keskiviikko 17. heinäkuuta 2024

Ihmisten välistä kanssakäymistä ja laulujoutsenten viimeiset kuvat

Painiskelen usein sovun ja jääräpäisyyden välimaastossa. Jääräpäisenä en ole parhaimmillani ja yritän vältellä sitä tilaa. Sopu on mukavaa, mutta jatkuva takkiin ottaminen sovun nimissä kirpaisee ihan liikaa.

Melkein aina sopuun pääsee neuvottelemalla kompromisseja - tasapuolisesti kummankin osapuolen suhteen. Joskus joutuu kuitenkin tilanteisiin, joissa vastapuoli ei edes harkitse joustamista. Niissä tilanteissa en ole parhaimmillani. Vaihtoehtoina on joustaminen tai omassa kannassa pysyminen. Minä tuppaan valitsemaan oman kantani puolustamisen ihan viimeiseen taistelumoodiin asti. Se ei ole kivaa, mutten jaksa ylitseni kävelemistäkään.


En tiedä, onko temperamenttini perittyä vai opittua. Sillä ei ehkä ole merkitystä. Oikeudentajuni kolhiminen saa minut kuumenemaan. Siinä on minulla oppimisen paikka. Kuumentua saa, mutta pitäisi jaksaa olla muille päin tyynenä. Ei siis Tyynenä (huono vitsi, mutta tulipahan taltioitua sekin tänne 👍)


Samaan aikaan, kun pidän tuntemattomien ikäviä reagointeja omiin kummallisuuksiini epäreiluina, karsastan epäempaattisten ja itsekeskeisten puolilähi-ihmisteni toimintaa yllättävänkin kovasti. Miksi minun mielessäni toinen (minä) saa olla kummallinen ja toinen ei?

Jotenkin mielessäni kaikuu etiikka ja empatia. Jos ne puuttuvat, niin on lupa karsastaa. Jos ne ovat tallella, niin pitää perehtyä enemmän tietääkseen paremmin.


Jep. Pohtimisen juurisyyt löytyvät kuolinpesän selvittelyistä. Toivon ihan hermostuneen oravan lailla, että saisimme prosessin edes jonkinlaiseen välipäätökseen. Tämä on ollut työläs ja yksinäinen matka. Palaute  on ollut kurjaa ja vaativaa. Toivon kovasti, että tälle kaikelle saataisiin edes jonkinlainen puolipiste, vaikkei loppupisteeseen päästäisikään.


Loppuun ihan positiivisuuden nimissä lammella pitkään viihtyneiden joutsenten viimeisiä kuvia. Ihanaa, että ovat löytäneet paremman sulkimispaikan 💖









Upeaa heinäkuun jatkoa juuri sinulle! 💖🥰🌼😍💖🥰🌿

sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

Uusi sairaala ja kaunista viherrakentamista

Hämeenlinnaan valmistuu uusi keskussairaala. Vanhan korjaaminen osoittautui jotakuinkin mahdottomaksi ja yleinen linjaus oli se, että tilalle pitää rakentaa uusi. Siinä sitten käytiin taas hämäläistä keskustelua uuden sairaalan paikasta. Tässä on ollut taas kyse jostain sisäpiirijutusta, sillä julkiset faktat eivät mielestäni ihan tue koko draaman kaarta.

Ahveniston harjulla sijaitsevan sairaalan uudeksi paikaksi haluttiin kovasti rautatieaseman vieressä olevaa pientä tonttia, joka ei ollut Hämeenlinnan omistuksessa. Paikkavalinta herätti monenlaisia kovin ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Lopulta tontti oli kuitenkin tavoittamattomissa. Piti tyytyä nykyisen sairaalan vieressä olevaan peltoaukeaan, joka aivan isohkon tien (tai kadun?) vieressä.

Uuden (ja vanhankin) sairaalan melkein naapurissa asustavana olen päässyt seuraamaan sairaalan rakentamisen vaiheita. Ohi kulkeva tie on entistä leveämpi ja aivan erityisen mahtavaa on, miten sen ja uuden sairaalan rakentamisessa on otettu huomioon ilmastomuutos ja sen myötä tarvittava aiempaa runsaampi viherrakentaminen.


Asfalttiviidakot nostavat kesien kuumia lämpötiloja entisestään. Puut ja pensaat lisäävät varjoja, viilennystä ja hiilinieluja kaupunkiympäristöön. Aiheesta puhutaan ja kirjoitetaan yhä enemmän esim. täällä ja täällä. Koen mahdottoman suurta ylpeyttä siitä, että täällä meillä tähän on suhtauduttu vakavasti ja aktiivisesti. Sairaala on vasta valmistumassa, mutta vieressä kulkeva katu on jo valmis. En olisi uskaltanut odottaa siltä tällaista vihermyönteisyyttä! Odotetaan muutama vuosi ja tämä on todella kaunis!💖

Eikä tuo tuleva sairaalakaan näytä ollenkaan hullummalta 🥰

















Mitä hienoa olet havainnut omalla kotipaikkakunnallasi?


keskiviikko 10. heinäkuuta 2024

Viherpeippoja, kantarelleja ja kesälomaa

Kävin tänään lyhyellä metsälenkillä. Pieniä kantarelleja löytyi puolisen litraa. Se täydentää hyvin eilisen Keski-Suomen puolen litran saalista. Miehen täytyy selvästikin syödä viikonloppuna pihvi - kantarellikastikkeella 👍. Toki noita kantarelleja löytyy vielä pakastimesta ihan tuskastumiseenkin asti. Onneksi tytär on luvannut olla vastaanottavainen niille.



Viherpeippo on yksi pihan uusista vakioasukkaista. Toki voi olla niin, että ne ovat olleet täällä iät ja ajat, mutta vasta nyt havahdun niiden kesä-ääniin.


Mustarastas pitää vielä omaa 'meteliään'. Lokit ovat kärppänä omien poikastensa turvallisuuden perässä ihan koko suvulla. Räkättirastaatkin herkistelevät. Vielä on elämää ilmassa, vaikkakin hiljaisempaa.



Metsälenkillä pysähdyin miettimään sitä, miksi olen niin epäluuloinen ja varuillaan vieraiden ihmisten suhteen. Olen keksinyt tähän monen monta selittävää teoriaa vuosien aikana. Kaikissa niissä on varmaankin hivenen perää.

Sisäinen keittiöpsykologini alkoi pyöritellä aihetta mielessäni. Sain joitakin (parempia tai huonompia) oivalluksia.

Tärkein oivallukseni oli se, ettei ole mikään ihme, etten ole oppinut luottamaan muihin, kun olen kasvanut hyvin epäarvattavassa ja epäluotettavassa ympäristössä. Tässä viittaan nimenomaan äitiini, joka hallitsi perhettämme suveriinisti.

Lupauksia ei tehty. Jos niitä tehtiin, oli sattumanvaraista, mikä lupaus oli pitävä. Kaiken ohi saattoi tulla ylimääräistä taakkaa ja uusia suuntia milloin vain. Äidin suunnitelma oli aina ainoa oikea suunnitelma. Jos se osoittautui huonoksi, sitä ei koskaan ollutkaan.


Kun olen lisäksi elämän varrella törmännyt moniin luottamusta horjuttaviin henkilöihin, ei sitten olekaan niin kummallista, että suhtaudun muihin suurella epäluulolla ja varauksella.


Lomalla on aikaa ajatella ja reflektoida. On ikävää huomata tehneensä joskus virheitä. Suorittajaluonne napsi sellaisia aamupalaksi. Virheistä opetteleminen on töhnää. Mutta se kasvattaa älyä ja luonnetta. Miksi tekisi virheitä, joista ei aikoisi oppia?

lauantai 6. heinäkuuta 2024

Alpo Jaakolan patsaspuistossa Loimaalla

Kesäkuun alussa Rymättylän mökiltä palatessani piipahdin kotimatkalla Alpo Jaakolan patsaspuistossa Loimaalla. Valitsin kotireitiksi tavallisesta poikkeavan reitin, jottei olisi niin tylsää ja patsaspuisto osui hyvin tälle reitille.

En ole koskaan ollut mikään museo- enkä taideihminen. Vuosien saatossa olen löytänyt niistäkin maisemista itseni oloisia juttuja. Aina kannattaa kokeilla uusia juttuja.

Mennessäni patsaspuistoon kuvittelin puiston olevan ilmainen. Hoksasin maksullisuuden vasta koluttuani melkein koko kierroksen käydessäni alueen infopisteessä. Olipa noloa. Tietenkin maksoin ihan kiitollisuudella alueen sisäänpääsymaksun, se oli noin kymmenen euroa.


En ollut varautunut hyttysiin riittävällä vakavuudella (unohdin hyttyskarkotteen autoon) ja se tiivisti kummasti matkani tekemistä.


Tässä minua puhutelleita teoksia. Miten taiteilijan mieli voikaan kulkea ihan omia teitään...

Opastuskyltti




Patsaspuiston sisäänkäynti

Saarnaustuoli

Neloset

Kaikkien kuolleiden muistolle

Raivaaja

Ristiinnaulittu

Lukeva nainen

Loimaan tumma (olut)

Identtiset intialaiset

Pellonvartija

Kaksoiskotka

Alkueläin

Toinen lihaksitulemisen änkytys

Kaikakivi

Varjo

Räjähtänyt putki

Vedenhaltija

Dalai Lama







Terveisiä Alpolta 🌳





keskiviikko 3. heinäkuuta 2024

Käpytikka ja muita kohtaamisia

Käpytikat ovat vihdoin jättäneet pesänsä. Ne eivät osaa tai halua yhtään peitellä asuinpaikkaansa, vaan kaikki vain huutavat tauotta nälkäänsä, hätäänsä ja olinpaikkaansa. Kun poikaset alkavat tunkea päätään pesäkolon ulkopuolelle, aikaa muuttoon on minun havaintojeni mukaan enää vajaa viikko.

Tässä emo on vielä ruokkimassa pesuettaan.





Kun poikanen jää näin näkyvästi päivystämään, on pian muuton aika.






Olen jokseenkin huolissani ihmisten kohtaamattomuudesta. Tai siis ainakin niistä ongelmista, mitä siitä koituu. Korona-aika terästi kohtaamattomuutta paljon. Viimeistään nyt olisi aika purkaa kriisiajan tapoja pois.

Vanhaan ei silti ole paluuta. En millään enää jaksa lähikohtaamisia vain muodon vuoksi. Mahdoton määrä valmisteluaikaa itsensä saattamiseen julkisten kohtaamisten kuntoon (meikkaus, hiukset ja vaatteet), ikuisuudelta tuntuva matka-aika ja sen pitäisi näkyä läsnäkohtaamisessa. Vaan ei näy melkein koskaan. Vanhan ajan lässyn-lässyn-kohtaamiset eivät enää tunnu vaivan arvoisilta. Tuloksena on pelkkä lässähtänyt pannukakku. Mitä pitäisi tehdä toisin?

Minkä vuoksi sinä matkustaisit sata kilometriä tapaamiseen ja käyttäisit aikaa ja rahaa tapaamiseen valmistautumiseen? Ehkä joutuisit vielä yöpymään muualla työnantajan piikkiin ja niukistelemaan perheajan kanssa? Tai järjestämään koiralle hoitajan poissaolosi ajaksi?

Jonkun mielestä pelkkä kasvokkain kohtaaminen on etäilyn jälkeen pelkkää juhlaa. Jonkun toisen mielestä läsnäkohtaamisessa on arvoa vain silloin, kun sen lisäarvo etätapaamiseen verrattuna selkeää ja varmaa.


Mitä odotat lähitapaamisilta? Mikä kannustaa etätapaamiseen?


Kävin itse juuri serkun kanssa lounastamassa. Siinä lähitapaaminen oli parhaimmillaan. Läheisyys, kehon kieli, hurmaava ympäristö (molemmilla sama) ja yhteinen ruokakokemus. Kiitos, Satu!

lauantai 29. kesäkuuta 2024

Arvostusta itselle ja oravien vierailut sembramännyssä

Minun mittatikkuni mukaan nyt on kesän tylsin vaihe meneillään. Eläimet ovat enimmäkseen vetäytyneet hiljaisuuteen ja kaukaisuuteen. Kelit ovat voimakkaita suuntaan jos toiseenkin. Jos ei tykkää palvoa aurinkoa, hyvin vähän mukavaa keliä on jäljellä. Kylmistä sadekeleistä tykkää taas aika harva.

Valokuvaamisen ja luonnosta nauttimisen riemun jäljille pääseminen on ollut yllättävän pitkän aikaa vaikeaa. Samaan aikaan mikään muukaan ei ole virittänyt eikä innostanutkaan. Huomasin pitkän pohdinnan jälkeen, että rankat vuodet ovat vain vaatineet veronsa. Sen sijaan, että jatkaisin itseni syyttelyä ikävistä fiiliksistäni, päätän nyt keskittyä itseni huomioimiseen ja hoivaamiseen.


Tässä samalla olen löytämässä jälleen vanhat ikiaikaiset iloni: kuvaamisen ja luonnon. Vesimyyrät pysyttelevät piilossa, rantaheinikko on kasvanut todella peittäväksi. Pihan ainoa sembramänty on saanut käpynsä siihen vaiheeseen, jossa ne ovat oraville aivan vastustamattomia. Oravien intohimon seuraaminen on ollut aivan mahtavaa. Etenkin, kun ne tuppaavat innostuessaan tyhjentämään puun kävyistä ihan parissa päivässä.

Kävyt ovat pihkaisia, mutta nähtävästi myös todella maukkaita. Tänään yhden puun käpyjen kimpussa oli kerralla peräti kolme oravaa - kunnes reviiritaistelu nosti päätään. Taistelu paikoista alkoi.





Ole itsellesi armollinen - ikävät asiat eivät pääsääntöisesti ole sinun syytäsi.

Vaikka jokin ikävä asia olisikin sinun syytäsi, siitä ei kannata nostaa kierroksia. Kaikille tapahtuu vahinkoja ja elämä ilman sinua olisi todella paljon ikävämpää.

Elämä on arvokasta aina. Erehtyminen tai väsyminen ei tee elämästä vähemmän arvokasta. Se on elämää.


Mieti, mikä voisi olla intohimosi. Ihan kaikkien rajojen ulkopuolelta. Mikä sytyttäisi sinut ja inspiroisi "mahdottomiin" tekoihin? 

Itselleni matkustaminen uusiin paikkoihin ihan yksin oli aikoinaan iso rajanjakaja. Elämää on ennen ja jälkeen ensimmäisen oman matkustamiseni. Seuraavat rajapyykkini ovat olleet paljon pehmeämpiä ja hienovaraisempia. 


Tarvitsen elämääni vakautta ja turvallisuutta. Nautintooni tarvitsen seikkailua, uutta ja ennakoimatonta. Näillä mennään. Hoivaan itseäni hieroskelemalla nautinto- ja tarvitsemisnappuloitani. Kehun ja kuuntelen itseäni. Olen itselleni armollinen, enkä syytä enää itseäni kaikesta ikävästä olostani.


Vaikka sinulla olisi kaikki oikein hyvin, kuuntele silti itseäsi. Kunnioita ja arvosta itseäsi. Ymmärrä, etteivät ikävät vastoinkäymiset ole sinun syytäsi. Ei ole keinoa, jolla voisit pakottaa itsesi voimaan paremmin ja elämäsi sujumaan hienommin.


💖

maanantai 24. kesäkuuta 2024

Joutsenten iloa

Vaikka minut on opetettu häpeämään kaikkea odotuksista poikkeavaa, yritän nyt olla sinut vajavaisuuteni kanssa. Hirveän vaikeaa on puhkoa oman aikansa odotuksia tai standardeja.

Laulujoutsenet eivät näytä olevan matkalla eteenpäin. Toivottavasti ovat turvassa.


Joutsenten pesu on ihan omaa luokkaansa. Hurmaavaa.





Ihania kesäpäivien jatkoa! 🥰💖❤🥳🎈💖🌼