Myönnän, etten ole perusluonteeltani ollut koskaan mikään järjestyksen vaalija. Ehkäpä jopa päinvastoin. En ole löytänyt järjestyksen jyvää elämääni, sillä en ole jotenkin hahmottanut sitä elämän osa-aluetta ollenkaan. Vähemmälläkin vaivalla on pärjännyt.
Toki olen aina pitänyt siisteydestä. Se on ollut vain jotenkin ulottumattomissani arjessa ja olen pyristellyt siihen kovasti vieraiden saapuessa. Nykyään vieraitakin käy paljon harvemmin. Ei ole lasten synttäreitä, joissa käy isovanhempia ja kummeja lapsineen. Ystävien kanssa tavataan yhä useammin kävelylenkillä, syömässä tai kahvilassa.
Siitä huolimatta olen vähitellen löytänyt noita siisteyden jyviä. Yksi asia kuitenkin kerrallaan eikä makeaa mahan täydeltä.
Ja nyt tulee tunnustus: olen alkanut viehättyä viikkaamisesta 🙄. En siis viikkaa kaikkea enkä hyvin vieläkään. Mutta jonkin verran ja usein silloinkin pieteetillä. Ja että se tuntuukin silloin makealta!
Viikkaamisen ensioivallukset syntyivät joitakin vuosia sitten, kun ymmärsin, että kylpypyyhkeiden paras säilytyspaikka meillä on saunan pukeutumistila. Olin varmaankin katsellut muutaman Marie Kondo -videon ja oivallus tuli päähäni sen myötä. Meillä pesukone on vanhan rintamamiestalomme pohjakerroksessa samoin kuin suihkut ja saunakin. Monen monta vuotta pesin kylpypyyhkeet (luonnollisesti) pohjakerroksessa ja kuivasin ne samassa paikassa kuivausrummussa. Sitten (viikkaustilan puuttuessa pohjakerroksesta) kannoin kaikki kuivat pyykit, myös kylpypyyhkeet yläkertaan (kaksi kerrosta ylöspäin) makuuhuoneeseemme, jossa viikkasin ne jotenkin. Kylpypyyhkeet päätyivät saman kerroksen vaatehuoneeseen, josta niitä piti sitten hakea pohjakerrokseen suihkuamista varten. Marie Kondon mukaan tavarat pitää säilyttää siellä, missä niitä tarvitaan. Tästä olin ehdottoman samaa mieltä.
Lahjoitin ystävällisesti miehelleni pyyhehyllyprojektin tekemisen saunan pukeutumistilaan 😇. Siellähän ne olisivat helposti saatavilla eikä niitä tarvitsisi kärrätä ollenkaan yläkerroksiin.
Hyllyt olivat nopeasti valmiina ja pääsin sijoittelemaan pyyhkeitä paikoilleen. Silloin ensimmäisen sijoittelun jälkeen ryhdyin ihan tosissani miettimään viikkaamisen taidetta. Minä laitoin viikkaamani pyyhkeet hyllyille pinoihin periaatteessa ihan hyvin. Ne eivät vain näyttäneet komeilta. Hoksasin, että viikatulla tekstiilillä on aina se eheä reunansa, joka näyttää todella siistiltä. Ja toisaalta sillä samalla tekstiilillä on myös se puolensa, missä näkyy monen monta taitosta ja reunaa. Ja se ei näytä kovinkaan tyylikkäältä.
Päätin viikata pyyhkeet niin, ettei kasa olisi liian leveä ja näkyville jäävä reuna olisi kaunis ja eheä. Ja se näytti tyylikkäältä verrattuna mihinkään aikaisempiin pinoamis- ja viikkaamistapoihini. Siitä se lähti - hitaasti, mutta kuitenkin.
Yritin harrastaa pystyviikkausta Marie Kondon tapaan, mutta se toimii minun näpeissäni vain silloin tällöin. Pinot ovat minusta ihan ok, kun pinosta näkee heti ulospäin, missä yksi vaatekappale sijaitsee.
Nautiskelen suorastaan aamulla viikatessani yöpukuni kauniisti kaappiini. Ennen säilytin sitä puolirutun ja muka-viikkauksen välimuodossa tyynyni alla. Nyt aamuviikkaaminen on juhlallista ja illalla yöpuvun ottaminen kaapista on vähintäänkin yhtä ylevää.
Kummallisia mielihyviä tulee tällaisista kummallisista asioista 🤔.
En vieläkään viikkaa kaikkea, mutta vähitellen yhä enemmän. Yritin tätä kirjoitusta varten etsiä itselleni mieluisaa viikkausvideota netistä teille jaettavaksi, mutta suurin osa löytämistäni viikkausvideoista liittyy konmaritukseen. Loputkaan eivät iske ihan siihen viikkaushermooni. Mutta ehkä löydän vielä hyvän videon ja jaan sitten valaistumiseni teidänkin kanssanne 🥰.
Mikä on sinun suhteesi viikkaamiseen? Ja miksi?
Olen vanhempieni asuntoa läpikäydessäni tarkastellut tavaroita isolla mielenkiinnolla. Noissa tavaroissa on paljon tarinoita, joista en ole tiennyt mitään. Tai jotka häilyvät mielessäni, mutta vain ohuesti. Tutustun samalla lisää niin vanhempiini kuin itseenikin.
Ensin löysin Sorsakosken valmistamat aterimet. Sorsakoskesta tuli jossain vaiheessa osa Hackmannia. Mutta nämä aterimet siis resonoivat kovasti ja herättivät paljon muistoja. Ei mitään ehjiä muistokuvia, vain tuttuutta, jälleennäkemisen iloa ja epämääräisiä vanhoja tunteita.
Sitten löysin muutaman vanhan lautasen, joiden kuvio tuntui voimakkaan tutulta ja turvalliselta. Mitään konkreettisempaa en saa mieleeni, mutta jälleennäkemisen riemu oli iso.
Aterimet lähtevät meille kevät- ja syysreissuille mukaan matka-aterimiksi. Vuokramatkailuautoissa on aterimia aina kovin niukasti. Joukon jatkoksi löytyi myös saman aikakauden lusikoita - isoja ja pieniä.
Lautaset menevät kierrätykseen tavalla tai toisella. Vaan olipa ihanaa päästä fiilistelemään niiden äärelle. Jotain hyviä (vaikkakin epämääräisiä) tunnemuistoja nuo herättivät.
Millaisia astioita sinä muistat lapsuudestasi ja nuoruudestasi?