Muutos etenee isoin askelin ja pienen etenemisen kautta

Olen päätynyt tekemään itsekkäitä, itseäni miellyttäviä tekoja ja raivannut niille rakosia täyteen tupattuun aikatauluuni. Palautan mieleeni säännöllisesti minulle läheisten ihmisten välittämisen ja tuen.

Kieltäydyn panikoimasta, kun joku vaimeasti odottaa minun suoriutuvan ihmeiden tekijän aikatauluista. Pyrin pitämään pintani, kun syyllisyyden viitta on tarjolla siinä ihan vieressä - kutsuvana ja houkuttavana. 

Kukaan ei varsinaisesti pakota minua marttyyriyteen - miksi tekisin sen itse?

Olen onnistunut monesti ja minua on kaihertanut vieläkin useammin. Tunnen ihollani syyttäviä ja vaativia katseita, vaikkei kukaan voi todistaa niiden olemassaoloa. Päätän huuhtoa henkisen syyllisyyteni tarmokkaasti jonnekin. En mieti sen pitemmälle.

Esihenkilöni keskustelee kanssani työtilanteestani, mutta luulen meidän molempien välttelevän aihetta ainakin osittain. Vuorotellen ja eri paikoissa. Lupaan opetella ilmaisemaan ajatuksiani selkeämmin ja terävämmin. En viiltävästi, mutta selvän erottelevasti.

Sain äkäisen flunssan ja olin ensimmäistä kertaa yli vuoteen sairauslomalla. Kaksi ärjyä flunssakoomapäivää riitti ja sitten alkoi olo helpottamaan ja voimat palautumaan.

Minun koomaflunssani nostaa lämpöä, vaan ei paljon. Sen sijaan ajatustoimintani sakkaa aivan himmeälle liipalle. Yritin nukkumisten välissä neuloa raitasukkaa, mutta virheiden määrä oli tolkuton ja niiden laatu ihan mahdoton. Ei siitä sitten mitään tullut. Ihan elämän ABC:tä ja mikään ei onnistunut, koska päässäni sakkasi aivan liikaa.

Poskiontelontulehduksia herkästi kutsuvat nenäkäytäväni ovat rauhoittuneet ja päänsärkykin on helpottanut. Uskallan toivoa, että jälkitaudit jättävät minut rauhaan.

Valo lisääntyy - ihanaa tammikuun loppua ❤️

Mikään ei muutu, jos mikään ei muutu

Mikään ei muutu, ellei mikään muuta. Totesin sen niin todeksi taas viime yönä valvoskellessani työahdistuksen kanssa. Olen päässyt henkisesti jo paljon parempaan paikkaan kuin missä olin ennen joulua. Kun tein päätöksen, etten voi jatkaa töitäni entiseen tahtiin ja malliin, oli kuin iso taakka olisi hävinnyt harteiltani. Palatakseen sinne taas viime yönä.

Tammikuun työtilannehan ei ole pelkän päätöksen myötä muuttunut mihinkään. Eikä se muutukaan, jollen tee jotain aivan täysin eri tavoin, suunnittele tekemisiäni ja seuraa niiden onnistumista. Jollen siis tee tästä projektia. Ja sen (projektin) päätin viime yönä pistää tästä pystyyn. Pala kerrallaan, mutta sitkeästi ja periksi antamattomalla päättäväisyydellä.

Mieli rauhoittui, kun sain itseni kanssa sovinnon siitä, miten tästä etenemme (siis minä ja minä). Olenpa päättänyt kutsua talkoisiin mukaan myös ahkeran ja ystävällisen apulaiseni tekoälyn. Nyt täytyy vain suunnitella ja tehdä muutosta päivittäin. Huomenna voisin kirjata ylös kaiken sen, mitä viime yönä tuumailin. Siitä on hyvä lähteä liikenteeseen.

Vaikka yöllinen pähkäily helpotti mieltäni, uni ei tullut silti kutsuista huolimatta. Minun unisyklini kestää (nukahtamishetkestä seuraavaan helpohkoon nukahtamishetkeen) noin kaksi tuntia. Jos uni ei millään tule, voin hyvin vaikkapa lukea kirjaa tunnin verran ja ryhtyä sen jälkeen rentouttamaan itseäni uudestaan. Mutta viime yönä sain nousta ylös muutamaankin kertaan ja uni tuli vasta noin kuuden tunnin kuluttua heräämisestä. Siis vasta aamulla. Tarvitsin kuitenkin lisäunta kipeästi ja olin onnellinen sunnuntaiaamusta. Oli mahdollisuus nukkua vielä ihan kunnon tovi.

Työhuolien kuriin saamisen lisäksi olen luvannut itselleni mukavia asioita ja haaveilua. Pieniä seikkailuja, joutavaa nautiskelua ja hetkessä elämistä. Käsityöt tarjoavat minulle nautintoa ja rentoutumista. Vaikkei maailmasta tulekaan yhtään parempi paikka minun käsitöideni ansioista (tai ehkä juuri siksi), jatkan käsitöiden tekemistä ja mutustelua omaksi ilokseni ja hyvien muistojen 'taikomiseksi' puikkojen ja langan tuntuman myötä välittömään käyttööni.

Tarvitsen vapaa-ajallani selvästi etäisyyttä hyödyllisyyteen ja tehokkuuteen.

Tyttären jalat tulivat lainaksi, kun päätin kuvata ennen lumien saapumista uusimpia sukkiani ❤️

Nyt puikoilla on tekeillä pipo. Lanka ja ohje ovat uusia, joten syntyvän pipon koko on hieman arvoitus. Uskon sen kuitenkin olevan jollekin sopiva, jos se ei lopulta osukaan tyttären päähän sopivaksi.

Huomenna on minun tämän vuoden ensimmäinen työpäiväni. Yritän nukkua yöni hyvin ja olla murehtimatta. Yritän myös huomenna olla hyppäämättä tuttuun oravanpyörään. Sillä mikään ei muutu, jos mikään ei muutu.

Uuteen vuoteen historiallisella palapelirupeamalla

Enää muutama tunti jäljellä tätä vuotta. Uuden vuoden lupaukseni ovat vasta muotoutumassa. Syytän kiireitä ja väsymystä. Niistä syytän kaikkia muitakin riman alituksia.

Olen kuitenkin tuumaillut oikein kunnon tovin sitä, mitä ensi vuoden aikana haluan tehdä toisin. Jatkuvaa kiirettä ja väsymystä en halua toistaa, elämä on aivan liian lyhyt sellaiseen, vaikka parasta ennen -päiväystäni ei olekaan vielä julkaistu.

Haluaisin lähteä taas omille retkilleni silloin tällöin. Kaveeraisin mielelläni enemmän vanhan ystäväni, kameran kanssa. Selviytymismoodi on ehdottomasti vaihdettava haaveilumoodiin. Unelmointi on jäänyt ihan liian vähiin viime vuosina.

Sisäinen seikkailijani kaipaa ja janoaa kaikkea uutta ja erilaista. Elämään pitäisi muistaa sisällyttää enemmän hassuja ja rohkeitakin kokeiluja. Pienikin juttu voi osoittautua isoksi sitten myöhemmin.

Ostin perheelle joulun pyhiksi tuhatpalaisen palapelin. Löysin kirpputorilta myyntipisteen, jossa oli useita sarjakuvamaisia palapelejä myynnissä. Kaikissa palapeleissä oli joko maininta, että kaikki palat ovat tallessa tai että yksi pala puuttuu, joka sekin oli merkitty palapelipohjaan. Emme ole mitään palapelikansaa, mutta ajattelin kokeilla perheelle tällaista yhteistä tekemistä, johon kukin saisi osallistua oman halunsa ja mielenkiintonsa mukaan. Kaikkien piti olla mukana pelin alussa kuitenkin vähintään noin kymmenen minuuttia. Tämä oli uusi avaus siis meille kaikille.

Päädyin kansikuvien perusteella tällaiseen Jan Van Haasterenin palapeliin, joka oli täynnä riemukkaita yksityiskohtia. Tässä pieni ote palapelin kannesta.

Aloitimme palapelin kanssa joulupäivän iltana. Tässä käännetään paloja vasta oikein päin.

Ensimmäinen iso etappi saavutettiin, kun palapelin reunat oli saatu hahmotettua.

Pian tämän jälkeen joukko harveni. Teimme sitä hetken kolmisin (minä ja nuoriso). Sitten tein palapeliä vuoroin kummankin lapsen kanssa ja vuoroin yksinäni malttamatta lopettaa. Musta aluslevy oli alla juuri sitä varten, että pelin voi välillä siirtää ruokailuhuoneen pöydältä pois, mutta niin ei käynyt. Addiktoiduin taas oikein kunnolla tähän. Tein toki muitakin asioita, mutta kaikki 'ylijääneet' vapaahetket kuluivat palapelin kanssa 🫣

En asettanut touhulle mitään muita tavoitteita, kuin toisinaan se kuuluisa "vielä yksi pala".

Aika pian huomasin, ettei tästä ole minulle ympärivuotiseksi harrastukseksi. Käsityötkin jäivät ihan kokonaan.

Maanantai-iltana se sitten vihdoin valmistui. Mieli sai rauhan, vaikka näen silmissäni vieläkin palapelin palasia, kun ummistan silmäni.

Nyt palapeli on pakattu takaisin pussiin ja laatikkoonsa. Seuraavan palapelin aika on ehkä sitten ensi jouluna. Näin koukuttavaa tekemistä voi olla ohjelmistossa vain rajatun ajan vuodesta.

Palapeli maksoi kirppiksellä vain 9 euroa. Kaikki palat olivat tallella, kuten hintalapussa lukikin. Toki matkalla oli moneen kertaan suurta epäluuloa siitä, että palat ovat vaihtuneet jonkin toisen palapelin kanssa ihan vääriin paloihin. Mutta ihan oikeita ne sitten kuitenkin kaikki olivat.

Tämä oli hauska rupeama oman normaalialueen ulkopuolelta. Uskon, että se teki aivoilleni hyvää. Ja ehdottomasti sain paljon ilon ja onnistumisen kokemuksia.

Nyt on hyvä palata ajatuksiin hieman paremmasta uudesta vuodesta. Silloinkin täytyy päästä kokeilemaan montaa oman mukavuusalueen ulkopuolista juttua.

Oletko sinä tehnyt uuden vuoden lupauksia?

Ihanaa ja voimaannuttavaa uutta vuotta! ❤️

Joulu saa - ehkä myös elämä?

Tänä viikonloppuna kävin Hämeenlinnassa Wetterhoffin talon korttelijoulumarkkinoilla sekä Hämeenlinnan joulumarkkinoilla. Kävin fiilistelemässä joulua ja etsimässä jotain valtavirrasta näkymätöntä kädentaidon tulosta. Löysin avainnauhan (töissä henkilökortti ja avain pitää olla jatkuvasti näkyvillä ja käytössä). Avainnauhojen etsiminen on ollut pitkäpiimäistä puuhaa, mutta onneksi luonnekkaita avainnauhoja löytyy aina silloin ja tällöin.

Pieni palvelumuotoilu voisi tehdä terää näille kummallekin tapahtumalle jatkossa. Ihanaa oli silti vierailla myös nykyisissä tapahtumissa.

Perheen jouluaiheiseen whatsapp-ryhmään on pitänyt ilmoitella omia joululahjatoiveitaan. Lupasin omat toiveeni sinne jo aikoja sitten, mutta vieläkään en ole saanut kirjatuksi mitään. On vaikea keksiä tässä iässä jotain 'helposti' minulle lahjoitettavaa kivaa. Tuntuu, että minulla on jo kaikki (sitä loppuelämän hurmaavaa etelän asuntoa lukuun ottamatta 🤭).

Otan (aina) vuosilomaa joulua edeltävät pari arkipäivää. Tarvitsen jouluun valmistautumiseen aikaa hengitellä sisään ja ulos, kiireettömyyttä ja hellää hyvän mielen touhuamista ilman mitään paineita. Pari joulua edeltävää päivää ovat aivan ehdottomasti minun jouluni parhaimpia päiviä. Toki on ihanaa sitten pysähtyä ja vain nauttia.

Tässä iässä on mahtavaa se, ettei lahjoja tarvitse olla enää kuormakaupalla, vaan voidaan keskittyä olennaiseen. 

Jouluruokailu on meillä moniulotteista. Perheen joulu-whatsappiin ilmoitellaan jouluruokatoiveet ja niistä koostetaan joulun menu. Jokainen saa mieleistänsä ruokaa ja toivottavasti hävikkiä syntyy vain vähän, jos sitäkään ❤️Jouluruoan ei tarvitse olla perinteistä jouluista ruokaa, vaan se voi olla mitä vain omaa herkkua silloin haluaakaan syödä.

Tässä on silti vielä jäljellä todella tiukka viikko töitä ennen omia vuosilomia. Tekemistä on paljon ja toivon, että saan kaiken tarvittavan maaliin ajoissa.

Tällainen työhullu joulun lähestyminen ei vastaa millään tavoin omia arvojani. Täytyykin miettiä, mitä muutoksia elämään täytyy jatkossa tehdä. Käytetyn ajan pitäisi suhteutua omiin arvoihin. Nyt huomaan käyttäväni työn perustekemiseen paljon enemmän aikaa kuin arvomaailmani kertoisi. Minä ja läheiseni ovat ehdottomasti tilanteen suurimmat kärsijät. 

Kuinka kauan minulla on aikaa tilanteen korjaamiseen? Ja milloin on liian myöhäistä? Milloin on otollisin aika päästä nauttimaan läheisteni seurasta ja hyvästä elämästä heidän kanssaan? Siinäpä mietittävää.

Pixie on jo vanha, palveluja saa vain työaikaan 😯

Meidän ihana Pixie-koiramme täyttää maaliskuussa peräti 16 vuotta. Siinä on paljon vuosia ja ikää koiralle.

Viimeisen vuoden aikana ikääntyminen on näkynyt Pixiessä oikein kunnolla. Ja niin saakin olla.

Näkö- ja kuuloaistit ovat heikentyneet. Niiden mukaan pitää arkea räätälöidä. Niveletkään eivät tykkää enää rappusista entiseen malliin ja sekin pitää ottaa huomioon.

Minusta Pixien ikääntyminen on herttaista. En tiedä sitten, miten hän itse tilanteen kokee.

Pixie ei oikein ymmärrä, mistä mikäkin ääni kuuluu. Kun häntä kutsuu, hän on usein hämillään, kun ei yhtään ymmärrä, mistä ääni kuuluu. Hän jää helposti odottamaan ihmisen paluuta siitä suunnasta, mihin ihminen poistui. Hän ei huomaa lähestyvää ihmistä eikä kuule lähestyviä askeleita. Hän on kovasti ihmeissään, kun muutaman tervehdyksen ja heippa-huutelun jälkeen silitän häntä. Hänen näkökulmastaan kaikki tulee ihan 'puskista'.

Rappusetkaan eivät maita enää entiseen tapaan. Yläkerrasta alakertaan mennään välillä omin jaloin ja välillä Pixie-hissillä (minä tai mieheni kantaa). Alakerrasta hän ei enää könyä itse yläkertaan, vaan odottaa alhaalla aikansa ja haukahtaa sitten, jos ei saa muuten riittävästi huomiota.

Pihalla Pixie saattaa lähteä kävelemään omilleen. Hän kuulee, kun häntä huudetaan, muttei ymmärrä, mistä ääni kuuluu. Hän jää usein hämmentyneenä paikoilleen odottamaan sitä jotain merkkiä, mitä tapahtuu ja minne pitää mennä.

Eilen kävin hieronnassa. Meillä on työsuhde-etuna hieronta, jota voi käyttää ePassi-sovelluksen kautta. Havahduin marras-joulukuun vaihteessa siihen, etten ole muistanut hierontaetua kokonaiseen vuoteen. Siitä sitten 'nopeasti' varaamaan aika lähellä toimivalta hierojalta, jolla on myös ilta-aikoja. Se olikin sitten vaikeaa.

Yhä useammat palvelut on varattavissa nykyään vain tavallista toimistotyötä tekevän henkilön kuumimpaan työaikaan. Hiusten leikkaus tai hieronta pitäisi monesti pystyä varaamaan vain kello 9-14 väliselle ajalle. Minun työkalenterini ei ainakaan siedä mitään työpäivän aikaan varattuja keskeytyksiä. Lääkärinajan voin hyväksyä työpäivän keskelle, mutta kaikki sitä vähemmän vaativat tapaamiset pitäisi pystyä järjestämään työajan jälkeen.

Onko tämä vain kanta-hämäläinen ongelma ja haaste vai onko tilanne samankaltainen ympäri Suomea?

Stand up -keikalla kollegojen kanssa

Pääsen/päädyn työni puolesta melko useinkin jututtamaan ihmisiä etä- ja läsnätyöstä. Aihe on poltteleva, koska siihen on kasautunut paljon vastakkainasettelua. Henkilöstön puolella on toisinaan aika voimakastakin jakautumista itsenäisen etätyön ja kollektiivisen läsnätyön kannattamiseen. Lisäksi työnantajan puolelta on kaipuuta yksittäisen työntekijän hyötyjä isompiin työyhteisöjen ja työnantajan hyötyihin. Etätyötä äärimmäisesti kannattavat haluavat koronarajoitusten aikaisten etätyömahdollisuuksien jatkumista. Läsnätyötä äärimmäisesti kannattavat toivovat paluuta koronarajoituksia edeltäviin 'hyviin' aikoihin.

Jos kaikki sujuu hyvin, eikä uusia katastrofeja tule, kumpaankaan ääripäähän ei ole kuitenkaan paluuta. Ja se sopii vallan mainiosti suurimmalle osalle työssä käyvistä ihmisistä.

Silti vastakkainasettelua käytetään häikäilemättömästikin välineenä melkein mihin tahansa. Vastakkainasettelusta ei seuraa todennäköisesti kovinkaan paljon hyvää, niin on harvoin käynyt. Nyt pitäisi osata kuunnella ja etsiä uusia ratkaisuja, kuten aina maailman harpatessa isoja loikkia jonkin asian suhteen.

Siinä, missä yksilöt peräänkuuluttavat yksilön työn sujumisen perään, työantajat painottavat sen sijaan organisaation etua. Minä haluan nostaa mukaan arvolistalle työyhteisöjen toimivuuden ja hyvinvoinnin.

Kaikki arvostavat hyvää työyhteisöä. Mistä hyvä työyhteisö sitten syntyy? Sinusta, minusta ja kaikista kollegoistamme - tietenkin. Työn tekemisen reunaehtoja kannattaa optimoida myös sen suhteen, miten tuemme ja ravitsemme työyhteisöämme ja sen jäseniä. Jos minä en ole ystävällinen, välittävä ja arvostava työkaveri, niin kuka sitten?

Haluan uskoa, että työyhteisön ja sen jäsenien vaaliminen ja arvostaminen ovat myös osa työtäni. Ja toivon kovasti, että se olisi jonkinlaisena osana myös muiden työnkuvia.

Suurimmat innovaatiot ja oivallukset poksahtelevat harvoin yksinäisen ihmisen päässä tai ison organisaation ulkokehillä. Lähityöyhteisö on voimakkain innovaatioiden lähde. Vielä pitemmälle päästään, jos mukaan otetaan ihmisiä myös siilojen ulkopuolelta ja siirrytään epämukavuusalueelle.

Työnantajan ei ehkä kannata toiveajatella ihmisten kokoontuvan yhteen innovoimaan pelkästään lähityöhön pakottamalla. Työn luonne on muuttunut niin paljon, että innovatiivisille keskusteluillekin pitää järjestää aikaa ja tilaa oikein järjestelmällisesti. Maailma on muuttunut ja työn määrä kasvanut dramaattisesti. Ainakin minulla. 

Työyhteisön tärkeydestä siirryn siihen tutkimustulokseen, jonka mukaan sosiaaliset kontaktit lisäävät elinikää ja elämän laatua. Tämä pitäisi muistaa myös töissä, jossa vietämme leijonan osan elämästämme.

Minä pääsin nauttimaan yhteisöllisyydestä pikkujoulut korvaavalla tapahtumaviikolla. Kollegani Sanna organisoi meillä tapahtumaviikkoon osallistumisen niin, että meistä suurin osa päätyi osallistumaan samaan tapahtumaan. Oli ihanaa viettää lähikollegojen kanssa aikaa ihan rennoissa merkeissä ❤️

Ohjelmassamme oli stand up -komiikkaa. Nauroin mahdottoman paljon. Toivottavasti vieressäni istuvat kollegani eivät traumatisoituneet. Paikalla oli enimmäkseen meille tuntemattomia ihmisiä, mutta meidän ihmisiä oli paikalla myös oikein mukavasti ❤️

Näytös loppui puoli yhdeksän aikoihin. Minun junani lähti kymmeneltä.

Helsingin keskusta oli jouluisen kaunis.

Tässä olemme jo palaamassa illan showsta.

Minun junani lähti vasta reilusti myöhemmin. Sitä odotellessa oli aikaa ihailla melkein tyhjiä rautatieaseman laitureita.

Olin lopulta kotona puoli kahdentoista aikoihin. Sitten piti vielä laskea kierroksia. Äärimmäinen nukkumaanmenoajan venyttäminen minulta. Mutta se kannatti, oli ihanaa ❤️

Kiitos ihanaisille työkavereille todella mukavasta illasta ❤️

Syksy viilettää - samoin Helsinki

Kirpputoriprojekti on ohi. Työkiireet eivät ole helpottaneet yhtään. Yritän muokata omaa ajatteluani siihen, että uskallan oikeasti priorisoida. Sain työkavereilta ihanaa sympatiaa ja empatiaa enkä koe enää olevani niin yksin kaikkien työtuskieni kanssa. Iso kiitos ihanille työkavereilleni lämpimästä huomiosta ❤️

En ole koskaan ihan oikeasti kuulunut mihinkään ystäväpiireihin. Sosiaalinen kokemattomuuteni näkyy ja tuntuu edelleen kaikessa arjessani. Jotkut oppivat jo lapsena, kuinka toimia porukoissa ja lähestyä ihmisiä. Miten noissa taidoissa voisikaan kehittää itseään ylen varttuneena aikuisena?

Tässä vielä taas kuva menneeltä syyslomalta.

Tämä Helsinki löytyi Lounais-Suomesta Taivassalon läheltä.

"Helsinki on kylä Taivassalossa. Kylässä on muutama asukas sekä vapaa-ajanasukkaita kesäaikaan. Kylän nimen alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Vastaavatyyppisissä nimeissä Helsinge viittaa asukkaisiin, joiden alkuperä on Ruotsin Helsinglannista" Näin kertoo kylästä Wikipedia.

Tie päättyi entiseen lossilaituriin, josta nyt ei pääse enää minnekään.

Tutkimukset kertovat, että ihminen hyötyy monin tavoin sosiaalisista kontakteista. Olen työkuormani kanssa uppoutunut selviytymään omaan kuplaani. Ehkei se sittenkään ole se menestyvä resepti? Ehkä palautuminen yhdessä ystävän tai työkaverin kanssa voisi olla vaikuttavampaa kuin palautumisen tavoittelu ihan yksinään? Siinäpä mietittävää tuleville viikoille 🤔