Influenssa ja uuden vuoden lupauksia

Jotta elämä ei olisi yksitoikkoista ja ihminen voisi kehittyä jatkuvasti, tarvitaan haasteita. Minun kehittymistäni pedataan todella huolella tässä universumissa, sillä heti joulun pyhien jälkeen minulle annettiin uusi haaste: influenssa.

Uudet koronatestimme sisältävät myös influenssatestin. Tämän mukaan minulla on A-tyypin influenssa.

OLISI pitänyt käydä ottamassa influenssarokote. Oli kovasti suunnitelmissa. Mutta elämä järjesti syksyyni niin paljon kaikkea muuta, että rokote ei muistunut koskaan mieleen sellaiseen aikaan, kun se olisi ollut mahdollista varata. Oma vika siis. Elämää ei oikein voi syytellä.

Keskiviikkona olin jo kipeä, mutta pärjäsin etätöissä, kun vaihdoin vaativammat tehtävät rutiininomaisiin, nekin kun pitää joskus tehdä. Illalla olinkin sitten lopen uupunut. Yö sujui kipeästi ja huonosti. Aamulla oli selvää, että lämpö oli noussut ja työkykyni kadonnut sen ja kipujen myötä ihan ulottumattomiin. Eilen tein myös tämän testin ja se näytti tällaista tulosta.

Miehen tauti on pahempaa laatua. Ja ikäväkseni tytär on myös sairastunut meillä ollessaan. Hänkin on minua kipeämpi.

Tänään piti olla vuosilomapäivä ja minä olin suunnitellut käyväni Lahdessa hoivakodissa. Lomapäivä meni peruutukseen, samoin Lahden vierailu. 

Uuden vuoden lupauksia olen nyt suunnitellut jotakuinkin seuraavasti (vielä on siis yksi päivä aikaa muuttaa suunnitelmia):

1. Käyn ottamassa influenssarokotteen (vasta syksyllä siis)
2. Tyhjennän huushollistamme vuoden aikana vähintään 24 roskapussillista 'käyttökelpoista' tavaraa (jota ei kuitenkaan lopulta tarvita). Kierrätän kaiken mahdollisen, roskapussi on nyt vain käytännöllinen tilavuusmittari. Tähän ei lasketa äidin ja isän kotoa kierrätykseen lähteviä tavaroita, vain oma koti on tässä mukana. 24 pussillista tarkoittaa keskimäärin kahta pussillista kuukaudessa. En ole tasainen toimija, joten vuositavoite on minulle toimivampi tavoite kuin kuukausi- tai viikkotavoite.
3. Varaan itselleni viikoittain aikaa työelämäni parantamisen pohtimiselle, suunnittelemiselle ja toteuttamiselle. Tavoitteena on päästä olotilaan, jossa töihin meneminen on mukavaa, töiden tekeminen kiinnostavaa ja yöllä ei valvoskella töiden vuoksi. Minun täytyy arvostaa itseäni ihmisenä niin paljon, että teen työrimpuilulleni jotain, edessä on vielä paljon työvuosia. Olisipa muuten mahtavaa löytää sellainen työnkuva, että työn tekeminen olisi kutsuvaa vielä eläkerajan jälkeenkin! (Tähän lisäkommenttina se, että on minulla monia mahtavia hetkiä työssäni nykyäänkin ja työkaverini ovat ihan huippuja. Jokin painaa kuitenkin yleisarvosanan vähemmän tyydyttävälle tasolle, joten tähän tilanteeseen ei voi enää jäädä odottelemaan!)

Terveellisiä vuoden vaihteen päiviä sinulle ja läheisillesi!

Puuttukoot yskä, nuha, päänsärky, lihassäryt, kylkikivut ja voimattomuus lähiviikoistasi 🤧.

Pidetään lemmikeistä huolta huomenna, kun vuoden vaihteen poksuttelut pääsevät valloilleen.

P.S. Huomenna, lauantaina alkaa Tour de Ski (maastohiihdon maailman cuppia siis) 👍

Joululoma teki terää, nyt voi arki käynnistyä taas (ja niin se käynnistyikin)

Tytär lähti eilen kotiinsa. Hössötin jo edellisestä illasta lähtien sitä, että hän varmasti saa kaiken tarpeellisen ja hyödyllisen mukaansa. Ymmärrän kyllä, ettei hänenkään kotiinsa kaikki mahdollinen mahdu, mutta aina täytyy varmistaa. Ja vähän vielä varmistaa siihen päälle.

Tämän aineellisen huolehtimisen taidon ja halun olen oppinut appivanhemmiltani, erityisesti anopilta. Heiltä ei juuri päässyt lähtemään tyhjin käsin kotiin. Huolenpito oli kunnioittavaa, mutta semipontevaa. Anteliaisuus oli ihan tapissaan. Huomaan jatkavani samankaltaiseen tyyliin omien lasteni kanssa. Tai siis huomaan sen vasta, kun lapset alkavat toppuuttelemaan, että heille ei nyt kassiin enempää mahdu. Tosin kauniisti ja hellästi ovat oppineet turhia höyryjäni torjumaan 💖.

Äitini hautajaisvalmistelut ovat vihdoin käynnissä. Niitä varten pitää löytää hiukan aikaa toimistoaikoina ja ennen joulua heräsin omiin ei-työtehtäviini vasta työpäivien jälkeen. Tänään laitoin kännykkään hälytyksen hautaustoimistoasiointia varten. Muistin kuin muistinkin, kun kännykkä huuteli siitä viestin kera. Aikaa ei kulunut puheluun paljoakaan. Muutamat sähköpostit siihen päälle ja nyt ollaan minun näkövinkkelistäni jo pitkällä. Vähänpä tiedän siitä, mitä kaikkea edessä vielä odottaa. Mutta ammattitaitoisten ja palveluhenkisten ihmisten kanssa asiointi on ollut helppoa ja mutkatonta. Taidan jättää melkein kaiken mahdollisen heidän käsiinsä. Jälki on varmastikin upeaa.

Olo on nyt helpottunut, kun asiat rullaavat taas jollain luonnonvoimalla eteenpäin.

Työtkin käynnistyivät lyhyen joululoman jälkeen tänään. Ajattelin aloittaa rauhallisesti, mutta päivä oli melkein normaalitahtinen. Osittain se johtui siitä, että joitakin sähköposteja sai kaivella muutaman tovin joulunalus-spämmäysten jäljiltä. Siinä samalla siivosin sähköpostiani joulukuun osalta, vaikka se veikin aikaa. Joskus sekin on vain tehtävä. Enää on jäljellä joulukuuta edeltävät kuukaudet 😔.

Mutta tänään ei syntynyt uutta viestiruuhkaa. Aika monet näyttävät olevan lomilla. Siksi nyt onkin aivan herttaisen rauhallista paneutua niihin tehtäviin, jotka kaipaavat keskeytyksetöntä työaikaa.

Työpäivän jälkeen olin poikkeuksellisen tarmokkaalla tuulella ja purin itselleni poikkeuksellisesti jouluvalot ja melkein kaikki joulukoristeet pois. Siirsin ne jopa omille paikoilleen. Tätä ei ole koskaan koettu meidän perheessä aikaisemmin heti joulun jälkeen. Tavallisesti ennemminkin ehkä helmi-maalis-huhtikuussa 🙄. En tiedä, mikä minuun nyt meni. Pitäisiköhän tästä olla huolissaan? 🤔

Tuunasin valepalmikkosukkien ohjettani (jota ei siis ole kirjoitettu mihinkään) hieman ja tein uudella ohjeella vaalean harmaat pitkävartiset sukat. Muutoksena entiseen pieni resori sukan varteen (2o kiertäen, 2n ) ja aiempaa kapeampi sukan teräosa.

Jossain vaiheessa aiemmin tein nämä miehen sukatkin - tylsät kuin mitkäkin taas, mutta lämmittävät jalkoja kuitenkin.

Mies tuli kipeäksi. On ihan kuumeessa, mitä ei viimeisen kymmenen vuoden aikana olla koettukaan. Tehtiin koronatesti varmuuden vuoksi, vaikka korona sairastettiin juuri. Testin tuloksena oli: ei koronaa. Ja nyt tulkittiin ohjeita uutisten mukaisesti oikein (päin vastoin kuin edellisellä kerralla).

Olen ajatellut tekeväni kerrankin uuden vuoden lupauksen tai jopa kaksikin. Ihan itselleni vain. Homma on kovasti mietinnän alla ja aion taas kerran suunnata elämää hieman uusille urille pienen loman jälkeen. Vähän kerrallaan.

Miten sinä? Onko sinulla aikeita elämän isoihin tai pieniin muutoksiin?

Kauniita ja rauhallisen energisiä joulun välipäiviä sinulle!

Joulun ytimessä, ihanaa joulun ajan jatkoa!

Tämäkin joulu oli hyvä joulu. Olen kiitollinen siitä, että vietimme sitä koko perheen kanssa yhdessä. On ollut vuosia, jolloin yhteinen joulu ei ole ollut mahdollista ja sekin on ollut ihan hyvä juttu. Yhteys ei kuitenkaan kadonnut, vaikka ollaankin välillä oltu eri puolilla maapalloa.

Tänä jouluaattona olimme yhdessä koko perhe, joulupäivän seuranamme oli tyttäremme. Pojan koti on ihan lähellä ja hän pääsee nauttimaan hämäläisistä maisemista ja rauhasta sielläkin. Tyttären elo Helsingin ytimessä poikkeaa sen sijaan aika lailla meidän olosuhteistamme. Hän on nautiskellut täällä  luonnosta, rauhasta ja lapsuusmuistoista.

Kelit suosivat meitä. Joulu oli todellakin valkoinen. Aaton aattona satoi ensin vettä, sitten räntää ja lopulta lunta. Yötä kohti keli pakastui. Aatto valkeni kylmänä ja vähäpilvisenä. Taivaanranta oli aamusella kauniin pinkki, pilviä oli niukasti.

Koiralle joulu oli aattoillan loppuun asti yhtä jännitysnäytelmää. Kaikki ruokaan liittyvä innosti sitä olemaan valppaana. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin jotain herkkua tipahtaa lattialle tai tarjoutuu muuten syötäväksi. Ja sitten oli vielä lahjojen jakaminen, joka oli tällä kerralla koirulin kannalta jotenkin erityisen hyperaktivoivaa puuhaa. Oman lahjan saaminen ei helpottanut tilannetta yhtään, kuten aikaisempina vuosina. Stressitaso taisi olla jo ihan liian korkealla.

Lahjojen jakamista edelsi uusi sopimus siitä, ettei jokaisen lahjan avaamisen jälkeen käydä halailemassa ja kiittämässä lahjan antajaa, vaan hoidetaan halailut ja kiittelyt sitten lopussa. Ihan hyvä sopimus. Meidän perheessämme halaillaan paljon ja lahjojen jakamisen jälkeen olemme aina avanneet lahjat yksi kerrallaan. Yksi avaa ja muut seuraavat. Sen jälkeen aika spontaanisti on seurannut kiittäminen halausten kera, mikä tarkoittaa paikoiltaan nousemista ja liikkumista edes ja takaisin. Se on vaatinut tilaa ja aikaa. Nyt päätettiin pojan toivomuksesta hieman sujuvoittaa prosessia.

Kelit olivat kauniit, kuvattiin muutamat valokuvatkin tyttären kanssa. Saatiin tunnelmia talteen. Tässä ollaan Hämeen linnan vieressä.

Raskaan syyskauden jälkeen joulukorttien lähettäminen jäi meiltä täysin väliin. Asia vilahti välillä mielessä, mutta tärkeämpiäkin asioita jäi hoitamatta ja sitten useampia tuollaisia semitärkeitä asioita. Aattoiltana lähetin joulutervehdyksiä kuulumisten kera joillekin tärkeimmiksi katsomilleni ihmisille kännykällä. Varmaan kaikkia en muistanut, mutta näillä mennään nyt näissä olosuhteissa. Yhtä lukuun ottamatta sain kaikilta vastauksen. Ihania, mieltä lämmittäviä viestejä ja lupauksia tulevista kohtaamisista 💖.

Viimeisen parin vuoden aikana olen tutustunut moneen uuteen upeaan ihmiseen. Lisäksi olen lähentynyt monen aikaisemmin tuntemani henkilön kanssa. Ja täällä blogin puolella olen löytänyt myös monen monia sielun kumppaneita. Elämä osaa kohdella myös hyvin, vaikka se tarjoilee myös haasteita ja hankaluuksia.

Haasteille ja hankaluuksille en voi tehdä muuta kuin kohdata ne. Elämän tarjoamista hyvistä puolista voin ja jaksan olla kiitollinen.

Oikein hyvää ja rauhallista joulun jatkoa 💖

Siivoilua ja joulukukkia

Aloitin joulun valmistelut ihan liian myöhään. Mutta yhtään aikaisemmin en jaksanut. Siksi nyt on siis juuri oikea aika.

Eilinen työpäivä Helsingissä venyi pitkään, mutta tänään on lomapäivä, samoin huomenna. Siivoilin aamulla mukavalla tahdilla enkä asettanut muita tavoitteita kuin että iltapäivällä halusin siirtyä kaupoille. Muutamat joululahjat ja joulukukat löysin. Pari rullaa paketointipaperia. Huomenna pitää katsoa tarkemmin, mitä vielä puuttuu.

En ole tällaista kauppamaratonia tehnyt aikoihin ja illalla olikin todella urheillut olo. Väsynyt ja sankarillinen 😂.

Kuva on Iittalan naivisteilta vuodelta 2021. Tämä oli esillä Iittala-kompleksin rakennuksen seinällä ja kutsui minua luokseen.

Tämän talven Iittalan käynti odottaa vielä sopivaa hetkeä. Matka ei ole pitkä, mutta sen vuoro ei vain ole ollut vielä.

Valitsin jo sopivan hautaustoimiston ja minun piti soittaa sinne eilen. Työpäivä oli ihmeellisen tukkoinen enkä muistanut koko asiaa. Tänään minun sitten piti soittaa sinne. Alettuani siivoamaan päädyin johonkin henkiseen jouluputkeen. Enkä sitten muistanut. Laitan itselleni huomiselle kännykkään herätyksen, jotta muistan hoitaa asian.

Aamun siivousrupeamaan sisältyi keittiön tiskipöydän puhdistaminen. Altaisiin ja tasolle oli jäänyt joitakin tummia pinttymiä, jotka eivät lähteneet tavallisella puhdistamisella tälläkään kertaa. Tein omakohtaisen historiallisen teon ja kaivoin esiin ruokasoodaa. Nyt tiskipöytä ja lavuaari ovat kauttaaltaan sen väriset kuin niiden pitäisikin olla! Siivoaminen ei siis ole ollenkaan minun juttuni, näin taustatietoina kerrottakoon. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut siivoilemaan hieman entistä useammin ja myötämielisemmin. Todelliseksi martaksi asti minun kehityskäyräni ei tule riittämään, mutta kaikki kehitys on komeaa 👍.

Joulukukiksi ostin perinteisesti itselleni niin mieluisia amarylliksiä. Tyttäreni muistutteli minua vuoden takaisesta keskustelustamme lempijoulukukista ja siitä, että miehelläni oli hieman erilainen mieltymys joulukukkien suhteen. Hyvä, että muistutteli! En ollut koskaan osannut ajatellakaan, että hänellä voisi olla jokin joulukukkamieltymys. Tarkistinpa nyt ennen ostoksille lähtöä, millaisista joulukukista hän pitäisi. Ja niinpä selvisi (tänäkin vuonna), että hän pitää joulutähdistä!

Jälkikäteen ajateltuna olen ollut todella kapeakatseinen ja itsekeskeinen, kun en ole ajatellut asiaa tämän monipuolisemmin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt meillä on ystävän ostaman amarylliksen lisäksi kaksi muuta amaryllistä ja kaksi joulutähteä. Kaikille on nyt jotakin. Tai siis ainakin meille molemmille.

Millainen suhde sinulla on joulukukkiin?

Käsityöt ovat minulle terapiaa, vaikka enimmäkseen vain villasukkia

Käsityöt ovat minulle erityisesti nyt erinomaista puuhaa ja mielen rauhaa. Jo tekeminen sinänsä rauhoittaa. Sukan kutominen tai neulominen tuntuu kuitenkin selvästi kiitollisemmalta puuhalta kuin puhtaiden lakanoiden viikkaaminen. Toki minä ne lakanatkin viikkaan yhdessä ja avun kanssa, mutta ehken minä puolta tuntia kauempaa jaksaisi sitä puuhaa.

Käsitöiden kanssa sujuu illalla pitkiäkin aikoja. Välillä multitaskaan ja katso samalla tv-sarjaa tai luen jotain. Lukeminen käsitöiden ohella on huomattavasti helpompaa tietokoneelta kuin paperisen kirjan kanssa. Olen joskus yrittänyt viritellä jonkinlaista kirjatelinettä itselleni, jotta kirja pysyisi oikeasta kohdasta auki luettavassa asennossa samalla, kun kädet puuhaavat käsitöiden kanssa. Aika heikkoja ovat olleet viritelmäni. Tietokoneelta saa lukea tovin, ennen kuin pitää vapauttaa toinen käsi siirtämään tekstiä eteenpäin.

Neulomisessa tai kutomisessa (niinkuin minä olen termin lapsena oppinut) on monta rentouttavaa ja rauhoittavaa puolta. Aikaan saaminen ja sen seuraaminen on palkitsevaa. Käsityön tekstuurin tunteminen rauhoittaa jo sinällään. Ja jotain kauneuden kaipuutakin siinä saa tyydytettyä samalla.

Kun on oikein uupunut ja väsynyt olo, jaksaa jopa keskittyä vain siihen käsityöhön. Ihan vain tekemiseen silmukka kerrallaan ilman ajatuksia, ilman mitään. 

Kutominen tai neulominen on myös käsityön muotona viehättävän sisäsiistiä puuhaa. Veneen veistäminen ei onnistuisi olohuoneessa tai työhuoneessa, jossa oleilen paljon illallakin. Minun puikoillani on melkein aina sukkia. Ne ovat sopivan kompakteja projekteja niin kokonsa kuin aikataulunsakin puolesta minun tarpeisiini. Poikkeuksena sukkasadosta viimeisen reilun vuoden aikana olen tehnyt isälle tilkkutorkkupeiton, äidille kämmekkäät (jotka hukkuivat sairaalassa) ja keepin, joka tuli nyt takaisin hänen tavaroittensa myötä. 

Tässä vaiheessa elämääni sukat sopivat keskittymiskykyyni oikein täydellisesti. Niitä siis kuljettelen puikoilla. Jotain on taas valmistunutkin kaiken muun ohella.

Kahdet naisten pitkävartiset valepalmikkosukat ja yhdet miesten perussukat. Yritän mahdollisuuksien mukaan pitää varastossa aina valmiina vähintään yhdet miesten sukat äkillisiä tarpeita varten. Naisten sukkien kanssa saa näpertää kaikkea luovaa ja ne ovat siksi miellyttäviä projekteja. Miesten sukkiin en ole keksinyt vielä sopivaa luovaa tulokulmaa ja siksi niistä tulee perussukat, joiden tekeminen on vähän tylsää.

Miesten sukkiin käytin raidoiksi valkoisista sukista jäljelle jäänyttä ripelankaa. Keväällä tein paljon ripelankasukkia, nyt sitä ripelankaa alkaa taas kertyä.

Minulla on jäljellä kaksi työpäivää ennen joululomieni alkamista. Huomenna selviän etäpäivällä, keskiviikkona pitää aamutapaamisen jälkeen lähteä Helsinkiin. Plussapuolena on, että sinne saapuvat myös työkaverini - ihana nähdä heitä vielä ennen joulua 💖.

Olen lomilla pari päivää ennen jouluviikonloppua, mutta sen jälkeen menen mielelläni taas töihin. Joulun vietämme meillä kotona. Tytär tulee muutamaksi päiväksi ja tuo jouluruokia tullessaan (ainoa meistä, joka tekee jouluruokia itse) ja poika tulee ainakin jouluaattona luoksemme.

Miltä sinun joulusi ja joulun odotuksesi näyttää?

On ollut raskasta - tänään lepopäivä

Tänään on ollut lepopäivä, ihan kaikessa mielessä. Kulunut viikko on ollut äärimmäisen raskas, se on tuntunut ikuisuudelta. Nukuin viime yön kehnosti (näin painajaisia) ja heräsin aamulla ennen aikojani. Näin tässä vain mennään.

Kävimme syömässä ulkona (ihanaa!) ja sen jälkeen nukuin kunnon päiväunet. Toki aamulla ennen syömään lähtöä olimme jo siivoilleet vähän. Robotti-imurimme sai toheltaa pitkin alakerran lattioita vähentämässä koiran karvojen ja sisään tulleen hiekan määrää. Imuri löysi kuin löysikin yhden talvikenkäni kengännauhan ja nappasi sen myötä kengän mukaansa siivousretkelle.

Olen pessyt äidin niitä takaisin tulleita vaatteita, joita ajattelin siirtää eteenpäin kierrätykseen. Viikannut puhtaita kuivia petivaatteita miehen kanssa takaisin hyllyihin. Ja ollut tekemättä mitään muuta äitiin tai isään liittyvää. Tänään on ollut kaikesta niistäkin lepopäivä.

En ole käynyt joulutoreilla. Enkä edes valokuvaamassa. Olen levännyt ja pakannut muutaman helposti paketoitavan joululahjan. Arvostan kovasti sitä, että joululahjoja pyritään perheessämme tänä vuonna jakamaan vähemmän. Läsnäolo, rauhoittuminen ja yhteinen ruokailu ovat minulle tärkeintä.

Näen ja koen nykyisen tilanteeni taas yhtenä solmukohtana tässä omalla matkallani. Tilanteita tulee - väistämättä - ja ne kuuluvat matkaan. Vaikka ne ovatkin välillä surullisia, ne kannattaa kohdata hyvin ja sen jälkeen niiden ohi pitää vain kulkea. Eteenpäin ei pääse, jos haluaa pysyä paikoillaan. Ohi kulkeminen ei ole vähättelyä. Ehkä enemmänkin se on olla vähättelemättä sitä muuta, mitä elämä tarjoilee samaan aikaan.

Elämä on minulle kerroksia. Paljon asioita ja tunteita tapahtuu yhtä aikaa. Jos uppoutuu yhteen asiaan tai tunteeseen, muut jäävät paitsioon. Toki jotkin asiat ovat tärkeämpiä kuin muut, mutta yhteen tunteeseen tai tilanteeseen muurautuminen ei tee kenellekään hyvää. Elämä tapahtuu ja kulkee ohi samaan aikaan. Paljon hyvääkin on olemassa melkein aina.

Seuraavaa hyvää hetkeä ei pääse kohtaamaan, jos ei kulje eteenpäin. Ja jos juuttuu tämän hetken nykyisyyteen, tarrautuu samalla tulevaisuudessa menneisyyteen. Jos ei liiku, ei pääse seuraavaan paikkaan. Eikä muiden mukaan.

Eteenpäin jatkaminen ei ole mielestäni kuolleen vähättelyä. Minä muistelen monia kuolleita läheisiäni - jos en päivittäin, niin monta kertaa vuodessa kuitenkin. He kulkevat mukanani.

Ja silti: hautajaiset täytyy järjestää. Huomenna palaan näiden käytännön asioiden pariin. Siihen asti aion hengähtää.

P:S. Samaan aikaan myönnän, että suru voi olla joskus niin suurta, ettei siitä pääse irti. Minun kohdallani tilanne ei ole niin raju. Ikääntyneen vanhemman kuolema on kuitenkin helpommin hyväksyttävää kuin esimerkiksi oman lapsen kuolema.

Äidin asunnon tyhjennys, isän luona leppoisa vierailu ja kaunis kotimatka

Tänään tein puolikkaan päivän töitä ja iltapäivällä saldovapaan vapauttamana kävin Lahdessa hoitamassa asioita. Äidin tavarat olikin jo valmiiksi pakattu ja sain avustajan viemään niitä kanssani autolleni. Siellä sattui sitten pieni kämmi, kun auton takakonttiin säkkejä laittaessani en huomannut ottaa huomioon sitä, että pakkasen vuoksi takaluukku aukeaa hitaammin, jähmeämmin ja rajoitetummin kuin tavallisesti. Toista säkkiä hamutessani iskin pääni takaluukun reunaan ja se teki kipeää. Ei mitään isoa, ei verta eikä isoa draamaa, mutta kuhmu tuli 😞.

Henkilökunta oli jälleen kerran aivan mahdottoman ystävällistä ja myötätuntoista.

Pitkään pakkausurakkaan valmistautuneena olin ensin vähän ihmeissäni, mutta heti perään mahdottomasti iloissani työn helpottumisesta.

Kävin samalla tervehtimässä isää. Hän oli lepäämässä rennosti ja leppoisasti.

Hänen silmissään katossa tapahtui paljon ja mielenkiintoista. Keskustelimme välillä niistä ja välillä minulle helpommin ymmärrettävistä asioista. Isä oli erinomaisen hyvällä tuulella. En ottanut äidin kuolemaa puheeksi. Se ei mielestäni ollut juuri nyt tarpeellista. Oletan hänen kokevan surun musertavana, mutta unohtavan asian kokonaan todella pian. Sama musertava suru olisi siis edessä seuraavallakin kerralla. Ehkä hän ei menetä mitään, jos suru-uutisen kertoo hänelle vasta joulun jälkeen. Ja tätä hyvää fiilistä en todellakaan halunnut ryhtyä rikkomaan 💖.

Isä vaihtoi välillä asentoa suoremmaksi, mutta jalat eivät mahtuneet sängyn puolelle. Laitoin jalkojen alle tyynyn ja kaikki oli oikein hyvin.

Isän hyvinvointi nostaa mielialaani. Näinhän se aina on. Samaan aikaan elämässä risteilevät hyvät ja huonot jutut. Hyvässä tasapainossa voi itse painottaa, mihin oman energiansa suuntaa. Joskus on niin paljon huonoa, ettei hyville jutuille jää muuta virkaa kuin auttaa hengittämään välillä kaiken välissä. Nyt kuitenkin tilanne ei ole niin paha.

Kun katson näitä kuvia, isä näyttää välillä jopa rehvakkaalta. Synonyymisanakirja kertoo rehvakkaan synonyymeiksi pöyhkeän ja pollean. Isästä on tullut tuollainen rehvakkaan oloinen tyyppi vasta hoivakotiin päästessään ja kuntoutuessaan. Hän on koko minun muistini ajan ollut joustaja, alistuvakin. Siksi isän rehvakkuus ei ole keneltäkään pois. Hän on vihdoin tilansa ansainnut. Lisäksi hänen huumorintajunsa on päässyt valloilleen, samoin kuin hänen myötätuntonsa ja hellyytensä. Ei ole siis tässä(kään) koiraa karvoihin katsominen 👍

Paluumatkalla näin mahtavia maisemia. Tietenkin, kun kamera ei ollut mukana 😖. Pysähdyin linja-autopysäkille kuvaamaan kännykällä ihanaa näkymää auringon laskiessa. Kännykkäkuvaus ei ole vahvuuksiani ja värejä oli vaikea saada toistumaan kuvissa edes sinne päin.

Olen saanut ihanilta lähiystäviltä muistamisia: Kiitos Tuija, Maria ja Saara! Miten mahtavaa onkaan, että elämään löytyy ihania ihmisiä. Olen ollut aina kovin huono ystävyyksien hoitamisessa ja pyrin olemaan siinä parempi jatkossa. Tuijan kanssa ollaan oltu ystäviä opiskeluajoista lähtien ja se tekee jo yli 30 vuotta! Olemme saaneet lapsemme melkoisen samoihin aikoihin ja Tuija on myös poikani kummitäti. 

P.S. Äidin tavaroista (lähinnä vaatteista) löytyi kassillisen verran hänelle kuulumattomia fleece-peittoja, puseroja yms. Mietin, kuinka paljon jonkun asukkaan omaiset niitä kaipaavat. olenko yhteydessä hoivakotiin? Vai palautanko ylimääräiset jutut vain vaivihkaa seuraavan vierailun yhteydessä? Vai laitanko ne vain jätteen keräykseen?

Mitä sinä tekisit?

Mustarastaita - ja prosessi etenee

Kaiken muun hässäkän keskellä olen pistänyt merkille (!), että lunta on tulla tuprutellut aivan tolkuttomasti. Minä en kipuilevan kylkeni kanssa osallistu tällä hetkellä lumitöihin ja mies on kyllä yksinään ihan mahdottoman tehtävän edessä. Kaikkea taivaalta satavaa ei vain voi nyt yrittääkään siirrellä sivuun.

Koira puolestaan menee aina lumesta ihanasti sekaisin. Se kellii ja touhuaa lumessa ihan yksinäänkin, mutta jos kävellessä vahingossa potkaisee pienenkin lumimurusen ilmaan, se on heti kärkkymässä lumileikkiä. Pissit se tekee polun tai kävelyväylän ulkopuolelle. Jos pihaa ei ole ehditty aurata kokonaan, se valitsee sattuman varaisesti jonkin auraamattoman paikan pissupaikakseen. Alta aikayksikön. Sen pitemmälle sen aivoitukset eivät veny. Mutta rakas mussukkahan tuo on 💖.

Lintujen ruokintapaikat ovat kovassa käytössä. Pikkulintujen lisäksi meillä vierailee ahkerasti kolmen närhen joukkio sekä muutama mustarastas. Rusakkokin kävi pihan perällä, samoin metsäkauris käy välillä visiitillä taaimmaisen omenapuun luona maasta noukkimatta jääneitä omenia syömässä.

Naaraspuolisia mustarastaita taitaa olla täällä vain yksi.

Koiraita on sen sijaan useampia.

Huomenna aamukokouksen jälkeen suuntaan matkani Lahteen hoitamaan äidin hoivakotiasunnon tyhjentämistä ja muita siihen liittyviä velvoitteita. Samalla käyn tervehtimässä isää ja vien hänelle joululahjan.

Äidin huoneen tyhjennyksessä piti erityisesti huomioida kaksi heidän kotoaan juuri vähän aikaa sitten sinne tuotua nojatuolia. Nyt ne pitää viedä pois. Palvelukodilla on onneksi jokin yhteistyötaho, joka vie huonekaluja pois - tietenkin maksua vastaan. Vaan ilmaista ei olisi sekään, jos minun lisäkseni myös mieheni joutuisi ottamaan vapaata töistä reissua varten, vuokraamaan peräkärryn ja viemään noutamisen jälkeen nojatuolit jätteiden käsittelykeskukseen. Nyt selviän reissusta ihan itsekseni ja omilla vapaillani. Minähän en peräkärryä vedä - edes autolla. 

Mieltäni on kovasti paljon lämmittänyt teidän ja työkaverieni myötätunto tässä tilanteessa. Surevaa ei kuulemma pitäisi koskaan jättää yksin. Minä en ole jäänyt. Kiitos teille ja juuri sinulle 🤍.

Viimeinen kahden vierailun sunnuntai

Torstain visiitillä äidin luona en ehtinyt (enkä jaksanut) käydä myös isän luona. Päätin palata kyläilemään viikonloppuna uudelleen, nyt myös isän luokse. Perjantaina alkanut lumisade jatkui lauantaina ja aura-autot olivat auttamattomasti myöhässä. Olinkin tyytyväinen, että olin säätietojen valossa ajoittanut käyntini sunnuntaille. Keli oli silloin huomattavasti parempi ja tiet paremmassa kunnossa.

Hyvästelin äidin oikein kunnolla jo torstaina, joten hänen tapaamisensa uudelleen sunnuntaina oli aivan ekstraa. Surullisen hyvästelyn sijaan tämä oli mukava jälleen näkeminen. Tosin äiti ei ollut yhtään paremmassa kunnossa. Ehdottoman hyvää oli se, että kipuäännähtelyjä ei kuulunut nyt ollenkaan. Oli lohdullista, että hänen olonsa oli nyt kivuton ja kipulääkitys oli löytynyt kohdilleen.

Jatkoin edellisen kerran silittelylinjalla. Juttelin myös pitkää ja puuduttavaa monologia (itseäkin alkoi haukottamaan). En uskonut hänen rekisteröivän enää mitään sanoja, mutta aina kannattaa yrittää. Äänen hän saattaisi kuulla ja ehkä tunnistaa. Tai sitten ei. Mutta aina kannattaa yrittää 👍.

Jätin edellisellä kerralla äidille oman tekemäni neulehuivin. Se oli nyt levitetty kauniisti pitkin pituuttaan äidin päälle.

Äiti ei näytä enää yhtään omalta itseltään.

Kerroin äidille, että olen ilmoittanut hänen tilanteestaan hänen kahdelle siskolleen, jotta he ymmärtävät, miksi äiti ei vastaa puhelimeen. Sanoin myös, että on helpottavaa, ettei hänellä ole enää niin paljon kipuja. Kannustin häntä lepäämään ja nukkumaan edelleenkin, jos hän vain malttaisi ja pystyisi. Olo pysyisi kaikkein parhaimpana juuri niin. Ja silittelin häntä aina hengitystahdin muutosten myötä.

Selailin samalla rauhallisina hetkinä netistä kuoleman etenemistä. Väsymys, ruokahaluttomuus, ruumiin lämpötilan kohoaminen. Toki muitakin merkkejä oli. Äidin kroppa oli todella kuuma, mutta se johtunee lämmönsäätelyjärjestelmän vaikeuksista. Näitä linkkejä ei kannata tutkia, jos vähänkään arveluttaa aiheen kohtaaminen. Mutta kuoleman merkeistä luin täältä. Kuolemasta ja saattohoidosta mm. täältä. Sain myös ymmärrystä siitä, miksi saattohoitovaiheessa potilasta ei enää nesteytetä.

Sunnuntaina äiti oli ollut käytännössä jo reilun viikon syömättä ja juomatta. Suuta kostuteltiin. Ihmettelin, miten pitkään hän jaksaa sinnitellä.

Kolme kerrosta ylöspäin samassa palvelukodissa isän luokse. Isä istui reippaana päivähuoneessa pyörätuolissa, mutta istuma-asennossa kuitenkin. Hän oli reipas ja hyväntuulinen, hyvin paikalla tässä hetkessä. Sanoisin jopa melkoisen 'normaaliksi' ollakseen alzheimer-potilas. Oman tunnelman muuttaminen isän ilon reippaisiin hetkiin oli melkoinen hyppäys.

Isä jaksoi naureskella. Erehtyi välillä luulemaan minua Annikiksi (vaimokseen), mutta enimmäkseen sopeutui oikein hyvin siihen, että olen hänen tyttärensä. Edellisellä kerralla tavatessamme hän oli hieman melankolinen eikä muistanut olevansa naimisissa. Isä liikuskeli pyörätuolilla näppärästi jalkojensa avulla ja menomono oli todellakin kohdallaan.

Tuntui hyvältä kohdata hänen hyväntuulisuutensa. Tätä vastapainoa minä tarvitsin.

Ajelin kotiin Hämeenlinnaan ja hieman aikaa kotona vietettyäni puhelin soi. Hoitaja hoivakodista kertoi äidin kuolleen hetki sitten. Sillä hetkellä tuntui hyvältä, että olin ehtinyt vielä kerran käymään hänelle juttelemassa ja häntä silittelemässä.

Tänään onkin sitten ollut vähän tyhjä olo. Töiden lisäksi jonossa on ollut äidin sisaruksille asiasta ilmoittelua, hoivakodin kanssa äidin asunnon tyhjentämisestä sopimista ja niin edelleen.

Veljen kanssa tekstaillaan jatkosta. Olemme niin eri kartoilla ja planeetoilla, että tässä kannattaa aina välillä hengitellä syvään ja hakea uusia suuntimia. 

Jouluun on enää puolitoista viikkoa. Ehkäpä sitäkin pitäisi tässä kaiken lomassa ajatella? Hyvältä ajatukselta se ainakin näin nopeasti mietittynä tuntuu.

Rauhaisaa joulukuun jatkoa 🤍

Vielä ehdin vierailemaan äidin luona

Hoivakodista tuli keskiviikkoiltana vielä uusi yhteydenotto. Äidin vointi oli taas heikentynyt entisestään. Siinä illalla pimeässä matkaan lähtemisessä ei ollut enää mitään järkeä, joten päätin lähteä matkaan torstaina heti, kun saisin työt mallilleen.

Torstaina yhdeksän aikaan aamulla sain hankalan projektini siihen vaiheeseen, että sen saattoi lähettää eteenpäin. Soitin vielä hoivakotiin, vielä kannatti lähteä matkaan. Pakkasin tavarani ja lähdin ajamaan huonosti aurattuun aamuun.

Äiti oli vielä elävien kirjoissa, kun saavuin. Tajunnan taso vaihteli. Minusta tuntui silti, että välillä hän ymmärsi läsnäoloni, silittelyni ja puheeni ainakin osittain.

Vein äidille uudet villasukat ja vaihdoin ne varovasti hänen jalkoihinsa. Yritin olla mahdollisimman hellä ja kivuton. Äiti arvostaa kaikkea kaunista ja siksi uudet tummanpunaiset palmikkosukat päätyivät hänen jalkoihinsa, vaikkei hän itse niitä varmasti näekään. Sukat jäivät vähän sykkyrälle, mutten ottanut kivun aiheuttamisen riskiä. Lämpimät ovat kuitenkin 🤍.

Voitelin äidin kädet hyväntuoksuisella voiteella. Jos sivelystä ei jää mitään mielikuvaa, tuoksu viipyy hieman kauemmin. Toivottavasti tuo mieleen jotain miellyttävää 🤍.

Otin kuvia äidin kasvoistakin (samoin kuin myös videokuvaa) mutta ne tuntuvat liian yksityisiltä jaettavaksi. Viimeisen kaatumisen jälkeen äiti on mennyt todella huonoon kuntoon. Ihmisen matka on niin arvaamaton ja raadollinenkin.

Viivyin äidin luona kolmatta tuntia, sitten piti lähteä ajamaan heikossa kelissä kotiin, jotta ehtii ennen pimeää. Käynti oli surullinen - surullisempi kuin osasin odottaa. Mutta samalla myös rauhoittava ja levollinen. Äiti reagoi muutaman kerran ihan kunnolla rauhoittuvasti silittelyyni ja puheeseeni, kun hänen olonsa oli kaikkein levottomimmillaan. 

Illalla kotiin tultua olo oli todella väsynyt. Kuin myös tänään koko työpäivän ajan. Työtehtävät imaisevat onneksi aina joksikin aikaa huomion itseensä ja siinä samalla pääsee ikään kuin johonkin työkuplaan lepäämään kaikelta henkilökohtaiselta rasitukselta.

Soitin tänään hoivakotiin, äidin vointi on taas hivenen huonontunut. Ikäviä uutisia ei kuitenkaan ole vielä tullut.

Kiitos teille, että voin kirjoittaa näistä tuntemuksistani tänne. Tunteiden ja kokemusten jakaminen tuntuu nyt todella tärkeältä 🤍.

Viestiä hoivakodista

Hoivakodista soitettiin - äidistä on tehty saattohoitopäätös. Jäljellä oleva aika on siis lyhyt. Sovimme hoitajan kanssa, että he soittavat, kun tilanne huononee, sinne ei tarvitse lähteä vielä päivystämään. Eikä äiti hereillä olekaan. Ei ole ollut hereillä juurikaan viimeisillä kerroilla, kun olen hänen luonaan käynyt, mutta nyt on kuulemma entistäkin väsyneempi. Viime viikon lopulla hän oli kaatunut ja sen jälkeen tilanne oli huonontunut ratkaisevasti.

Hoitaja epäili, ettei pariin päivään ainakaan mitään vielä tapahdu. Päädyin järjestelemään kalenteriani niin, että pääsen perjantaina tilanteen tullen lähtemään Lahteen lyhyelläkin varoitusajalla.

Käsittelen monia asioita tiedon avulla ja tekemällä. Nytkin googlettaminen auttoi alkuun. Selvittelin sitä, mitä saattohoitopäätös tarkoittaa. Valviran sivuilla todetaan, että "Saattohoitopäätös on lääkärin tekemä tärkeä hoitopäätös, josta on keskusteltava potilaan kanssa tai jos hän ei pysty päättämään hoidostaan itse, läheisten kanssa." Tässä tilanteessa kai tämä keskustelu katsottiin läheisen kanssa keskusteluksi. Tosin mitään en olisi päättänyt toisin, vaikka minun kanssani olisi keskusteltu jo päätöksen tekemisen yhteydessä. En usko, että mitään parempaa vaihtoehtoa tässä tilanteessa olisi.

Käypä hoito -sivustolla kerrotaan, että sen suosituksissa saattohoidolla tarkoitetaan kuoleman läheisyydessä tapahtuvaa hoitoa (elämän viimeiset viikot tai päivät).

Hoivakodin hoitaja hoiti keskustelun erinomaisesti ja sain mielestäni oikein riittävästi tietoa ja pääsin helposti kysymäänkin minua askarruttavista asioista. Iso kiitos sinne.

Äiti on puhunut hoivakodissa ollessaan toistuvasti kahdesta sisarestaan. Päätin olla heihin yhteydessä. Ensimmäisen sisaren kanssa puhelinnumeron etsiminen oli helppoa, sillä samalla nimellä löytyi numerotiedustelusta vain yksi henkilö. Soitin vähän sokkona, mutta kyseessä oli oikea henkilö. Hänen kanssaan tilanteesta keskusteltuani sain tietooni toisen sisaren asuinpaikkakunnan. Sekin helpottaa jo paljon.

Toisella sisarella oli samankaltaisia muistiongelmia kuin äidillänikin oli. keskustelu oli monipolvinen, hapuileva ja poukkoileva. Luulen kuitenkin, että saimme asian selvitettyä.

Kummankaan näiden äidin sisarten kanssa en ole ollut tekemisissä yli 40 vuoteen. Nyt heidän puhelinnumeronsa ovat tallennettuina puhelimeeni. Lupasin ilmoittaa, kun tilanne muuttuu.

Äidillä on ollut kaiken kaikkiaan kymmenen sisarusta. Kaikki eivät ole enää elossa, kenenkään elossa olevien yhteystietoja minulla ei ole. Täytyy perehtyä äidin osoitekirjaan - vasta nyt se tuli mieleen. Se tosin on siellä Lahdessa.

Huomenna aamulla soitan hoivakotiin ja tiedustelen äidin tilannetta. Tarvittaessa lähden matkaan jo huomenna. Jos ei ole jo liian myöhäistä.

Jaksamista meille kaikille 🤍.

Syksyn synkeää ja lintuja ruokintapaikalla

Tähän aikaan vuodesta sopii rypeä syvissä vesissä. Ainakin se sopii tunnelmaan. Harmauteen ja - harmauteen.

Olen kertonutkin, että töissä puristaa tiukasti yhden projektin kanssa. Samaan aikaan on toisaalta upeaa tehdä jotain melkein mahdotonta, ja toisaalta kamalaa ymmärtää se, ettei tässä aikataulussa ja näillä resursseilla ole mitään mahdollisuutta tehdä yhtään ketään tyytyväiseksi. Öiden nukkuminen hyvin ei kuulu tähän diiliin.

Kaikki on tehty ja laitettu projektin osalta peliin, mutta vapaapäivänäkin pitää olla valppaana, sillä mattimyöhäiset heräävät eloon aina silloin. Niin kävi nytkin.

Samaan aikaan tytär on kaukana (Helsingissä) kotonansa yksin koronassa, kuulen serkkuni kuolleen ja hoivakodista tulee viesti äidin tilanteen huonontumisesta. Huoli- ja empatiamittarit pärähtävät kattoon.

Asiat tuppaavat kasaantumaan, kertoo kokemus.

Kävin hengittelemässä pihalla kameran kanssa. Närhet häipyivät kuvauskammoisina paikalta, niin mukavaa, kuin niitä olisi ollutkin kuvata. Mutta jäin paikalle pienen ja matalan auringon valon rohkaisemana seuraamaan, mitä ruokintapaikalla oikein tapahtuisi.

Kiitos ylimääräisestä valosta, joulukuu. Nyt maltoin jahdata muutamaa keskitalven valokuvaa.

Sinitiainen maisteli vielä puun viimeisiä omenoita. Talitiainen oli tiukasti tarkkailemassa herkkää tilannetta. Auringon matala valo näkyy tässä kauniina punaisena sävynä 💖.

Kun omena oli maisteltu, sinitiainen siirtyi lähioksalle puhdistamaan nokkaansa.

Olethan yhteydessä johonkin ystävääsi tai kaveriisi, johon et ole ollut yhteydessä vähään aikaan. Ei jätetä läheisiä yksin vain jatkuvan kiireen vuoksi 🤍. Kiire ei kuitenkaan näytä loppuvan koskaan 🤍.

Kiitos, kun kävit lukemassa 🤍.

Loppuvuoden työrutistusta ja pelastavat sukkatehtailut 💖

Tytär on tehnyt minulle (kuten isälleen ja veljelleenkin) mahtavan joulukalenterin. En ihan ymmärrä, missä kiireisen työelämänsä kiireiden keskellä hän on löytänyt aikaa ja intoa näiden tekemiseen, mutta olen tietenkin mahdottoman otettu 💖.

Oma joulukalenteri on hauskaa luksusta, sitä ei tulisi itse hankittua. Ja kun se on jonkun toisen minulle rakkaudella ja isolla sydämellä tekemä, olen kiitollisistakin kiitollisin.

Marraskuu onkin kulunut jopa poikkeuksellisen työn täyteisissä merkeissä. Nyt ei ole ollut kyse vain siitä työn määrästä, mikä syntyy, kun 'maailma tehdään valmiiksi' ennen joulua. Isoon uuteen haasteeseen uppoaminen on vaatinut valppautta, pohdintaa, vauhtia ja luovuutta. Rentoutuminen moisen virittäytymisen jälkeen on aina oma haasteensa ja minä olen paljon taitavampi virittäytymään kuin rentoutumaan. Onneksi kyseessä on projekti, joka toivottavasti loppuu jossain vaiheessa. Niinhän projekteille pitäisi käydä. Jotain pitäisi saada valmiiksi. Ja jonkin muun ehkä alkaa siitä vastaavasti.

Kun kävelemään lähteminen on helposti hersyvän yskän ja tuon rikkoutuneen kylkiluun vuoksi vielä pois laskuista rentoutumiskeinona, käsityöt ovat olleet minun helpotukseni työpäivien jälkeen. Ei niin, että olisin ehtinyt saada jotain erityistä aikaan, mutta niin, että olen nauttinut kaikesta tekemisestä enemmän kuin tavallisesti.

Ehkä se on ollut minun mindfulnessiani - hetkeen pysähtymistä ja siitä nauttimista. Langan kulkua sormella ja silmukoiden syntymistä yksi toisensa jälkeen.

Nuo päällimmäiset okran väriset sukat tupsahtivat viimeksi puikoilta valmiiksi. Värit näkyvät mielestäni jotenkin paremmin, kun mukana on muitakin värejä. On jotain, mihin verrata. Siksi nuo muut sukat ovat mukana tuossa kuvassa. Novitan langoista ovat tehty kaikki nuo sukat.

Tilasin netistä uusia lankoja. Halpaa ennalta ehkäisevää terapiaa käsitöiden tekeminen on, jos sitä siltä kantilta ajattelee. Eikä se harrastuksenakaan mistään hintavimmasta päästä ole. Lankakerien rippeet pyrin hyödyntämään ripelankasukissa. Mutta sen ekologisemmaksi minun käsitöiden tekemiseni ei vielä tällä hetkellä ulotu.

Hurmaantuneena katselin yhden kansanedustajan kierrätysmateriaaleista tehtyä juhla-asua, joka oli mielestäni mahdottoman kaunis. Jospa johonkin yhtä oivaltavaan pystyisi itsekin jossain vaiheessa omissa neulomuksissa 💖.

Kauniin harmaata (väistämättä) joulukuun alkua! Viime aikoina olen alkanut viehättyä lehdettömistä ja paljaista lehtipuista. Ehkä siinä on jotain uutta kaunista talven maisemakattaukseen?

Ulkona on harmaata, mutta ilo ja toiveikkuus ovat paikalla

Tähän aikaan vuodesta elämä puskee aika tiukasti. Työelämässä on ruuhkaa, kun kaikkea tehdään kuin viimeistä päivää - maailma yritetään tehdä valmiiksi yhtä monessa paikassa kuin missä työ (maailman valmiiksi saattaminen) aloitetaan alusta taas tammikuun alussa.

Aurinko piilottelee ja raskaat pilviverhot himmentävät lopunkin valon. Vielä on matkaa vuoden lyhyimpään päivään, mutta jo nyt aamut ja illat ovat pimeitä.

Taivaalta saattaa sataa jotain samaan aikaan kun lämpötila reissaa nollan molemmin puolin, jos ei ole jo päätynyt pakkaselle.

Kesälomasta on jo ikuisuus, voimavaratkin alkavat olla hieman heikossa hapessa. Lisäksi nurkan takana odottelee hyökkäysvalmiina kaiken maailman flunssa-, influenssa- ja koronapöpöt mahdollisia vatsatauteja unohtamatta. Tähän vuodenaikaan on ihan kohtalaisen haastavaa säilyttää ilo ja valo omassa elämässään.

Alla oleva kuva oli hohdokkaimpia kuvia marraskuun lopusta vuosi sitten. Nyt saan ison yskänkohtauksen, jos siirryn ulos. Lämpötilan vaihtuminen ja pienikin kropan liike käynnistävät yskän saman tien. Murtuneen kylkiluun vuoksi yritän välttää tilannetta. Tänä vuonna en ole käynyt siis kuvaamassa marraskuun loppua, mutta ehkä tämä on hyvä yleiskuva. 

Harmaata. Kylmyys tuo eksotiikkaa. Maisema näyttää erilaiselta. Kylmyys ja tuuli tuntuu luissa ihan jo kuvia katsellessa.

Harmaasta työtilanteesta huolimatta (olen siis mahdottoman työorientoitunut, vaikka yritän löytää hohtoa myös muualta) olen tänä syksynä löytänyt toivoa ja valoa jotenkin ihan sisäisesti. Tähän mennessä olen tarvinnut aina runsaasti ulkoista valoa harmauden tueksi (enkä vähättele sen merkitystä vieläkään), mutta nyt olen löytänyt ajoittain pienen sisäisen valon, joka auttaa marraskuun harmaudessa. Luotan sen auttavan minua vielä joulu- ja tammikuussakin.

Pieni sisäinen led-tuikkuni saa energiansa kohtaamisista ja mukavista ihmisistä 💖. Superisti ekstrovertit ihmiset eivät arvosta digitaalista yhteyttä ja vuorovaikutusta. Monille heistä fyysinen läsnäolo on kaikista terveysvaaroista huolimatta se ainoa oikea kohtaamisen tapa. Minä sen sijaan ilahdun kaikista välittävistä kohtaamisista. Johtuukohan se siitä, että olen kirjekauden ihmisiä? Minun nuoruudessani lehtien palstoilla etsittiin kirjekavereita. Lähetimme yläkoulussa ystäväni kanssa kirjeitä toisillemme joko kädestä käteen tai välillä ihan postitse. Ja ne kirjeet olivat pitkiä 💖.

Minusta kaikki välittävä kohtaaminen (tavasta ja tyylistä välittämättä) ovat upeita juttuja. Ne voittavat (puoli)välinpitämättömät lähikohtaamiset mennen tullen.

Toki, kun saan itseni tästä kuntoon ja kasaan, aion liikkua enemmän myös ihmisten ilmoilla. Mutta juuri nyt ja juuri tässä vajaassa, yskäisessä kunnossani olen kiitollinen siitä, etten ole lähikontaktien lisäksi vain lankapuhelimen ja kirjeiden varassa. Kehitys kehittyy välillä ihan hyväänkin suuntaan 👍.

Mahtavaa joulukuun alkua! Huomenna päästään joulukalenterien kimppuun 🎄.

Vuorovaikutustaidot loopin alla ja sukkatehdas puksuttaa

Hei! Miten voit? Ja mitä sinulle kuuluu?

Minun yskäni on helpottanut ja nukun jo öitäni paljon paremmin 💖.

Olen itse joskus hieman häkeltynyt, kun joku kysyy kuulumisiani. Se on monesti niin yllättävä kysymys, etten löydä vastausta heti siihen hetkeen. Kun joku jaksaa toistuvasti kysellä kuulumisiani, se tuntuukin ihan kivalta ja vastaaminenkin alkaa olla melkoisen helppoa.

Olen opetellut itsekin kysymään (ihan ääneen) monilta tapaamiltani henkilöiltä, mitä heille kuuluu. Ihan aidosti ja innostuneesti kuuntelen, mitä heidän elämäänsä oikeasti kuuluu. Ja toisaalta en loukkaannu, jos en saa suoraa vastausta. Aina ei tarvitse avautua.

On ollut vaikeaa opetella huomaamaan, milloin olen liian utelias ja milloin liian etäinen. En haluaisi olla kumpaakaan, mutta kultaisen keskitien löytäminen on vaatinut aikaa ja prosessi on vieläkin meneillään.

Vähintään yhtä vaikeaa on ollut ymmärtää se raja, milloin puhun ja avaudun itsestäni liikaa ja milloin taas sulkeudun liian paljon. Niistäkään kumpaakaan en haluaisi. Ja tämäkin rajanveto on varmasti niin erilainen kuin keskustelukumppanikin.

Mutta näitä opettelen. Maailma tuntuu olevan täynnänsä mielenkiintoisia ja kiehtovia ihmisiä, joiden kanssa on upeaa päästä keskustelemaan ja ehkä jopa työskentelemään. Monilla on luonnon lahjana tai edellisiltä sukupolvilta opittuna hurmaavat kanssakäymisen tavat. Sitten on sellaisia ihmisiä kuin minä, jotka ilman lapsuudesta saatua mallia hapuilevat toimivia vuorovaikutuksen tapoja vasta aikuisena. Mekin onnistumme vielä. Se vain vaatii (aika ison) hetken aikaa 👍.

Vihreät sukat (päällimmäisenä) valmistuivat. Olipas paljon tummempaa lankaa, kuin miltä ensisilmäyksellä näytti. Kun silmukka putosi, tarvittiin lisävalaistusta PALJON.

Ihanaa marraskuun loppua! Ensi torstaina päästään availemaan joulukalenterin luukkuja 💖.

Koronan jälkeinen yskä teki kyljelle kipeää

Melkein neljä viikkoa sitten sairastuin koronaan. Kuume oli minulle poikkeuksellisen korkea. Yskä, lihaskivut, hajuaistin muutos, täydellinen väsymys, huonovointisuus ja äänen mureneminen hallitsivat elämääni sairastamisen ensimmäisen viikon aikana. Ennen ensimmäisen viikon loppua kuume katosi, lihaskivut vähenivät ja yskä helpottui jonkin verran.

Yskä jatkui ensin lempeänä ja kevyenä yskänä, mutta syveni sitten voimallisemmaksi ja työläämmäksi. Ensimmäisen viikon aikana nukkuminen oli vaikeaa yskän ja lihaskipujen vuoksi. Toisen viikon aikana yskä valvotti ja herätteli edelleen. Päivisin tein töitä voimavarojeni mukaan, mutta aina välillä piti vähän huilia.

Kolmannella viikolla yskä alkoi taas nousta hillittömiin yskänkohtauksiin. Nukkuminen vaikeutui entisestään ja jatkuva voimakas yskiminen vei voimavaroja.

Neljännellä viikolla toinen kylki alkoi vihoitella ikävästi. Yskiminen jatkui, mutta nyt myös sattui kylkeen oikein kunnolla. Oikealla kyljellä ei voinut enää nukkua ollenkaan ja vasemmalla kyljelläkin nukkuessa piti asettua paikoilleen todella varovasti, jottei kipeä kylki huutelisi omiaan.

Eilen päädyin sitten vierailemaan työterveyslääkärin luona. Murtunut kylkiluu (yskän seurauksena) oli tuomioni. Parantumisaika on kuulemma 4-6 viikkoa. Sain onneksi reseptin vähän vahvempiin särkylääkkeisiin. Matkustaminen toimistolle (ja lääkärille) ja takaisin ovat koetelleet niin kylkeäni kuin yskäänikin. Eilen illalla oli jo melkoisen epätoivoinen olo.

Kunnes otin uuden särkylääkkeen.

Vaikutus ei tietenkään alkanut heti, mutta ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan nukuin yhteen putkeen yli neljä tuntia. Nukuin kokonaisen yön! Ja yskimäänkin heräsin rauhallisen yön jälkeen vasta aamulla 🥰.

Linnuille olen vienyt ruokaa viimeisen viikon, kahden aikana? Ajan tajuni on hieman himmeää, kivun ja jaksamisen kanssa sinnittely on vienyt päähuomion. Muistan kipeän kylkeni kanssa raahanneeni auringonkukkasiemenlaatikkoa lintujen ruokintapaikalle. Pähkinät vein pienessä ämpärissä. Olo oli niin nolo pitkän sairastelun jälkeen ja halusin kovasti olla jo riittävän tervehtynyt toimimaan. Joten en (tietenkään) pyytänyt apua ruokinnan tankkaamiseen, vaan 'pärjäsin' ihan itse.

Nyt taidan ainakin seuraavan parin viikon ajan tyytyä kylkeni parantelemiseen. Pyydän ja huolin apua. En sinnittele kylkeäni enää yhtään huonompaan kuntoon. Ensi vuoteen mennessä kylki pitäisi olla kunnossa, jollei mitään muuta satu ennen sitä 😂😂😂.

Ihanaa alkavaa viikonloppua!

Pidä huoli itsestäsi ja vähän kaveristasikin. Minunkin pitäisi varmaan pistää viestiä lähiystävälle tilanteesta - nyt kun jaksan 👍

Sukkatehdas puksuttaa - vanhemmuuden muuttuminen iän myötä ajatteluttaa

Tytär halusi (kainosti, mutta kuitenkin) korallinpunaiset matalavartiset sukat itselleen. Pikainen paikallinen tavaratalokierros paljasti nopeasti, ettei mitään korallinpunaista kuulu tämän syksyn trendeihin. Toki tilanne on myös se, että muita kuin Novitan lankoja on tarjolla melkoisen vähän ja harvoin.

Mistäs muualta kaikkea ei-trendikästä voi löytääkään kuin netin uumenista? Hyvin pian etsiskelyn ja langan tunnistamisen jälkeen löytyi nettikauppa, josta löytyi sukkalankaa mahdollisimman läheltä toiveväriä. Eikä hintakaan ollut paha. Ja näin jälkikäteen havaintona on, että toimituskin oli melkoisen ripeää 👍.

Lanka oli kuin olikin Novitan lankoja, muttei kuulu nähtävästi tämän syksyn valikoimaan. 100 gramman kerän hinta vaihteli eri kaupoissa noin neljästä eurosta noin kahdeksaan euroon. (Auts!)

Näistä siis tein tyttärelle sukat. Lankaa jäi paljon ylikin, joten lopusta voisi miettiä jotain asuun sopivaa 🤔.

Pojallakin oli sukkatarve. Kahdesta villasukkaparista toiseen oli tullut reikää. Tilalle tarvittiin varasukat. Ei mitään hienostelua, ihan perussukat vain. Ja hänelle tein tällaiset:

Ja yhdelle entiselle ihanalle työkaverille on ollut työjonossa vaaleat, normaalipituisella varrella varustetut sukat. Nyt ne odottavat tuossa postittamista. Varren pituus näissä 14 cm.

Viime aikoina olen miettinyt kovasti äidin (miksei isänkin) ja lapsen suhteen kehittymistä vuosien aikana. Sehän on kaikkineen kovin herkkä prosessi ja tarina. Matka hoivaavasta ja puolustavasta vanhemmasta mentoroivaan ja toista tasaveroisena aikuisena arvostavaan suhteeseen ei ole vanhemmalle yksinkertainen.

Helppoa ei taida olla myöskään vanhemman auktoriteettiaseman purkaminen nuoren näkökulmasta. Ja erityisesti niin, ettei suhteeseen luoda kiilaa, vaan tasapainoa ja arvostusta säädetään jatkuvasti enemmän kohdilleen.

Matkalla tarvitaan valtavasti uusiutumiskykyä ja -halua, luottamusta ja hallinnan tarpeen syrjäyttämistä. 

Ainakin itselläni äitiyden muuttuminen ja suhteen muuttuminen aikuistuviin/aikuistuneisiin lapsiin on ollut haastava, silti mahtava kasvun paikka. Huolehtiva emo ei minussa koskaan syrjäydy kokonaan, mutta nykyään se saa jäädä hätätilanteisiin. Monessa tilanteessa ja asiassa lapseni ovat jo melkoisen päteviä keskustelijoita ja sparraajia minulle. 

Miten niin pienistä ihmisen aluista voikaan kasvaa niin fiksuja, osaavia ja myötätuntoisia aikuisia ihmisiä? Siinä sitä on sukupolvilla aina ja ikuisesti ihmeteltävää.

P.S. Jossain vaiheessa herätään ihmettelemään myös sitä, kuinka ikääntyvät ihmiset eivät sittenkään sammaloidu ja kuole omaan pölyynsä. Kuinka he kaikista ennakko-odotuksista huolimatta sopeutuvat uusiin olosuhteisiin aina uudestaan ja uudestaan, vaikkei kiihtyvyys olekaan samaa kuin nuorilla. Ja mitä kaikkea heiltä voi oppiakaan 👍

Lumiset ja jäiset sienet, Lahdessa ensimmäistä kertaa koronan jälkeen

Lumi tuli, vielä löytyy sieniä

Lumi satoi maahan ohuena jo viime viikolla. Keskiviikkoaamuna lähdin toimistolle miehen autolla, sillä minun autossani ei ollut vielä talvirenkaita. Pakkanen taisi narskuttaa noin viittä astetta.

Lumi on pysynyt maassa ja tänään on lisäksi sadellut toinen hentoinen pakkaslumikerros.

Viikonlopun sienireissu oli todennäköisesti tämän vuoden viimeinen. Vaikka lunta oli metsässä vain vähän, kaikki näytti eksoottisen erilaiselta ja paikoin sieniä ei voinut erottaa ohuen lumikerroksen alta ollenkaan. En edes yrittänyt. Keskityin niihin paikkoihin, joissa sammal oli vielä hyvin näkyvissä.

Sieniveitsellä ei tehnyt mitään, sienet olivat tukevasti jäässä. Varret napsahtelivat poikki tai lähtivät kokonaan irti maasta. Hienoista sokkokeräämistä tuossa maastossa pääsi tekemään, sienten kuntoa pääsi tarkastelemaan vasta kotona hetken sulamisen jälkeen.

Revin hyväkuntoiset suppikset pieniksi leivinpaperin päälle kuivumaan.

Metsässä törmäsin myös kahteen kantarelliin! Tämä ensimmäinen näkyi hieman heikommin.

Tämä toinen näkyi lumen pinnalle hieman paremmin. Molemmat olivat kauniita, mutta jäätyneitä.

Yritin etsiä tietoa netistä ja annoin itseni ymmärtää, ettei kantarelli enää jäätymisen jälkeen ole hyvää syötävää. Hauskoja löytöjä silti!

Metsäreissu oli kaiken kaikkiaan ihana ja virkistävä. Aurinkokin paistoi kauniisti, vaikka niin matalalta, ettei siitä valosta paljoa huomannut metsän pohjalle asti. Se oli kiitollisuutta kasvattava retki!

Kuka muka mahtuisi (tai edes haluaisi mahtua) muottiin?

Jottei kiitollisuus kasvaisi ihan yli äyräiden, kävin itseni kanssa viikonloppuna myös kärttyistä keskustelua. En siis varta vasten tarkoituksella kiitollisuuden vastapainoksi, mutta näin nyt vain kävi.

Ärsyynnyn, kun minua yritetään tunkea johonkin muottiin. Jupisen noita epäonnistuneita ja masentavia muottiin tunkemiskeskusteluja pitkään ja erittäin huonoihin aikoihin vuorokaudesta. Minulla on (kuten varmaan arvasit) tässä viime aikoina ollut parikin heikkolaatuista ennakkoluulojen ja -asenteiden värittämää keskustelua ja niitä nyt kuljettelen mielessäni.

Erityisen äkäisesti mieltäni pistelee kaksi näkökulmaa:

1) Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu

2) Koska A, niin B.

1) "Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu", väittää tavallisesti henkilö, joka ei tunne minua eikä tiedä minusta juuri mitään. Tiedän, että monesti kyse on vain tavasta ilmaista asia. Silti sen tilalle olisi mahdottoman kunnioittavaa opetella jokin hieman kevyempi fraasi, kuten "ymmärrän, että sinulla voi olla vaikeaa" tai vaikkapa "voin vain yrittää kuvitella, mitä käyt läpi". Itse en ole ollenkaan varma, osaanko välttää jo tuon "minä tiedän, miltä sinusta tuntuu" -fraasin sudenkuopat. Yritän kovasti opetella ilmaisemaan ajatuksiani jotenkin muuten.

Kun toinen muka tietää, miltä minusta tuntuu, kyse on aina jostain psyykkisestä asiasta: stressistä, huolesta, uupumuksesta tai pienestä kriisistä. Psyykkiset asiat ovat olevinaan niin helppoja niputtaa jonkin otsikon alle ja välttää sen jälkeen niistä puhuminen. Tai alkaa kertoa omasta 'vastaavasta' kokemuksesta. Kummassakaan tapauksessa ei tarvitse pysähtyä aidosti kuuntelemaan ja nöyrtyä sen ääreen, että jokaisen jokainen kokemus on aina ainutlaatuinen. Kukaan ei voi tietää oikeasti, miltä toisesta tuntuu tai mitä hän kokee.

Tämä on helpompi ehkä kuvata sitä kautta, että miettii vastaavaa toimintatapaa jonkin fyysisen, helpommin näkyvän asian kohdalla. "Tiedän, miltä sinusta tuntuu, olen kokenut ihan saman", kun kaverilta on kuollut isä, naapurin jalka on katkennut, tuttava on juuri synnyttänyt, serkulla on ripuli, kummityttärellä alkoi kuukautiset tai vaikkapa lapsen koulukaverin äidiltä on irronnut isovarpaan kynsi, kuulostaisi ihan älyttömältä, sillä eihän mitään tuollaista voi verrata jonkun muun kanssa.

Ja erityisesti: kukaan hyvä ystäväni ei väittäisi moista, vain nuo puolitutut.

Jos et siis tunne minua, älä tule kertomaan minulle, että tiedät, miltä minusta tuntuu. Ethän edes tiedä, mitä olen käymässä läpi.

2) Koska A, niin B. Syyn ja seurauksen suhde on kiehtovaa niputtaa yhteen ja se voi hyvinkin helpottaa omaa elämää. Mutta edelleenkään emme ole samanlaisia keskenämme. Minusta ainakin on kovasti kiehtovaa, miten eri ihmiset suhtautuvat ja reagoivat ulospäin saman kaltaisiin tilanteisiin niin kovin eri tavoin. Elämän tilanteeseen reagoimiseen kun ei yleensä ole mitään oikeaa ja väärää toimintatapaa.

Tästä aiheesta olen käynyt pari huonosti toiminutta keskustelua muutaman viikon aikana - olen siis kokenut tulleeni luokitelluksi jonkin ominaisuuteni tai toimintatapani mukaan milloin heikoksi ja väsyneeksi, milloin laiskaksi ja karttelevaksi. Ihan vain sen perusteella, mitä olen maininnut elämästäni. Laiskaksi ja heikoksi leimaaminen nostaa punan poskilleni ja ärsyttää ihan pahkeisesti. Ne toimintatavat eivät kuulu tyyliini.

Summa summarum: Johtopäätösten tekeminen saattaa olla mukavaa, mutta niitä ei kannata aina lausua ääneen, etenkään, jos kyse on toisesta ihmisestä. Erityisen kunnioittavaa olisi antaa kullekin tilaa olla oma uniikki itsensä ja kuunnella erilaisuutta empatialla - tai edes yrityksellä ymmärtää hieman enemmän.

Vierailu vanhusten luona Lahdessa

Taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä muutaman asteen pakkaskelissä, kun lähdin aamulla Lahteen vanhempia tapaamaan. Otin taaskin miehen auton, sillä omassa autossa on edelleenkin vain kesärenkaat. Niillä olisi ollut vaikeaa.

Isä oli hereillä, mutta lepäämässä omassa sängyssään. Hieman sekava, mutta jollei tunnistanut kuka olin, ainakin ymmärsi minut läheiseksi henkilöksi. Se helpotti sitä keskustelua, mitä oli tällä kertaa tarjolla. Isälle kelpasi tuomani suklaa, vaikka hänen veljensä on toisesta suklaapaketista päätellen käynyt siellä myös aivan hiljattain.

Isä on parantunut koronasta hienosti. Muisti ja keskittymiskyky vain vähän harhailevat.

Äiti oli päivähuoneessa sinne saapuessani. Kun pääsimme äidin omaan huoneeseen, hän halusi sänkyyn ja nukahti siihen saman tien. Odottelin vieressä vajaan tunnin, mutta keli huononi ja kotiin piti ajaa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Jätin äidin suklaalevyn hänen yöpöytänsä laatikkoon. Virittelin hänen kännykkänsä käyttökuntoon ja olen tässä illan aikana yrittänyt soittaa siihen, kun emme ehtineet juurikaan juttelemaan.

Lorvikatarria ja sammalruukkuja

Koronayskän katkomat yöunet ovat lisänneet koronan jälkeistä väsymystäni ja aivosumuani (-sementtiä) entisestään. Mies oli työmatkalla ja meillä oli Pixien kanssa tänään vuosilomapäivä. Pixiellä tosin kaikki päivät ovat enemmän ja vähemmän lomapäiviä, mutta onhan se ihan eri asia, kun emäntä ei tuijottele tietokoneen ruutua ja keskustele sen kanssa koko päivää.

Heräsimme vasta kahdeksan aikoihin, vaikka Pixie pääsee tavallisesti aamu-ulkoilulle jo ennen kuutta. Mutta nyt odottelin ilman herätystä, milloin olisi oikea aika nousta. Minun pokkani petti ensin. Kävimme aamukävelyllä, söimme aamupalan, luimme aamu-uutiset ja siirryimme aamupäiväunille. Jep. Ilman minkäänlaista häpeän tunnetta siirryimme paikkaamaan kovaa univajettani aikkareille (=aamupäiväunille).

Herättyämme hieman ennen puolta päivää sääsovellus väitti, että ulkona on aurinkoista. Juuri tässä meidän kohdallamme oli kuitenkin mahdottoman pilvistä ja lämpötilakin pysyi pakkasen puolella. Sienimetsässä lumisokeus iskisi väistämättä vastaan, joten päätimme Pixien kanssa jäädä kotiin. Oltiinkin sitten koko päivä ihan hunningolla yöpukusillaan! 🤭

Sen sijaan, että olisin selannut uutisia ja lukenut tietopitoisia artikkeleita (niukkojen) kotitöiden lomassa, päätimme revitellä ja ryhdyimme katsomaan Netflixiä. Minä olin tarkkana silmät ja korvat auki ja Pixie tyytyi kuuntelemaan etelä-korealaista sarjaa silmät ummessa 👍.

Eilen sain tungettua pihasammalia uuniruukkuihin. Jos muistan suihkutella niitä vedellä riittävän usein, niissä riittää katseltavaa pitemmäksi aikaakin.

Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi malttanut viettää kokonaisen päivän näin korvikatarrina. Kirjastot.fi-sivusto kuvaa tautia näin: 

"Lorvikatarri on tauti, jonka uhri vain laiskottelee. Taudin nimen alkuosa tulee verbistä "lorvailla, lorvehtia, lorvia", mikä viittaa laiskana olemiseen, vetelehtimiseen ja maleksimiseen. Lorvikatarria kutsutaan myös lorvitaudiksi.

Lorvikatarri on leikkimielinen ilmaus. Vakavasti puhuen katarri-sana viittaa limakalvon tulehdukseen, kuten esimerkiksi yhdyssanoissa keuhkokatarri ja mahakatarri. (Suomen kielen perussanakirja v.1990)"

Olipa kerran hyvä työkaveri

Kopioin tähän nyt aikaisemmin työpaikan intranetin blogiin kirjoittamani jutun. Kirjoitin tämän helmikuussa, mutta aihe ei sinänsä ole vanhentunut mitenkään. Työblogissa en maininnut kiittämäni työkaverin (nyt jo entisen) nimeä, mutta mainitsen sen nyt tässä: Kyseessä on kovasti korkealle arvostamani ystävällinen ja ammattitaitoinen ex-kollegani Marjaana Ponkala.

Ja nyt itse tekstiin.

"Haluan kertoa sinulle tuoreehkoista, hyvistä kokemuksistani hyvästä työkaveruudesta, yhteistyöstä ja yhdessä tekemisestä. Jostain syystä näissä ei kehity koskaan päteväksi, aina riittää uutta opittavaa. Näiden asioiden sisällötkin muuttuvat yhtä nopeasti kuin muukin yhteiskunta. Siinä riittää kirittävää.

Erityisesti parin viime vuoden aikana olen oppinut näistä asioista paljon useammankin työkaverin kanssa suunnitellessamme ja tehdessämme jotain uutta. Kerron sinulle esimerkkinä työkaveristani, joka on hyvä näissä kaikissa ja kannustaa meitä kanssatekijöitäänkin kehittymään ja näkemään asioita uusin silmin.

Hyvä työkaveri

Hän on mahdottoman arvokas työkaveri, sillä hän välittää, kuuntelee ja on läsnä, kun tapaamme. Se on jotenkin nykyisenä Teams-aikakautena aivan erityislaatuista, että joku on niin läsnä. Hän katsoo näyttönsä kameraan eli minuun. Hän asettautuu niin, että hänestä näkyy otsan ja posken lisäksi koko pää sekä vähän ylävartaloa. Se on hienompaa kuin moni ymmärtääkään. Pelkän otsan kanssa palaveeraaminen on tylsää ja pelkän koko päänkin kanssa aika luonnotonta normiolosuhteisiin verrattuna.

Hän ei puuhaa eikä multitaskaa muuta palaverissamme samaan aikaan, jollei ole käsillä jokin erikoiskatastrofi. Hänellä on aina aikaa ensin pieneen kuulumisten vaihtoon ja hän aidosti on kiinnostunut minunkin kuulumisistani. Se toimii aina erinomaisena minilämppärinä ja tunnelma virittyy heti.

Hän varaa tapaamiseen kompaktin palaveriajan, jota emme ylitä. Hän on aina valmistautunut hyvin etukäteen ja meille varattu aika pääseekin tehokkaaseen käyttöön. Hän antaa mukavaa palautetta – aina! Ja on positiivinen. En ole kuullut häneltä kertaakaan esimerkiksi ajalle tyypillistä koronanurinaa, jota tuppaa esiintymään monessa palaverissa: Kuinka harmillista on, kun ei päästä tapaamaan ja kuinka vaikeaa on hoitaa asiat näin. Hän keskittyy mahdollisuuksiin ja siihen että tehdään näissä olosuhteissa niin hyvää juttua, kuin mitenkään yhdessä osataan! Se on kieltämättä voimaannuttavaa.

Hyvä yhteistyö

Isommissa palavereissa hän ei puheenjohtajana pidä pitkiä monologeja. Hän varmistaa, että kaikki saavat äänensä kuuluville, ne hiljaisemmatkin. Hän paneutuu jo etukäteen etsimään yhteistä hyötyä ja hyviä työtapoja, joilla ne voisi saavuttaa.

Hän vastaa viesteihin – aina. Jos ei ole mitään muuta sanottavaa, hän kuittaa saaneensa viestin ja ymmärtäneensä sisällön. Koskaan ei tarvitse jäädä Hoo Moilasena ihmettelemään, meniköhän viesti perille. Jos hän ei pääse palaveriin tai koulutukseen, hän ilmoittaa siitä tai peruu tapahtuman kalenteristaan. Hän myös hyväksyy palaverin, jos aikoo tulla paikalle.

Hyvä yhdessä tekeminen

Jos noissa edellisissä kohdissa oli joitakin ehkä itsestäänkin selviä ominaisuuksia ja toimintatapoja, tässä mennään astetta pitemmälle. Meillä ei nimittäin ole kovin isoa ammatillista rajapintaa, joka ’pakottaisi’ meidät tekemään yhteistyötä. Työpajoihin ja palavereihin kutsutaan tietyn asian ympärille tyypillisesti ne ihmiset, jotka työkseen keskittyvät samoihin aiheisiin. Siinähän ei ole mitään vikaa. Mutta yhdessä tekemisen uudet tuulet kannustavat yhdessä tekemiseen myös yli osaamisrajojen, yhdistämään erilaista osaamista, näkökulmia ja kokemusta yhteisen päämäärän äärelle. Juuri niin sain hänestä upean työkaverin.

Olemme hänen (kuin muutaman muunkin) kollegan kanssa istuneet välillä uuden äärelle sparraamaan toisiamme ja kehittämään uutta, löytämään uusia ajatuksia ja tulokulmia. Olemme oppineet toinen toisiltamme ja innostuneet lisää omista töistämme.

Tämän vain halusin jakaa kanssasi. Kiitos verrattomille työkavereilleni ja ihanaa helmikuun jatkoa!

 

“Hulluutta on tehdä sama asia uudelleen ja uudelleen ja odottaa erilaisia tuloksia. Jos etsit erilaisia tuloksia, älä tee samaa asiaa joka kerta.” – Albert Einstein "

Kuinka huonosti ihminen saa käyttäytyä? Ja Pixien banaanihetki 🍌

Kuinka huonosti ihminen saa käyttäytyä toiselle ihmiselle? Laillisesti? Moraalisesti? Yleisesti hyväksyttävästi? Missä menee se raja, että joku pakottaa pysähtymään siihen?

Käytännön näppituntumani on se, että mitä "tärkeämpi" ihminen, sitä huonommin saa käyttäytyä. Toisaalta - todella harvoin huonosta käyttäytymisestä seuraa mitään oikeita seuraamuksia. Näillä eväillä me aikuiset yritämme opettaa jälkipolville kiusaamattomuuden ja väkivallattomuuden kulttuuria. Ei tule onnistumaan, veikkaan minä.

Yritän tässä välttää henkilökohtaisuuden ansan, vaikka tietenkin taustalla on paljon henkilökohtaista pohdintaa. Aloitan ensin kansainvälisestä moottoriurheilusta. Formula 1.

Max Verstappen on hallitseva ja tittelinsä uudistava F1-maailmanmestari. Hän ei auttanut tallikaveria, vaikka tallikaveri on monesti auttanut häntä. Siitä syntyi julkinen ja sotkuinen keskustelu. Formulatalli lupasi selvittää tilanteen kuljettajien kesken. Asiaan siis ainakin luvattiin puuttua.

Toinen herkullinen tuore tapaus on Keski-Suomalaisen haastattelema paikallinen rap-hip-hop-artisti. Keski-Suomalainen julkaisi haastattelun käytännössä editoimatta ja sensuroimatta. Yhtään ei käy kateeksi tuon 'artistin' lähipiirissä toimivien arki, jos tämä haastattelu yhtään kuvastaa mitään normaalia. Ja jos ei kuvasta, olisi mahtavaa saada siitä jonkinlainen kuitti ja kohtelias anteeksipyyntö toimittajalta, joka kuitenkin teki vain työtään.

Kesätyöni aikoinaan asiakaspalvelutehtävissä tehneenä olen tutustunut suomalaisen pankista rahaa nostavan ja laskuja maksavan (siis noin sata vuotta sitten) ihmisen mielen maisemaan. Ja sieltä on löytynyt kaikkea ihanasta ystävällisyydestä aggressiiviseen uhkailijaan asti. Se oli parikymppiselle herkkikselle kovaa sulateltavaa, paljon kyyneleitä tarvittiin niiden tilanteiden paikkaamiseen.

Koulussa pärjäsin sopivan sulkeutuneisuuteni avulla (räiskyvän eloisuuteni ohella) happoisista tilanteista aina jotenkin. Seurustelusuhde nykyisen mieheni kanssa sulki mukavasti muun maailman riittävälle etäisyydelle 💖.

Lainsäädäntö edellyttää epäasialliseen käyttäytymiseen puuttumista työpaikoilla. Toki epäasiallinen käyttäytyminen on määritelty tarkasti ja siitä puhutaan monesti yhtä vähättelevästi kiusaamisena kuin kouluissa puhutaan koulukiusaamisesta. Kiusaaminen on kuitenkin todella vähättelevä ilmaus henkiselle väkivallalle, mitä se tavallisesti kuitenkin on.

Lainsäädäntö auttaa näiden tilanteiden käsittelyä työpaikoilla, mutta edelleenkin kaltoin kohdellulta edellytetään melkoista siviilirohkeutta ja -kuntoa, jotta nämä asiat kulkevat prosessissa eteenpäin. Tavallista taitaa olla ihmisten siirtyminen sairauslomille ja -eläkkeille, irtisanoutumiset, työttömäksi jäämiset ja parhaimmillaan työpaikan vaihtamiset.

En yritäkään tähän purkaa auki kaikkea ihmisten huonoa käyttäytymistä. Jo somen ihmeellinen maailma vaatisi pitkän, pitkän kirjoituksen itselleen. Ehkä palaan siihen joskus myöhemmin.

Pixie käyttäytyy kuitenkin mahdottoman hienosti etenkin aamubanaanilla.  Näitä banaanivideoita olen julkaissut aikaisemminkin, mutta tässä jälleen yksi lisää. Ihana Pixie 💖.

Ihmisten huonoa käyttäytymistä ei estä eikä pysäytä mikään muu kuin me itse. Pistetään rajaa sille, miten meitä saa kohdella. Ihan asiallisesti voi sanoa, että noin et voi minulle puhua, yritetäänkö uudelleen?

Sukkatehdas käynnistyy ja onnea isille! 💖

Tänään kävin ensimmäisen kerran metsässä kahteen viikkoon! Sää oli kaunis. Vaikka aurinko jää melkoisen matalalle, kuusimetsän keskellekin osui auringon pilkahduksia. Tuuli oli reipas, sen lähinnä kuuli, metsän pohjaan asti tuuli ei yltänyt.

Kävelin rauhallisesti kuntoni mukaisesti. Enää ei löytynyt suppilovahveroita riesaksi asti, mutta välillä vähemmän ja välillä enemmän. Metsässä liikkuminen oli kuitenkin päivän tärkein juttu. Suppikset olivat ihan kiva lisä päivän agendaan.

Kaksi kaunista kantarelliakin löytyi. Täytyy käyttää ne jonkin ruoan jatkeeksi.

Toinen mieltäni ilahduttava seikka on se, että sukkatehtaani on vihdoin kesän jäljiltä käynnistynyt. Koronaviikko pysäytti täysin juuri käyntiin lähteneen puuhastelun. Olo oli vain aivan liian väsynyt mihinkään ylimääräiseen.

Nyt sain kuitenkin ruskeat valepalmikkosukat valmiiksi, samoin pojan sukat makoilevat odottamassa päättelyä vaille valmiina. Puikoilla heiluu tällä hetkellä tyttären korallinpunaiset sukat. Hetken sain etsiä, ennen kuin oikean värinen lanka löytyi.

Seuraavat sukat teen entiselle työkaverilleni Marialle. Lanka on hankittu jo ajat sitten. Tekemistä vaille valmis projekti siis 👍.

Yskä riivaa vieläkin oikein kunnolla. Toisinaan pystyn hyvinkin viettämään muutaman tunnin vain muutaman yskäisyn kanssa. Sitten tulee se mahdoton ryöpytys, joka ei pysähdy yskänlääkkeelläkään. Vähän hetkeksi rauhoittuu ja sitten puskee taas päälle. Tuntuu, ettei saa yskimisen välillä hengitettyä sisään, mutta ei se vain ilman hengittelyäkään pelitä. Olen siis riemuisaa seuraa nukkumaanmenoaikaan. Pidän hereillä varmaankin naapuritkin, miehestäni puhumattakaan. Tänään kävin lyhyesti kaupassa maskin kanssa - reissu jäi lyhyeksi pakottavan yskän rähinän vuoksi. Ensi viikolla pitäisi käydä toimistolla. Toivon, että matkat ja perillä oleminen sujuvat kunnialla.

Toivottelen oikein hyvää huomista isänpäivää kaikille! Meidän lapsillamme on ainakin ihan mahdottoman hyvä ja välittävä isä. Se on helpottanut äidinkin hommia 💖.