää mielessäni vanhan kapinallisen...

      Mutta pohdin myös kivien takana piileviä tarinoita. Yhdellä perheellä oli monta todella pienenä kuollutta lasta samassa haudassa. Isä ja äitikin olivat kuolleet suhteellisen nuorina. Sen perheen elämää jäin miettimään.

      Poista
    2. Köyhien haudat on menny äkkiä uusiokäyttöön, kun tonttimaa kalmistossa on kallista ja haluttua. Jokin aika sitten täällä siivottiin vanhoilta (maksamattomilta) haudoilta kivet pois, ja samalla lähti se kivi, joka äärelle usein pysähdyin. Kahdet, vajaan vuoden sisään syntyneet ja kuolleet kaksoset. Mietin sitä äitiä - vuoden sisällä synnytti ja menetti neljä lasta. Sen on täytyny olla kamalaa! Eikä se kuitenkaan tapahtunut sen kauemmin aikaa sitten kuin 50-luvun lopulla. Mun isosiskon syntymän aikoihin.

      Poista
  6. Ihan asiaa! En minäkään tykkää juuri tietyn päivän vuoksi käydä hautausmaalla. Jos ollenkaan. Mieluummin sitä käy rakkaita läheisiä katsomassa kun he ovat elossa ja sitten kun he kuolevat, voi heitä kotonakin muistella. Ihan mielessään vain. Ei tarvita mitään erityistä muistutusta muistamiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa kuulla, etten ole yksin ajatusteni kanssa :-)

      Poista

Kommenttisi lämmittää aina mieltäni :-)