Nauramisen ilo, koskikaroja ja muistutus villasukka-arvonnasta

Pysähdyinpä tänään taas ihan kunnolla miettimään sitä, kuinka tärkeäitä asioita ilo, huumori ja nauraminen ovat minulle. Mietiskely lähti siitä, kun mietiskelin eilisiltaa. Juuri ennen nukkumaan menoa päätin vilkaista ihan vähän vielä Instagramia. Instagramin videoista löydän aina jotain  hauskaa ja ilahduttavaa. Niin nytkin. Laitoin perheellekin jakoon muutaman itseäni eniten huvittanutta ja viihdyttänyttä videota. Ihan tyrskyin naurusta niiden aikana, mutta kovasti hiljaa piti olla, sillä mies oli käynyt jo nukkumaan. Olipas vaikeaa olla hiljaa, kun nauratti ihan mahdottomasti. Ja naurustahan seuraa aivan valtavan hyvä olo.

Minun mielestäni hauskat videopätkät eivät todennäköisesti ole kaikkien muiden mielestä sitä suurinta hauskuutta. Huumorintaju ja hauskuussuoni ovat kaikilla niin erilaisia. Ja hyvä niin.

Nyt laitan itselleni listalle nauramiseen asti viihdyttävän hauskuuden löytämisen vähintään kerran viikossa. Se on selvästikin jotain, mikä toimii minulla todella mainiosti.

Tähän taustaksi toistan itseäni jostain aiemmasta kirjoituksestani (sillä niitähän riittää). Minulla oli äitini mielestä ainakin lapsena ja nuorena ruma nauru. Sain monesti kehotuksen ja käskynkin äidiltä olla nauramatta juuri sen vuoksi. Melkoisen kilttinä tyttönä tyydyin siis hymyilemään. Toki aika harvoin tapahtui mitään, mikä olisi minua aidosti naurattanutkaan. Oliko kyse siitä, etten oppinut nauramaan, kun en saanut nauraa vai siitä, etten oppinut nauramaan kauniisti, kun minua nauratti niin harvoin? Siinäpä mysteeri.

Äidin viimeisinä vuosina nauroin useinkin tavatessamme. Hän ei koskaan enää torunut minua nauramisestani tai arvostellut nauruni laatua. Asiat voivat todellakin muuttua.

Arjessa minua naurattaa useimmin Pixie. Hän osaa kaikessa hurmaavuudessaan olla hauska ja yllättävä ihan tämän tästä. Olemme kyllä miehenikin kanssa eräänlaisia hassuttelijoita. Olen onnekas päästessäni olemaan parisuhteessani hölmö ja hassu itseni ja samalla oikein normaali ja arvostettu. Siinä mielessä erityisesti meillä vakka on löytänyt kantensa.

Nauratko sinä usein? Ääneen vai äänettömästi? Millaiset asiat saavat sinut nauramaan? Vai koetko ilon ihan muulla tavoin?

Toki minäkin koen toisinaan myös mykistävää iloa ja onnea, jolloin sanoja ja ääniä ei tarvita (eikä kaivata). Nauru on viime aikojen koettelemuksissa jäänyt väliin ja nyt huomasin taas nauttivani siitä ihan selkäpiitä myöten. Ja onpa niitäkin aikoja ollut, kun ihan selviytyminenkin on ollut tavattoman tyydyttävää.

Tähän loppuun vielä pari koskikarakuvaa 🥰.

Loppuun muistuttelen vielä villasukka-arvonnasta. Perjantaihin kello kuuteen asti pääsee osallistumaan arvontaan. Arvonnan säännöt ja ohjeet löytyvät täältä samoin kuin kuvat arvottavista sukista.

Talvi on melkeinpä kauneimmillaan ainakin täällä lumirajan pohjoisella puolella. Naurettavan iloista tai lempeämmän upeaa helmikuun jatkoa 🥰

Ihana aurinko ja mahtavat koskikarat - oikea kylki ei pidä nukkumisesta vieläkään

Tänään ainakin Hämettä hemmoteltiin aivan mahtavalla talvisäällä. Pakkasta oli noin kahdeksan astetta ja sehän on vain helppo pukeutumiskysymys. Useamman vuoden eri säihin pukeutumiseen perehtyneenä  nämä säät tuntuvat helpoilta kohdattavilta.

Oma pukeutuminen on sikäli helppoa, että lähden ulos luontoon ollakseni ihan itsekseni ja samalla pukeutumistarpeet tulevat vain mukavasta olemisesta. Ei yhtään tarvitse ajatella muita, se on melkoisen rentouttavaa. Tosin kun lähden ulos kaverin kanssa, vaatteet ovat aivan samat. Hyvien ystävien kanssa ei tarvitse ryhtyä hienostelemaan tyylin vuoksi, vaan kelpaan juuri sellaisena kuin parhaiten viihdyn 🥰.

Oli siis kaunista ja aurinkoista, pakkasta sopivan siedettävästi ja aikaakin oli ihan mukavasti. Jo ajomatka oli rentouttavaa. Perillä käveleminen ja ulkoilmasta nauttiminen teki todella hyvää.

Meillä on vielä ihan kivasti lunta monin paikoin. Vuodenajasta ei voi mitenkään erehtyä. Koski oli vielä sula lämpimien säiden vuoksi, mutta maata peitti matala, mutta jämäkkä lumikerros.

Koskella pörräsi ainakin neljä koskikaraa 😍.

Kylkiluun murtuma on varmasti jo parantunut, mutta sillä kyljellä nukkuminen on kuitenkin vielä hieman hankalaa ja paikoin kivuliastakin. On ihanaa päästä kääntymään pitkän tauon jälkeen sille oikealle nukkumakyljelle, mutta se ei enää tunnu samalta kuin ennen. Tätä maailman parhaan nukkuma-asennon menettämisen tuskaa ei voi kuvailla mitenkään. Huonolla nukkujalla yksi hyvä nukkumisasento on kaiken pelastus. Nyt on ihan pakko opetella pysyvästi johonkin uuteen. Enpä olisi osannut kuvitella, että tähän päädyttäisiin 😂.

Missä asennossa sinä nukut? Jommalla kummalla kyljellä (kummalla)? Selällään? Mahallaan? Vai jotenkin muuten?

Ripelankasukka-arvonta - pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa villasukka-arvonta. Kahdet ripelankasukat ja yhdet kokeilusukat arvotaan lauantaina 11.2. Arvontaan voi osallistua perjantaihin 10.2. klo 18 asti. Blogin lukijaksi rekisteröityneellä on kolme arpaa sukkaparia kohti ja rekisteröitymättömällä yksi arpa sukkaparia kohti. 

Ilmoita kommenttikenttään, minkä (kaikkien) sukkaparien arvontaan haluat osallistua ja millä arpamäärällä. Jos tuli selitettyä monitulkintaisesti, saa kysyä tarkentavia kysymyksiä 👍. Voit jättää sähköpostiosoitteesi tai muun tunnistetiedon kommentteihin tai lähettää sen minulle sähköpostiin: luonnonluomaa@outlook.com. Ja jos satut voittamaan eikä minulla ole yhteystietojasi, joudut tarkistamaan tilanteen täältä blogistani.

Ensin kokeilusukat eli sukkapari A:

Sydänsukat kohoneuleella. Kapea varsi, hoikkajalkaiselle varmasti sopivan rento, varret voi taittaa (alakuvassa). Koko 35-36. Nämä sukat ovat olleet blogissa aikaisemminkin.

Sitten ripelankasukat, sukkapari B: 

Koko 38. Nämäkin sukat ovat olleet näytillä blogissa aikaisemmin.

Ja sitten uusin ripelankasukkapari: sukkapari C:

Koko noin 39-40.

Kaikki sukat on tehty Novitan 7 veljestä -langasta, joka on hellällä pesuohjelmalla konepestävää. 75% villaa ja 25% polyamidia. Jokin raita voi olla myös 7 veljestä Naturea, joka on muuten sama lanka, mutta 70% villaa ja 30% lyocellia .

Valoisia helmikuun päiviä! 🥰

Uuden vuoden lupausten status, Pixie ja käsitöitä sekä poistotekstiilien kierrätystä

Palasinpa tänään mielessäni uuden vuoden lupauksiani, kun niitä kerrankin tuli tehtyä. Nehän olivat tällaisia:

1. Käyn ottamassa influenssarokotteen (vasta syksyllä siis)
2. Tyhjennän huushollistamme vuoden aikana vähintään 24 roskapussillista 'käyttökelpoista' tavaraa (jota ei kuitenkaan lopulta tarvita). Kierrätän kaiken mahdollisen, roskapussi on nyt vain käytännöllinen tilavuusmittari. Tähän ei lasketa äidin ja isän kotoa kierrätykseen lähteviä tavaroita, vain oma koti on tässä mukana. 24 pussillista tarkoittaa keskimäärin kahta pussillista kuukaudessa. En ole tasainen toimija, joten vuositavoite on minulle toimivampi tavoite kuin kuukausi- tai viikkotavoite.
3. Varaan itselleni viikoittain aikaa työelämäni parantamisen pohtimiselle, suunnittelemiselle ja toteuttamiselle. Tavoitteena on päästä olotilaan, jossa töihin meneminen on mukavaa, töiden tekeminen kiinnostavaa ja yöllä ei valvoskella töiden vuoksi. Minun täytyy arvostaa itseäni ihmisenä niin paljon, että teen työrimpuilulleni jotain, edessä on vielä paljon työvuosia. Olisipa muuten mahtavaa löytää sellainen työnkuva, että työn tekeminen olisi kutsuvaa vielä eläkerajan jälkeenkin! (Tähän lisäkommenttina se, että on minulla monia mahtavia hetkiä työssäni nykyäänkin ja työkaverini ovat ihan huippuja. Jokin painaa kuitenkin yleisarvosanan vähemmän tyydyttävälle tasolle, joten tähän tilanteeseen ei voi enää jäädä odottelemaan!)

Kohta 1 on ajankohtainen vasta syksyllä, ei vielä huolen päivää.

Kohta 2: Tammikuun aikana talosta lähti pois neljä roskapussillista aikaisemmin säilytyksessä ollutta tavaraa. Olen siis hyvin edellä tavoitteitani. Jälki näkyy parhaiten miehen muutamalla vaatehyllyllä, jotka ovat kokeneet todellisen mullistuksen. Olen luopunut myös muutamista itse ostamistani lankakeristä siltä ajalta, kun ostaminen oli nykyistä paljon herkemmässä. Ja muutamia hartaasti säilytettyjä astioitakin lähti samalle hyväntekeväisyyskirppikselle kuin langat ja parhaat palat miehen karsituista vaatteista. Tämä on hyvä alku 👍. Omia vaatteitani olen siis karsinut jo paljon vuosien varrella, joten miehen vaatteet eivät todellakaan ole ensimmäisenä tikun nokassa 😂.

Kohta 3: Tämän olen jo ehtinyt surullisesti unohtaa kokonaan. Mutta siitä huolimatta olen tehnyt lupaamani muutaman kerran, en kuitenkaan joka viikko. Energiatasot ovat olleet lepohetkinä niin matalalla, ettei mieleen ole mahtunut ihan kaikkea. Ja olen lykännyt montaa asiaa. Ihan nolottaa. Onneksi kukaan ei tiedä 👍. Sehän se näissä on kaikkein tärkeintä 🤭.

Mutta tässä siis mennään uuden vuoden lupausten kanssa. Yritän muistaa tehdä tunnustuslistoja (=seurantalistoja) jatkossakin sopivin väliajoin.

Pixien kuono on parantunut hienosti. Täytynee hoivata kuivuvaa rupea jollain voiteella (Bepanthen?), jottei sen kutina houkuttaisi sitä rapsuttelemaan rupea liian innokkaasti.

Käsitöitäkin olemme tehneet Pixien kanssa aktiivisesti. Hän valvoo tuotantoporrasta (minua) kauempaa, muttei juuri sekaannu minun työpanokseeni. Näiden tummanruskeiden valepalmikkosukkien varren pituus on peräti 39 cm. Taitaa olla tähänastinen tuotantomme ennätys (?).

Ja sitten vielä kierrätykseen. Uusi jätelaki velvoittaa kunnat keräämään asukkaiden käytöstä poistetut tekstiilit. Tekstiilijätteet pitää vuoden vaihteesta lähtien lajitella erilleen muusta jätteestä. Ainakin meillä Hämeenlinnassa keräyspisteitä on vain yksi. Maantieteellisesti laajahkolla alueella se on vähän ja asukasmääräänkin suhteutettuna se täyttyy varmasti alta aikayksikön, jos asukkaat vain vähänkin aktivoituvat uuteen kierrätykseen.

Erityisesti äitini ja isäni kotia läpikäydessäni huokailen tuota poistotekstiilien määrää. Ylen uutisessa kerrotaan: "Teoriassa pystymme vastaanottamaan 5 000 tonnia poistotekstiiliä vuodessa eli kilon per asukas, Honkanen sanoo. Kaikkea ei tarvitse repiä uusiksi kuiduiksi vaan lajittelulla voidaan päästä siihen, että suomalaisilta voitaisiin kerätä 2-3 kiloa vuodessa poistotekstiiliä vuodessa, sanoo Lounais-Suomen jätehuollon projektipäällikkö Aki Honkanen."  Äidin ja isän kotoa poistotekstiiliä kertyy mahdottomasti enemmän kuin kilo henkilöä kohti 😳. Eikä 2-3 kiloakaan tunnu missään.

Poistotekstiileihin kuuluvat puhtaat, kuivat, käyttökelvottomat vaatteet ja kodintekstiilit, kuten takit, housut, hameet ja paidat lakanat, pyyhkeet ja pöytäliinat.

Hyvän kelin matkustamisen hyviä puolia

Tammikuussa näkee jo kaunista säätä ja auringon valoa. Helmikuussa valoisuus sen kuin lisääntyy. Lasken jokaisen lisääntyneen valon pilkahduksen lahjaksi. Tähän aikaan vuodesta kaikki valo on yhtä juhlaa.

Toisaalta - jos oltaisiin nyt kesäajassa, aamuyhdeksän hämärä olisikin aamukymmenen hämärä. Niin pimeitä aamuja en itse haluaisi.

Kävin Lahdessa etsimässä kuolinpesän varaston avainta ja muutenkin spottailemassa mahdollisesti säilytettäviä tavaroita. Siihen se perjantai sitten kuluikin. Työ jäi myös kovasti kesken. Minulle vain on kovasti tärkeää, että vanhempieni arvostamat tavarat eivät päädy mihinkään satunnaismyllyyn, vaan arvostaviin koteihin ja käsiin.

Aika kului kuin siivillä. varaston avain löytyi aivan viime metreillä.

Kotiin palatessa sää näytti kaikki viehkeimmät puolensa. Minä pysähdyin kuvaamaan - tietenkin. Usvaa ja laskevan auringon värikästä valoa. Siinä riitti iloa kerrakseen 💖

Ihanaa kuun vaihdetta! Nautitaan, tarvittaessa jopa ilman lupaa 💖

Keittiöfilosofiaa (rutkasti) ja Pixien kuono on saanut osumaa

Tällä kertaa luvassa on kotikutoista keittiöfilosofointia. Jos tyylilaji vierastuttaa, kannattaa lopettaa lukeminen jo tähän. Muuten voi jatkaa lukemista ihan omalla vastuulla 👍.

Taustaa

Pitkäaikainen märehtiminen ja pohtiminen ihmisyyden sekä hyvän ja pahan äärellä on alkanut tiivistyä viime päivinä sanoiksi ja puoliselkeiksi ajatuksiksi. Äidin kuolema varmasti vauhditti ajatuksen kulkua. Sen jälkeen koin paljon ristiriitaisia tuntemuksia suhteessani äitiin. Ja suhteessani hänen kuolemaansa.

Meidän suhteemme on siis melkein aina ollut huono, joskus välttävä. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olimme tekemisissä melko paljon ja jopa intensiivisesti. Tuota matkaa on vaikea kuvata enkä nyt edes yritä sitä. Selvää on kuitenkin, että näin äidistä mahdottoman paljon sellaisia positiivisia ja/tai yllättäviä puolia, joita en ollut kohdannut aikaisemmin. Ja meistä tuli kummallisella tavalla läheisiä. Ne, jotka eivät tienneet historiaamme, luulivat meillä olevan hyvin läheinen äiti-tytär-suhde. Ja sitähän se tavallaan olikin osittain.

Kohtasin siis ihmisiä, jotka näkivät meidän läheisyytemme ja esittivät suruvalittelunsa siitä näkökulmasta. Toisessa ääripäässä kohtasin niitä ihmisiä, joilla ei ollut mitään näkemystä meidän lopputaipaleestamme - ja he esittivät hyvin varovaisia suruvalitteluja siitä näkökulmasta. Minua kohdeltiin siis syvästi surevasta tyttärestä etäisen äitisukulaisensa menettäneeseen ihmiseen. Suruni määrä ja luonne määriteltiin vaivihkaa sen mukaan. Joko olin täydellisen murtunut tai en mitenkään kovasti kokenut kolhuja tilanteen myötä. Näin minä siis saamani kommentit näin ja koin.

Voiko ihminen muuttua?

Äiti oli viimeisen vuoden aikana melkoisen eri ihminen (ainakin minun kanssani) kuin koskaan ennen sitä. Mutta jotenkin minun mielestäni hän ei varsinaisesti muuttunut. Jotkin aikaisemmin hallitsevat toimintatavat jäivät vähemmälle, joskus melkein näkymättömiksi. Näkyviin tuli sen sijaan jotain, joka ihan varmasti oli ollut siellä jossain, mutta piilossa ja kovasti vartioituna.

Itse kunkin elämänkokemukset muokkaavat sitä, miten me toimimme, mihin me uskomme ja mitä me suojelemme. Turvallisessa ympäristössä kasvaa keskimäärin erilaisia ja eri tavoin toimivia ihmisiä kuin turvattomissa ympäristöissä. Ja elämä jalostaa käyttäytymistämme edelleen kokemus kokemukselta. Lopulta olemme oman kokemuspohjamme tuloksia - toki oman persoonamme ja omien ominaisuuksiemme kanssa. Jonkun elämän puutarhassa kasvavat vain voikukat ja pajun taimet, jonkun puutarha on rehevää metsää, jonkun hoidettua ja harkiten kasvatettua puutarhaa.

Voikukkapuutarhassa on aineksia muuhunkin, samoin noissa muissakin. Mahdollisuuksia on parempaan ja huonompaan. Olosuhteet rajaavat tai auttavat kukoistamaan.

Paras versio itsestäsi

Tämä lause tuli jotenkin mieleeni näitä ajatuksia päässäni pyöritellessäni. Googlettelin sitä ja sillä tarkoitetaan selvästi aika montaa asiaa. Monessa tulkinnassa mukana on tavoitteiden asettelu ja niiden toteutuminen. Jos mietin äitiäni tai itseäni, en osaa ajatella, miten tavoitteiden enempi tai erilainen asettelu olisi palvellut ketään. Minun ajatukseni siitä, että pääsisi olemaan paras versio itsestään liittyy siihen, että olosuhteet sallivat ja kannustavat niiden parhaiden juttujen esiin nousemiseen. Välttämättä emme edes tiedä, mitä ne ovat, jos olemme joutuneet pitämään niitä aina kiellettyjen asioiden listalla.

Äidin kohdalla minua liikutti viimeisinä aikoina luja luottamus ja läheisyyden kaipuu. Ne eivät olisi olleet aikaisemmin termejä, joilla olisin kuvaillut häntä. Ne ovat olleet suojeltuina, piilossa ja vasta nyt jostain syystä ne tulivat minulle näkyviin.

Näen vastaavaa myös itsessäni. Olen mielestäni kehittynyt ja muuttunut omalla matkallani paljon, erityisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olosuhteet ovat muuttuneet jatkuvasti ja tarvittavat selviytymismekanismit ovat muuttuneet samaa vauhtia. Aina välillä on ollut tilaa kukoistaa ja löytää omia piileskelleitä ominaisuuksiaan, oppia lisää elämästä ja opetella lisää niitä elämäntaitoja, joita haluaa hallita.

Olen tavannut tänä aikana muutaman lapsuuden tai nuoruuden aikaisen koulukaverin, joiden käytöksestä olen huomannut, etten ole ollut kovin miellyttävä ihminen heidän mittapuunsa mukaan niinä aikoina. Ehkä en ole vieläkään, kuka tietää. Ovet niihin ihmissuhteisiin eivät kuitenkaan enää avaudu, sillä monen mielestä ihminen ei muutu. Ehkä niihin ihmissuhteisiin ei siksi kannata yrittää palatakaan.

Juuri nyt koen kuitenkin olevani jotenkin paras versio itsestäni - tähän mennessä. Se tuntuu hyvältä. Ja matkahan jatkuu. Olen huomannut taas uusia juttuja, joita haluan ymmärtää ja oppia.

Jaksanko ja muistanko kannustaa ja ravita kanssaihmisiäni olemaan parhaita versioita itsestään?

Tämän kysymyksen äärelle pääsin innostumaan tuoreimman projektipäällikkövalmennuksemme jaksolla: Projektipäällikkö ja ihmisten johtaminen. Kouluttajamme hyvät näkemykset saivat minut innostumaan (ja vaahtoamaan) siitä, kuinka projektipäällikön - tai kenen tahansa työkaverin - mahdollisuutena on luoda olosuhteita, joissa asiantuntijatyökaveri pääsee kukoistamaan ja avaamaan parasta itseään tai sitten sulkemaan sen(kin) oven ihan tykkänään.

Kun näitä sitten paasasin siinä ääneen, aloin hämäläisenä reflektoimaan juttua illalla, eli heti siihen perään 👍. Olen mussutellut tässä muutaman päivän aikana itselleni uusia tavoitteita. 1) Yritän luoda sellaista yhteistyötä muiden kanssa, jossa he pääsisivät olemaan rohkeasti omia parhaita painoksiaan. 2) Pyrin kuuntelemaan paremmin, intensiivisemmin ja jos mahdollista, niin ihan loppuun asti. Tuo loppuun asti kuunteleminen tekee tiukkaa, kun mopo lähtee innostuksesta käsistä jo matkalla, mutta asetetaan se silti tavoitteeksi. 3) Yritän malttaa olla valistamatta ja neuvomatta ihmisiä silloinkin (aina) kun tiedän (kuvittelen) olevani oikeassa. Uskomukseni siitä, että teen muille palveluksen, kun kerron heille asioiden oikean laidan (oman käsitykseni siitä) ei välttämättä ehkä olekaan se paras mahdollinen. Alan uskoa, että jotkut haluavat sittenkin toimia ennemmin väärin (oman näkemyksensä mukaan oikein) kuin parhaalla mahdollisella tavalla (minun käsitykseni mukaan).

Se oli siinä

Tämän kaiken halusin saada kerrottua. 

Huomenna luulen kiikuttavani koiran eläinlääkärille, posken/kuonon haava ei näytä paranevan toivotusti. Ja ensi yön nukun varmasti levottomasti pelätessäni koiran rapsuttelevan ruven taas irti 😞.

Hankimme Pixielle kaulurin estämään kuonon rapsuttelua, mutta siitä syntyi vain stressiä ja jähmettyminen. Tässä hän on hyytynyt paikoilleen, vaikka sai herkkupötkylän suuhunsa. Toki pötkylästä ei irroteta otetta, mutta siinähän sitä vain seistä jöllötellään.

Lopulta päädyimme ottamaan kaulurin pois ja laittamaan rapsutustassuihin sukat kuminauhojen kera. Niistä syntynyt jäätyminen ja jalkojen ojentelu kesti huomattavan paljon lyhyemmän ajan ja nyt onkin selvästi jo iltaunien aika.

Posken haava on syntynyt todennäköisesti tavanomaisessa ulkorappusten rynnistämisessä, jossa aina välillä tapahtuu haavereita. Kuka nyt malttaisi tulla rappuset ylös rauhallisesti ja hallitusti?

Vaihtelevaa valoa matkalla siunaustilaisuuteen

Aurinko paistoi eilen kauniisti, kun lähdin ajamaan kohti Lahtea ja äidin siunaustilaisuutta. Alle kymmenen kilometrin päässä keli oli jo sumuinen, valoa tihkui kuitenkin sumun läpi. Pysähdyin matkan aikana muutamaan kertaan ottamaan valokuvia. Paluumatkalla olikin jo hämärää eikä energiaa muutenkaan liiennyt enää kuvaamiseen.

Valo muuttui matkalla moneksi. Melkoinen kirjo erilaista valoa tuli kohdattua kohtuullisen lyhyellä matkalla. Se tuntui jotenkin sopivan päivän tunnelmaan. Elämään mahtuu sitä kaikkea. Ja pienikin valo tuo toivoa.

Kävin ensin isän luona. Päädyimme nopeasti siihen, että isän on parempi jatkaa arkeaan hoivakodissa  eikä yrittää sopeutua hautajaisiin.

Kaikki kuvat ovat muuten värikuvia, vaikkei sitä heti ensimmäisistä kuvista huomaakaan 👍.

Pappi tiedusteli ennakkokeskustelussa virsien määrästä. Tavallisesti ohjelmassa on kuulemma 1-3 virttä. Minä kerroin yltiörehellisesti, että minun mielestäni virsien laulaminen hautajaisissa on mielestäni kaikkein pahin juttu. Laulan mielelläni - virsiäkin - mutta surun keskellä virsien laulaminen on tuskaa. Ja sitä nöyryyttävämpää tuskaa, mitä pienemmät hautajaiset. Isossa tilaisuudessa kukaan ei kuule ääntäsi ja sen hajoamista, pienessä tilaisuudessa mikään ei ole yksityistä. Päädyimme yhteen virteen ja kanttorille annettiin muun musiikin suhteen vapaat kädet. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

Hautaustoimiston kautta järjestyivät myös kaikki kukat, joten riitti, että sai raahattua itsensä paikalle 💖.

Tilaisuus oli kaunis ja turvallinen. Päivä oli silti kieltämättä melkoisen raskas.

Kiitos myötäelämisestä 💖