lauantai 30. marraskuuta 2019

Meillä näyttää ihan talvelta :-)

Kauan kaivattu aurinko näyttäytyi tänään vihdoin. Välillä vain valona pilvien aukkojen välistä ja välillä suorana auringonpaisteena. Eilen iltapäivällä alkanut lumisade ehti kertyä lähes kymmenen sentin paksuiseksi kerrokseksi. Tänään oli siis aurinkoa ja pakkasta.

Kiitän vihervarpusia siitä, että ne tulevat pihallemme säännöllisesti. Ne jaksavat keskustella kauniisti ja paljon. Niiden konsertti on iloa korville ja mielelle. Ne löysivät pihaamme kunnolla viime talvena ja palasivat tänne onneksi taas täksikin talveksi. Toki niitä on kuulunut ja jopa näkynyt kesänkin aikana.

Närhi ei kuulosta ollenkaan yhtä kauniilta ja on monen pienen vihervarpusen kokoinen. Se on arka ja valikoiva. Tänäänkin kävi syömässä, kun olin sisätiloissa. Kun olin ulkona, se kävi parkissa milloin omenapuussa, milloin kuusessa. Syömään ei malttanut kuitenkaan tulla. Mahdottoman tervetullut vieras sekin :-)




Niinkuin kuvista näkyy, meillä näyttää ihan talvelta :-) Keskiviikoksi on luvattu taas jo lämpöasteita, joten ohimenevää kauneutta tämäkin on. Mutta nyt siitä kannattaa nauttia :-)

Tämä oli kaunis ja palkitseva päivä! Huomenna aloitetaan joulukuu. Oletko hankkinut tai saanut joulukalenterin? Minun joulukalenterini on ilmatieteenlaitoksen sääennuste. Jännittävää nähdä, pääseekö seuraavana päivänä kuvaamaan vai ei :-)

Nautinnollista joulukuun alkua!

perjantai 29. marraskuuta 2019

Urpiainen keväthangilla

Lumisade vaihtui reippaaseen vesisateeseen ja nyt sataa taas räntää koko pallonpuoliskon edestä. Sitähän tämä syystalvi on: jatkuvaa heilumista nolla-asteen molemmin puolin ja märkää sataa miten sattuu :-)

Koska kuvaaminen tähän aikaan vuodesta on tavallisimmin yhtä tyhjän kanssa, palasin kelaamaan vanhoja kuvia. Sieltä löysin kuvia vuoden 2018 kevättalven urpiaisista. Sopivat hyvin tähänkin tunelmaan.





Nyt vain pihan lintuvieraita päivystämään aina kun vain on aikaa siihen :-)

torstai 28. marraskuuta 2019

Säävertailua ja pihalintuja

Sää on ollut harmaa. Ja sateinen. Eilen illalla kaivoin junamatkan jälkeen autoani lumikasan alta. Tänään on riittänyt vettä. Toivottavasti pohjavedet voivat jo vihdoin hyvin. On tätä nimittäin tänä syksynä riittänyt.

Itseäni piristääkseni vertailin meidän säätämme muualle. Yritin löytää positiivisia reaktioita herättäviä vertailukohteita. Löytyihän niitä ihan helposti. Ilmatieteenlaitoksen sivuilta kurkin Venäjän kaupunkien sääennusteita. Tässä pari vertailukohtaa.

Kartat on otettu kuvankaappauksella googlemapsista ja sääennusteet niin ikään kuvankaappauksella Ilmatieteenlaitoksen sivuilta.

Ensin mennään kunnolla itään. Magadan sijaitsee Venäjän itärannikolla. Päivien lämpötila pysyy seuraavan 10 päivän aikana 20 pakkasasteen tienoilla. Pilvisinä harmaina päivinä lämpötila nousee sentään melkein kymmeneen pakkasasteeseen.



Eteläisellä Venäjällä sijaitsee Minusinsk, jonka säänennuste on myös siedettävä vain harmaina ja pilvisinä päivänä. Aurinkoisella kelillä on melkoisen purevaa.


Tämä riitti minulle motivaattoriksi olla ihan tyytyväinen näihin keleihin :-) Huonomminkin voisi olla. Nähtävästi pilvisyys suojelee meitä kireiltä keleiltä.

Vaikkei pihassa ole ollutkaan kuvausolosuhteita, lintukonsertti on ollut ihmeellisen voimakasta. En muista koskaan aikaiseni kiinnittäneeni huomiotani tällaiseen äänipaljouteen. Ruokinnalla pörisee ja käy vilske. Lintuja riittää :-)

Harmaatakin harmaammassa kelissä sain kameralla hahmoteltua ainakin sinitiaisen, kuusitiaisen ja punatulkun.




Kohta on jo joulukuu. Tänä vuonna meillä ei ole joulustressiä, vaikkei se mikään kantava voima ole ollut aikaisempinakaan vuosina. Leppoisa yhdessä oleminen ja hyvä ruoka riittävät hyvin erinomaiseen jouluun. Siihen tähdätään :-)

Millaista joulua sinä suunnittelet?

tiistai 26. marraskuuta 2019

Matkalla - muutosprosessi kohti uutta elämänvaihetta

Valoisaa ja kuvauksellista sunnuntaita ei tullut, mutta päivä oli silti hyvä. Työviikko on ollut kiireinen, mutta ihan hyvällä tavalla :-)

Olen jo muutaman vuoden ajan miettinyt ja hakenut jotain uutta. Monta uutta asiaa on elämääni puikahtanutkin ja olen löytänyt sisäisen seikkailijani. Sitä mukaa, kun elämä on muuttunut tasaisemmaksi ja seesteisemmäksi, olen kokeillut elämäni palapelin rakentamista uuteen asetelmaan. Monta hyvää yhdistelmää on löytynyt, mutta iso loikka 'seuraavalle' tasolle on jäänyt saavuttamatta.

En ole tyytymätön, kaikki kokeilut ovat olleet antoisia, mielenkiintoisia ja opettavaisia. Mutta olen nälkäinen ja janoinen. Jatkan siis kokeilujen matkaa :-)

Omat kevät- ja syyslomani Rymättylään, Viroon ja Latviaan ovat olleet huikeita kokemuksia ja vastaavia uusia seikkailuja aion jatkaa vastedeskin. Hassua, että pitää olla 50+ vuotta, ennen kuin huomaa kokeilla rajojaan uudella tavalla, selviytyä, nauttia ja innostua. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan :-)

Tämä kuva on ollut blogissani aikaisemminkin. Se sopii tähän aiheeseen vain niin hyvin, että esitän sen vielä uudestaan. Tässä on minun muutosprosessini.


Nigulan suon luontopolulla löysin itseni tästä tilanteesta. Edellinen suonsilmäke oli pienempi. Siitäkään ei nähnyt pohjaa, pelkkää mustaa. Tämä oli astetta pahempi. Mennäkö yli vai palatako takaisin?

Jokin vimman poikanen ajaa etsimään uusia mahdollisuuksia ja uutta palapelin kokoamistapaa. Matka ei näytä houkuttavalta, mutta paikoillenikaan en malta jäädä. Tuon kohdan ylittäminen oli epämiellyttävää ja voittajafiilis tuli vasta seuraavana päivänä. Tuon silmäkkeen jälkeen tuli yhä uusia ja uusia loputtoman syvältä vaikuttavia silmäkkeitä ylitettäväksi. Edellisestä ei ehtinyt rentoutua, kun oli taas uusi ikävä paikka edessä.

Mutta siltä se muutos välillä tuntuu. Pitkältä taipaleelta, matkalla viljalti epämiellyttäviä ja ei-rohkaisevia kokemuksia. Vasta aika kääntää tilanteet voitoiksi ja alkaa voimaantumisen kausi.

En vieläkään tiedä, mistä se minun seuraava polkuni löytyy. Toistaiseksi kokeilen ja nautiskelen kaikesta oppimastani. Ehkä risteys on vasta jossain edessä.

Muutaman vuoden aikana olen oppinut paljon itsestäni ja toiveistani. Sellaisesta ei voi haaveilla, minkä olemassaolosta ei tiedä. Olen ottanut selvää ja kokeillut. Olen nauttinut ja vahvistunut. Toki täytyy myöntää, että olen myös haukkonut välillä henkeäni ja miettinyt, olenko ihan oikeasti varma siitä, mitä olen tekemässä ;-)

En yritäkään väittää, että tämä olisi ainoa oikea tai edes oikea tapa viettää lapsiperheen jälkeistä elämää. Minulle uuden etsiminen ja kokeileminen ovat olleet askel uuteen maailmaan, yli tuon horjahtamista kestämättömän suonsilmäkkeen. Toivottavasti olen menossa oikeaan tai edes hyvään suuntaan. Vielä on paljon uutta tähtäimessä. Uuden nälkä ja jano jatkuvat, silti olen onnellinen juuri tässä elämässäni. Minulla on kaikki läheiseni ja olen matkalla. Elämä on hyvää :-)

Upeaa, hämärää syysviikon jatkoa sinulle!

lauantai 23. marraskuuta 2019

Harmaiden päivien piharuokintaa

Keli on ollut täällä ainakin viimeisen viikon aikana harmaa ja vieläkin harmaampi. Harmaassa kuvaaminen ei ole kiinnostavaa puuhaa ja viikolla työpäivän päättymisen jälkeen on kuitenkin jo peräti pimeää.

Huomiseksi on luvattu ainakin tänne eteläiseen Suomeen auringon valoa ja pilkahduksia. Olen toiveikas valokuvaamisen suhteen.

Viime viikonloppu oli pelkkää harmautta. Pihassa kuhisi silti lintuja todella paljon. Muutaman kuvankin kävin silti tummassa kelissä räpsimässä.


Käpytikka on pihan vakiovieras. Se on myös äänekäs ja sen tavallisesti kuulee ennenkuin näkee. Tässä se kävi päivystämässä ruokailupaikan läheisessä terijoensalavassa.

Viikon aikana pihalla on vieraillut myös pieni ryhmä punatulkkuja. Nekin ovat aika komeita olentoja :-)

Lisäksi pihassa aterioi ainakin närhi, fasaaneja, varpusia, pikkuvarpusia, vihervarpusia, viherpeippoja, sini-, tali- ja kuusitiaisia. Ja oravia.

Vaikkei kuvia jaksa räpsiä harmaassa kelissä, pihassa vierailevat ruokailijat jaksavat ilahduttaa mieltä. Talipötkylät ovat löytäneet paikkansa ja tänään ostin oikein ISON ruokintalaitteen, jonka sijoituspaikkaa pitää vielä miettiä.

Kun talvi saapuu, me olemme valmiina. Täällä ei näännytä nälkään :-)

torstai 21. marraskuuta 2019

Asiakaspalvelu ja sen syvä olemattomuus

Asiakas on minulle työssäni kaiken a ja o. Olen aina tehnyt asiakastyötä. Useimmiten olen tehnyt työtä ulkoisten asiakkaiden kanssa, mutta usein myös organisaation sisäisten asiakkaiden kanssa. Osittain siksikin olen itse vaativa ja haastava asiakas. Tiedän tarkoin, mitä asiakas saa ja voi vaatia.

Viimeisen vuoden aikana olen yrittänyt kehittää asiakassuhdettani paikallisten vaatemyymälöiden kanssa. Jälleen kerran myönnän, etten ole asiakkaana sen enempää helppo kuin kutsuvakaan tapaus. Karmani on ollut kuitenkin häkellyttävän huono ja minulle NIIN vastenmieliset vaateostokset ovat joutuneet kovalle koetukselle.

Toki olen oppinut näistä huonoista ja joistakin oikein hyvistäkin kohtaamisista ihan oivallisia asioita. Siitä olen kovasti iloinen.

Nuorempana ahdistuin kovasti superinnokkaista asiakaskohtaajista. Olisin halunnut hieman katsella ympärilleni ennen syvää myyjän kohtaamista ja päättää mielessäni edes jotain. Lähimmän asiakaspalvelijan suora ryntäys iholle oli ihan liikaa. Erityisesti todella pienellä budjetilla ostoksia tekevälle omien latujen hiihtäjälle tällainen oli todella liikaa.

Nyt, monta sataa vuotta myöhemmin, kaipaan jo palvelua. Edelleenkään en halua innokasta iholle tunkeutumista, mutta jotain hienovaraisempaa. Tervehdystä. Positiivista huomioimista. Kontaktin hakemista. Jotta saan viestin siitä, että minut on huomattu, että läsnäoloani arvostetaan ja että minua palvellaan - ihan pian.

Viimeaikaisten kokemusten saldo on se, että yli puolessa tapauksista en ole saanut tervehdystä enkä mitään muutakaan huomionosoitusta parin minuutin aikana myymälään saavuttuani. Kun kyseessä on liike, jossa myyjä on jatkuvasti katse-etäisyyden päässä ja vaatteiden hinnat eivät ole enää mitenkään edullisia, koen maksavani vaatteiden laadun lisäksi ennen kaikkea palvelusta. Ja jos palvelua (tai edes minun olemassaoloni tunnustamista) ei edes ole - miksi maksaisin?

Joko minulla on ollut pahuksen huono tuuri tai sitten otsassani lukee jotain, mitä itse en näe. Petyin tänään kuitenkin ihan mahdottomasti keskustasta tavoittelemieni liikkeiden palveluun. Sitä ei ollut tarjolla. Tällä kertaa jaksoin käydä kahdessa liikkeessä. Toisessa minua tervehdittiin, mutta valikoimassa ei ollut mitään minua kiinnostavaa. Ensimmäisessä kiertelin ja odottelin yli viisi minuuttia ilman tervehdystä, ilman katsekontaktia, ilman mitään muuta kuin kevyttä seurantaa, etten varmasti vie mitään mukanani. Vaikka olen kerran aikaisemmin (pitkän odottelun jälkeen silloinkin) saanut tuosta samasta myymälästä palvelua ja jopa ostanut sieltä vaatteita itselleni, en aio nöyrtyä tuohon läpinäkyvyvän asiakkaan rooliin enää kertaakaan. Tuntui ikävältä.

Siirryin ketjuliikkeiden myymälöihin ja ostin minua hyvin palvelevista liikkeistä ilolla itselleni peräti kaksi uutta vaatekappaletta. Minun mittakaavallani se on paljon. Molemmissa paikoissa sain erinomaista palvelua, mikä vaikutti kovasti ostopäätökseeni. Toinen ostoksistani oli edullinen ja tavallinen. Ostopäätökseen vaikutti tuotteen hinta-laatusuhteen lisäksi myyjän ystävällisyys ja välittömyys.

Toinen ostokseni oli hintavampi. Senkin ostopäätökseen vaikutti tuotteen laadun lisäksi ennen kaikkea myyjän ystävällisyys, välittömyys ja palvelualttius.

Päätin, etten ikinä, ikinä enää käytä rahaa huonolaatuisiin tuotteisiin ja/tai palveluihin. Ostan vain sieltä, missä minuakin arvostetaan.

Millaisia asiakaskokemuksia sinulta löytyy? Mitä haluaisit parannettavan?


tiistai 19. marraskuuta 2019

Kauhistelua buffassa ja västäräkin eväshetki

Kaikki eivät sivistyneessä Suomessakaan ole vielä ymmärtäneet suuren enemmistön isoa huolta ilmaston muutoksesta. Olen töissä ympäristöalan organisaatiossa ja meillä ympäristötietoisuus näkyy ihan huippuna kaikessa arjessa. Ihmiset ajattelevat vastuullisesti ja fiksusti ja vieläpä toimivat sen mukaisesti. Luovuin aamiaisleivän kuljettamisesta aamukahville töihin muovipussissa. En mitenkään kehdannut enää. Kukaan ei sanonut mitään eikä katsonut sillä silmällä. Muiden ekoteot vain herättivät minut eväsrasian hankintaan. Tai minä siis heräsin ja ihana mieheni hankki muutaman käyttökelpoisen rasian :-)

Työpaikan lounasbuffassa on paikka biojätteille, mutta tavallisesti sinne menee ainakin minun nähteni vain niitä pieniä rippeitä lautaselta, jotka eivät enää oikein haarukkaan yrittämälläkään tartu. En ole siellä nähnyt kenenkään mättävän syömättä jätettyä ruokaa suoraan jätteisiin. Meininki on kivasti sellainen, että otetaan ensin sen verran, kuin ainakin jaksetaan syödä ja sitten tarvittaessa vielä vähän lisää.

Tällaiseen tietoisuuteen töissä tottuneena olen pariin kertaan kotikaupunkini buffassa lounastaessani lähes pudottanut silmät päästäni, kun edellä mennyt noin nelikymppinen mieshenkilö on kantanut ruokailunsa jälkeen KUKKURALAUTASELLISEN pitsan reunoja biojätteeseen! Hyvä, että olen pysynyt nahoissani. Sisälläni kaikui huuto: "Ne pitsan reunat ovat ihan syötävää ruokaa! Syö ne ensin, ennen kuin haet lisää ruokaa!!!!" Onneksi huuto pysyi vain omassa päässäni. Toisella kertaa noin kolmekymppinen monesti ennenkin pitsaa syönyt mies haki tauotta pitsaa lisää ja latoi kaikki reunukset varalautaselle korkeaan pinoon. Luonnon lisäksi olin jo huolissani myös hänen terveydestään :-( Mutta olin hiljaa silloinkin. En huokaillut enkä pyöritellyt silmiäni.

Lapset ja nuoret ahdistuvat ilmastomuutoksesta ja samaan aikaan iskä tai eno lappaa puolet ruoka-annoksesta roskiin. Tässä on jotain niin ikävää ristiriitaa, että ihan pahaa tekee.

Tarvittaisiin kai sellainen iso maan laajuinen kampanja, jossa ruoan jättäjät saisivat nolon leiman. Että ruokaa hamstraavalle ruoan hylkääjälle tulisi nolo olo. Ja että muidenkin mielestä se olisi noloa. Minäkään en kehdannut sanoa mitään. Ehkä hyvä niin, sillä olin aika tuohduksissani. En ole ihan parhaimmillani isossa ikävässä tunnetilassa ;-)

Toki täytyy myöntää, että olen välillä itsekin jättänyt ruokaa. Viime kerralla ruoka oli niin suolaista ja rasvaista, ettei sitä vain millään pystynyt kaikkea lapioimaan elimistöönsä. Siihen paikkaan ei kyllä mennäkään enää uudelleen.

Miten sinun mielestäsi viesti menisi perille noille ruoan tuhlaajille? Onko mitään toivoa?

Kesän västäräkki sen sijaan ei tuhlannut ruokaa. Heitteli ja ravisteli korentoa niin kauan, että sai sen siivet ja jalat irti. Sitten paisti vietiin poikasille :-)


lauantai 16. marraskuuta 2019

Haaste: 6 kuvaa kesästä

Kiitos Kristiinalle ihanasta haasteesta. Kuusi kuvaa kesästä kuulostaa helpolta ja samalla niin rajoittuneelta.

Haasteen ohjeet olivat:

Tämän vuoden teema on paras.
Julkaise kuusi kuvaa kesästä ja kerro mikä niistä on se parhain. 

Siis yksinkertaisuudessaan paras muisto, hetki, loppuun saatu projekti, valokuva yms.
Mikä vain sinusta on se paras muisto.

Haasta yksi tai useampi blogi
Ilmoita Tuplasti terapiaa-blogiin osallistumisesi
ja että saako siellä julkaista valitsemasi parhaan muistosi kuvan tulevassa koonti-postauksessa.


Kerätään parhaat muistot yhteen postaukseen.

Käy katsomassa Tuplasti terapiaa-blogista lisää kesäkuvia.







Kaksi tasavahvaa parasta kesän elämyskuvaa/-muistoa ovat oravemon poikasen pelastaminen ja ketun kohtaaminen. Molempien jälkeen olin täpinöissäni pitkän aikaa :-) Luonto osaa olla ihanaa.

Haastan kaikki aiheesta kiinnostuneet bloggaajat mukaan tähän haasteeseen :-) Nyt on upea aika muistella kesää :-)


perjantai 15. marraskuuta 2019

Rentoutumismaisemia

Juhlistin vuosilomapäivääni nukkumalla pitkään, touhuamalla ilman kiirettä ja käymällä tyttären luona pikavisiitillä. Sää Hämeenlinnassa oli tummanharmaa, mutta jo parikymmentä kilometriä etelään mentyä aurinko oikein häikäisi :-)

Takaisin tullessa neljän aikoihin iltapäivällä ruuhkat siivittivät matkaa. Onneksi ei ollut kiire minnekään :-)

Hämärä häiritsee kuvaamista ja päädyinkin kelaamaan vanhoja kuvia. Nämä ovat keväältä 2018 Rymättylän ympäristöstä. Tuhdeilta kuvausreissuilta jää aina osa kuvista käymättä läpi. Parempi siis käydä niitä läpi myöhään kuin ei silloinkaan :-)

Keväisen toiveikkaat maisemat ovat sopivan positiivisia kuvia tähän vuodenaikaan. Reilun kuukauden kuluttua päivä alkaa jälleen pidentyä ja elämä hymyilee nykyistä enemmän :-)





Meri ja kallioiset rannat rauhoittavat ainakin minun mieltäni. Nämä ovat minulle hyviä rentoutumismaisemia.

Millaisissa maisemissa sinä rentoudut kaikkein mieluiten?

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Kerro, kerro kuvastin...

Kerro, kerro kuvastin ken on maassa kaunehin :-) Ja tämä kirjoitettiin varmaankin kauan ennen Barbie-nuken Ken-poikaystävän syntymistä ;-)


Valo vähenee ja kevät silti lähenee. Maailma hymyilee pienin väriläiskin silloinkin, kun värejä ei huomaa näkevänsä. Ai että elämä voi olla välillä hyvää :-)



sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Erilaisuuden hyväksyminen ja sinitiainen :-)

Pitäisi oikein käydä läpi kaikki vanhat blogitekstit, jotta voisi selvittää, kuinka monennen kerran toistan itseäni ;-) Tällä kertaa päässäni pyörivä vakioaihe liittyy erilaisuuden hyväksymiseen. En aio viitata politiikkaan, uskontoon, ihonväriin tai muuhun niin vahvaan, isoon ja perustavanlaatuiseen asiaan. Nyt yritän keskittyä ihan sellaisiin tavallisiin erilaisuuksiin, mitä meillä keskenämme on.

Joidenkin erilaisuuksien kohdalla voi väittää, että toinen ääripää on oikein ja toinen väärin. Mutta se ei ole se tyypillisin tapaus. Jätetään siis laskuista ja ajatuksista tässä vaiheessa pois kaikki selvästi rikolliset tai syvästi epäeettiset aiheet. Keskitytään vain ns. vaarattomiin erilaisuuksiin. Ja vaaraton tarkoittaa tässä nyt sellaista jotenkin todistettavaa vaarallisuuden puutetta. Esimerkiksi särkylääkkeiden ohjeiden mukainen käyttäminen voi olla jonkun mielestä silti vaarallista, mutta ei todistettavasti.

Tämä aiheen popahtaminen pintaan liittyy tähän Helsingin Sanomien uutiseen: Väitös: Opettajat osallistuvat kiusaamiseen kouluissa, vaikkeivät ilkeyttään – tutkija todisti, kuinka kiusattu jäi ilman kunnon apua. Ina Juva totesi väitöskirjassaan, että ”Opettajat eivät tee sitä ilkeyttään, mutta ei-normaaliksi koettu ei saa koulussa samaa hoivaa ja huolenpitoa kuin muut.

”Normaaliin liittyy odotuksia esimerkiksi valkoisuudesta ja keskiluokkaisuudesta. Opettajien haastatteluissa korostettiin kantasuomalaisuutta, niissä kuului mielikuva yhtenäisestä alkuperästä.”

... "Toinen normaaliuden mitta liittyy sosiaalisiin taitoihin. Normaali oppilas sopeutuu koulun sääntöihin ja on joustava. Normaali oppilas on hyvin itsenäinen ja selviytyy tehtävistään autonomisesti. Hän ei tarvitse paljoa apua.


Kun nyt unohdetaan nuo isot aiheet, voidaan tässä keskittyä sosiaalisiin taitoihin. Mitäpä, jos oppilaalla ei olekaan noita tarvittavia sosiaalisia taitoja? Mitä, jos kotona ei ole ollut sopivaa oppimisympäristöä tällaisten taitojen oppimiseen? Entä jos koulussakaan ei ole autettu näiden taitojen kehittämisen kanssa? Tai mitäpä, jos oppilas onkin kovasti introvertti, ahdistunut tai vaikkapa asuu perheessä, jossa ei ole mahdollista selviytyä kotiläksyjen kanssa?

Jos ja kun oppilas luokitellaan tässä vaiheessa ei-normaaliksi ja häneen suhtaudutaan niin kuin tutkimuksen koulussa suhtauduttiin. "Kiusattu poika siirrettiin toiselle luokalle, sitten toiseen kouluun. Tutkija kiinnitti huomiota siihen, millaista kieltä opettajat hänestä tämän jälkeen käyttivät.
Hänestä puhuttiin ikään kuin oppilas itse olisi tehnyt tällaisen päätöksen vaihtaa luokkaa tai koulua. Hänen kokemastaan kiusaamisesta ei enää mainittu.

Oppilaalla ei ole tällöin mitään mahdollisuutta päästä työelämään samalta viivalta kuin 'normaalien' oppilaiden.

Työelämässä jatkuu tuo sama oletus siitä, että hyvä ja hyvin käyttäytyvä työntekijä on sosiaalisesti taitava ja toimii sen mukaisesti. Mistä ne sosiaaliset taidot olisivat tähän mennessä putkahtaneet?

Työturvallisuuskeskuksen sivulla määritellään hyvää työkäyttäytymistä erotukseksi huonosta työkäyttäytymisestä. 

"Hyvään työkäyttäytymiseen kuuluvat mm.:

Reiluus. Reilu työkaveri suhtautuu työhönsä, työmääräyksiin ja ongelmatilanteisiin niin positiivisesti kuin mahdollista, eikä tuo työyhteisöön negatiivisuutta jatkuvalla valittamisella. Reilu työntekijä osaa katsoa aika ajoin peiliin, eikä etsi jatkuvasti virheitä muista. Hän arvioi toimintaansa ja ottaa opikseen. Muutoksiin hän suhtautuu pääasiallisesti mahdollisuuksina.


Huomaavaisuus. Huomaavainen työntekijä osaa hyvät tavat. Hän tervehtii ja voi vaihtaa muutaman sanan työkavereiden kanssa kesken kiireenkin. Hän osaa pyytää apua ja auttaa itse tarvittaessa toisia.

Hyvä, avoin ja rehellinen vuorovaikutus esimiehen ja muun työyhteisön kanssa.

Uskallus ottaa avoimesti ja rakentavasti vaikeat ja hankalat asiat esille niiden kanssa, joita asia koskee.

Erilaisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen. Työyhteisössä ymmärretään, että kaikki toimivat eri tavalla ja että samaan lopputulokseen voi päästä useammalla eri tavalla. Erilaisuuden käsittelemiseen kuuluu tiedollisen ymmärtämisen lisäksi myös hyväksyminen asenteissa. kunnioitamme ja kohtelemme tasapuolisesti erilaisia toimijoita.

Oleminen luottamuksen arvioinen pitämällä kiinni lupauksista."

Hyvää tässä on tuo kohta: Erilaisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen. Huonoa on se, ettei se näy mitenkään noissa muissa vaatimuksissa. Mitä, jos elämä on rankkaa, eikä positiivisuutta vain löydy edes sen jälkeen, kun olet joutunut keskusteluun tästä esimiehesi kanssa? Mitä, jos olo on kulunut ja muutokset vain pelottavat?

Mitä, jos on vain niin introvertti, ettei ihan joka kerta irtoa muutamaa sanaa työkavereiden kanssa? Ja entä ne, jotka eivät vain millään osaa pyytää apua? Ja niin edelleen.

Saako erilaisen ihmisen luokitella huonoksi työkäyttäytyjäksi? Usein saa. Ja riippuen valtasuhteista muut (jotka hekään eivät ole sosiaalisesti täydellisiä) voivat näpäyttää takaisin, aivan kuin erilainen tyyppi pottuilisi ihan tarkoituksella, sen sijaan , että ymmärrettäisiin, että hän vain on se paras oma itsensä.

Minä itse kuulun noihin sosiaalisesti epätäydellisiin ihmisiin. Usein onnistun, mutta aina silloin tällöin mokailen. Olen opetellut ja opettelen edelleen parempaa sosiaalista toimimista. Mutta se ei silti tee minusta samanlaista kuin muista eikä tarvitsekaan, sillä minä saan olla minä.

Sosiaalisten taitojen ohella tikun nokkaan saattaa nousta hyvin yksinkertaisia mielipide-eroja, joilla ei pitäisi olla mitään paremmuusjärjestystä. Yksi on sinkku, toinen on ison perheen äiti. Yksi on perin juurin city-kaupunkilainen ja toinen viihtyy maaseudulla. Yhdellä on monta lemmikkiä, toinen ei pidä eläimistä. Yksi tykkää kulttuurista, toinen urheilusta ja kolmas luontosamoilusta. Yksi on bilettäjä, toinen kotoilija. Yksi on vähän työhullu, toinen tykkää työpaikalla enemmän sosiaalisista suhteista. Yksi kuntoilee ja tavoittelee täydellistä vartaloa, toinen tykkää leipoa - ja myös syödä leipomiaan superherkkuja. Yksi on nuori, toinen ainakin parikymmentä vuotta vanhempi. Yksi on kiinnostunut tekniikasta, toinen ihmisistä. Yksi haluaa kokeilla kaikkea uutta ja seikkailla ja toinen tykkää hyväksi havaitusta ja turvallisesta. Ja niin edelleen.

Voisin kirjoittaa kirjan omista epätäydellisyystörmäyksistäni. Suurin osa niistä on ollut pieniä, ehkä hassujakin. Mukaan mahtuu kuitenkin ihan riittävästi myös hämmentäviä, loukkaavia, nolottavia ja tyrmääviäkin kokemuksia. Vastavasti täytyy myöntää, että olen varmasti - edelleen sosiaalisen epätäydellisyyteni vuoksi - aiheuttanut tahtomattani pahaa mieltä tai hämmennystä joillekin ihmisille. Tahattomuus ei muuta kärsimyksen määrää, mutta juuri siinä tulee esiin se erilaisuuden sietämisen ja jopa ymmärtämisen kyky. Ja se, haluaako sitä käyttää.

Laitan tähän vielä linkin Belbinin tiimiroolien kuvauksiin. Kaikki roolit ovat parhaimmillaan hyviä ja tärkeitä. Kaikissa rooleissa on myös huonot, pahimmillaan jopa tukahduttavat piirteensä. Maailma tarvitsee kaikkia näitä tyyppejä. Se on meistä kiinni, pääsevätkö kaikki näyttämään hyvät vai huonot puolensa.

Löydätkö oman roolisi? Ja onko se kaikissa ryhmissä aina sama?



Kaiken tämän vuodatuksen pehmentäväksi lopuksi pari kuvaa ruokinnan sinitiaisesta. Muuten sama asento, vain pään suunta muuttuu :-)




Upeaa alkavaa viikkoa!

torstai 7. marraskuuta 2019

Orava ja ajatuksia jaksamisesta

Pihassa käy tällä hetkellä kaksi oravaa. Kerran ne ovat olleet terijoensalavassa yhtä aikaa, silloin pääsin varmistumaan siitä, että niitä on nyt ainakin tuo kaksi kappaletta.

Oravien omalta ruokintalaitteelta ei ole hävinnyt pähkinöitä ollenkaan, sen sijaan orava on kovasti tavallinen näky lintujen ruokinnalla. Ei noita opettaakaan voi, joten täytyy nyt vain pystyttää lisää ruokintapaikkoja linnuille, jotta ruuhkan aikaan kaikille riittää syötävää.


Laskeva aurinko ja syksyn viimeiset värikkäät lehdet värittivät taustaa. Valoisa aika on niin lyhyt ja sen kuin vain lyhenee. Ihanaa silti, että pilvet ovat välillä rakoilleet ja päästäneet valoa läpi, vaikkakin matalalta.

Iltalehdessä oli videoklippi höpöttävästä riekosta (klik), kannattaa käydä katsomassa, jos et ole vielä sitä nähnyt :-) Hyvän tuulen video ehdottomasti.

Eilen junassa istuin samassa työskentelyhytissä kuulokkeet korvilla kannettavaa tietokonetta takovan ja kovasti huokailevan miehen kanssa. Huokailu kuulosti stressaantuneelta ja ahdistuneelta. Näppäimistön hakkaaminen kuulosti puolestaan vihaiselta ja kiihtyneeltä. Päätin taas kerran olla stressaamatta kaikesta sellaisesta, mistä ei ole pakko. Joskus stressi tulvii yli, vaikkei haluaisikaan. Mutta muina aikoina stressiä voi karsia jonkin verran ihan itse. On paljon asioita, jotka eivät parane eivätkä edes muutu murehtimalla.

Jos jostain voi nauttia ja iloita, yritän muistaa tehdä niin. Juuri sillä hetkellä, kun asia tapahtuu ja uudelleen myöhemmin, ainakin muutaman kerran. Puhun itseni kanssa kuin puhuisin kenen tahansa läheiseni kanssa: hellästi, rauhoittavasti ja kannustavilla faktoilla tukien. Yletön stressaaminen on joskus väistämätöntä, mutta harvoin se tuottaa mitään hyvää.

Pidä huoli itsestäsi ja jaksamisestasi :-)

tiistai 5. marraskuuta 2019

Arjen haasteita ja ihania tinttejä

Olen lukenut uutisia parin viime päivän aikana huomattavasti tavallista vähemmän. Uutisfriikkinä tarkistan uutistilanteen tavallisesti moneen kertaan päivässä. Nyt olen kartellut viestintävälineitä mahdollisimman paljon. Uutiset näyttävät nimittäin pursuavan verouutisia, tai paremminkin sanottuna tulouutisia. Huonosti ansaitsevat julkimot ja runsaasti ansaitsevat ketkä tahansa ovat nyt otsikoissa ja uutisissa toinen toisensa jälkeen. En jaksa kiinnostua.

Koska onnellisuus riippuu suuressa määrin meidän teoistamme ja valinnoistamme, valitsen rohkeasti keskittymisen sellaisiin asioihin, joilla on merkitystä - myös minun omalle hyvinvoinnilleni. Yritän löytää levollisen ja ratkaisukeskeisen tavan reagoida tilanteisiin, joissa todella moni asiaa lirittää kintuille. Kuten verohallinto.

Tarkistelin tämän vuoden tulotietojani ja vertailin niitä verokorttiani vasten ja huomasin, että olen sössinyt arvioidessani tämän vuoden tuloni. Miten matemaatikko voi laskea säännölliset tulonsa näin vääri? Tuloni menevät hieman tulorajan yli ja se tarkoittaisi joulukuulle laihaa tilipussia. Mutta kukapa nyt joulukuussa rahaa tarvitsisi? ;-)

Tasatakseni tilannetta päätin hankkia uuden verokortin vuoden kahdelle viimeiselle kuukaudelle, jotta vahinko tasaantuisi edes hieman. Menin reippaana käyttämään verohallinnon digitaalista OmaVero-palvelua. Eipä onnistunut.


Huoh! Eipä tullut mieleen tarkistaa etukäteen, pääseekö verohallinnon palveluja käyttämään marraskuun alussa. Ei tullut mieleenkään. Eli ei toivoakaan uuden verokortin saamisesta seuraavaan palkan maksuun :-(

Päädyin korottamaan veroprosenttiani marraskuun palkan maksuun ja hankin uuden verokortin sitten joulukuulle. Eläköön julkiset palvelut :-(

Onneksi on luonto. Jos valoa olisi enemmän, kuvatkin olisivat parempia. Mutta asumme harjun viereisessä 'kuopassa' eikä valo hymyile meille tähän aikaan vuodesta.

Tintit hymyilivät, ainakin melkein :-) Erilaiset ruokintapaikat tulivat vähitellen tutuiksi ja siellä kävi aika ajoin ihan ahkerastikin vieraita. Ihanaa katseltavaa kuitenkin, ammennetaan tunnelmaa :-)






Onnellista viikon jatkoa!

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Valkohäntäkauris ja uusi alkava viikko

Lintuja riittää kotipihassa todella paljon. Sini- ja talitiaisten lisäksi pihassa häärää ainakin kuusitiainen, pikkuvarpusia, vihervarpusia, viherpeippoja, punatulkkuja, käpytikka, närhi, variksia ja harakoita. Närhi on ahne ja opportunisti. Se on huomannut hyvän ja jatkuvan ruokinnan ja käy ihan tämän tästä tankkaamassa kupunsa täyteen. Poistuu toviksi ja saapuu jälleen pikaruokailemaan. Se käy selvästi jemmaamassa keräämäänsä ruokaa muualle ;-)

Käpytikka huutelee kovasti pihassa ollessaan. En tiedä miksi, mutta aika jatkuva hälyytystila sillä on päällä.

Toki paikalla käy myös fasaaneja, niinkuin aina. Jokin pieni sorkkaeläinkin on vieraillut paikalla jäljistä päätellen - jokin kauris varmaankin.

Orava käyttää lintujen ruokintapaikkaa, eikä hyödynnä omaa ruokintalaitettaan. Sille nyt ei voi mitään muuta kuin lisätä pikkulintujen ruokintapaikkojen määrää.

Ruokaa kuluu paljon, tämän tästä ostoslistalle päätyy jotain lintujen ruokkimiseen liittyvää.

Tänään tapasin valkohäntäkauriita. Yhtä pääsin kuvaamaankin. Tuijottelimme toisiamme yllättyneinä jonkin hetken, ennen kuin kauris alkoi silminnähden pohtia pakosuunnitelmaa. Jos olisin tullut kuvauspaikalle varovaisemmin ja kamera valmiina, tilanne olisi voinut olla vieläkin herkullisempi. Näillä mennään kuitenkin nyt. Päivän toinen lyhyt auringonpilkahdus osui juuri näiden kuvien ottamisen perään. Se ei näy kuvissa :-(






Koskettava hetki jälleen kerran :-)

Mikä on ensi viikon kohokohtasi? Mitä odotat, mihin valmistaudut?




lauantai 2. marraskuuta 2019

Sinitiainen suloisesti pesulla

Eilinen oli kiivas ja innokas kylpypäivä ainakin tiaisilla. Pienen pieni vesilätäkkö sai jatkuvasti uusia peseytyjiä. Ja käytiin siellä juomassakin.

Yksi sinitiainen peseytyi kauan ja perusteellisesti. Tuijotteli välillä ympärilleen ja sitten peseytyminen sai jatkua. Lätäköstä näkyi niin kauniit tintin heijastukset, että oli ihan pakko kuvata, vaikka valoa olikin niukan rajamailla.







Näiden kylpyhetkien katselun jälkeen oli hyvä mieli ja hymy herkässä :-)

Rauhallista pyhäinpäivää sinulle!


perjantai 1. marraskuuta 2019

Kaunis vapaapäivä ja talitintin poseeraus :-)

Tänään olin saldovapaalla - ja olipa kaunis päivä! Omalla pihalla lintuja riitti, mutta kuvaamaan pääsi todella huonosti - aina oli jotain pahasti edessä. Iltapäivällä käväisin Hattelmalanjärven lintutornin pysäköintipaikan ruokintapaikalla. Onnekseni siellä riitti lintuja :-) Kuvaustaukoa edellisestä kerrasta on jo sen verran, että rentotumiskanavan puute näkyy arjessa.

Aamupäivällä yritin kuvata piilokojustani kiireisiä tinttejä. Nautin kovasti, vaikkei kuvia juurikaan syntynyt. Fiilis oli ihana, etenkin, kun muistin ottaa mukaan termospullollisen lämmintä teetä.

Appivanhemmilta perityssä raskaassa morttelissa tarjoilin pähkinöitä. Muutama tintti uskaltautui pähkinäostoksille :-)


Elämyksellistä viikonloppua!