Luontoa, sienihulluutta ja Pixie-koiran kanssa fiilistelyä 🐕

Flunssan heikennettyään otettaan olen lähtenyt luontoon ja metsään. Kroppa ei kestä jatkuvaa makaamista eikä pää ainaista paikoillaan olemista. Olen kulkenut rauhallisesti ja välttänyt ylimääräisiä rasituksia. Olen nauttinut luonnosta, hiljaisuudesta, metsän äänistä ja vihreydestä. Olen törmäillyt aika kovaäänisten lintujen karjuntoihin - ja niistähän minä pidän 💖.

Närhen toistuva huuto innostaa lähestymään. Närhiä oli kaksi. Toinen niistä huusi melkeinpä tauotta ja toinen lensi puusta toiseen ihan hiljaa. Närhen ääni on niitä valloittavia luonnon ääniä, joita ihminen ei lähtisi keksimään itse. Siksi se onkin niin upeaa 🎵.

Käpytikan ja palokärjen huudot ovat myös niin sopivan alkukantaisia, että ne jaksavat pysäyttää kulkijan kuuntelemaan. Linkit vievät luontoportti.fi:n sivuille.

Metsässä kulkemisen autuus ja samaan aikaan vaara piilee sienissä. On ihanaa löytää sieniä ja kerätä niitä. Se on jopa koukuttavaa. Samaan aikaan riskinä on ylikerääminen ja mahdottoman iso työ sienten käsittelyssä, jos riittävän montaa vastaanottajaa ei ole juuri sillä hetkellä tiedossa. Kun malttaisikin kerätä vain vähän...

Sienten käytön ja säilömisen kanssa olen kehittänyt jo työtä sujuvoittavia rutiineja. En ole varma, pitäisikö siitä olla ylpeä vai pitäisikö nolostua 🤔.

Suppilovahverot esiintyvät joukkoina ja joskus, aika useinkin ihan sumpuissa. Sujautan silloin käteni kämmenselkä maahan päin sienien hattujen alle ja leikkaan sieniveitsellä yhdellä (tai kahdella) viillolla koko rykelmän mukaani. Säästää mahdottomasti aikaa, mutta mukaan tulee väistämättä myös pienikokoisia sieniä.

Erottelen säilöessäni suppilovahverot ja kantarellit niin, että pienet sienet päätyvät samaan säilöntäerään. Ne ovat visuaalisesti kauniita eikä niitä kannata ripotella sinne ja tänne.

Suppilovahverot kuivaan. Levittelen leivinpapereita pitkin keittiön tasoja ja ruokailuhuonetta ja pilkon suppikset pieniksi paloiksi niille kuivumaan. Ensimmäisen vuorokauden jälkeen puolikuivuneita annoksia voi jo hieman yhdistellä kuivumaan samoille papereille. Toisen vuorokauden jälkeen tiivistän jälleen ja kolmannen vuorokauden jälkeen sienet ovat jo säilytettävän kuivia. Jos ei kerää isoja määriä kerrallaan, systeemi toimii hyvin jättäen tilaa aina uusille saaliille 😁. Tässä ei myöskään kulu ylimääräistä energiaa lämmitykseen tai kuivaamiseen. Lisäksi tavallisesti suurin osa sienistä on kävellen lähimetsästä haettuja 👍. Kunhan siis keräysmäärät pysyisivät maltillisina.

Kantarellit pakastan pieniin nyssäköihin pannulla käsittelyn jälkeen. Kun neste on suurimmalta osin poistettu pannulla kuumentamalla, siirrän käsitellyt kantarellisuikaleet pakastepusseihin noin 60-70 g erissä. Pussit ovat näin suurin piirtein määrämittaisia. Yksi pussi riittää kahden henkilön kantarellikastikkeeseen. Kolmesta tai neljästä valmistuu maittava kantarelli-pekonikeitto.

Tänään välttelin metsään menemistä, sillä talo on täynnä kuivatettavia sieniä. Päädyimme Pixie-koiran kanssa työpäivän jälkeen (hän ahertaa myös kanssani koko päivän) lähtemään lähimaisemiin kameran kanssa ihan rennosti ja ajan kanssa. Ja mitä hän päätti tehdä? Mussuttaa heinää kaikissa paikoissa, joihin vain pysähdyimme! Odottelin aina aikani, mutta hän olisi voinut jatkaa ikuisuuksia, aikaraja tuli vastaan aina minulla.

Ja voiko elämä olla enää ihanampaa pienelle koiralle? Kirjaimellisesti suu vaahdossa ja kieli lipoen hän nautiskeli lähiheinästä 😍. Mahdottoman hyvin käytettyä aikaa!

Ihanaa syyskuun jatkoa! Elämä osaa olla hyvää.