Pieni takapakki, mutta kyllä se tästä

Poskionteloiden tulehdus ja antibioottikuuri. Keskiviikkona lämpö nousi taas ja poskiontelot olivat jo selvästi kipeitä. Ei ole ollut mikään helppo rasti tämä flunssa.

Toisaalta olen potenut tautiani kipeästi vasta reilut kaksi viikkoa ja pinnani on kärynnyt jo vaikka kuinka useasti. Kuinka pientä onkaan vaivani, jos vertaa jonkun pitkäaikaissairaan elämään. Hävetää kärsimättömyyteni, mutta huomaan suorittavani aktiivisesti ja määrätietoisesti parantumista. Se, etten onnistukaan siinä, herättää äkäisen karhun sisälläni.

Minä tiedän, että joitain asioita ei voi ohjailla eikä hallita. Itse asiassa aika harvoja asioita voi ohjailla. Silloin kun ei voi ohjata omaa elämäänsä, on ihan mielestäni ihan ok mennä ajopuuna jonkin aikaa. Joskus se säästää voimia. Etenkin silloin, kun lopputulos on kaikesta yrittämisestä huolimatta sama.

Tänään olen kuitenkin jaksanut jo pläräillä vanhoja valokuviakin. Toki päikkärit on nukuttu, mutta silti ihan hyvä saavutus. Minä kun tuppaan vajoamaan koomaa muistuttavaan olotilaan aina sairastuessani.

Iloitaan siitä terveydestä, mitä meillä on :-)