Peukaloinen perheineen ja kilometrikantarelleja

Metsä on ainakin päivisin täynnä vielä lintujen viestintää, poikaset ja emot viestittelevät toisilleen. Yhdellä metsäretkellä törmäsin todella reippaaseen linnun metelöintiin. Piti oikein pysähtyä pienelle hiekka-aukiolle katsomaan, mitä oikein oli menossa. Peukaloisemohan se piti kovaa mekkalaa ja siirtyi tämän tästä hieman uuteen paikkaan, lähelle kuitenkin.

Poikasetkin näkyivät, kun jaksoi vähän kauemmin tarkkailla. Ne olivat hiiren hiljaa, mutta hypähtelivät ja lennähtelivät oksalta toiselle ja välillä mättäällekin kaatuneen puun varren päälle. Nähtävästi meneillään oli ruoan hankinnan oppitunti.

Kävelin toiveikkaana ensin autolle ja otin kameran mukaani (en enää jaksa raahata sitä mukana kaikille reissuilla, sienireissuilla avoimeksi usein jää kuitenkin vain se sienikanava). Palasin samalle pienelle aukiolle kameran kanssa ja onnekseni koko porukka oli siellä vielä täydessä touhussa. Valo oli heikko eikä havumetsä yhtään auttanut asiaa. Kuvasin silti 👍.

Pienen ja pippurisen peukaloisen tunnistaa koon ja värin lisäksi viimeistään asennossa seisovasta pyrstöstä.

Emo piti meteliä tauotta, viesti varmaankin poikasilleen niin vaarasta kuin olinpaikastaankin.

Veikeä tyyppi 🥰.

Poikasia olikin vaikeampi kuvata, sillä ne eivät metelöineet ja pysyivät muutenkin ihan mukavasti matalalla profiililla. Mutta tässä yksi kuva poikasesta. Nokan keltainen (ja alaspäin vaativasti kääntyvä) tyviosa, ihan kuin suupieli on selvä merkki poikasesta, niin kuin monella muullakin linnulla. Toinen poikasen tunnusmerkki on aikuista lyhyempi pyrstö (kuten monella muullakin linnulla). Pystyssä pyrstö on silläkin kuitenkin terhakkaasti.

Ja vielä yksi kuva aikuisesta peukaloisesta.

Luontoportissa lisää tietoa peukaloisesta sekä peukaloisen ääninäytteet. Alussa taitaa olla kevään ja alkukesän kutsuvisertelyä, lopussa myöhemmän kesän varoitusääniä.

Kantarellikävelyni metsissä jatkuvat. Liikunnan määrä on lisääntynyt ihan vaivihkaa melkoisesti sienien perässä kulkiessa. Ihan näin paljon en koko vuotta ehdi käyttää liikkumiseen, mutta hyvä tason nosto tässä on nyt käsillä. Jatkossa jokin sopiva maltillisempi tahti riittää kyllä ihan hyvin.

Toisaalta metsähuuhailut ovat olleet melkoisia terapia-istuntoja, tai siis -kävelyjä. Liikunnan ja keskittymisen yhdistelmä on mahtava, kun siihen lisää vielä ohessa tulevat monet luontoelementit!

Olen mielessäni ryhtynyt luokittelemaan kantarelleja niiden esiintymisen mukaan. Löytö on oikea apaja. Sieltä löytyy pienessä ajassa paljon kerättävää. Nämä ovat nimensä mukaan harvinaisia esiintymiä, mutta aina löytyessään upeita elämyksiä. Syke ja hengitystiheys muuttuvat aina välittömästi 👍.

Pieniä, melkein säälittävän näköisiä pikkupikkukantarelleja kasvaa poluilla tai niiden reunoilla, joissa ne eivät koskaan kasva isoiksi asti. Ne ovat saaneet minulta luokittelunimekseen polkukantarellit. Koska niistä ei koskaan kasva isoja, on ihan ok kerätä ne pieninä ennen kuin joku tallaa ne alleen.  Polkukantarelleista tulee kauniita koristesieniä ruoan päälle tai ihania sattumia ruoan sekaan, ne kun tietenkin vielä kutistuvat käsittelyssä.

Uusin luokittelun aiheeni ovat kilometrikantarellit. Ne ovat niitä, jotka eivät kasva mahtavina löytöryppäinä, vaan muutaman sienen ryhmissä. Ryhmien välissä on sitten aina käveltävää - paljon. Kilon verran löytöpaikan sieniä voi kerätä lyhyessä ajassa ja vähillä askelilla. Kilometrisienten kerääminen samassa määrin edellyttää paljon kävelyä ja runsaasti aikaa. Nekin tosin kertyvät siitä ajan kanssa.

Tänään kävin lähimetsässä keräämässä kilometrikantarelleja. Lähimetsä tarjoaa vain muutaman (tietämäni) löytöpaikan, mutta kilometri- ja polkusieniä riittää, kunhan keli on sopiva ja aikaa riittää.

Kesää on vielä jäljellä ja kunhan saan äidin muuton palvelutaloon tehtyä, järjestän jonkin kivan kesäjutun ihan itselleni - itseni kanssa 🤭.

Nautinnollisia kypsän kesän päiviä ja iltoja! Nukutaan hyvin ja nautitaan upeista, (toivottavasti) vaihtelevista säistä 💖

Yksin oleminen ja peukaloinen (hanhien lähellä)

Näinä aikoina yksin pärjääminen on vahvuus. Ei niin, että kukaan sitä tunnustaisi ääneen miksikään positiiviseksi asiaksi, mutta yksin pärjäävä jaksaa nämä nykyiset rajoitukset huomattavasti paremmin kuin yksin olemista kaihtava.

Sinänsä on sääli, että tarvitaan tällainen kriisi nostamaan esiin sen, että kaikenlaisilla persoonilla ja temperamenteilla on omat hyvät puolensa eikä ole olemassa vain yhtä tai kahta ainoaa oikeaa. Parhaiten varmaan jaksaa aikojen läpi, jos osaa mukautua moneen: yksinäisyyteen, väkijoukkoon, kiireeseen, tekemättömyyteen, suunnitelmallisuuteen, ennakoimattomuuteen jne. Jotain osaa ja hanskaa aina paremmin kuin jotain muuta, se on selvää. Yksin oleminen on ollut (ja on vieläkin) aivan liian huonosti ymmärretty ja täysin aliarvioitu elämän ja osaamisen alue.

Asiasta kukkaruukkuun: Tänä keväänä näin elämäni ensimmäisen peukaloisen. Se oli sopivasti hanhien käyttämän pellon vieressä olevan metsän aukiolla ;-)

Valoa oli tietenkin aivan liian vähän, kuten melkein aina, kun jotain upeaa kuvattavaa tarjoutuu sopivasti ulottuville ;-)

Eilen satoi räntää ja lunta. Tänään satoi lunta ja vettä. Kylmääkin oli. Mutta huomiseksi on luvattu sateetonta, auringon pilkahduksia ja jopa 8 astetta lämmintä! Jos työpäivä loppuu suunniteltuun aikaan, iltaan jää upeaa ulkoiluaikaa :-)