" Kun suljettiin pois muihin syihin kuolleet, koko aineistossa kaikkein pessimistisimpien vaara kuolla sepelvaltimotautiin 11 seurantavuoden aikana oli yli kaksinkertainen vähiten pessimistisiin verrattuna."
Vähiten pessimistinen ei siis aina ole optimistisin.
Pessimismi on asenne, joka on juurtunut ihmiseen lujasti ja johon voi vaikuttaa melkoisen heikosti. Optimismia voi harjoitella, mutta tämän tutkimuksen mukaan se ei auta yhtään mitään tämän kuolinriskin kohdalla.
"Maailmalla optimismin ja pessimismin tutkijat kiistelevät edelleen noiden piirteiden luonteesta. Ovatko optimismi ja pessimismi saman muuttujan ääripäitä vai ovatko ne täysin omia ominaisuuksiaan? Tutkimukseni näyttää vahvistavan, että optimismi ja pessimismi eivät ole samalla janalla eikä niillä ole mitään tekemistä keskenään."
Minusta tutkimustulos on tässä suhteessa ihanan armahtava. Ei tarvitse olle superoptimistinen elääkseen terveellisesti. Optimistisuus ei olekaan se suuri oikea autuaaksi tekevä asia. Tosin tuon olen kyllä tiennyt omalla tavallani jo ennen tätäkin.
Helsingin Sanomien vain tilaajille suunnatussa artikkelissa oli kokeiltavana Life Orientation Test-Revised -niminen (LOT-R) testi, jonka ensimmäinen osa testasi ja arvioi vastaajan optimistisuutta ja toinen osio vastaajan pessimisten piirteiden määrää. Testin mukaan olin ehkä hieman vähemmän optimistinen kuin testiin vastaajat keskimäärin. Toisaalta olin selkeästi vähemmän pessimistinen kuin vastaajat keskimäärin. Pessimistisyyteni määrä on suhteellisen matala, ja vain se merkitsee sepelvaltimotautiin kuolleisuuden kannalta. Pieni optimismivajeeni ei tässä suhteessa merkitse mitään!
Minua lohduttaa se, ettei nimittelemiseni peripessimistiksi olekaan enää niin itseoikeutettua sen perusteella, etten ole yltiöoptimistinen. Minä olen tällaisenaan ihan sopiva!
Tässä lisää linkkejä tuosta mielenkiintoisesta tutkimuksesta kertoviin artikkeleihin:
https://www.hs.fi/elama/art-2000006345203.html (vain tilaajille)
Asiasta luontoon :-)
Lauantaina ei ollut niin upea sää kuin sääennusteet antoivat tänne päin Suomea odottaa. Päivä on kuitenkin jo melkoisen pitkä, eikä satanut ollenkaan. Luonnossa tuli viihdyttyä niukasta kuvausmateriaalista huolimatta.
Ihan aamupäivään osuivat ainoat kuvaushetket, vaikka silmän iloa osuikin kohdalle pitkin päivää. Valkohäntäkauriit osuivat nippa nappa kuvausetäisyydelle. Kun huomasivat minut, tuijottelimme toisiamme aikamme. Peruuttelin sitten takaisin metsään ja jätin pellon heille :-)
