Huumorin kukka on se vaikein kukka

Nauraminen, etenkin yhdessä muiden kanssa nauraminen, tekee ihmiselle hyvää ja se todella tuntuu hyvältä. Ehdottomasti jokainen ansaitsisi oman naurukaverinsa ja oman nauruporukkansa. Yhdessä nauraminen liittää ihmisiä yhteen tämän Iltalehden ihan ansiokkaan artikkelin mukaan. Kuten kuitenkin tiedämme, huumori on vaikea laji eikä nauraminenkaan ole sinänsä mikään maailman helpoin juttu. 

Kun olin lapsi, minulle sanottiin, että nauruni on niin ruma, että olisi parempi, jos en nauraisi ääneen. Siitä alkoi se oman naurun pidättely silloin kun nyt sattui naurattamaan. Tai ainakin muutaman muistutuksen jälkeen opin nauramaan äänettömästi. Teen sitä vieläkin välillä ihan vanhasta muistista.

Sain kuulla myös jo lapsena, ettei minulla ole huumorintajua. Eikä sitä sitten pitkään aikaan kehittynytkään. Vähän koettelevampien polkujen jälkeen pienet hellät kaskut eivät osuneet naurusuoneen ollenkaan (etenkään, kun se nauru oli ollut jo kauan kiellettyjen asioiden listalla). Mieheni pääsi nuoruudessamme usein selittämään vitsejä minulle eivätkä ne tupanneet naurattamaan selittämisen jälkeenkään.

Kun huumorintajuni vihdoin heräsi henkiin, se heräsi tummana, lähes mustana. Oli vaikea löytää yleistä kaikupohjaa mustalle huumorilleni. Kesti ikävän kauan, ennen kuin ymmärsin sen. Opin huomaamaan rajan paheksuvien katseiden, silmien pyörittelyn ja kovaäänisten huokausten myötä. Taas ikävän hitaasti.

Huumorin kukka on se kaunein kukka, kuulemma, mutta kuka määrittää sen kauneuden täsmällisesti? Jo vuosia sitten pari 'kaveria' aloittivat lentävän lauseen "Susannan huonosta huumorista". Se tuntui ikävältä, tietenkin. Diplomaatti olisi kutsunut huumoriani erilaiseksi, omintakeiseksi tai vaikkapa kummalliseksi. Mutta edelleen nuo samat ihmiset tulkkaavat minun huumoriani ymmärtämättömille ihmisille juttujani "Susannan huonoksi huumoriksi". Eikä huumorini ole enää ainakaan julkisesti enää niin kovin mustaa. Omintakeista ehkä. Ja vieläkin tuo lause tuntuu pahalta.

Onneksi minulla on perhe ja ne lähimmät ystävät, jotka eivät välttämättä aina jaa kaikkea huumorin oivalluksiani, mutta sen ilon kuitenkin, mikä kulloinkin kolahtaa yhteiseen laariin. Minäkin saan nauraa - ihan ääneen - muiden kanssa. Nauraminen voi liittää ihmisiä yhteen, mutta se voi myös näyttää ne isot kuilut. Tärkeintä on mielestäni arvostaa erilaistakin ihmistä ja arvostaa sitäkin läheistä, jolla on ruma nauru ja kummallinen huumorintaju.

Hauskaa huhtikuuta! Huvitellaan kevään iloisilla ilmiöillä ja nautitaan elämästä.

Matkalla - muutosprosessi kohti uutta elämänvaihetta

Valoisaa ja kuvauksellista sunnuntaita ei tullut, mutta päivä oli silti hyvä. Työviikko on ollut kiireinen, mutta ihan hyvällä tavalla :-)

Olen jo muutaman vuoden ajan miettinyt ja hakenut jotain uutta. Monta uutta asiaa on elämääni puikahtanutkin ja olen löytänyt sisäisen seikkailijani. Sitä mukaa, kun elämä on muuttunut tasaisemmaksi ja seesteisemmäksi, olen kokeillut elämäni palapelin rakentamista uuteen asetelmaan. Monta hyvää yhdistelmää on löytynyt, mutta iso loikka 'seuraavalle' tasolle on jäänyt saavuttamatta.

En ole tyytymätön, kaikki kokeilut ovat olleet antoisia, mielenkiintoisia ja opettavaisia. Mutta olen nälkäinen ja janoinen. Jatkan siis kokeilujen matkaa :-)

Omat kevät- ja syyslomani Rymättylään, Viroon ja Latviaan ovat olleet huikeita kokemuksia ja vastaavia uusia seikkailuja aion jatkaa vastedeskin. Hassua, että pitää olla 50+ vuotta, ennen kuin huomaa kokeilla rajojaan uudella tavalla, selviytyä, nauttia ja innostua. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan :-)

Tämä kuva on ollut blogissani aikaisemminkin. Se sopii tähän aiheeseen vain niin hyvin, että esitän sen vielä uudestaan. Tässä on minun muutosprosessini.

Nigulan suon luontopolulla löysin itseni tästä tilanteesta. Edellinen suonsilmäke oli pienempi. Siitäkään ei nähnyt pohjaa, pelkkää mustaa. Tämä oli astetta pahempi. Mennäkö yli vai palatako takaisin?

Jokin vimman poikanen ajaa etsimään uusia mahdollisuuksia ja uutta palapelin kokoamistapaa. Matka ei näytä houkuttavalta, mutta paikoillenikaan en malta jäädä. Tuon kohdan ylittäminen oli epämiellyttävää ja voittajafiilis tuli vasta seuraavana päivänä. Tuon silmäkkeen jälkeen tuli yhä uusia ja uusia loputtoman syvältä vaikuttavia silmäkkeitä ylitettäväksi. Edellisestä ei ehtinyt rentoutua, kun oli taas uusi ikävä paikka edessä.

Mutta siltä se muutos välillä tuntuu. Pitkältä taipaleelta, matkalla viljalti epämiellyttäviä ja ei-rohkaisevia kokemuksia. Vasta aika kääntää tilanteet voitoiksi ja alkaa voimaantumisen kausi.

En vieläkään tiedä, mistä se minun seuraava polkuni löytyy. Toistaiseksi kokeilen ja nautiskelen kaikesta oppimastani. Ehkä risteys on vasta jossain edessä.

Muutaman vuoden aikana olen oppinut paljon itsestäni ja toiveistani. Sellaisesta ei voi haaveilla, minkä olemassaolosta ei tiedä. Olen ottanut selvää ja kokeillut. Olen nauttinut ja vahvistunut. Toki täytyy myöntää, että olen myös haukkonut välillä henkeäni ja miettinyt, olenko ihan oikeasti varma siitä, mitä olen tekemässä ;-)

En yritäkään väittää, että tämä olisi ainoa oikea tai edes oikea tapa viettää lapsiperheen jälkeistä elämää. Minulle uuden etsiminen ja kokeileminen ovat olleet askel uuteen maailmaan, yli tuon horjahtamista kestämättömän suonsilmäkkeen. Toivottavasti olen menossa oikeaan tai edes hyvään suuntaan. Vielä on paljon uutta tähtäimessä. Uuden nälkä ja jano jatkuvat, silti olen onnellinen juuri tässä elämässäni. Minulla on kaikki läheiseni ja olen matkalla. Elämä on hyvää :-)

Upeaa, hämärää syysviikon jatkoa sinulle!

Piskuinen satakieli pitkospuilla

Työkaveri Tuula opetti Vasikkasaaressa purjeveneretkellä minua tunnistamaan satakielen laulua. Ei jäänyt siellä vielä kaikumaan muistiin, mutta sen verran siitä jäi muistin ituja, että tunnistin laulun Vanhankaupunginlahden pitkospuilla kulkiessani. Itse linnun paikantaminen ei ollut kuitenkaan helppoa. Sen laulu oli kantavaa ja tuntui kuuluvan melkein mistä tahansa. Se oli varmasti seuraavassa puussa. Ja sen seuraavan puun luona ymmärsin, että jossain edessä päin se vielä on. Ja niin edelleen.

Löysinpä vihdoin linnun. Pieni ruskea lintunen yhtä ruskealla oksalla seisoi selin minuun. Kun nappasin pari kuvaa, se kääntyi hieman. Seuraavat kuvat eivät sitten onnistuneetkaan.

Myöhemmin huomasin pienen lintusen pomppivan pitkospuilla laidasta laitaan. Se hyppäsi välillä pitkospuilta pois ja etsi rentukoiden välissä jotain. Palasi sitten pitkospuille ja pomppi niiden toiseen reunaan. Kotona ymmärsin, että tämähän oli juuri samainen satakieli. Oksalla ollessaan se lauloi kovaa ja oli vaikeasti kuvattava. Pitkospuilla se oli kuin kotonaan ja aika rohkea. Ei kuitenkaan laulellut. Tämä oli ensimmäinen näkökohtaaminen (jos en sitten tunnistanut lintua kuitenkin väärin...)