Kommentteja joutuu taas roskapostiin, äiti kaatui ja joutui sairaalaan

Kävinpä tarkastamassa välillä mahdolliset roskapostiin menneet kommentit ja sieltähän niitä taas löytyi yllättävän monta. Ja kaikki puhtaasti asiaa. Elvyttelin ne nyt sieltä sitten ja yritin käydä vastaamassa kaikkiin. Toivottavasti löysin kaikki. Harmi vain, etten ole niitä aikaisemmin huomannut.

Viime lauantaina oli reissu- ja touhupäivä. Ensin kolmen pysähdyksen taktiikka Lahdessa ja sitten vielä Vääksyyn.

Lahdessa kävin ensin isän luona. Isä oli tavallista sekavampi ja jotenkin harvinaisen surumielinen. Mutta kyllä sieltä iloakin irtosi.

Sitten kävin äidin ja isän kotona. Äiti oli kaatunut ja joutunut sairaalaan. Hän harmitteli sitä, että jääkaappiin oli jäänyt kaksi suklaalevyä, joita hänen teki kovasti mieli. Lupasin viedä ne hänelle. Tyhjensin roskapussin ja avatun maitopurkin. Tarkistin postit. Nappasin mukaani edelliselläkin sairaalareissulla mukana olleen pupun ja äidille tekemäni kämmekkäät, äidin käsiä kuulemma paleli.

Ja sitten sairaalaan äidin luona käymään. Tässä kuvassa onkin sitten kaikki. Äiti avasi suklaalevyn välittömästi, mutta muuten hän oli hiljainen, surullinen ja hieman sekava. Minulta tiedustetiin sairaalasta jo viime viikolla, millainen kotihoito äidillä on. Hänen sairaalassa hoitamiselleen ei kuulemma ole enää lääketieteellisiä perusteita! Minä olin sitä mieltä, ettei hän ainakaan tässä kunnossa selviä yksin kotonakaan - ei minkäänlaisen kotihoidon kanssa.

Sairaalassa äitiä pidettiin jostain syystä muistisairaana, mitä hän ei ole. Hän on hyvin selkeä ja terävä normioloissa. Kerroin, minulle soittaneelle hoitajalle, ettei äiti ole tavallisesti yhtään sekava , kun hän yritti ehdottaa, että äiti on ehkä hieman sekavampi kuin normaalisti.

Ihmeellisiä olettamuksia. Painotin, että kaikki tuo sekavuus on uutta ja sitä ei ole ollut ennen kaatumista. Soittivat sitten myöhemmin takaisin ja olivat tulleet uusiin ajatuksiin. Äidille tehdään palvelutarpeen kartoitus ja ainakin jonkin aikaa hän nyt vielä pääsee toipumaan valvotusti kuntoutussairaalassa.

Iltapäivä sujui Vääksyssä huomattavasti rennommissa merkeissä mukavien ihmisten kanssa 🥰. Niin monenlaista sitä mahtuukin yhteen päivään niin iloa kuin harmitustakin.

Kaksi työpäivää enää ennen lomaa. Nyt tuntuu kyllä jo aika kevyeltä!

Talitiaisen kummallinen pesäpaikan valinta ja lomaa kohti 👍

Nyt, kun talitiainen ei enää pesi vahinkopöntössä, siitä voi laittaa kuvia näytillekin. Taustalla on muutaman vuoden takainen ison ja vanhan kuusen poistaminen ja sen myötä viereisen ikivanhan omenapuun poistaminen. Omenapuussa oli linnunpönttö. Se sitten lopulta päätyi vaivihkaa vanhan pihakaivonkannen päälle sinkkiämpärin seuraksi. Niin hyvin se siihen maastoutui (= minä en enää huomannut mitään, silmä tottui), että jäi niille paikoilleen talveksi jos toiseksikin. En ajatellut sen tuottavan mitään harmia. Aina oli olevinaan jotain kiireempää ja tärkeämpään kuin sen siirtäminen tai hävittäminen.

Kunnes tänä kesänä huomasin pöntöllä talitiaisen (tässä pöntön päällä). Kannattaa suurentaa kuva.

Se ei ollut tutustumassa, vaan se oli huoltamassa poikasiaan! Sinne se meni vuorotellen puolisonsa kanssa.

Sieltä ne myös tulivat milloin ilman poikasten jätepusseja ja milloin niiden kanssa. Vauhtia ja liikennettä riitti.

Pönttöön sujahdettiin silloin tällöin ihan suoraan, mutta tavallisimmin patsasteltiin ensin hetki pöntön katolla ja/tai kaivon kannella pöntön vieressä (huomaa saalis nokassa 👍).

Mikään peto ei onneksi innostunut matalalla olevasta pesästä.

Mahtava kokemus oli tämänkin seuraaminen keittiön ikkunasta ja ulkorappusilta 🥰.

Nyt on viimeinen lomaa edeltävä työviikko menossa. Ei yhtään palaveria tiedossa. En sinänsä inhoa palavereita, mutta olen lopen uupunut niihin palavereihin, joissa olen mukana vain kuuntelemassa pari tuntia jotain, jonka voisi kirjallisena tiivistää muutamaan riviin. Mutta kohta siis lomalle 🥰

Äitini joutui kaatumisen myötä sairaalaan, se on aiheuttanut pientä säätämistä suunnitelmissa ja suunnittelemattomissa asioissa. Isä oli vierailulla harvinaisen sekava ja jopa surullinen. Onneksi sitä iloakin sieltä kirposi. Itse kärvistelen olkapääkivun ja siitä seuranneen selkäkivun kanssa. Olen onnellinen siitä, että huomenna pääsen lääkäriin. Ei mitään paineita, huomisen lääkäri, mutta sinulta odotan kesälomani pelastamista! 🤭

Helteiden pitäisi helpottaa. Yritetään iloita tulevistakin säistä niin kuin nykyisistäkin. Pakkasta ei onneksi ainakaan ole luvassa 🥰🥳🍓🌸🧡💛💚💙💜🤍💞💖. Iloa 💖.

Menkööt vanhat, huonot ajat - eläköön edistys!

Tämä kuva on Hämeenlinnan keskussairaalan vanhan lääkärien asuinrakennuksen luota. Täällä on ollut lasten päiväkotikin lääkärien jälkeen, mutta sisäilmaongelmat ovat tyhjentäneet tilan täysin. Paikka on suloisen umpeen kasvanut. Täällä näkee, että aikaa on kulunut. Nostalgiaa.

 

Aikaa on kulunut myös siitä, kun keski-ikäiset miehet saivat työelämässä nöyryyttää nuoria naisia tahtonsa mukaan. Muistan myyntipäällikkömme, joka oli muuten ihan mukava mies, mutta hieman liikaa seksistisesti suuntautunut. Hänellä oli työpisteellään naiskalenteri (yläosattomissa) ja hänen vierastuolinsa oli tuon kalenterin alla. Siihen joutui menemään istumaan, jos hänen kanssaan halusi asioida. Onneksi tuo ei tulisi kuuloonkaan nykyään?

Silloinen esimieheni valitsi työreissullamme nuoren ja kauniin kollegani yöseurakseen ja pohti ääneen hänen ylentämistään jo pelkästään hänen sääriensä perusteella. Jopa tuntui tasa-arvoiselta ja reilulta 😧.

Luottamustehtävissä olen törmännyt vanhemman ikäluokan virkamiehiin, joilla on ollut todella ahneet käsitykset yhteistyöstä. Puolustautumisen ja diplomatian tie on ollut silloin vaikeaa ja varmasti myös tulevia 'uramahdollisuuksia' typistävää. En yhtään kaipaa takaisin noihin aikoihin. Aion silti kantaa noista ajoista kertyneet opit mukanani. Nyt olen jo niin vanha, ettei minuun voi uhkavaikuttaa.

Sen verran selvennän, että kyseessä ovat vain minun kokemukseni ahdistavista tilanteista. Ukkoset ovat varmaan olleet aivan tietämättömiä vuorovaikutuksensa kyseenalaisuudesta. Toivottavasti.

Ihailen ja ylistän niitä nuoria naisia, jotka osaavat ja uskaltavat nostaa häiritsevät tilanteet esiin. Tämä on tavallaan aivan iso vallankumous 💖

Rohkeutta ja voimaa, ei jäädä jyrän alle, eikä minkään muunkaan alle! 💖

Luontokokemuksia omalla pihalla ja itsemyötätunnon pohdintaa

Jo on aikoja eletty, kun illemmalla pääsi ilon huudahdus siitä, että taivaalle oli kerääntynyt pilviä ja lämpötila oli enää 'vain' 27 astetta! Päivällä oli sitten sitäkin tukalampaa. Koirallakin on ollut kuuma ja selvästi hermostus siitä, kun ei mennä ulos pallolla leikkimään. Meidän pihassa porottaa paljon kesäpäivinä.

Käytiin sitten ottamassa koiran tassuille ja vatsalle viileän haalea suihku. Olo helpottui kummasti vähäksi aikaa. Eilisen päivän koiran viilennystemppu oli lähteä lyhyelle autoajelulle. Autossa piisasi viileää ja samalla tuli taas jännittävää älyvirikettä. Suunnitelmiin kuulumattoman moottoritielenkin jälkeen tultiinkin takaisin kotiin, eikä pysähdytty muualla kuin liikennevaloissa! Jännää oli 👍

Lähiperhoskuvailut ovat jääneet vähille sen jälkeen, kun lampi ympäröitiin aidoilla ja sen jälkeen vielä viereinen niityn pätkä muutettiin hiekkakentäksi. Muutamia perhosia liihottelee välillä täällä kotipihassakin, mutta niitä ei kannata jäädä erikseen odottelemaan, voi odotus kestää välillä todella kauankin.

Sinisiipi laskeutui keijuangervolle kukkien kuvausrupeamallani. Objektiivi ei ollut mikään perhosobjektiivi, mutta paras objektiivi on aina se, mikä on ulottuvilla. Eli kevyellä laajakulmalla mentiin. Piti mennä oikein lähelle kuvaamaan.

Veikkaisin tätä siipien alapintojen perusteella joko paatsamasinisiiveksi tai vaihtoehtoisesti niittysinisiiveksi. Tämä näyttää vähän vanhalta ja kuluneelta, lisäksi siipien alapinnalla ei ole rusehtavaa väriä. Jos joku tunnistaa tarkasti, otan tiedon - tai arvauksenkin - innolla vastaan.

Muuten heikossa hapessa oleva sembramäntymme on tehnyt ihan urhoollisen määrän käpyjä. Huomasin sen vasta, kun näin oravan mussuttelemassa jotain sen oksalla. Myöhemmin patiolta löytyi kävyn jäännökset. Sembramännyn kävyt ovat oraville mitä suurinta herkkua, täytyypä yrittää jossain vähemmän kuumassa tilanteessa seurata, näkisikö oravan siellä syömäpuuhissa. Kävyt hupenevat aina melkein hetkessä.

Lisäsin myös oravien ja lintujen juottolautasille lisää vettä. Toinen olikin jo ihan tyhjä, toinen puolillaan. Linnut pääsevät helposti lammellekin juomaan. Oraville jokainen tien ylitys on riskin paikka. Siksi yritän pitää ne hyvissä vesissä täällä omalla pihalla.

Vielä yksi luontohavainto: Meillä on lauluetäisyydellä yksi erittäin sitkeä ja laulunhaluinen mustarastas. Se laulaa lurittelee sitkeästi päivä toisensa jälkeen. En tiedä, milloin mustarastaat tavallisesti lopettelevat isot laulunsa, mutta tämä on ainakin täällä ainoa mustarastassolisti. Jospa sillä on jäänyt levy päälle?

Ja vielä kerta kiellon päälle: Pihakuuset ja -tuijatkin ovat aivan täynnänsä pikkuvarpusia ja varpusia. Muutama talitiainenkin siellä käy noukkimassa ruokaa seisovasta kuusesta, mutta ne palaavat aina jonnekin muualle. Pikkuvarpuset ovat kansoittaneet kuuset niin ärhäkästi, että jopa orava kääntyi pois. Säksätys oli voimallista.

Ja vielä pari sanaa itsemyötätunnosta. Minulla on nuorempana ollut oma täytyy tehdä -listani. Ei kirjoitettuna, mutta 'tatuoituna' aivojen perukoihin. Mitä pitää tehdä ennen joulua ja jouluna. Miten lasten syntymäpäiviä juhlitaan. Mikä kodissa pitää olla siistiä ja kaunista, kun tulee vieraita. Millainen pitää olla, jos aikoo olla ns. hyvä ihminen. Ja niin edelleen. En onneksi enää tunnista sääntölistojani. Mutta silloin aikoinaan rehkin kovasti täyttääkseni omat ja 'yhteiskunnan' odotukset hyvästä ihmisyydestä, äitiydestä ja ammattilaisuudesta. Onneksi tuijottelin niin paljon omaa napaani, että keskityin enemmän omien kuin muiden odotusten täyttämiseen. Selvisin omasta arvioinnistani niukasti vuosi vuodelta.

Vähitellen havahduin siihen, että muilla oli minuakin 'tiukempia' vaatimuksia hyvän elämän suorittamiseen. Naapurin rouva siivosi kotinsa kolmesti päivässä ollessaan esikoisensa kanssa vauvalomalla. Ettei vauva vain saa mitään pöpöjä. Tiesin heti, ettei minusta olisi mihinkään sinnepäinkään. Olin huono jo valmiiksi, mutten kertonut siitä kenellekään. Hän myös silitti kaikki vauvansa vaatteet - alushousuja ja sukkia myöten - ettei tunnu karhealle. Alushousut laitettiin vaippojen päälle, sukat usein potkupuvun päälle. Tunsin syvää voimattomuutta odotellessani siinä samalla omaa esikoistani. En edes halunnut yltää noihin suorituksiin.

Myöhemmin kuulin rouvasta, joka joka joulusiivouksen yhteydessä pesi kaikki kotinsa sisäkatot. Pitääkö niitä pestä? Pitääkö jotain muutakin pestä?!!!

Kahden lähekkäin syntyneen vauvan jälkeen palauduin hoikaksi, mutta vatsanahka oli venynyt vähemmän joustavaksi. Oli yllättävää, kun kumartuessa iho poimuilikin isosti housun vyötärön yli. Siitä alkoi uusi sopeutumisprosessi. Osastosihteerimme muistutteli minua monesti, että hänen hyvä ystävänsä on synnytyksen jälkeen täydellisen timmissä kunnossa, ei venynyttä ihoa. Olisiko sellaiseenkin pitänyt pystyä? Ihan tosiko????

Nyt kun katselen kuvia nuoresta itsestäni, en ole enää ankara itselleni. Olen sitä mieltä, että olen selvinnyt erinomaisesti ja ollut oikein hyvä tyyppi, vaikka paljon mokiakin mahtui matkalle. Ja mokien kautta jatketaan edelleen. Se on inhimillistä, eikä hyvää tyyppiä määritelläkään niin, että hän on tai näyttää virheettömältä. Hyvä ihminen välittää muista, arvostaa muita, tekee pieniä hyviä asioita tilaisuuden tullen, osaa antaa anteeksi ja kuunnella. Ja ihan kruununa tulee oman itsensä arvostaminen ja hyvin kohteleminen. Se ei enää kuulu perussettiin, mutta on se juttu, jota kannattaa tavoitella.

Suvaitsevaisuus muita kohtaan on aina hieman keinotekoisen kuuloista, jos sitä suvaitsevaisuutta ei ole omaa itseä kohtaan. Oman itsen kanssa tulee vietettyä elämän jokainen hetki. Siinä tulee helposti aika kriittiseksi ja sarkastiseksikin. Hyvää ihmisyyttä on kuitenkin ihan mahdottoman hyvä harjoitella itsensä kanssa. Kaikkeen ei tarvitse olla tyytyväinen, vain riittävän tyytyväinen.

Kuinka paljon ja mistä sinä pidät itsestäsi?

Siedettäviä kesäkuun loppupäiviä! 💖

Juhannus oli meillä tärkeää perheaikaa 💖

Juhannus on vietetty. Keli oli kuuma, mutta siitäkin selvittiin. Asia erikseen on, että helteiden ennustetaan vielä jatkuvan. Meidän perheestämme vain tytär nauttii helteistä. Minä, mies, poika ja koira arvostamme hieman pienempää lämpötilaa. Kiva, että joku kuitenkin tykkää näistäkin olosuhteista 👍

Meidän juhannuksemme paras asia oli ehdottomasti koko perheen yhdessäolo. Se on aina niin ainutlaatuista ja korvaamatonta. Seuraavaksi paras juttu oli varmaankin miehen valmistelemat hampurilaiset, joiden pihvit hän grillasi omalla reseptillään ja kaikki olivat iloisia 💖

Me olemme miehen kanssa siinä mielessä aika tylsiä ihmisiä, ettemme kaipaa juhla-aikoina isoihin ihmisjoukkoihin. Meille perheen kanssa vietetty aika on parasta. Itse olen erityisen kiitollinen siitä, että meillä on aikuisten lasten kanssa näin vilpittömät välit. Arvostan sitä ihan tähtiin asti 💝

Juhannusaattona hain tyttären Helsingistä meille, pysähdyttiin matkalla kuvaamaan nostalgiseen Mäkelänkadun paikkaan ja sitten jatkettiin kohti Hämeenlinnaa.

Päivystettiin kuvausten ohessa ahkerasti lähestyviä raitiovaunuja ja siirryttiin sivuun ihan ajoissa. Väliin jäi aina muutaman minuutin tauko kuvailuja varten.

Nora kävi Ahvenistonjärvellä uimassa pariinkin otteeseen - vesi oli viileää jopa hänen mittarinsa mukaan vielä nyt. Ehkäpä parin viikon kuluttua on jo huomattavasti lämpöisempää. Minä en ole vielä edes harkinnut kastautumista. Katsoo nyt, mihin ne järvien lämpötilat kohoavat.

Meidän pihassamme on juuri nyt aivan hurjasti pikkulintuja. Niitä lentelee edes- ja takaisin tämän tästä. Näyttää uhkaavasti siltä, että pikkuvarpuset aikovat tehdä vielä kolmannetkin pesueet. Kohta nuo törmäilevät toisiinsa meidän ilmatilassamme 🙄

Olen kovasti kiitollinen juhannuksen vietosta ja perheestä. Vaikkeivät kaikki asiat suju hienosti ja mallikkaasti, en usko siihen, että niiden suremiseen kannattaisi käyttää kovinkaan paljon aikaa. Ikävät asiat ja menetykset vierailevat elämässämme useammin kuin toivoisimme. Niihin ei kannata puuroutua. Hyviä juttuja jaetaan meille harkinnalla ja harvakseen. Sellaisen kohdalla kannattaa pysähtyä hetkiseksi ja antaa aikaa arvostukselle. Elämä on juuri tässä ja nyt.

Kiitos perheelle ihanasta juhannuksesta ja yhdessä olemisesta! Olette tärkeitä 💖

Vaaleanpunaista ja ihanaa juhannusta!

Juhannusaatto. Kävin hakemassa tyttären Helsingistä lapsuuden kotiinsa pyhiä viettämään. Poika soitteli huomisen aikatauluista ja ohjelmasta. Helsinkiin päin ei ollut minkäänlaista ruuhkaa, muutamia muita autoilijoita kohtasin. Pohjoiseen päin oli enemmän liikennettä.

Päivästä luvattiin aurinkoista, mutta aamu valkeni harmaana ja pilvisenä eikä ollenkaan helteisenä. Aamupäivän aikana pilvet kaikkosivat ja lämpö lisääntyi. Oli ihan kuumaa.

Nyt on juhannus siis korkattu 💖

Eilen kuvailin pihaa pitkästä aikaa. Olen pitänyt pihasta niin huonosti huolta, ettei se ole tuntunut kiehtovalta kuvauskohteelta. Tänä vuonna olen hieman ryhdistäytynyt puutarhan kanssa, mutta tulokset näkyvät vasta, jos jaksan tätä samaa useamman vuoden. Olkapää vinkuu ahdistustaan jo melkein asennossa kuin asennossa. Puutarhatyöt eivät auta asiaa. Täytyy kehitellä kompromisseja. Toisaalta helteillä en jaksa tuolla ulkona äheltääkään.

Jos kesäkuun alku oli omenapuiden kukintojen myötä valkoinen, ollaan nyt siirrytty vaaleanpunaiseen. Kuvailin omaksi ilokseni maistiaisia juhannusta odottavasta pihastamme.

Torniolaakson ruusu tai mökinruusu. En erota niitä toisistaan, enkä muista, kumpi on istutettu juuri tähän. Pienet, kolikon kokoiset röpelökukat jaksavat ilahduttaa.

Suviruusu aloittaa kukintansa aina hieman ennen juhannusruusua. Juhannusruusussa on vasta pari kukkaa, suviruusussa on kukkia jo ihan mukavasti.

Uudet nuput ovat aina niin herkkiä 🥰

Kiinanlaikkuköynnös on siirtynyt vihreä-valkoisesta vihreä-valkoinen-vaaleanpunaiseen väritykseen. Jokainen lehti on uniikki oma itsensä.

Kukat vahvistavat väririntamaa ja pörriäiset ovat aivan tohkeissaan 🐝

Konnantatar on mainio maanpeitekasvi ihanalla vihreällä kasvustollaan. Tähän aikaan vuodesta se kiittää hempeän vaaleanpunaisilla kukkapötkylöillään. Konnantattaren ryhti heikkenee kukinnan jälkeen ja olenkin suunnitellut loppukesästä kukkivien kasvien istuttamista niiden lomaan. Aloitan kokeilun pienimuotoisesti tänä kesänä.

Tämä ruusu on muistaakseni Therese Bugnet. Takuuvarma luottoruusupensas.

Vaativiin paikkoihin perennapenkkeihin olen istuttanut perennojen sijaan pensasangervoja. Ne pärjäävät vuosikymmeniä pihaa hallinneita rikkaruohoja vastaan ilman jatkuvaa taistelutykitystä. Tässä on joko koivu- tai keijuangervo. Kiitollisia piha-asukkeja molemmat 💖

Pionit ovat meillä vasta nupuillaan.

Tämä ruusu on jokin vanhempi perinneruusu, jonka lajin olen vuosittain kaivanut jostain esiin enkä koskaan kirjannut mihinkään. Juuri nyt en siis muista tämän ruusun nimeä. Yritän muistaa etsiä taas kerran tuon lajin nimen kesän aikana 👍

Alppiruusuista vain yksi laji kukkii enää isolla teholla, kaksi muuta ovat jo lopettelemassa kukintaansa. Eipä tullut aikaisemmin kuvattua.

Vaaleanpunainen on meillä juuri nyt puutarhan hallitseva väri. Syreeni kukkii valkoisena ja juhannusruusu aloittaa kukintansa ihan näinä päivinä, joten kohti valkoista mennään nähtävästi taas. Värit eivät ole minkään suunnittelun tuloksia, vaan näihin on vain vuosikymmenten ja tontin perinnön mukaan ajauduttu.

Tässä on varmasti juhannuskukkasia ihan riittävästi. Ihanaa juhannuksen aikaa sinulle ja läheisillesi! 💖

Juhannuksen tuntumassa, perhe ja suku sekä elämän kummallinen ulkonäkeskeisyys

Enää on hetki juhannukseen. En ole tunnetusti mitään juhlijatyyppiä, mutta ylimääräinen vapaapäivä ja koko perheen yhdessä oleminen merkitsevät minulle todella paljon. Totta kai myös hyvä ruoka!

Perhe on sitäkin tärkeämpi, kun suhde sukuihin on ollut jo kauan kaukainen. Mieheni vanhemmat ovat molemmat kuolleet ja mieheni oli ainoa lapsi. Minun isäni elää hoivakodissa, äiti kotonansa. Tapaan heitä paljon enemmän kuin kymmeniin vuosiin. Isä ei muista tapaamisia, mutta selvästi muistaa minut (jotenkin). Äidin kanssa on kyse ennen kaikkea avusta ja tuesta, sitä tarvitaan nyt. Veljeni asuu Unkarissa ja mekin olemme niin ikäeron kuin muidenkin syiden vuoksi paitsi erilaisia, myös etäisiä.

Pari ihanaa serkkua olen bongannut uudestaan sitten lapsuuden (jotain hyötyä facebookistakin!) ja yhteys heihin merkitsee minulle paljon.

Oma perhe on se ydin minulle ja yhteinen aika on aina upeaa. Lisäksi olen kovasti ylpeä jälkikasvustamme, mahtavan hienoja tyyppejä heistä on kasvanut!

Luonto näyttää nyt parhaita puoliaan (hyttysiä lukuun ottamatta). Työrintamallakin rauhoittuu niin hyvin, ettei kyse ole enää minuuttiaikatauluista. Palavereja ei seuraaville viikoille ole näillä näkymin varattuna yhtään. Vain flow-tilaa ja asia kerrallaan. Se on luksusta.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen taas päivitellyt ja huokaillut kovasti vallalla olevaa elämän pinnallisuuteen ja ulkonäkökeskeisyyteen keskittyvää elämän tyyliä. Onhan sitä varmastikin ollut jonkin verran minun dinosaurusaikojen nuoruudessakin, mutta minä putosin kilpailusarjoista jo kättelyssä pois, eikä minuun kohdistunut ulkonäköpaineita. Parantaminenkaan ei olisi riittänyt. Toki sekin toi traumoja pitkälle aikuisikään, mutta lopulta pääsin sen yli. 'Ulkonäöttömyys' ei jossain vaiheessa enää määritellyt identiteettiäni. Isona apuna oli varmasti mieheni, jonka kanssa olin samoilla aaltopituuksilla heti alusta lähtien 💖.

Meidän pitkän suhteemme ja avioliittomme perusta ei missään vaiheessa ole ollut ulkonäkö. Se ei tarkoita sitä, että olisimme perin pölhön näköisiä kummajaisia ja olisimme olleet onnellisia löytäessämme 'edes' jonkun. Meillä pohjana oli jo nuoresta lähtien sama perusta, mitä hyvän ja pitkäaikaisen parisuhteen menestystekijöiksi nykyäänkin määritellään.

Olen saanut aktiivista (pyytämätöntä) palautetta ulkonäöstäni varhaisteinistä jonnekin varhaiseen keski-ikään asti. Palaute on harvoin ollut positiivista tai kannustavaa. Näin jälkikäteen mietittynä se on ollut paitsi julmaa, myös aivan käsittämätöntä. Mitähän ihmettä ovat ajatelleet kaikki ne ihmiset, jotka ovat kokeneet oikeudekseen ja jopa velvollisuudekseen kommentoida ulkonäköäni?

Toki, kun taustalla on tavallisesta poikkeava lapsuus, eivät sosiaaliset taitonikaan olleet kehittyneet ihan priimaksi. Mutta siitäkään huolimatta toisen hyljeksiminen ja ikävän palautteen antaminen eivät ole oikein. Lapsena ollessa sitä ei ehkä vielä ymmärrä. Teini-iässä pitäisi olla jo jotain ymmärrystä siitä, miten loukkaavasti ei saa toiselle puhua. Jollain on itsellään myös haastava lapsuus, joku toinen ei vain välitä. Mutta aikuisena pitäisi ymmärtää oma roolinsa niin yksilönä kuin mahdollisesti lapsen vanhempanakin. Ja muuna läheisenä.

Mitä, jos joku ei ole kaunis, vaan on ihan mahdottoman ruma? Miten se vaikuttaa hänen ihmisarvoonsa? Miksi sitä pitää päästä kommentoimaan?

Entä jos joku on kovastikin kaunis. Voisiko sitäkin kommentoida vähän himmeämmin. Ja erityisesti voisi jättää 'kannustavat' kehittämiskommentit ihan omaan poskeen. Kaikkea, mitä ajattelee, ei tarvitse sanoa ääneen.

Jos joku ei ole älyllisesti se penaalin terävin kynä? Miten se vähentää tuon ihmisen ihmisarvoa? Ei tietenkään mitenkään. Jokainen ihminen on arvokas jo itsessään. Hyvän ihmisen laatukriteerit ovat todella vähissä.

Entä jos joku tekee jotain todella, todella väärin? Silloin hän teki jotain todella, todella väärin. Jokainen tekee virheitä ja melkein jokainen kehittyy. Meille ollaan armollisia meidän virheittemme kanssa, ollaan armollisia myös muille. Monesti oppiminen tapahtuu vasta virheiden kautta.

Samat sanat pätevät siihen, jos joku on sairas, epävakaa, sulkeutunut, peloissaan, tuntee itsensä ulkopuoliseksi tai muuta vastaavaa. Mikään noista ei oikeuta kommentoimaan ikävästi. Mikään noista ei oikeuta arvottamaan ihmistä huonoksi. Vaikka olisin kovasti vainoharhainen kaikki raajani menettänyt sokea, ruhjoutunut ja älyllisesti rajoittunut, se ei vähentäisi ihmisarvoani yhtään pätkää. Eikä sinunkaan.