sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Isän luona käymässä - hattupäivä

Kävin isää tervehtimässä. Isällä oli liivi- ja hattupäivä. En ollut häntä ensin tunnistaa tavallisesta poikkeavassa asussa. Hän totesi, että oli huomannut hattunsa vasta tänään ja siksi se oli nyt sitten päässä.

Otettiin valokuvia, tällä kertaa oikein kameralla eikä vain kännykällä. Joka toinen kerta otetaan jonkinlaisia kuvia. Isä hyvin luonnikkaasti jaksaa olla paikallaan ja jopa katsoa kehotuksesta kameraan, kun kuvaan. Kysyi minulta jossain vaiheessa, tuntuuko kuvattavana oleminen mukavalta. Hänen mielestänsä se ei ole mitenkään erityisen mukavalta. Silti hän aina kuvaamisen jälkeen hymyilee ja kiittelee. Ehkä hän tarkoitti, ettei se ole erityisen mukavaa, jos ei sitten epämukavaakaan 👍. Tai sitten se oli vain small talkkia.



Liivin kanssa tuli lopulta liian kuuma ja riisuttiin se pois. Hattu sai jäädä.

Myöhemmin saavuimme äidin kanssa isän huoneeseen, kun hän olikin lepäämässä. Nopeasti hän heräili ja keskusteli mielellään kanssamme. Heti herätessä henkilöt olivat hänellä vähän aikaa hukassa, mutta se on vallan ymmärrettävää.

Isä totesi jossain vaiheessa äidille, ettei hänestä (isästä) tullut sitten laulajaa. Oli jokin viimeinen juttu, mistä se jäi kiinni. Hieman myöhemmin isä totesi painokkaasti, ettei kannata sekoittaa musiikkia ja harrastuksia. Se oli hauska tokaisu, en tosin tiedä, mitä he siinä silloin keskustelivat, siirtelin juuri isän vaatteita kaappiin hieman kauempana.

Tämä musiikkiulottuvuus oli hauska, sillä en ole pitänyt isääni mitenkään musiikkimiehenä. Mutta on paljon, mitä en tiedä hänestä. Täytyypä jutella musiikista hänen kanssaan myöhemmin uudelleen 🤔.

Isä on niin kovin tyytyväinen saadessaan vierailijoita. Omahoitaja kehui häntä huumorintajuiseksi. Olen huomannut ihan saman piirteen.

Onnettoman kesän jälkeen hän on ällistyttävän hyvässä kunnossa ja niin mieli kuin kroppakin toipuvat edelleen hyvää vauhtia 💖.

torstai 16. syyskuuta 2021

Ketun näköinen koira ja onnellisuuden lähteitä

Pixie-koira osaa näyttää kovasti ketulta joissakin tilanteissa. Kun Pixie oli pieni, meiltä kysyttiin usein, onko kyseessä ketun poikanen. Tuohon kysymykseen en osannut varmaan koskaan vastata fiksusti.  Kuka oikein voisi kuvitella, että kuljettaisimme ketun poikasta hihnassa kaupunkialueella? 😲

Tässä Pixie kettumaisena (heinää laidunnetaan taas...).


Koko talo tuoksuu nyt suppilovahveroilta. Niitä tarttui mukaan eiliseltä suppismetsän tarkastusreissulta. Niitä oli aivan mahdottoman paljon! Lopulta pakotin itseni ulos metsästä, vaikka ihania suppisparvia jäi taakseni. Nyt pysyn poissa metsistä muutaman päivän ajan, sillä kuivaamiseen käytettävä tila on nyt varattu kokonaan. Ja vähän enemmänkin 👍.


Minun vanhempani ovat kokeneet tasaisen eläkevaiheen. En usko, että samanlaista harmoniaa on odotettavissa minun sukupolveni kohdalla. Eläkepäivien odottelu ei varmastikaan sellaisenaan kannata. Elämän on maistuttava hyvältä jatkuvasti, vaikkei ihan joka hetki. Nauttimisen ja onnellisuuden kokemusten lykkääminen tulevaisuuteen on aika katalaa ja harvemmin se kannattaa.

Minä nautin siitä, että minulla on puolisona aivan ihana tyyppi. Lapset ovat läheisiä kanssani ja heillä on hyvin terveet arvot. Vaikka minulla on niukasti oikeita ystäviä, he ovat ihan maailman huippua. Enempää ei voisi toivoa.

Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni (retkeillä ja valokuvata), olla ihan itsekseni ja toisaalta nauttia koko perheen seurasta.

Pääsen kehittämään ylpeää ammatillista osaamistani työssä ja myös vapaa-ajalla.

Olen kohtuullisen terve. Minulla on haaveita ja mielikuvitusta.

Ja niin edelleen.


Kiitollisuuden aiheita riittää paljon, kun niitä alkaa oikeasti miettimään. Mistä en haluaisi luopua? Mikä on minulle tärkeää? Mikä tekee minut iloiseksi?

Kiitollisuuteen panostaminen on tutkimusten mukaan kannattavaa. Ja vaikkei olisi, panostaisin siihen silti 👍.


Mistä sinä olet kiitollinen?

maanantai 13. syyskuuta 2021

Luontoa, sienihulluutta ja Pixie-koiran kanssa fiilistelyä 🐕

Flunssan heikennettyään otettaan olen lähtenyt luontoon ja metsään. Kroppa ei kestä jatkuvaa makaamista eikä pää ainaista paikoillaan olemista. Olen kulkenut rauhallisesti ja välttänyt ylimääräisiä rasituksia. Olen nauttinut luonnosta, hiljaisuudesta, metsän äänistä ja vihreydestä. Olen törmäillyt aika kovaäänisten lintujen karjuntoihin - ja niistähän minä pidän 💖.

Närhen toistuva huuto innostaa lähestymään. Närhiä oli kaksi. Toinen niistä huusi melkeinpä tauotta ja toinen lensi puusta toiseen ihan hiljaa. Närhen ääni on niitä valloittavia luonnon ääniä, joita ihminen ei lähtisi keksimään itse. Siksi se onkin niin upeaa 🎵.

Käpytikan ja palokärjen huudot ovat myös niin sopivan alkukantaisia, että ne jaksavat pysäyttää kulkijan kuuntelemaan. Linkit vievät luontoportti.fi:n sivuille.


Metsässä kulkemisen autuus ja samaan aikaan vaara piilee sienissä. On ihanaa löytää sieniä ja kerätä niitä. Se on jopa koukuttavaa. Samaan aikaan riskinä on ylikerääminen ja mahdottoman iso työ sienten käsittelyssä, jos riittävän montaa vastaanottajaa ei ole juuri sillä hetkellä tiedossa. Kun malttaisikin kerätä vain vähän...

Sienten käytön ja säilömisen kanssa olen kehittänyt jo työtä sujuvoittavia rutiineja. En ole varma, pitäisikö siitä olla ylpeä vai pitäisikö nolostua 🤔.

Suppilovahverot esiintyvät joukkoina ja joskus, aika useinkin ihan sumpuissa. Sujautan silloin käteni kämmenselkä maahan päin sienien hattujen alle ja leikkaan sieniveitsellä yhdellä (tai kahdella) viillolla koko rykelmän mukaani. Säästää mahdottomasti aikaa, mutta mukaan tulee väistämättä myös pienikokoisia sieniä.

Erottelen säilöessäni suppilovahverot ja kantarellit niin, että pienet sienet päätyvät samaan säilöntäerään. Ne ovat visuaalisesti kauniita eikä niitä kannata ripotella sinne ja tänne.


Suppilovahverot kuivaan. Levittelen leivinpapereita pitkin keittiön tasoja ja ruokailuhuonetta ja pilkon suppikset pieniksi paloiksi niille kuivumaan. Ensimmäisen vuorokauden jälkeen puolikuivuneita annoksia voi jo hieman yhdistellä kuivumaan samoille papereille. Toisen vuorokauden jälkeen tiivistän jälleen ja kolmannen vuorokauden jälkeen sienet ovat jo säilytettävän kuivia. Jos ei kerää isoja määriä kerrallaan, systeemi toimii hyvin jättäen tilaa aina uusille saaliille 😁. Tässä ei myöskään kulu ylimääräistä energiaa lämmitykseen tai kuivaamiseen. Lisäksi tavallisesti suurin osa sienistä on kävellen lähimetsästä haettuja 👍. Kunhan siis keräysmäärät pysyisivät maltillisina.

Kantarellit pakastan pieniin nyssäköihin pannulla käsittelyn jälkeen. Kun neste on suurimmalta osin poistettu pannulla kuumentamalla, siirrän käsitellyt kantarellisuikaleet pakastepusseihin noin 60-70 g erissä. Pussit ovat näin suurin piirtein määrämittaisia. Yksi pussi riittää kahden henkilön kantarellikastikkeeseen. Kolmesta tai neljästä valmistuu maittava kantarelli-pekonikeitto.


Tänään välttelin metsään menemistä, sillä talo on täynnä kuivatettavia sieniä. Päädyimme Pixie-koiran kanssa työpäivän jälkeen (hän ahertaa myös kanssani koko päivän) lähtemään lähimaisemiin kameran kanssa ihan rennosti ja ajan kanssa. Ja mitä hän päätti tehdä? Mussuttaa heinää kaikissa paikoissa, joihin vain pysähdyimme! Odottelin aina aikani, mutta hän olisi voinut jatkaa ikuisuuksia, aikaraja tuli vastaan aina minulla.

Ja voiko elämä olla enää ihanampaa pienelle koiralle? Kirjaimellisesti suu vaahdossa ja kieli lipoen hän nautiskeli lähiheinästä 😍. Mahdottoman hyvin käytettyä aikaa!






Ihanaa syyskuun jatkoa! Elämä osaa olla hyvää.

lauantai 11. syyskuuta 2021

Flunssaa, metsää ja Pulkkilanharjua

Syysflunssa koetteli minua ja pari päivää pötköttelin jotakuinkin aamusta iltaan sängyssä unten mailla. Koira päivysti jatkuvasti lähellä ja tuli välillä viereen nukkumaan, välillä siirtyi lattialle ja toisinaan päätyi seikkailumatkalle eri huoneisiin tai vaatehuoneeseen. Pixie on arka, vaikkakin herkästi haukkuva koira. Uudet paikat eivät kuulu sen lempilistalle, mutta toisinaan seikkailutuulen yllättäessä se uskaltautuu kuonollaan avaamaan vaatehuoneen oven ja jopa siirtymään sinne tutkimaan maailmaa.

Jostain se huomaa, milloin olen oikein kipeä. Silloin se päivystää ja antaa minun levätä rauhassa. Jos olen vain väsynyt, mutta kunnossa, sitä ei aina jaksa kiinnostaa ja se voi heittäytyä kovasti vaativallekin asenteelle. Terveenä ollessa pallon heittelyn väliin jättämiselle ei ole mitään syytä!

Flunssa oli jo syksyn toinen. Tänä syksynä olen liikkunut aikaisempaa enemmän ihmisten ilmoilla vanhempien tilanteen muututtua. Oma maski suojaa ennen kaikkea muita, joten itse ei voi tuudittautua sen antaman suojan varaan. Flunssa tuntuu nyt kuitenkin jotakuinkin taltutetulta. Elelen vielä rauhallisesti muutaman päivän, jotten kerää mitään uusia pöpöjä toipuvaan kroppaani.


Kesän ja syksyn ajan olen paneutunut tietoisen läsnäolon (mindfulness) ja tunteiden tunnistamisen/hallinnan taitoihin. Olen perehtynyt niihin aikaisemminkin, mutten ole löytänyt niistä sitä juttua, jolla saisin kammettua oman elämäni laatua parempaan suuntaan. Nyt oli hetki melkoisen otollinen. Vaikka elämäni ei ole kurjaa, päinvastoin, jotain menneisyydestäni on jäänyt roikkumaan taakaksi. Törmään siihen aina uudelleen. 

Uusien taitojen harjoittelemisen lisäksi tarvittiin oikea ajoitus ja paljon sattumaakin. Koen kuitenkin päässeeni keventämään muutaman repullisen verran menneisyyden taakkaa harteiltani. Sellaista taakkaa, joka on vain mielessäni ja muistoissani. Osin myös sellaista taakkaa, mikä on kadonnut ajan myötä. Nyt kuitenkin huomaan tilanteen muuttuneen.


Lyhyesti: Ajatukset ovat vain ajatuksia, ne eivät ole aina totta. Tunteet ovat tunteita, eivät totta. Ne eivät ole aina miellyttäviä, mutta niitä ei tarvitse hävetä. Havainnoi ajatuksiasi ja tunteitasi. Ja muista, että ne eivät ole sinä.


Metsä on kutsunut taas monena päivänä työpäivän jälkeen ja viikonloppuina on ollut mahdollisuus tutustua uusiinkin metsiin. Sienet ovat eittämättä upea lisä metsäreissuissa, mutta vieraileminen sellaisessa metsässä, jossa ei ole operoitu vähään aikaan, on todella rentouttavaa! Niitä ei ikävä kyllä löydy jokaisen nurkan takaa. Avohakkuiden lisäksi löytyy nuoria taimikkoja, joihin on ihan turha itseänsä tunkea. Sitten löytyy äskettäin (viiden vuoden sisällä?) harvennettuja metsiä, joissa kaadetut taimet on jätetty metsään ja siellä kulkeminen on melkoisen mahdotonta. Liittyyköhän tämä jotenkin metsästykseen?

Sienet palaavat myllättyyn metsään vasta noin 20 vuoden jälkeen. Kokemukseni mukaan suppilovahvero jaksaa kasvaa niitetyssäkin metsässä vielä vuosia. Kantarelleja on sieltä turhempi etsiä.


Vielä muistelen kiitollisena vuosilomapäivääni Pulkkilanharjulla. Karisalmen sillan luona kuvailin kaunista suomalaista harju- ja järvimaisemaa.











Metsät ovat täynnä mitä ihanampia sieniaarteita. Täytyy opetella lisää sienistä, nyt aarteita saattaa jäädä makoilemaan ihan käden ulottuville. Suppilovahveroita näyttää ainakin Hämeessä riittävän aivan yllin kyllin! Tänään tehtiin Burgundinpata suppilovahveroilla 🥰.

Ihanaa viikonlopun jatkoa!

tiistai 7. syyskuuta 2021

Virtuaalikokoukset elvyttävästi luonnon helmassa - tai ainakin melkein

Työpäiväni vilisevät nykyään eri mittaisia Teams-etäkokouksia. Jos kokouksiin haluaa hiukankaan vuorovaikutusta ja aitoutta, tietokoneen kameraa on pidettävä päällä mahdollisimman paljon. Ja kun oma kamera on päällä, joutuu katselemaan ikävä kyllä myös tuota omaa kuvaansa. Ehostukseen ja siisteyteen pitää panostaa vähintäänkin yhtä paljon kuin kasvokkain tapahtuvissa kokouksissa. Ehkä enemmänkin, sillä tavallisessa kokouksessa kenenkään kasvoja ei katsella niin läheltä kuin tietokoneen kameran välityksellä olevassa kokouksessa.

Onneksi kokouksiin on saanut jo pitkän aikaa valita mieluisensa taustan. Ei tarvitse katsella oman kuvansa lisäksi vain oman selän takana olevaa seinää, vaan voi hyödyntää luontokuvien terapeuttista voimaa. Mitä muodollisempi kokous, sitä hillitympi taustakuvan kannattaa silti olla, että kuva ei hämmennä tilaisuutta ja itse asiaa. Mutta pienemmissä vähemmän muodollisissa kokouksissa taustakuvalla voi välillä vähän iloitellakin 😁.

Valitsen päivän taustakuvan aina kunkin päivän fiiliksen ja hieman vaatteiden värin ja tyylinkin mukaan. Mitä mieluisampi maisema ja mitä paremmat muistot siihen liittyvät, sitä antoisampi on kokouspäiväni.

Tänään kokoustin neulepuserossa ja kokeilin muutamaa erilaista taustaa ihan huvin vuoksi ennen kokouksen alkamista. Tässä kuvankaappaukset aamun tunnelmista.





Kuvat näkyvät esikatselussa ja itselle varsinaisessa kokouksessakin väärinpäin. Sen huomaa ainakin tuon alimman kuvan signeerauksesta, joka on tässä oikeassa alareunassa takaperin ja muille se näkyy oikein päin taustan vasemmassa alareunassa.

Tykkään työstä, jossa pääsee edes hieman liikkumaan. Vihdoin pääsen pitkästä aikaa toteuttamaan erilaisissa ympäristöissä työskentelyä etätekniikan avulla!

Kaunista syyskuisen viikon jatkoa! 

Frank Martelaa lainaten: " Jonakin päivänä musiikki loppuu. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta hiljaisuuden odottelussa ei ole mitään järkeä. Jos luet tätä, musiikki soi yhä sinulle. Mene siis tanssimaan."

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Elämä osaa hymyilläkin 👍

Lauantain perhekohtaamiset sujuivat hienosti. Isä pääsi siis muuttamaan sairaalasta hoivakotiin ja tämä oli ensimmäinen visiittini siellä. Veljeni ja äitini olivat vierailleet siellä jo aikaisemmin menneellä viikolla.

Isä sen kuin kohenee vain kunnoltaan ja ololtaan. Kesän helteet koettelivat pelottavan paljon, mutta nyt mies sen kuin voimistuu. Toki isässä näkyy ja kuuluu Alzheimerin taudin oireet, mutta hän on yllättävän paljon läsnä, oivaltaa hyvin ja viljelee omaa huumoriaan samoin kuin mielipiteitäänkin. Hänen luonteensa on monipuolistunut siitä, mitä minä muistan. Toki meillä oli pitkä aika, jolloin olimme yhteydessä hyvin vähän.

Kävin aamupäivällä vierailemassa isän luona ihan itsekseni. Kahdenkeskinen kohtaaminen on jotain hirmuisen arvokasta. Ja erilaista.

Puolen päivän aikaan hain äitini ja menimme tervehtimään isää yhdessä. Isä muisti minut hyvin aamupäivästä ja suhtautui valloittavan positiivisen spontaanisti äidin saapumiseen, vaikka siitä hänelle etukäteen kerroinkin.

Ryhmädynamiikka oli tietenkin aivan erilainen, kun meitä oli paikalla kolme. Äidin kanssakin olen ollut melkoisen niukasti tekemisissä melkoiseen toviin. Elämä muuttuu ja äitikin on nyt elämän käänteiden myötä paljon pehmeämpi versio nuoremmasta itsestään. Yhdessä oleminen on ainakin nyt huomattavan helppoa. Se tekee selvästi todella hyvää meille molemmille.

Päivän reissaaminen ja uudet tilanteet kaikkine vivahteineen olivat vähintäänkin intensiivisen työpäivän veroinen suoritus. Olo rupeaman jälkeen oli tyytyväinen, kuten onnistuneen työpäivän ahertamisen jälkeenkin olisi. Purkaakseni omia kierroksiani kävin tutustumassa kotimatkalla muutamaan uuteen metsään. Niistä yksi tarjoili kantarelleja oikein olan takaa. Toki askelia ja mäkiäkin kertyi melkoinen määrä 😊.


Isä halusi lopulta valokuvia seinälleen (minusta huone oli niin kliininen), mutta isä ei halunnut kuvia menneisyydestä. Joten päätin siinä napata kännykällä kuvia nykyisyydestä. Ensin isästä ja äidistä kahden ja sitten innostuin vielä ryhmäkuvasta. Täytyy näistä teettää niin isälle kuin äidillekin paperikuvat ihan muistelemista varten 👍

Näin me poseerasimme lopulta perhekuvassa. (Nyt pitää harjoitella poseeraamista 😳. Tämä meni lonkalta ja tältä se sitten näyttää. Pitää opetella poseeraamista enemmän, jotta sitä voi sitten neuvoa kuvattavillekin 😖).

Aika parantaa haavat ja muuttaa ihmisiä. Ikä voi paljastaa paljon hyvää, toki voi ikävästi käydä myös päinvastoin.

Toiveikasta syyskuuta sinulle 🥰💖!

perjantai 3. syyskuuta 2021

Kummallisia kohtaamisia ja Pulkkilanharjun viimeiset kesänäkymät

Lähimenneisyyteni on täynnä kummallisia kohtaamisia. Lähelläni on aivan ihania ihmisiä ja sitten heitä, joita on todella vaikea ymmärtää. Muita ihmisiä ei voi muuttaa, joten olen jo koko kesän ajan etsinyt uusia lähestymistapoja minulle haastavien ihmisten ja tilanteiden kohtaamiseen. Olen edistynyt mielestäni todella hyvin, mutta vieläkin monet kohtaamiset palaavat salamana mieleen yöllisten heräämistuokioiden aikana. Ja niistähän ne heräämiset vain pitenevät 😨.

Olen oppinut, että omaa mieltä kannattaa ruokkia positiivisilla kokemuksilla. Negatiiviset kokemukset hakevat oman huomionsa kaikista omista varautumistoimista huolimatta. Se, mitä voi tehdä, on toistaa ajatteluaan hyvien asioiden äärellä.

Minun inhimillisiin voimavaroihini kuuluvat perheen lisäksi parhaat ystäväni ja läheisimmät työkaverini. Olen yhä enemmän opetellut luottamaan heidän palautteeseensa ja suhtautumaan muuhun ulkopuolelta tulevaan palautteeseen sopivalla etäisyydellä.

Olen kovasti opetellut suhtautumista siihen, kun joku toimii ikävästi minua kohtaan. Pyrin siihen, ettei toiminta osuisi ihoni alle. Mutta olen vasta opettelemassa. Matka lienee pitkä.


Huomenna matkaan vanhempieni luo. Se on iso askel. Isä asuu nyt hoivakodissa, johon on muuttanut vasta tämän viikon alussa. Äiti haluaa mennä tapaamaan isää yhdessä. Yritän yhdistää molempien tapaamiset erikseen. Äidin kohtaaminen tapahtuu varmaan autossa matkalla isän luo ja takaisin. Isän kohtaaminen - sitä pitää miettiä.

Joskus aikanaan kirjoitan sukusaagan meidän perheemme matkasta. Siinä on värikästä kerrottavaa 🙄.


Terveisiä edelleenkin Pulkkilanharjulta 😁. Ihanaa, että lomaa voi viettää pitkin vuotta eikä vain kerran tai kaksi vuodessa 🥰.

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Ystävyyden solmiminen vaikeutuu (?) iän myötä ja piipahdus Pulkkilanharjulla

Nuorena ja lapsena ystävystyminen oli helppoa ja mutkatonta. Kun ikää kertyy, kertyy myös mutkia ystävyyden solmimisen matkaan. En suostu uskomaan siihen, että kyse olisi vain ihmisen hidastumisesta ja sulkeutumisesta. Kyse on mielestäni ainakin osittain siitä, että elettyä elämää, kokemuksia ja jälkiä jättäneitä tunteita on takana paljon enemmän. Oma tai toisen historia on monimutkainen, eikä siihen aina voi hypätä tuosta vain. Selittämiseen menee aikaa ja se ei aina onnistu. Epäonnistuminen tuo lisätaakkaa tuohon historiaan.

Kypsässä keski-iässä löytämäni ystävyydet ovat kehittyneet kuin hieno viini. Pitkään, maistellen ja ajan kanssa. Toki tuo pätee nuoruudenkin ystävyyksiin minun kohdallani.

Otanpa esimerkin: Sain tänään iloa tuottavan viestin. Jakaisin sen mielelläni, mutta sen jakaminen edellyttäisi tietoa menneestä. Ja se mennyt ei olekaan ihan yksinkertainen asia. Sitä ei jaeta ihan tuosta vain. Eivätkä monet sitä koskaan pala palaltakaan selitettynä ymmärrä. Kaikkeen ei voi samastua, etenkään nopeasti. Jätän siis hyvän uutiseni kertomatta monelle ihmiselle, sillä sen auki selittäminen vaatisi ihan liian paljon. Jätän uutisen jakamisen niille ystäville, jotka ovat jo perillä monimutkaisesta menneisyydestäni. Mutta hyvä näinkin 💝.

Omat menneet kokemukset voivat olla myös kovin henkilökohtaisia ja niistä ei halua käydä debattia. Muutaman huonon debatin jälkeen on helppo jättää oman elämän jakaminen uusien ihmisten kanssa juuri siihen. Varovaisuus ja laiskuus nousevat sitten viimeistään tässä vaiheessa esiin.

Olen iloinen, että olen kohdannut uusia ystäviä tähän päiväänkin asti, mutta minusta se on vain monimutkaisempaa kuin silloin, kun menneisyys mahtui yhdelle A4:lle. Miten sinä koet ystävystymisen nuoruuden jälkeisen elämän aikaan?


Kävin lomapäivällä päiväretkellä Pulkkilanharjulla. Kahvila Reimari oli kiinni eikä palvellut enää. Onneksi seuraavalla pysähdyspaikalla oli auki pieni kioski, josta sai ostaa pientä välipalaa.





Tänään alkanut syyskuu tarjoili vielä kaunista säätä. Nautitaan 🥰.