Lapsena olin oikea lukutoukka. Opin lukemaan joskus viiden vuoden ikäisenä ja oman kirjastokortin hankin itsenäisesti kuusivuotiaana. Silloin se onnistui vielä ilman vanhempien suostumusta.
En muista, mistä keksin kirjaston, mutta se oli kuin taivas minulle. Sain välillä avustaa henkilökuntaa lainausten kanssa - silloin ei digitalisoitu, vaan kaikista kirjoista oli omat lainauskorttinsa. Opin homman pian ja hengailin mukana niin paljon kuin henkilökunta vain antoi lupaa.
Ensimmäisellä kerrallani lainasin monta kirjaa. Sain ne luettua jo saman illan aikana. Olisin halunnut mennä kirjastoon palauttamaan ne ja lainaamaan uusia, mutta se ei ollut äidin mielestä sopivaa. Odotin siis seuraavaan päivään.
Kirjat olivat parhaita ystäviäni lukioikään asti. Siirtyminen lasten ja nuorten kirjoista aikuisten kirjoihin ei tosin sujunut ihan mutkattomasti. Siinä vaiheessa koin pienen identiteettikriisin.
Vanhempani eivät kannustaneet lukemisen suhteen, vaan sain lukemisestani enemmänkin noottia. Ymmärrän, että heidän kasvatukseensa kirjojen lukeminen ei ole juurikaan kuulunut, mutta silti tässä meillä oli syvä erimielisyys. Salakuljetin kirjoja kirjastosta kotiin, mutta kun kirjat piti piilottaa, ne unohtui myös palauttaa. Ja jälleen edessä oli hankaluuksia.
Lukioon siirryttyäni kaunokirjallisuuden lukemiselle tuli stop. Sanomalehtien lukeminen riitti lukemiseksi äidin mielestä. Siitä lähtien suhteeni kirjoihin on ollut kovin ailahtelevaa. Välillä en lue aikoihin, välillä uppoan syvään lukuhimoon ja ajan taju katoaa.
Suhde luontoon oli lapsuudessa pakollisia kalastus-, sienestys- ja marjastusretkiä. Varoituksia käärmeistä ja suonsilmistä. Hyttysiä, paarmoja ja muurahaisia.
Vasta keski-ikäisenä aloin avata silmiäni luonnolle. Onneksi edes silloin.
Tällä kertaa haluan näyttää kuvia neidonkorentojen parittelusta, joka näytti alussa mahdottoman vaikealta ja kömpelöltä. Tuntui jopa, ettei siitä tule ikinä mitään. Mutta onnistuihan se vihdoin!
Ne aloittivat parittelun sillä aikaa, kun silmäni viipyivät jossain muualla. Sinivihreä koiras ottaa niskalenkin ruskeasta naaraasta. Koiraan perä muodostaa lukon naaraan niskaan.
Onpa hauska kuvasarja! Koiras tosiaan pyyhkii hikeä... mutta naarashan se on, jonka täytyy vääntäytyä kummaan asentoon! Ei ihme, että piti vähän aikaa oikoa itteensä aktin jälkeen. Samoja hommia teki tänään mun sormella yks öttiäispariskunta, jos tuli Vastiskelpoisia kuvia niin saatat nähdä mun syyläsormen sielläkin ;)
VastaaPoistaKun luin tuota kirjastojuttua, niin silmieni eteen nousi Saarenkylän (silloin) uuden kirjaston lastenosasto. Meiltä oli vajaa kilometri sinne, tuli oltua paljon, luulisin. Mutta meillä kyllä kannustettiin lukemaan, onneksi - en oo koskaan ymmärtäny mikä sen takana on, että ei haluta lapsen lukevan muuta kuin asiatekstejä.
Kiitos, RH!
PoistaKoiras pyyhki hikeä otsalta useammankin kerran.
Lukemisen ymmärtäminen ei ole kaikille selviö. Meillä lukeminen oli laiskuutta.
Eläinseksiä!! K-18!! ;DD
VastaaPoistaNyt on ihan pakko kysyä millä sinun vanhempasi perustelivat lukemattomuuden?? Että ei saisi lukea ja sivistää itseään kaikista maailman kirjoista? Jos minulle olisi ehdotettu moista olisin varmaan käynyt kasvatuslaitoksen kautta.
Oma kirjastoura samantapainen paitsi että kun lastenosaston kirjoista ne jotka halusin lukea, loppuivat siinä 10-11 minun ikävuoden tienoilla niin siirryin suoraan aikuisten osastolla ja aloin vaan kahlata: MacLeanin jännitykset sulassa sovussa Ivan Denisovitsin päivän ja Vankileirien saariston kanssa. Siihen mukaan Kurt Vonnegutin tuotanto, Steinbeckit ym ym. Kaikenlaista luin, ilman mitään johtoajatusta, kunhan oli lukemista. 17-vuotiaana päräytin 4 kk:ssa Kalle Päätalon Ii-jokisarjan 20 teosta, noin 14 000 sivua. Vuotta myöhemmin koitin aloittaa sarjan seuraavaa, viikosssa sain luettua sata sivua ja ihmettilin kovin kuinka olen lukenut näitä 20??? Kummalisia lukukokemuksia;D Toisaalta KPn kirjoista sai erittäin hyvän kuvan kansan tuntemuksista es sotavuosiin sijoittuvissa osissa, muutenkin kuva suomesta muuttui rikkaamaksi.
Kirjat ovat kuin koiria (ilman vastuuta): antavat kaiken, eivät hylkää, aina voi mennä kirjan sivuille ja maailmassa kaikki on hyvin. Lukeminen on parasta mitä voi itsekseen tehdä, poislukien luovat puuhat. Mut jos olisi pakko valita että jätänkö kirjat vai maalaamisen niin kirjat voittaa, jopa soittamisen. Onneksi ei tarvitse valita;D
PArhaita kirjoja: Tuntematon sotilas, TSH trilogia, Stephen Kingin lähes koko tuotanto, Steinbeckin kaikki, Forsythe, MAcLean, Ludlum, Remes, Paasilinna, Huovinen, ah näitä on ihan liikaa, siis jopa parhaita.
Hienoa, että osui ja upposi ;-)
PoistaLukemisen rajoitukset tulivat äidiltä, isä oli hiljaisempi mies. Yläasteella sain määrällisiä rajoituksia ja lukiossa lukeminen kiellettiin. Ei niitä kieltoja perusteltu. Monesti äiti puhui laiskuudesta lukemisen yhteydessä.
Olin varmaankin aika raivostuttava tapaus vähemmän lukevan perheen joukossa. Aina nenä kirjassa ja ihan mahdottoman uppoutuneena. En nähnyt enkä kuullut mitään uppoutuessani kirjaan ja se selvästikin oli kovasti ärsyttävä asia.
Neiti Etsivistä, Viisikoista ja Anna-kirjoista siirtyminen aikuisten lukemisiin ei ollut helppo kynnys. En löytänyt helposti jatkumoa niin tyylilajin kuin lukemisen innostavuudenkin suhteen. Lukion jälkeen pidin itsekin pitkään lukemista laiskuutena ja turhana ajankäyttönä. Koin paljon huonoa omaatuntoa yrittäessäni palata kirjojen pariin. Ja niin se on-off-suhde kirjoihin jatkui.
Upeat valokuvat! Helteet voisi jo hellittää!
VastaaPoistaKiitos, Anne!
PoistaHelteitä on enemmän kuin minun kroppani ja pääni kestävät. Toivon helpotusta pian - edes hetkellisesti :-)
Ikävä kyllä helpotusta ei lähipäivinä taida tulla. Vettä saisi tulla, luonto tarvii, tosi kuivaa.
VastaaPoistaToivotaan, että ennustukset heittävät härän pyllyä ja kaikki muuttuukin uudeksi :-)
PoistaKiva kuulla noista lapsuuden ja nuoruuden lukukokemuksista! Itsekin opin lukemaan reilusti ennen kouluikää, kun kuuntelin kahden isosiskon lukemista. Ala-asteen aikana luin kutakuinkin kaikki kylän sivukirjaston lasten ja nuorten kirjat, joten oli ihana päästä isolle yläasteelle, jonka yhteydessä oli "supersuuri" kirjasto. Ei meilläkään lukemista aina niin hyvällä katsottu, koska lukemiseen käytetty aika oli pois muista maalaistalon töistä. Usein oli kiivettävä ullakolle lukemaan salaa tai piha-aittaan...
VastaaPoistaKiitos, Hitunen!
PoistaIhanaa kuulla samankaltaisia kokemuksia!