Itsekriittisyys vie pöpelikköön ja muutama neidonkorentokoiras

Kuvattuani viikonloppuna ihmisiä ja käytyäni nyt noin puolet kuvista läpi päädyin taas pohtimaan ihmisenä olemisen ihmeellisyyttä ja nimenomaan hyvässä mielessä. Ihaninta kuvien läpikäymisessä tähän asti on ollut nähdä ihmisten tunteita monine vivahteineen, läsnä olemista, yhteyttä ja ainutlaatuisuutta. Kuvia katsellessa jään ihastelemaan aitoja, läsnä olevia ihmisiä. En niinkään virheettömän kauniita ihmisiä (joita nyt maallikon onneksi on olemassa aika vähän).

On sääli, etteivät ihmiset näe useinkaan kuvissa itsessään sitä samaa lumoavaa vetovoimaa ja loistokkuutta, mitä minä heissä noissa kuvissa näen. Monet tunnistelevat kuvista vain omia heikkoja kohtiaan ja mahdollisia virheitään. Ehkä jokaiseen kuvaan pitäisi lisätä kuvaseloste, miksi kuva ja henkilö siinä on minun mielestäni aivan erityisen upea. Jonkun pitäisi kai kertoa - moneenkin kertaan.

Eikä nyt ole kyse näistä juuri kuvaamistani ihmisistä, hehän eivät ole vielä nähneet kuviaan. Kyse on kaikesta kokemuksestani henkilökuvaamisesta eikä se rajoitu mitenkään ulkonäön, poseeraamistaidon tai muunkaan erityisen tekijän mukaan. Monet kuvattavani haluaisivat saada kuvan itsestään ilman erityispiirteitään, jotka tekevät heistä juuri heidät. He eivät näe itse parhaita puoliaan eivätkä erityisyyttään. Jonkun pitäisi kertoa heille - moneenkin kertaan.

Tässä voisi olla itselle hyvä projekti lähiajalle. Kertoa ystäville ja työkavereille niistä asioista, joita heissä erityisesti arvostan. Ja ihailen. Jonkun pitäisi kertoa - se voisin olla ihan alkuun vaikkapa minä.

Jos he näkisivät samankaltaisia kuvia omista lähimmistään, he ihastuisivat läsnä olemiseen, rehellisyyteen, hymyyn, tunteisiin ja aitouteen. Miksi näitä on niin vaikea nähdä omassa itsessä?

Heinäkuun alusta on jäänyt neitokorennon kuvia odottelemaan kohtaloaan. Näissä kuvissa patsastelee vain koiraita. Naaraita oli näkyvissä vain muutama. Kuvat niistä toivottavasti myöhemmin 👍.

Ihanaa elokuun jatkoa! 🥰