Puukiipijä vieraanamme

Kevensin kuormittunutta työaikasaldoani viime viikolla ja otin perjantaiksi saldovapaata. Eteläisen Suomen hiihtolomien vuoksi perjantaille osui harvinaisen palaveriton päivä ja työkuormakin sieti yhden päivän mittaisen lisähapen hengittämisen.

Neljä päivää töitä ja kolme päivää vapaata. Voimia jäi lepäämisen ja palautumisen lisäksi rutkasti myös muihin mukaviin asioihin. Tämä oli samalla jonkinlainen testiviikonloppu mahdollisesti tulevaa varhennettua osa-aikaeläkettä varten. Mahdollisesti viittaa pessimismiini siinä suhteessa, etteikö hallitus voisi keksiä vielä jotain 'kivaa', jottei näille aikaistetuille eläkkeille pääsisikään. Itse kaipaan lisääntyvältä vapaa-ajalta myös lisätilaisuuksia parisuhdeajalle. Oman ja muiden elämien rajallisuus kutsuu tekemään tärkeitä valintoja.

Minun kohdallani osa-aikaisuus tarkoittaisi nelipäiväistä viikkoa ja kolmipäiväistä viikonloppua. Tämä viikonloppu vahvisti ajatusta siitä, että sillä tavalla elämästä pääsisi nauttimaan enemmän ja monipuolisemmin.

Tänään jaksoin kauniin ja leudon kelin myötä päivystää pihalla kameran kanssa pitkälti toista tuntia. Elävien olentojen valokuvaaminen ei ole liikuntalaji, vaan tasaista paikallaan olemista kamera ojossa valmiina. Linnut ja oravat eivät pidä kameran liikuttelemisesta, joten valmiusasennossa pitää olla melkein aina.

Olipa ihanaa seurata luontoa ja nauttia valosta ❤️ Puukiipijä kävi vierailulla pariinkin otteeseen.

Näillä positiivisilla energioilla jaksan varmasti ensi viikon kolmen Helsinki-päivän putken. Toki yövyn Helsingissä yhden yön, muuten putki olisi liian koetteleva. Pitkät pimeässä työmatkojen ajelut tuntuvat nyt raskaammilta kuin 10 vuotta sitten. Ja ihan kamalan raskaitahan ne olivat silloinkin. Silloin, aikanaan, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin reissata, riutua ja jotenkin elpyä viikonloppujen aikana. Nyt pohdiskelen toistuvasti vaihtoehtojani. Etenkin, kun nyt sain taas maistaa iloa siitä, että jaksoin tehdä vapaa-ajalla sitä, mistä nautin.

Valo lisääntyy ja maaliskuu lähestyy. Kevät lähestyy herkin askelin ja minä nautin siitä ❤️

Kyllä tämä tästä

Etsin kalenterista vapaata ajankohtaa viikon talvilomalle. Huhtikuulta löytyi nipin napin viikko, jolloin voin olla hyvällä omalla tunnolla viikon vapaalla vilkuilematta työviestimiä. Varasin sieltä alustavasti lomaviikon itselleni.

Voisi melkein ruuhkani perusteella kuvitella, että olen joku tärkeä ihminen, joka on töissä lähes korvaamaton. Totuus on kuitenkin aika kaukana siitä. Päädyn vain sellaisiin rajapintoihin (tai yhdyspintoihin), joissa olen nimettynä yhteyshenkilönä. Usein tuo tarkoittaa sitä, että minulta kysytään ja pyydetään kaikenlaista ja melkein aina vastaajana ja toimittajana toimin vain minä itse.

Olen tavallaan korvaamaton, kun olen jotenkin tavoitettavissa. Jos minun kävisi huonosti ja työurani katkeaisi, aika moni varmasti huomaisi, että ihan hyvin tämä työelämä sujuu ilman minun palveluksianikin. Täytyisi vain ensin hieman totuttautua.

Minun työni ei ole välttämättömyyttä, ilman sitä tullaan ihan varmasti oikein hyvin toimeen. Mutta työpanokseni on muka-välttämätöntä ja vieläpä pikaisella aikataululla niin kauan, kun olen remmissä mukana. Ihminen ei osaa priorisoida ja karsia ennen kuin on ihan välttämätön pakko. Mutta jos malttaisimme priorisoida ja karsia jo nyt, pystyisimme paljon nykyistä enempään ja parempaan.

Tässä on hyvä katsoa myös peiliin. Olen huono sanomaan ei. Autan enemmän kuin mielelläni, jos koen sen auttavan asiaa isommassa kuvassa. Toki olen hanakka tekemään myös henkilökohtaisia palveluksia. En ole pystynyt priorisoimaan riittävästi - tähän asti. Nyt opettelen sitä, etten aina etsi itsestäni lisää joustoa, vaan asetan rajani ja kerron niistä. Yhdessä työpäivässä ei vain pysty tekemään kahden työpäivän työlistaa tyhjäksi.

Olen valunut taas tekemään hieman pitempää työpäivää, jotta saisin tekemättömiltä töiltä rauhaa nukkua öisin paremmin. Kaikki vapaa aika tuppaa kuitenkin kulumaan palautumiseen, enkä ehdi elää muuta omaa elämää kuin palautumista ja pakollisia velvoitteita. Ja nukkua. Olen väsynyt ja yhä väsyneempi. Yritän pysyä tiukkana ja pyrkiä palautumaan enemmän. Odotan tuota huhtikuun lomaviikkoa.

Käsitöitä teen iltaisin tv:n ääressä. Päätin korvata valmiiden sukkien kostuttamisen lumikylvyllä. Sukat saivat sitten sisällä vetäytyä rauhassa. Olin laiska ja jätin päättelemättä ja siten myös lumettamatta kaikki raidalliset sukat. Yksiväristen sukkien päättely oli paljon helpompaa ja tyydyin siihen.

Pixie sähköistyy pakkasessa kiehnäämällä sisällä sohvalla jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Sen tuloksena karvat säteilevät kaikkiin suuntiin.

Tänään(kin) katselimme miehen kanssa olympialaisia. Suomi voitti kisojen kolmannen mitalinsa (pronssia tälläkin kertaa) naisten ampumahiihdon takaa-ajokilpailussa. Oli se vain taas upeaa seurata, kun osaajat mittelevät keskenään. Ja tietenkin oli erityisen hienoa, että suomalainen menestyy. Ihan kuin olisi itsekin siinä palkinnon saanut 🤭

Maanmittauslaitokselta tuli kuuden kuukauden jälkeen lainhuutohakemukseen täydennyspyyntö. Tietokoneen vaihdon jäljiltä tarvittavien liitedokumenttien etsiminen ja löytäminen olivatkin yllättävän työläitä ja stressihermoja kutkuttavia toimenpiteitä. Toivottavasti pienen metsämökkösen lainhuudatus onnistuu nyt näillä täydennyksillä eikä näihin dokumentteihin tarvitsisi enää palata.

Aurinko laskee illalla jo ihastuttavan myöhään. Päivä on pidentynyt ihanasti. Meillä lintujen ruokinnalla käy melkoinen sirkutus. Enimmäkseen metelistä vastaavat vihervarpuset, mutta tänään punatulkutkin huutelivat soppaan omat ainesosansa.

Ihanaa helmikuun jatkoa sinulle!

Jaksamista ja iloa elämään ❤️

Kylmä on, mutta tossut eivät kelpaa

Ihana helmikuu alkoi kireän pakkasen ja auringon 'porottelun' kera. Pakkasta oli aamuyhdeksän aikoihin 26 astetta. Näyttää niin kauniilta, mutta on se vain kylmää. Koirallekin soviteltiin talvitöppösiä jalkaan, jotta tassuja ei paleltaisi. Pukeutuminen ei kuulu Pixien suosikkijuttuihin. Tossut kuuluvat inhokkeihin. Pitkän aikaa niitä väänsin ja sovittelin sen jalkoihin, mutta pääsihän tuo niistä eroon ennen muiden tarpeidensa hoitamista.

Työtahti jatkuu kiivaana, mutta nyt ehdin kuitenkin hieman hengittelemään työn välissä. Lomapäivistä on vielä turha edes haaveilla, mutta kiire on enää kiirettä, ei matkaa sokkelossa umpikujaan. Projekti jatkuu.

Pixien näkö on heikentynyt sen verran, että ruokailuun tarvitaan nyt kunnon valaistus. Se on onneksi helppo järjestää. Ilman lisävaloa se on epävarma ruokalautasensa kanssa ja ryhtyy haukkumaan.

Maaliskuun lopussa Pixie täyttyy 16 vuotta, joten ikä näkyy ja tuntuu jo väistämättä sen elämässä. Se olisi vielä kovin leikinhaluinen, mutta hieman laiska juoksemaan lelun perässä. Leikit täytyy mukauttaa vähempään liikkumiseen Pixien osalta ja isompaan liikkumiseen meidän osaltamme. Ruokahalu on välillä hieman vaihteleva. Aamu- ja päiväruokailut saattavat jäädä toisinaan väliin kokonaan. Illalla sitten vaaditaan ruokaa senkin edestä. Tähänkin olemme onneksi jo tottuneet ja oppineet.

Rappusia Pixie ei myöskään kulje enää mielellään. Jotkut raput sujuvat seuran kanssa alaspäin, toiset ylöspäin. Muuten kannetaan. Kävin juuri äsken hakemassa alakerrassa haukahtelevan Pixien yläkertaan seurakseni, valitteli selvästikin yksinäisyyttä. Nyt hän ähkii tuossa vieressä ja ehdottelee selvästikin alakertaan siirtymistä. Tässä minun vieressäni taitaa olla aika tylsää. 

Lähdemme siis alakertaan molemmat ihan pian. Näin ymmärsin, ettei siellä yksin oleminen tule nyt kysymykseenkään.

Talvisia terveisiä minulta ja Pixieltä.

Auringon paistetta ja nopeasti ohi väistyviä pikkupakkasia meille kaikille ❤️