Aloittelin omakotitontilta luontoon siirtymistä itsenäisemmin kymmenisen vuotta sitten. Olimme mieheni kanssa purjehtineet ja meloneet sisävesillä jonkin verran, joten ihan noviisi en ollut. Lapsena kävimme perheen kanssa kalassa, marjassa, sienessä tai muuten vain 'erämaamökeissä' oleilemassa. Se ei ollut silloin ollenkaan minun juttuni ja tyydyin aikuisena ennen omakotitaloaikaa mielelläni rivitaloasumiseen. Ja siihen se minun luontoni sitten noita muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olikin. Siksi tuntuukin aina yhtä hassulta, kun joku luulee minun olleen aina luontoihminen. Tämä on ollut ja on edelleen kasvumatka.
Reilu kymmenen vuotta sitten tiesin luonnosta melkoisen vähän. Oma piha ja talon viereisen lammen asukit olivat minun lähiluontoani. Niitä sorsia olikin niihin aikoihin syksyisin lammella jopa satoja - se oli upeaa ja äänekästä aikaa ;-)
Sen jälkeen tuoreen valokuvausharrastukseni johdattamana etsiydyin tutustumaan luontoon askel askeleelta enemmän. Ensin ryhdyin katselemaan, sitten kuuntelemaan luontoa. Tutustuin lintutorneilla uusiin ihmisiin, jotka tiesivät luonnosta yhtä ja toista. Oppimiskäyrä lähti nousuun.
Tämä kaikki on johdatusta punatulkkujen kuvaamiseen. Punatulkut tunnistin ulkonäöltä jo nuorempana, mutta punatulkun tunnistaminen äänestä avasi näköalani uusiin suuntiin (niinkuin on käynyt tietenkin muidenkin lintujen kohdalla). Edelleenkin on sykähdyttävää, kun huomaa tunnistavansa jonkin linnun pelkästään äänen perusteella. Se on uutta ja jännittävää. Ennen kaikkea olen mahdottoman ylpeä itsestäni. Se tuntui aikoinaan niin mahdottomalta tehtävältä, etten panostanut äänten tunnistamiseen ollenkaan. Vähitellen monet äänet ovat tulleet kuitenkin käytännössä tutuiksi 😊
Punatulkut huomaan useimmiten äänestä. Niin 'onneton' kuin se ääni onkin, se on todella helposti tunnistettavissa: https://www.birdlife.fi/lintuharrastus/100lintulajia/opi-tuntemaan/.
Niinpä naapurin hedelmäpuiden silmujen ahmijat olisivat jääneet minulta kokonaan näkemättä, jollen olisi kuullut niiden ääntä ja alkanut tähytä ympärilleni.
Asiasta kukkaruukkuun: Olen inhonnut vaatteiden silittämistä kymmeniä vuosia. Lapsena ansaitsin monesti jättimäisen viiden markan potin silittämällä ison korillisen pyykkiä. En tykännyt silittämisestä silloinkaan, mutten tiennyt mitään muuta niin nopeaa tapaa ansaita niin isoa rahaa. Muutama tunti siinä silittämisessä meni, mutta sitten minulla oli rahaa 👍
Viimeistään lasten syntymän jälkeen aloin olla todella tarkka siitä, mitä oikeasti piti ja kannatti silittää. Puuhaa tuntui riittävän ihan kylliksi ilman silittämistäkin.
Tänään ensimmäistä kertaa vuosiin silitin astiapyyhkeitä. Ne vain eivät näytä komeilta suoraan kuivausrummusta otettuina revityn rusinan näköisinä nyytteinä 😂
Erityisen hellää silitystä saivat nämä anopin jäämistöstä aikoinaan löytyneet käyttämättömät keittiöpyyhkeet, jotka ovat signeerauksista päätellen hänen ottoäitinsä antamat ja kirjailemat. Niitä oli selvästikin säästetty johonkin parempaan hetkeen.
Anoppi oli sotaorpo, joka kasvoi ottoperheessä. Ja olen siis ottanut pyyhkeet käyttöön. Minusta ne ansaitsevat olla esillä ja alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan.
Upeaa talvista tammikuun jatkoa!
Kas, hyvin samoihin aikoihin olen minäkin herännyt huomaamaan luonnon ja linnut kuvauksen avulla. Silitä en juuri koskaan, enkä nyt ainakaan pyyhkeitä, mutta minä kuivata niin pyykit raikkaassa ulkoilmassa ja talvella vintillä. Maalla se on vielä mahdollista.
VastaaPoistaOnpa meillä ollut samanlainen ajoitus!
PoistaMinä en voi kuivata pyykkejä senkään vuoksi ulkona, että todennäköisesti kaikissa touhuissani unohtaisin ne sinne. Kokemus on osoittanut, etteivät puhtaat pyykit pidä kaikista keleistä ainakaan kovin pitkään 😔
Oi mitä aarteita! Olis surku, jos noin hienot ja vaivaa vaatineet pyyhkeet jäis vallan käyttämättä ja piiloon!
VastaaPoistaMun luontointo on muuten kans alkanu vasta aikuisiällä. Sisko osti mulle joskus ammoin kolmen kasetin sarjan lintujen ääniä, ja siitä se sitten lähti :)
Näillä on tunnearvoa!
PoistaSamoista säilöistä löytyi meidän antamiamme lahjoja hellästi vaalittuina säilössä valolta 🧡
Sinun aikuisikäsi on ollut varmaan vähän nuorempi kuin minun tai sitten olet ollut vain nopeampi oppimaan. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan 🥰
Ihania aarteita tuollaiset anopin perinnöt! Itse olen saanut vielä elossa olevalta tädiltäni vastaavia, tosin eivät ole käytössä, vaan odottavat jotain tuunausvimmaa, koska ovat osin rikkinäisiä.
VastaaPoistaAina on hyvä aika ottaa luonto haltuun, sikäli kun sitä voi koskaan haltuunottaa. Itse en kovinkaan montaa lintua äänestä tunnista, enkä tuota punatulkkua ainakaan. Mutta linnut ovat mielenkiintoisia seurattavia aina. Ja perhoset, jotka ovat minun lemppareitani.
Kiitos, Hitunen 🧡
PoistaMeillä varastossa odottavat anopin anopin eli miehen isoäidin virkkaama päiväpeite. Sitä ei voi heittää pois, mutta ei sillä arkikäyttöäkään ole.
Äänet oppii vähitellen, punatulkku on sieltä helpoimmasta päästä.
Perhoset ovat ihania, samoin korennot! Ja yhtälailla innostun kauriista, peuroista, ketuista ja metsämyyristä.
Sama juttu itselläni, että ei tässä mitään luontofiilistelijöitä oo oltu koko ikää! Lapsena ja nuorena piti käydä marjassa/sienessä, mutta se nyt oli pakkojuttua, eikä siinä maisemia, lintuja tms. ehtinyt paljon katsella, sillä sanko piti saada täyteen. Parisuhde ja perhe toivat jo luontoretket elämään tietyllä tavalla, mutta kohokohta oli kuitenkin eväät! Sillä mä inhoan korkeita paikkoja ja jotenkin aina sellaisiin jouduttiin! Järjestelmäkameran hankinta v.2012 oli siten jonkinlainen sysäys, sillä piti saada kuvauskohteita!
VastaaPoistaKuulutaan varmaan samaan pakkomarjastajien/-sienestäjien ikäkuntaan. Nykyään jopa sienestän, sen kypsyminen otti aikaa 🤭
PoistaMinua valokuvaaminen opetti katsomaan ympärilleni. Katsoessaan näkee ja oppii ja sitähän haluaa tietenkin kuvata 🧡
Luonnosta olen aina ollut kiinnostunut ja mielelläni siellä liikkunut. Vasta omakotitaloon muutto nosti kiinnostuksen uuteen tasoonsa, vaikka en toki vieläkään mikään mestari ole. Lintuja opin tunnistamaan oikeastaan vasta ryhtyessäni rakentamaan puutarhaa aktiivisemmin. Tinttien tarkkailu on sopivaa touhua varsinkin talviaikaan, mutta kyllä niiden puuhia on kiva seurata kesälläkin.
VastaaPoistaKannatti ottaa anopin liinat käyttöön. Kauniita ovat. Minä inhosin silittämistä nuorempana. Nykyisin silitän mielelläni ja nautin vaatteiden viikkaamisesta siisteihin pinoihin. Meillä on jo kolmas mankeli käytössä. Sen avulla pyyhkeistä ja lakanoista tulee hetkessä sileitä.
Samassa puutarhassa minäkin tutustuin lähilintuihin. Pääsipä puutarhatöissä pari lintua kakkaamaan päähänikin kesken touhujen. Tulin jo silloin siihen tulokseen, että tontti on meidän kaikkien 😉
PoistaMinä voitin lapsena arvonnasta mankelin. Esiteini-ikäinen ei tehnyt mankelilla mitään, joten mankeli meni luonnollisesti vanhemmille. Sen jälkeen minulla ei mankelia ole ollutkaan 😂
Ihana kuva punatulkusta.
VastaaPoistaTaidan olla sitä ikäluokkaa, joiden piti kirjailla lakanat, pyyhkeet ja tyynyliinat ennen vihillemenoa. Silmänlumeena niitä ompelin, kun joku tuli huoneeseen, muuten luin kirjaa. Olisin kai voinut kieltäytyäkin, mutta kiltti tyttö kun olin. Tätini leikkas lakanapakasta aluslakanat - ainakin 10-20 cm liian lyhyet (hänen sänkynsä tais olla lyhyemmät), joten niitä ei käytetty ja jonnekin ne sit aikoinaan vietiin pois. Jäljellä ei ole yhtään omaa kirjailtua tekelettä, mutta mitäs niillä tekisin, turhan panttina olisivat. Vanhoja kauniita kukkakirjailtuja pöytäliinoja on perintönä kulkeutunut. Muistoja kaapissa...
Kiitos, Orvokki!
PoistaTässä on varmaankin mukana myös jokin yhteiskuntaluokkakysymys, sillä et varmastikaan ole niin paljoa minua vanhempi. Minun kouluaikoinani kirjonta ei ollut mukana pakollisessa käsityöannoksessa. Kotona ei puhuttu naimisiinmenosta (ainakaan positiivisena tulevaisuuden vaihtoehtona), joten siihen valmistautumisestakaan ei pukahdettu mitään. Toki menin naimisiin kohtuullisen nuorena, muuten usko sen vaikuttaneen tähän.
Hyvää huolta kannattaa pitää jatkossakin. Upea kuva punatulkusta.
VastaaPoistaKiitos, Sami!
Poista