perjantai 15. huhtikuuta 2022

Voiko ihminen muuttua? Ja käpytikka.

Olen itse pyrkinyt näyttämään sen, että ihminen voi muuttua ja kehittyä - jopa pitkin elämän kaarta. En ole halunnut uskoa, ettei elämän laadun parantaminen tai omien heikkojen toimintatapojen kehittäminen ole mahdollista. Eihän se itsestään ole sujunut eikä pelkään kevyesti rallatellen, mutta olen saanut joitakin elämäni suurimpia tunnelukkoja avatuksi. Samoin olen saanut joitakin haitallisiakin toimintatapojani kehitettyä paremmiksi. Ihminen voi muuttua ja kehittyä.

Melkein samaan hengenvetoon täytyy todeta, että on paljon ihmisiä, jotka eivät muutu mihinkään suuntaan. He saattavat vaikuttaa hetken erilaisilta, mutta paluu vanhaan tulee vastaan aina paljon aikaisemmin kuin haluaisi.


Olen pyrkinyt olemaan omille lapsilleni mahdollisimman hyvä ja rakastava äiti. Todennäköisesti olen epäonnistunut todella monessa kohtaa, mutta yrittäminen näkyy myös onnistumisen kokemuksina. Olen toivottavasti katkaissut tai ainakin murtanut sukupolvelta toiselle helposti siirtyvää kokemusta. Koen lasteni kanssa sellaista läheisyyttä ja luottamusta, mitä en itse ole koskaan lapsena tai vanhempanakaan kokenut. Toki viimeaikaiset kokemukset isän kanssa ovat ihan mainitsemisen arvoisia.


Nykyään on muodikasta puhua resilienssistä. Termi tulee englannin kielestä ja tarkoittaa suomeksi muutosvalmiutta, muutosjoustavuutta tai vaikkapa muutosketteryyttä. Resilienssi kertoo siitä, kuinka hyvin toivut ja palaudut isoistakin muutoksista takaisin. Talvimyrsky katkaisee puun helpohkosti, sillä puu on jäinen eikä jousta. Kesämyrskyä on vetreän ja notkean puun helpompi kestää. Jotakuinkin siitä on kysymys.

Olen perehtynyt aiheeseen alun perin 90-luvulla muutosjohtamisen konsulttina. Sama aihe on kulkenut mukana pitkin työuraa. Katselin ja kuuntelin juuri webinaarin, jossa kerrottiin, että resilienssi voi olla joissakin tapauksissa myös luopumista. Luopumista haastavista ihmissuhteista tai työyhteisöistä. Sopeutuminen ja paikalleen jääminen ei ole aina viisainta. Pitkällä tähtäimellä selviytyminen voi vaatia kykyä luopua vääränlaisista ihmissuhteista ja sitoumuksista. Tämä oli minulle uusi näkökulma.

Olen vuosia, vuosia syyllistänyt itseäni siitä, etten vain pysty vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen joidenkin (läheistenkin) ihmisten kanssa. Lääkäri on suositellut etäisyyttä, mutta yhteiskunnan tahaton painostus on julma ja terävä. Asiaan perehtymättömien vankka kanta on se, että ongelma olen minä.


Joihinkin ihmisiin hyvä puree melkoisen heikosti. Hyvät teot saavat niukasti vastakaikua, sen sijaan niitä ryhdytään vaatimaan yhä enemmän. Sellainen ei ole reilua. Tiedän sen. Nyt olen kerännyt apinan raivoa pystyttääkseni omat rajani entistä tiukemmin.


Tärkeää on myöskin saada nuo oikuttelevat ihmiset pois oman päänsä sisältä. Minä kelaan yhä uudelleen eilisillan raskasta ja syyttelevää puhelinkeskustelua, vaikkei siinä pitäisi olla mitään uutta. Tyhmää minulta yrittää puhua järkeä ja odottavan sen menevän perille. Jotkut ihmiset eivät todellakaan muutu.

Jospa näin saisin ikävät patoutumat pois mielestäni ja pääsisin siirtymään eteenpäin. Jos en voi helpottaa hänen oloaan, voin ainakin lopettaa oman elämäni vaikeuttamisen.




Käpytikka oli korkealla ja tohkeissaan. Näiden hetkien seuraaminen on niin voimaannuttavaa ja keskittyvää. Murheet jäävät ihan taustalle. Kiitos ihanille lapsilleni, jotka ovat aivan mahdottoman upeita aikuisia! Ja tietenkin kiitokset myös aina minua tukevalle miehelleni 💖.


Ja kiitos sinulle, kun käyt ja luet!

9 kommenttia:

  1. Taisi lentää jotain kivaa ylitse kun tikka katselee korkeuksiin. Tikkojen touhuja on kiva katsella. Tällä tikalla on näköjään varasto käpyjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sillä odotti rouva muutaman puun päässä ja lopulta koiras lensi kävyn kanssa rouvan viereen.

      Poista
  2. Hienoa, että olet päässyt ylisukupolvisista tunteista ja ajatusmalleista eroon! Olet joutunut tekemään paljon psyykkistä työtä. Moni ei jaksaisi, jaksa tai ei haluaisikaan. On turhauttavaa herätellä toista ihmistä analysoimaan tunteitaan ja ajatuksiaan. Resilienssi on tuttu juttu, luin siitä uudehkon kirjan, jonka nimeä en nyt muista. Arvostelin tai paremminkin esittelin kirjan blogissani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt menisi ollenkaan niin pitkälle, että olisin päässyt noista tunteista ja ajatusmalleista eroon. Varmasti kaukana siitä. Niistä eroon kasvaminen on ainakin minulla ollut hidasta ja vaivalloista puuhaa. Silti kehitysaskeleita tulee vain pienesti kerrallaan.

      Mutta minä olen yrittänyt ja tehnyt töitä sen eteen. Kuorma ei ainakaan valu suoraan suodattamatta omille lapsilleni. Olen kannustanut heitä myös muodostamaan asioista omat mielipiteensä ja etenkin heidän ollessaan pieniä pyrin piilottamaan omat tuntemukseni ja mielipiteeni ainakin kärjikkäimmiltä osin.

      Monet asiat kumpuavat selkärangasta asti automaattisina. Ennen ne olivat itse opittuja toimintamalleja, nyttemmin kovasti iskostuneita tunnemuistoja, joita yritän samaan aikaan hyväksyä ja kyyseenalaistaa.

      Arvostan silti niitä pieniä onnistumisiani ja kehitysaskeleitani. Mutta keskeneräinen olen ja sellaiseksi myös jään.

      Muistan hyvin lukeneeni tuon kirjoituksesi!
      Nyt vain sattui kolahtamaan tuo hankalasta henkilöstä luopuminen - että se on tältäkin kannalta ihan ok teko.

      Mukavaa pääsiäisen jatkoa!

      Poista
  3. Ihanat tikkakuvat;-) En ole ollut muutamien ihmisten kanssa tekemisissä vuosikausiin. Minun on parempi olla niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anne!

      Hyvä kuulla, että osaat ottaa etäisyyttä. Ihmisen ei tarvitse kestää ja jaksaa kaikkea 💖.

      Poista
  4. Ei väkisin saa pitää välejä liian raskaisiin ja energiasyöppöihin ihmisiin, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Mun äidinpuoleinen suku on kaunaista eikä kukaan tunnu kaihtavan valehteluakaan oman etunsa nimissä, en juuri ole tekemisissä. Mutta surukseni huomaan, että siskoissa on ihan samaa kaunaisuutta ja sellasta supernegatiivista epäilyä suvun suuntaan, haukkuvat toisia ihan siitä samasta, mitä itsekin tekevät. Olen iloinen, että olen fyysisestikin niistä kaukana.

    Nyt kun kirjoitin tuota ja mietin sitä, miten ite yritän nähdä sukulaisihmisessä hyvääkin (tosin pettyen kerta toisensa jälkeen), niin huomasin, miten ristiriidassa se on sen kans, että pidän itteeni misantrooppina ja ihmisiä lähtökohtaisesti paskoina. Ehkä vain yritän olla, että olisin suojassa...

    Tikka kuulosti tekevän koloa lenkin varrella päivä pari sitten. Näkemään en päässyt, enkä lähtenyt sinne koivikkoon haahuilemaan etten häiritse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis korjaan, että onneksi olen fyysisesti kaukana suvusta, en haluaisi olla näin kaukana siskoista.

      Poista
    2. Ensin piti googletella tuo misantropia: "inhoa, epäuskoa tai vihaa ihmislajia kohtaan". Sinäkö muka? Mikään tähän mennessä ei ole antanut aavistaa, että sinä voisit ajatella niin! Ehkä haluat ajatella, että voisit olla sellainen? Olisihan se suojakuori sekin.

      Mutta hyvän heitit, vähän aikaa tässä meni muutamaan kertaan ihmetellessä 👍.

      Minusta ihminen, jolla on kosketus omaan omaantuntoonsa ei voi olla läpeensä paha. Tai edes toivoton.

      Suvun tavat periytyvät. Se, mitä lapsena oppii, imeytyy syvälle selkärankaan. Kitkeminen on vaivalloista, osin ehkä jopa mahdotonta.

      Muita on helppo moittia, sillä heidän syitään ja tekosyitään moitittavaan käytökseen ei yleensä tiedä. Omat syyt ja selityksensä tietää ja siksi itseä on niin paljon helpompi ymmärtää ja suvaita kuin muita 💖.

      Poista

Kiitos kommentistasi!