Välillä niiiiiin väsyttää tämä arki. Onneksi on luonto (ja muita hyviä hetkiä)

Vanhassa kotikaupungissa vierailut eivät muutu yhtään helpommiksi. Kummankin vanhemman laitoshoito teettää lisää aikatauluhaasteita ja ihan käytännön elämän haasteita. Listalla on pitkä rimpsu asioita, jotka pitää vain hoitaa. Auton vakuutuksen keskeyttäminen, lehtitilausten lopettaminen, ilmaisjakeluiden pysäyttäminen ja ne laskut. Niiden kanssa riittää touhua ilman valtakirjoja. En tiedä, hyväksyisikö pankki enää minkäänlaista valtakirjaa tässä vaiheessa.

Jääkaappi pitäisi tyhjentää pilaantuvasta tavarasta. Äiti tarvitsee huulirasvan. Huusholli on ihan niiltä jäljiltä, mistä äiti on haettu ambulanssiin. Verta ei ole missään, mutta matot ovat kasassa ja tavarat sillä sun täällä. Kotihoitokin irtisanoi hoitosuhteensa äitiin. Uusi taho on nimetty, mutta täytyy seurata, miten äidin hoitoprosessi etenee.

Isä oli pirteällä tuulella. Yritti paraikaa kiivetä kaiteiden yli sängystään pois, kun hoitaja päästi minut hänen huoneeseensa. Huoneet ovat lukittuina kai asukkaiden rauhan takaamiseksi. Samalla omasta huoneesta tulee vähän vankila, sillä hälytysnapit ovat sängyn ulottumattomissa. 

Kaiteet oli nostettu isän sänkyyn, kun hän oli lähtenyt kävelemään ilman rollaattoria. Seuraava vaihe oli kiivetä sängystä pois.

Juttua riitti ja minäkin olisin ollut parempaa seuraa, jos en olisi ollut niin väsynyt. Hän tuskin kuitenkaan huomasi tilanteessa mitään poikkeavaa.

Käytiin läpi valokuvakansiota ja tällä kertaa isä suhtautui hyvin, ihan innokkaasti jopa. Niin ne päivät ja hetket eroavat toisistaan.

Vähän ennen lähtöäni isä kysyi halatessamme, olenko lihonut. Mitäs siinä muutakaan voi kuin myöntää, että olen varmasti vähän lihonut. Isä mittaili summittaisesti kokoani ja nähtävästi olen vielä ihan ok 😂😂😂😂😂. Pituutta nippa yli 160 senttisenä lapsuuden kodissa asuessani painoni oli noin 44 kiloa. Joskus hieman yli, joskus alle. Täytyy myöntää, etten ole enää (onneksi) ihan noissa mitoissa.

Erityisen ilahduttavaa oli, että tälläkin kerralla erotessamme isä muisti vielä nimeni ja käytti sitä ihan oma-aloitteisesti. Tavatessa sukulaisuussuhdetta piti hieman selittää ja aukaista, mutta erotessa hän vielä käytti nimeäni. Voi olla, ettei näitä kertoja ole monia.

Myönnän olevani todella väsynyt ja uupunut kaiken tämän touhun keskellä. Olin kuoleman väsynyt Lahdesta kotiin tullessani ja seuraavan yön nukun aina levottomasti ja heikosti. Olisi niin upeaa olla sellainen sikeäuninen tyyppi, jota päivän tapahtumat ja tulevaisuuden huolet eivät yöllä vaivaa!

Lahdessa havaitsin vihdoin myös sen kuormittavan tekijän, että Lahti on minulle kaupunkina kovin epämieluisa. Minulla on melkoisen vähän hyviä lapsuuden ja nuoruuden muistoja vanhasta kotikaupungistani. Se ei tietenkään ole kaupungin vika. Kaupunki itsessään on tarjonnut mahdollisuuden niihin erityisiin hyviin kokemuksiin, joita tuolta ajalta muistan. Päällimmäisenä mielessä ainakin tällä hetkellä on ystävien vähyys ja vaihtuvuus, pakkoharrastukset, jatkuva ulkopuolisuuden tunne yhteisöllisissä tilanteissa, ankara kotielämä ja uudelleen ja uudelleen pilkatuksi tuleminen.

Hyviä kokemuksia tuli yleisurheilusta, kuvaamataidon tunneista pääsemisestä, teatterissa esiintymisistä ja poikakaverista, nykyisestä miehestäni.

Ehkä pitäisi tutustua (jollain ihmeellisellä, jostain siunaantuvalla ajalla) Lahteen uudelleen ja luoda siihen uutta, parempaa suhdetta.

Lahti-päivä pitää jatkossa sijoittaa aina niin, että pääsen lepäämään seuraavan päivän. Ja niin, etten kuluta edellistä päivää etukäteismurehtimiseen. Minulla on selvästikin vielä paljon asioita tahkottavanani.

Pari oravakuvaa tähän vähän kuin loppukevennykseksi. Elämässä on onneksi paljon hyvääkin. Ison kuorman alta kurkistavana se ei ole aina niin itsestään selvää, mutta päivä kerrallaan täytyy iloita kaikesta ihanasta eteen tulevasta!

Kiitos, kun olet olemassa ja käyt lukemassa. Olet henkireikäni 🥰💖. Ei silti paineita 👍.

Vanhempia tapaamassa - ikäihmisten terveydenhuollon viestinnässä ja koordinoimisessa on paljon kehitettävää

 Aamupäivä isän luona oli hurmaavaa aikaa. Hän kävelee rollaattorin kanssa jo melkoista vauhtia, vaikka harjoitustakin tarvitaan vielä ihan varmuuden vuoksi. Hän oli säkenöivän hyvällä tuulella ja juttua riitti. Otinpa meidän jutustelustamme pienen videopätkänkin. Taustan ikkuna tuo valoa huonosta suunnasta, mutta isän istumasuuntaan ei nyt voinut vaikuttaa.

Isä ei aina muista kaikkea. Välillä hän arveli lasteni olevan jo yli viisikymppisiä ja tässä keskustelussa tuntui siltä, että hän oletti heidät aika nuoriksi 🤭. Mutta terveiset ovat aina tarpeen 👍.

Äidin luona käydessäni maksettiin laskuja, kirjattiin kalenteriin tulleita lääkärin yms. aikoja aikoja isommalla tekstillä näkyviin. Siinä niitä hikoillessa tuli mieleen väistämättä se, ettei yhteiskunta tue kovinkaan hyvin (siis ei melkein ollenkaan) ikäihmisten kotona selviämistä. Henkilöt tekevät varmasti parhaansa, mutta prosesseja ja toimintatapoja pitäisi kehittää paljon.

Näkövaikeuksista kärsivälle ikäihmiselle lähetetään pienellä fontilla kirjoitettu ilmoitus hänelle varatuista ajoista. Jotka eivät tietenkään osu samalle päivälle. Paitsi ihan toisaalle varatun toisen ajan kanssa, joka itse asiassa on aivan samaan aikaan! Äiti on säästänyt kirjettä minun luettavakseni, hänhän ei näe sitä lukea. Ensimmäinen aika on taas jo ensi viikolla - aivan tekemätön paikka oman kalenterin kanssa. 

Upeaa, että häntä hoidetaan, mutta hänen ikäisensä kanssa pitäisi jonkun miettiä myös sitä, miten hän pääsee vastaanotolle. Ja voisiko saman käynnin yhteyteen liittää muitakin käyntejä? Ja olisiko mitään mahdollisuutta koordinoida muiden terveydenhuollon toimijoiden kanssa aikataulutusta ja niiden yhteensovittamista?

Ikääntyneet eivät tule vähenemään, vaan heidän määränsä väistämättä lisääntyy. Olisi korkea aika suunnitella heidän kannaltaan toimivampia tapoja heidän hoitamisekseen. Uskon, että löytyy tapa, jolla sekä terveydenhuollon panostukset että asiakkaiden vaivannäöt ja akrobatiat helpottuvat samalla kertaa.

Hän on saanut myös kotihoivaan liittyvät ohjeistukset tutustuttavaksi. Hän ei vain näe lukea niitä.

Pakollisten asioiden hoitamisen jälkeen lähdettiin yhdessä tervehtimään isää. Sunnuntaisin ruokarytmi on kuulemma erilainen kuin muina päivinä. Saavuimme paikalle huonoon aikaan. Isä oli nukkumassa päiväuniaan ja oli herätessään kärttyinen. Äkkiherätys ja matala veren sokeri eivät auttaneet asiaa.

Isä valitti olevansa huoneessaan kuin vankilassa, kun ei pääse sängystään itse pois. Hänelle tuotiin ruoka ystävällisesti huoneeseen, mutta pyysin, että isä voisi ruokailla pöydän ääressä muiden kanssa. Se onnistui helposti ja ruokailun jälkeen isä oli kuin uusi ihminen.

Juttelimme ruokailun jälkeen vielä pienen tovin ja otin kännykällä muutaman valokuvan heistä. Erityispyynnöllä isä sai jäädä istumaan sängynlaidalle ja kävimme ilmoittamassa poistumisestamme, jotta isä pääsisi takaisin yhteiseen oleskelutilaan, jossa hän viihtyy melkoisen hyvin.

Huomenna on jo marraskuu. Ehkä joulua kannattaa alkaa jo hieman miettimään. Ja kesälomia. Marraskuussa kannattaa käyttää aikaa nauttimiseen ja suunnittelemiseen. On siitäkin johonkin 👍