Elämä yllättää - myös ikävästi

Joskus kaikki kasaantuu. Tavallisimmin kasaantuvat koettelemukset ja ikävät asiat, ikävä kyllä harvemmin onni ja ilon hetket. Niin tälläkin kertaa. Oman lapsen sairastuminen vakavasti on äärettömän raskas paikka. Silloinkin, kun kyseessä ei ole ensimmäinen kerta. Tämän vuoden olemme kulkeneet tyttären sairastumisen myötä erilaisia polkuja kuin osasimme ajatella. Niin se maailma vain yllättää.

Lopulta lähes kolmen kuukauden sairaalajakson jälkeen tuntui siltä, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Enää pitäisi keräillä voimansa tämän vuoden koettelemusten jäljiltä. Päivä päivältä näytti paremmalta.

Samaan aikaan töissä on ollut kiireistä ja työn täyteistä. Ylimääräisiä voimavaroja ei ole tullut käyttöön sitä kautta, ennemminkin päinvastoin.

Perjantaina aamupäivällä tytär soitti ja kertoi olevansa sairaalassa. Hän oli menettänyt kävelylenkillään tajuntansa, satuttanut päänsä ja joutuneensa ambulanssikyydillä sairaalaan. Olo oli kuhmuinen, mustelmainen, haavainen ja kipeä. Tätä emme kukaan osanneet odottaa. Loput työpäivästä kului varautuen äkkilähtöön Helsinkiin palavereita peruen ja kollegoja informoiden. 

Lopulta päädyin hakemaan tyttären sairaalasta illalla. Jäin hänen luokseen yöksi, sillä aivotärähdys vaati lähiseurantaa myös yöllä. Kävimme tapahtumia läpi illalla, pelasimme lautapelejä ja söimme perjantaipitsaa.

Muutos suunnitelmiin tai olettamuksiin voi tulla nopeasti ja aika lailla varoittamatta. Meidän perheessämme tällaisia äkkitilanteita on vuosien varrella ollut useamminkin, joten oma valmius nopeaan päätöksentekoon tiukassa tilanteessa on kasvanut hyväksi. Tuska ja huoli eivät sen sijaan helpota, vaikka kuinka harjoittelisi. Ja aina täytyy muistaa, että se, joka kärsi tässä eniten, en ollut minä, vaan tytär.

Olen kiitollinen taas ihan pienistä asioista. En painosta itseäni siitä, etten ole jaksanut valokuvata niin paljon kuin olisin halunnut. Elämä on tällaista ja tässä -  juuri nyt.

Nautitaan elämän pienistä ja isoista hetkistä sekä kaikista läheisistämme ❤

Hirviemo ja vasat Ähtärin eläinpuistossa syyskuun lopussa.

Ranuan eläimiä heinäkuulta

Kauniit unet eivät viihdy seuranani, kaikki muut senkin edestä. Kotipsykologialla tulkittuna syystalven häsläkiire ja tiukat tilanteet raivaavat tiensä uniini. Pitäisi kai malttaa pysähtyä paremmin. Kun kiireen kanssa juoksemisesta hidastaa hölkkään, ei se vielä kuitenkaan ole samaa kuin pysähtyminen, vaikka siltä erheellisesti ensin tuntuukin.

Yöllä oli ripsottanut millin verran lunta ja maasta se olikin jo sulanut. Taivas oli harmaa ja minä väsynyt. Ei tästä silti tylsä eikä yksitoikkoinen päivä tullut, kaukana siitä :-)

Silkkiuikkuprojekti jäi huilimaan, sillä eilen illalla löysin vielä viime kesänkin käsittelemättömiä otoksia. Silkkiuikkuannos tuli niiden myötä tältä kertaa täyteen ;-)

Viime heinäkuun Rovaniemen ja Ranuan reissujen kuvia pläräsin sitten sen sijaan. Vielä jäi niihinkin täysi katsomattomia kuvia joukkoon. Raakakuvien läpikäyminen on vain aikas hidasta hommaa.

Muutama kuva heinäkuulta - kaikki itse asiassa Ranuan eläinpuistosta :-)

Tiibetinhanhi oli ihan uusi tuttavuus.

Punarinta oli vapaalla jalalla, pesä nähtävästi ihan lähellä.

Jääkarhu ravisteli itseään kesken aterioinnin. Mitähän se hyödytti vedessä?

Ja hirviemo vasoineen.