Hömötiainen ja perheviikonloppua

Olen ihan täpinöissäni kevään edessä. En edes ehdi kaikkialle, minne haluaisin. Pitäisi olla monta persoonaa samassa ajassa, jotta pääsisi tarkastamaan kaikkien kiinnostavien paikkojen kevään etenemisen päivittäin. Niin paljon tapahtuu ja yhdessä paikassa vietetty aika on pois muilta paikoilta. Toisaalta hätäily ja paikasta toiseen lennähtely vähentää elämysten syvyyttä. Syvyys tulee siitä, kun pääsee tarkkailemaan samaa paikkaa, eläintä tai tapahtumaa pidemmän aikaa ja havaitsee eri vaiheita ja vivahteita. Kiireessä eteen osuu mitä sattuu ja pysähtymisen elämys jää kokematta.

Tytär oli viikonloppuvieraana perjantaista sunnuntaihin ja meidän italialaistyylinen perhe ensin -mentaliteettimme pääsi taas nautiskelemaan olemassaolostaan. Olen kiitollinen tästä(kin) viikonlopusta, arjen harmit jaksaa hyvän lähipiirin kanssa aina vahvempana.

Luontoelämyksiäkin kertyi etenkin perjantaisen vuosilomapäivän myötä oikein runsaasti. Ihana elämys oli löytää hömötiainen äänen perusteella (jota en siis tunnistanut). Utelias mieli etsi hömötiaisen kuusen oksilta. On se hassua, miten mieli jaksaa ilahtua tällaisista kohtaamisista 🥰.

Luonto on mahtavan hyvä hiljentymispaikka ja terapeuttikin tarvittaessa. Tämä hömppä löytyi ihan pellon vieressä kasvavasta kuusesta. Samalla tavalla pellon reunalla kuunnellen löysin laulurastaan ja keltasirkut. Hanhet huomasin jo ennen ääniäkin. Kurjet huutelivat, niitä en nähnyt. Kiurut tunnistin ensin laulusta, sitten näin ne myös lennossa.

Ihanaa kevättä!

Telkkäkoiras esittää

Telkät, etenkin telkkäkoiraat, ovat aivan mahdottoman viihdyttäviä olentoja tähän aikaan vuodesta. Työpäivän jälkeen ehtii hyvässä valossa tiiraamaan paikallisia telkkiä ihan rauhassa.Ilmeitä ja eleitä ehtii havainnoimaan lyhyessäkin ajassa laidasta laitaan. 

Koirastelkän pää on ihanan vihreä, vaikkei sitä kaukaa aina huomaakaan. Valkoiset poskitäplät ovat komeat ja koiraan keltaisista silmistä tulee telkän englanninkielinen nimi: Goldeneye. Naaraan silmät ovat vaaleanharmaat.

Nyt on mahtavaa aikaa katsella ja tutkia luontoa. Ihan olohuoneen ikkunasta ulos kurkistaessani huomasin räkättirastaiden etsivät ruokaa nurmikon uumenista. Yksi löysikin ison madon, jota se veteli tarmokkaasti omaan massuunsa. Sen jälkeen se seisoskeli paikallaan muutaman tovin ja sulatteli varmaankin ruokaansa, ennen kuin ryhtyi taas ruoan metsästykseen. Mikäpäs olisikaan sen keväisempää katseltavaa 😊.

Huumorin kukka on se vaikein kukka

Nauraminen, etenkin yhdessä muiden kanssa nauraminen, tekee ihmiselle hyvää ja se todella tuntuu hyvältä. Ehdottomasti jokainen ansaitsisi oman naurukaverinsa ja oman nauruporukkansa. Yhdessä nauraminen liittää ihmisiä yhteen tämän Iltalehden ihan ansiokkaan artikkelin mukaan. Kuten kuitenkin tiedämme, huumori on vaikea laji eikä nauraminenkaan ole sinänsä mikään maailman helpoin juttu. 

Kun olin lapsi, minulle sanottiin, että nauruni on niin ruma, että olisi parempi, jos en nauraisi ääneen. Siitä alkoi se oman naurun pidättely silloin kun nyt sattui naurattamaan. Tai ainakin muutaman muistutuksen jälkeen opin nauramaan äänettömästi. Teen sitä vieläkin välillä ihan vanhasta muistista.

Sain kuulla myös jo lapsena, ettei minulla ole huumorintajua. Eikä sitä sitten pitkään aikaan kehittynytkään. Vähän koettelevampien polkujen jälkeen pienet hellät kaskut eivät osuneet naurusuoneen ollenkaan (etenkään, kun se nauru oli ollut jo kauan kiellettyjen asioiden listalla). Mieheni pääsi nuoruudessamme usein selittämään vitsejä minulle eivätkä ne tupanneet naurattamaan selittämisen jälkeenkään.

Kun huumorintajuni vihdoin heräsi henkiin, se heräsi tummana, lähes mustana. Oli vaikea löytää yleistä kaikupohjaa mustalle huumorilleni. Kesti ikävän kauan, ennen kuin ymmärsin sen. Opin huomaamaan rajan paheksuvien katseiden, silmien pyörittelyn ja kovaäänisten huokausten myötä. Taas ikävän hitaasti.

Huumorin kukka on se kaunein kukka, kuulemma, mutta kuka määrittää sen kauneuden täsmällisesti? Jo vuosia sitten pari 'kaveria' aloittivat lentävän lauseen "Susannan huonosta huumorista". Se tuntui ikävältä, tietenkin. Diplomaatti olisi kutsunut huumoriani erilaiseksi, omintakeiseksi tai vaikkapa kummalliseksi. Mutta edelleen nuo samat ihmiset tulkkaavat minun huumoriani ymmärtämättömille ihmisille juttujani "Susannan huonoksi huumoriksi". Eikä huumorini ole enää ainakaan julkisesti enää niin kovin mustaa. Omintakeista ehkä. Ja vieläkin tuo lause tuntuu pahalta.

Onneksi minulla on perhe ja ne lähimmät ystävät, jotka eivät välttämättä aina jaa kaikkea huumorin oivalluksiani, mutta sen ilon kuitenkin, mikä kulloinkin kolahtaa yhteiseen laariin. Minäkin saan nauraa - ihan ääneen - muiden kanssa. Nauraminen voi liittää ihmisiä yhteen, mutta se voi myös näyttää ne isot kuilut. Tärkeintä on mielestäni arvostaa erilaistakin ihmistä ja arvostaa sitäkin läheistä, jolla on ruma nauru ja kummallinen huumorintaju.

Hauskaa huhtikuuta! Huvitellaan kevään iloisilla ilmiöillä ja nautitaan elämästä.

Lomapäivä ja nokkosperhosten kuumaa aikaa

Maaliskuulle suunnittelemani vuosilomapäivät siirtyivät huhtikuulle. Koska kevät on hieman myöhässä, tämä oli loppujen lopuksi ihan hyvä ratkaisu. Kotimme vieressä oleva lampi on nyt puoliksi sula, aamulla se oli vielä lähes kokonaan jäässä. Paikalla vieraillut sorsapari sai nyt uida, sukeltaa ja syödä ihan halujensa mukaisesti 😊.

Nukuin aamulla pitkään. Univelat ovat vaatineet viimeisen viikon aikana lisäpanostusta nukkumiseen. Ja se nukkuminen tuntuu tässä olotilassa niin taivaallisen ihanalta! Kun on nukkunut (ja syönyt) riittävästi, elämä näyttää heti paljon upeammalta ja täynnä mahdollisuuksia 👍.

Eilen tuli käveltyä paljon haastavassa ympäristössä (siitä enemmän myöhemmin), joten tänään oli helpon ja miellyttävän löllöttelylenkin vuoro. Perhosten perässä tuli kuljettua. Sitruunaperhoset, nokkosperhoset ja koivutyttöperhoset lehahtelivat melkein mihin tahansa silmänsä suuntasikaan. Perhe onkin saanut tänään enemmän kuin oman osansa nokkosperhosten parittelupuheista 🦋😔.

Lukemani mukaan nokkosperhosten varsinainen parittelu kestää kauan (tunteja) ja tapahtuu salaisissa, vaikeasti saavutettavissa paikoissa, siksi harva on päässyt niitä todistamaan. Todistin kuitenkin tänään nokkosperhosten esihehkuttelua. Ensin huomasin vain yhden nokkosperhosen ja vasta sitten huomasin toisen, siivet supussa olevan parin. Siihen jäin sitten seuraamaan ja kuvaamaan tapahtumia.

Mahtavaa huhtikuun jatkoa! Nyt on kevät aika lailla parhaimmillaan 🥰.

Kevään joutsenia ja mahtava kävelykokous

Joutsenia ja hanhia riittää nyt silmän iloksi vähän kaikkialla. Tämän parin tapasin viime viikonloppuna pienellä kevätretkelläni.

Pysähdyin autolla tien reunaan nämä nähdessäni. Avasin ikkunaa ja kuvasin siitä vaivihkaa. Olisivat muuten pelästyneet ja lähteneet pois. Samasta syystä en kuvannut kovin kauaa, en halunnut häiritä yhtään kauempaa kuin kuvien ottaminen vei aikaa. Jäivät onneksi oikein rauhallisina laiduntamaan pellolle lähtöni jälkeenkin.

Olemme aiemmissa työyhteisöissäni kokeilleet käveleviä kokouksia silloin tällöin jo 2000-luvun alusta alkaen. Nyt kollegani Marjaana otti kokeiluun liikkuvan kokouksen Teamsin avulla. Lähdin luonnollisesti kokeiluun innokkaasti mukaan etenkin, kun keli oli mitä mainioin.

Ajattelemattomuuksissani suuntasin matkani Ahveniston metsään, jossa on joitakin todella erämaisia vyöhykkeitä ilman kunnollista kenttää (tai kenttää ollenkaan). Havahduin pian kuuluvuusongelmiin, jotka eivät juuri häirinneet itseäni kuuntelussa, mutta varmuuden vuoksi pysähdyin oman puheenvuoroni ajaksi paikalleni mahdollisimman aakeaan paikkaan. Pieniä kuuluvuusongelmia taisi olla, joten ensi kerralla muistan suunnitella kulkuni sivistyksen pariin 🤭.

Perinteisessä kävelukokouksessa tulee helposti se ongelma, että ryhmän eri laidoilla olevat ihmiset eivät kuule toisiaan riittävästi. Teamsin avulla osallistuminen oli tasaveroista ja vaivatonta. Ihastuin tähän kokeiluun aivan täysillä!

Kokouksen jälkeen olin virkistynyt ja uudistunut. Omat asiani olin kuvannut kännykän kameralla itselleni muistiksi, joten mitään ei jäänyt unohduksiin 👍.

Kiitos, Marjaana!