Käpytikka ja muita kohtaamisia

Käpytikat ovat vihdoin jättäneet pesänsä. Ne eivät osaa tai halua yhtään peitellä asuinpaikkaansa, vaan kaikki vain huutavat tauotta nälkäänsä, hätäänsä ja olinpaikkaansa. Kun poikaset alkavat tunkea päätään pesäkolon ulkopuolelle, aikaa muuttoon on minun havaintojeni mukaan enää vajaa viikko.

Tässä emo on vielä ruokkimassa pesuettaan.

Kun poikanen jää näin näkyvästi päivystämään, on pian muuton aika.

Olen jokseenkin huolissani ihmisten kohtaamattomuudesta. Tai siis ainakin niistä ongelmista, mitä siitä koituu. Korona-aika terästi kohtaamattomuutta paljon. Viimeistään nyt olisi aika purkaa kriisiajan tapoja pois.

Vanhaan ei silti ole paluuta. En millään enää jaksa lähikohtaamisia vain muodon vuoksi. Mahdoton määrä valmisteluaikaa itsensä saattamiseen julkisten kohtaamisten kuntoon (meikkaus, hiukset ja vaatteet), ikuisuudelta tuntuva matka-aika ja sen pitäisi näkyä läsnäkohtaamisessa. Vaan ei näy melkein koskaan. Vanhan ajan lässyn-lässyn-kohtaamiset eivät enää tunnu vaivan arvoisilta. Tuloksena on pelkkä lässähtänyt pannukakku. Mitä pitäisi tehdä toisin?

Minkä vuoksi sinä matkustaisit sata kilometriä tapaamiseen ja käyttäisit aikaa ja rahaa tapaamiseen valmistautumiseen? Ehkä joutuisit vielä yöpymään muualla työnantajan piikkiin ja niukistelemaan perheajan kanssa? Tai järjestämään koiralle hoitajan poissaolosi ajaksi?

Jonkun mielestä pelkkä kasvokkain kohtaaminen on etäilyn jälkeen pelkkää juhlaa. Jonkun toisen mielestä läsnäkohtaamisessa on arvoa vain silloin, kun sen lisäarvo etätapaamiseen verrattuna selkeää ja varmaa.

Mitä odotat lähitapaamisilta? Mikä kannustaa etätapaamiseen?

Kävin itse juuri serkun kanssa lounastamassa. Siinä lähitapaaminen oli parhaimmillaan. Läheisyys, kehon kieli, hurmaava ympäristö (molemmilla sama) ja yhteinen ruokakokemus. Kiitos, Satu!

Elämä osaa hymyilläkin 👍

Lauantain perhekohtaamiset sujuivat hienosti. Isä pääsi siis muuttamaan sairaalasta hoivakotiin ja tämä oli ensimmäinen visiittini siellä. Veljeni ja äitini olivat vierailleet siellä jo aikaisemmin menneellä viikolla.

Isä sen kuin kohenee vain kunnoltaan ja ololtaan. Kesän helteet koettelivat pelottavan paljon, mutta nyt mies sen kuin voimistuu. Toki isässä näkyy ja kuuluu Alzheimerin taudin oireet, mutta hän on yllättävän paljon läsnä, oivaltaa hyvin ja viljelee omaa huumoriaan samoin kuin mielipiteitäänkin. Hänen luonteensa on monipuolistunut siitä, mitä minä muistan. Toki meillä oli pitkä aika, jolloin olimme yhteydessä hyvin vähän.

Kävin aamupäivällä vierailemassa isän luona ihan itsekseni. Kahdenkeskinen kohtaaminen on jotain hirmuisen arvokasta. Ja erilaista.

Puolen päivän aikaan hain äitini ja menimme tervehtimään isää yhdessä. Isä muisti minut hyvin aamupäivästä ja suhtautui valloittavan positiivisen spontaanisti äidin saapumiseen, vaikka siitä hänelle etukäteen kerroinkin.

Ryhmädynamiikka oli tietenkin aivan erilainen, kun meitä oli paikalla kolme. Äidin kanssakin olen ollut melkoisen niukasti tekemisissä melkoiseen toviin. Elämä muuttuu ja äitikin on nyt elämän käänteiden myötä paljon pehmeämpi versio nuoremmasta itsestään. Yhdessä oleminen on ainakin nyt huomattavan helppoa. Se tekee selvästi todella hyvää meille molemmille.

Päivän reissaaminen ja uudet tilanteet kaikkine vivahteineen olivat vähintäänkin intensiivisen työpäivän veroinen suoritus. Olo rupeaman jälkeen oli tyytyväinen, kuten onnistuneen työpäivän ahertamisen jälkeenkin olisi. Purkaakseni omia kierroksiani kävin tutustumassa kotimatkalla muutamaan uuteen metsään. Niistä yksi tarjoili kantarelleja oikein olan takaa. Toki askelia ja mäkiäkin kertyi melkoinen määrä 😊.

Isä halusi lopulta valokuvia seinälleen (minusta huone oli niin kliininen), mutta isä ei halunnut kuvia menneisyydestä. Joten päätin siinä napata kännykällä kuvia nykyisyydestä. Ensin isästä ja äidistä kahden ja sitten innostuin vielä ryhmäkuvasta. Täytyy näistä teettää niin isälle kuin äidillekin paperikuvat ihan muistelemista varten 👍

Näin me poseerasimme lopulta perhekuvassa. (Nyt pitää harjoitella poseeraamista 😳. Tämä meni lonkalta ja tältä se sitten näyttää. Pitää opetella poseeraamista enemmän, jotta sitä voi sitten neuvoa kuvattavillekin 😖).

Aika parantaa haavat ja muuttaa ihmisiä. Ikä voi paljastaa paljon hyvää, toki voi ikävästi käydä myös päinvastoin.

Toiveikasta syyskuuta sinulle 🥰💖!