Sain viimeksi tänään palaverissa palautetta: "Susanna, tuo ei ole hauskaa". Ymmärrän tuon tavallaan, sillä oma huumorini on mustaa ja hetkessä elävää. En tarkoita kenellekään mitään pahaa ja vuosien saatossa voisi kuvitella työkavereiden ja yhteistyöverkostojen jo oppineen tavoilleni. Olen pyrkinyt kehittämään sosiaalisia taitojani muita miellyttäviksi, mutta nähtävästi olen joidenkin mielestä vielä liian kaukana tavoitteestani.
Kirvoittelen kahden äärimmäisen vaihtoehdon välisellä maastolla. Joko alistun siihen, ettei persoonani sovi työyhteisöihin ja siirryn takavasemmalle tai ruokin katkeruuttani ja muutun epämiellyttäväksi myös itselleni.
On tavallaan hassua, että joidenkin silmissä kaikki tekemäni palvelukset ja auttamiset lakoavat tyystin 'erilaisuuteni' alla. Se, mitä aktiivisesti teen muiden eteen ei siis paina mitään lapsuudesta perittyjen taakkojen rinnalla. Ja niinkuin ne eniten kärsivät olisivat muka noita muita :-(
On puhuttu paljon sisäisestä asiakkuudesta, jonka tunnistan mielestäni enemmän kuin hyvin. Olen mielestäni hyvä muiden palvelija. Jos panostusta sisäiseen asiakkuuteen ei arvosteta, on motivaatio heikoilla. Etenkin, kun siihen liittää tuon erilaisuuden kummastelun.
Jos jotain tästä voi oppia, niin sen, että tee asioita ennen kaikkea itsesi vuoksi. Muiden arvostuksesta ei ole mitään takeita. Toisaalta isot asiat edellyttävät yhteisöllisyyttä ja yhteistä panostusta. Miten niihin päästään?
Erilaisuus voisi olla rikkautta. Luottamus rohkaisisi uuteen. Välittäminen olisi aikamoinen voimavara.
Ähtärin karhunpennut.
Voimia lokakuiseen viikkoon!
Minusta tuntuu, että erilaisuus on plussaa vain korulauseissa. Paremmin pärjää sulautumalla massaan ja myötäilemällä enemmistön mielipiteitä, mikä on aikamoista mahdollisuuksien tuhlaamista. Sinänsä palaverissa lausuttu "Susanna, tuo ei ole hauskaa." oli rehellisyydessään positiivinen toteamus. Mieluummin sanotaan asiat suoraan ja nätisti, kuin kyräillään takana. Huumori on vaikea alue, sillä ihmiset ymmärtävät sen niin kovin eri tavoin. Joillakin ei ole huumorintajua ollenkaan ja toisilla ymmärrys riippuu päivästä ja omasta olotilasta.
VastaaPoistaLapsuuden taakoista on äärimmäisen vaikea päästä eroon. Oli sitten kyse omasta tai muiden asennoitumisesta. Yhteisöllisyyttä taas peräänkuulutetaan vähän joka välissä. Olen alkanut miettiä, onko sitä ollutkaan, vai onko vallalla oleva "minä-itse" -kulttuuri on peitonnut täysin.
Anteeksi, olen tänään turhan kyynisellä tuulella.
Kiitos, Between
VastaaPoistaEt sinä kyyniseltä vaikuta minun mielentilastani luettuna.
No juu, olihan tuo sinänsä nätisti sanottu. Mutta sillä tilanteella on myös pitkä historia. Ja koin sinänsä, ettei huumorini niin huonoa ollut, että siitä olisi pitänyt tuossa tilanteessa julkisesti huomauttaa (taas kerran). Ehkä tilanteen jälkeen kahden kesken?
Olen pyrkinyt suitsimaan huumorintajuani ja sen ilmentymiä. Joskus vain pirskahtaa kaikesta huolimatta.
Yhteisöllisyyttä ei ole kaikkialla. Toivottavasti ne, jotka kaipaavat yhteisöllisyyttä, kohtaavat sitä. Ja toivottavasti vastaavasti ne, jotka kohtaavat yhteisöllisyyttä, pitävät siitä.
Ollaan vaan omia itsejämme;-)
VastaaPoistaKiitos, Anne!
PoistaMinulla on joskus vaikeuksia jaksaa ottaa vastaan siitä seuraavaa vuorovaikutusta :-(
Samaa mieltä. Ei ole mitää syytä muuttua. Nallet ovat vaan niin söpöjä.
VastaaPoistaKiitos, Sami!
PoistaYritän kovettaa nahkaani ja jaksaa niin dissaamista kuin ohittamistakin :-)
Pysy vaan omana itsenäsi. Kun et loukkaa ketään, niin tyhjästä nokkiin ottavat ihmiset saavat olla omassa sarjassa.
VastaaPoistaTsemppiä.
Kiitos, Orvokki!
PoistaHeititpä hyvän kysymyksen tuossa lopussa eli samaa olen miettinyt pitkään; miten siis päästään yhteisöllisyyteen ja yhteiseen panostukseen?! Kun totuus on usein lähempänä tuota kuvasi tilannetta - ollaan kuin ärisevät karhut toisillemme. Mutta hyvä perusohje, jonka toivoisi kaikkien muistavan ja sisäistävän, on se vanha tuttu kultainen sääntö: tee toisille se, mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Se kun näkyisi enemmän, asiat voisivat olla paremmin niin työpaikoilla kuin kodeissakin.
VastaaPoistaOlen kehitellyt tuota kultaista sääntöä edelleen jokseenkin sellaiseksi, että tee muille, mitä luulisit heidän haluavat ja arvostavan. Olemme niin erilaisia, että yhden hyvä on toisen paha. Yritys empatiaan ja arvostuksen osoittaminen vievät pitkälle.
Poista