Palaan hieman edelliseen kirjoitukseeni. Suurin kimmoke siihen taisi tulla nuoren suomalaisnaisen kirjoituksesta, jossa hän kertoo kaipuustaan perinteiseen naisen asemaan parisuhteessa. Lisäksi hän kaipaa rinnalleen alfa-urosta, joka määrää ja tietää. Muuten seksihalut katoaisivat. Hän myös haluaa täysin luottaa puolisonsa päätöksiin hänen ja koko perheen asioista, ne ovat oikeita, eikä muiden tarvitse niihin puuttua. Lapsia hän ei ehkä kuitenkaan halua.
Yritän ymmärtää erilaisia näkemyksiä, mutta joidenkin nuorten naisten halu luopua naisten tasaveroisista oikeuksista ja jäädä vain miestensä kannateltaviksi tuntuu minusta vähemmän turvalliselta tavoitteelta. Sitä on kuitenkin eletty ja koettu maailman sivun ajan eikä sitä ole isossa kuvassa koettu toimivaksi. Tasa-arvoisuudesta puhumattakaan.
Monet noista nuorista naisista ovat somevaikuttajia. Ja heillä on paljon myötämielisiä seuraajia. Suhtaudun niin ristiriitaisin tuntein näihin julistuksiin. Komea alfauros, joka tekee takuuvarmasti parhaita päätöksiä puolisonsa ja koko perheen puolesta. Niitä on näkynyt vähemmän minun elinpiirissäni. Onkohan tilanne uusien sukupolvien kohdalla erilainen?
Ja kun valtuuttaa miehensä tekemään päätökset ja ansaitsemaan perheen kaikki rahat - miten käy mahdollisessa erotilanteessa? Sitä kuitenkin tapahtuu.
Lisää näkökulmia tähän Ylen sivuilla.
Tänään kävin katsastamassa pari mahdollista sienimetsää. Eivät ole sellaisia. Tähän aikaan vuodesta saattaa kuitenkin löytää paikkoja, joissa koko kesän ajan kasvaneet kantarellit nuokkuvat väsyneinä ja koskemattomina. Niihin paikkoihin kannattaa palata seuraavana kesänä - siellä ei taida käydä ketään muita.
Syksyn viimeiset kantarellit tuli varmaankin poimittua tänään. Yksi kevyt pakkasyö pehmensi jo monet sienet, mutta sen jälkeen monta uutta on punkenut itsensä näkyviin sammalpeitteiden alta. Terveitä ja hyväkuntoisia kantarelleja löytyi vielä - vaikkakin huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa kuukausi sitten.
Tämän viikonlopun metsäreissut olivatkin tavallaan jäähyväiset syksyn kantarellireissuille. Parina aikaisempana vuotena lumi ja pakkanen ovat hyrähtäneet puskista paikalle ja jäähyväiset jäivät jättämättä. Nyt on rauha syksyisen metsäelämän kanssa.
Viimeinen syyslomamme leirintäalueemme oli Kristiinankaupungissa. Kaunis, pieni historiallinen kaupunki, josta pidimme todella paljon. Vanhan kaupungin puutalokadut ovat sykähdyttäviä. Tähän liitän muutaman kuvan Suomen kapeimmalta kaksisuuntaiselta moottoriajoneuvoille sallitulta kadulta: Kissanpiiskaajankujalta. Kujan leveys on noin kolme metriä.
Kiireen kesytys taitaa olla tällä hetkellä tärkein tehtäväni ja haasteeni. Otan muiden aikataulupaineet ihan liian voimakkaina ja välillä unohdan, mihin kaikkeen voin riittää. Tehtävät tulee tehtyä, mutta niiden jälkeinen tyhjyys ja voimattomuus vaativat huikeaa työtä palautumisen eteen.
Huomaan kaipaavani ihmiskontakteja (muutenkin kuin vain kiiretyön tauoilla toimistolla) ja aikaansaamisen iloa. Tykkään työstäni, mutten selvästikään ole onnellinen. Huomaan sen tässä samalla, kun kirjoitan tätä. Jonkun mielestä työn tekemisen ei tarvitse tehdä onnelliseksi. Mutta niin väittää ihminen, jolla on resursseja onnellisuuden aikaansaamiseen työajan jälkeen. Tai ihminen, joka ei piittaa onnellisuudesta, sehän ei välttämättä kuulu työelämään.
Pidän työstäni, mutta koen kovaa riittämättömyyden tunnetta enkä ole onnellinen. Minun täytyy kovasti miettiä, miten jatkan runsailla ikävuosilla raskautettua elämääni tästä eteenpäin.
Ongelmani ovat onneksi pieniä isossa mittakaavassa. Pärjään kyllä. Tämä blogiin kirjoittelu on minulle myös itseni kohtaamista ja itseni kanssa keskustelua. Teidän kommenttinne merkitsevät myös todella paljon. Älä hämmenny tästä terapiakeskustelustani. Olen varmasti paljon onnellisempi kuin luulenkaan.
Ihanaa lokakuuta! Minä ostin itselleni kunnon talvitakin. Nyt vain odottelen kylmiä kelejä 💖
Idylliset kuvat kapeista kujista.
VastaaPoista