torstai 6. elokuuta 2020

Elämän vuoristorataa ja kyhmyjoutsenen perhe

Elämän vaikeita kohtia ei kannata märehtiä liikaa. Suru on surtava ja ahdistus on purettava. Muuten on mentävä vain eteenpäin. Yksi menee nopeammin ja toinen paljon hitaammin. Kukin omaa tahtiaan.

Surut ja murheet ovat erilaisia, samoin ihmisten murheiden sietokyvyt. Aina pitää jaksaa olla hellä ja varovainen.

Sitähän me jokainen haluaisimme, jos joutuisimme oikein pahaan paikkaan. Armoa, ymmärrystä ja välittämistä. Minä ainakin.

Tärkein henkilö elämässäsi antamaan sinulle armoa, ymmärrystä ja välittämistä olet sinä itse. Aloita siitä ja panosta siihen. Aina ei voi panostaa parhaisiin ystäviin. Siksi kannattaa etsiä oma vahvuutensa ja keskittyä siihen. Olet parhaimmillasi itse itsesi paras kannustaja :-)

Elämän iloja löytyy onneksi luonnosta vaikka kuinka paljon. Tässä kyhmyjoutsenperhettä Kemiönsaaressa ihan äsken :-)

Ensin jompikumpi emoista (ja vähän poikasia).

Sitten toinen poikasistakin näyttäytyi  kuvaan asti :-)
Upeaa loppukesän jatkoa!

tiistai 4. elokuuta 2020

Kesämuisteluja ja tuulihaukan poikasia

Olen päätynyt jälleen kerran siihen, että kesät eivät ole minun parasta aikaani. Kevät ja syksy ovat jotenkin paljon vetovoimaisempia. Ja niihin liittyy paljon enemmän positiivispainotteisia muistoja. Kuten perheen syksyiset Kanarian matkat aikoinaan. Ne olivat ainoita yhteisiä lomamahdollisuuksia koko perheelle siihen aikaan ja niitä varten jouduttiin pyytämään koulusta lapsille vapaata - toki koulukirjatkin tulivat mukaan matkoille. Mutta ne olivat hyvin matkoja :-)

Kesiin ja jopa nimenomaan loma-aikoihin on mahtunut vuosien varrella isompia ja pienempiä vastoinkäymisiä ja havereita. Ensimmäisenä tulee mieleen se kesä, kun oltiin tilattu remonttimiehet vaihtamaan talon ulkovuorauksen uuteen. Me - tai siis mies - tilasi uudet laudat ja maalit sekä purki vanhan laudoituksen pois. Se oli todella rankka fyysinen rupeama. Mutta sen jälkeen meidän piti kerrankin lähteä koko perheen yhteiselle kesälomalle.

Remonttimiehet eivät sitten tulleetkaan. Miehen soittaessa heille, kun mitään ei kuulunut, vastasivat, etteivät nyt sittenkään ehdi. Siihen jäivät lomasuunnitelmat. Ja siitä käynnistyi vieläkin isompi remonttivaihe. Taloa ei voinut jättää odottelemaan ilman ulkolaudoitusta eikä sille kesälle ollut enää mahdollisuutta saada ketään muutakaan työtä tekemään. Meidän perheemme ei ollut yhtään tyytyväinen. Tässä vaiheessa remonttia minäkin auttelin osaltani kykyjeni mukaan.

Tämän seurauksena muuten päätimme sitten, että syksyllä lähdetään yhdesssä lämpimään korvaamaan väliin jäävää kesälomareissua. Mentiin sitten ensimmäisen kerran koskaan Kanarialle :-)

Sitten oli se kesä, kun minä ja lapset menimme häihin ja kesälomalle Unkariin. Poika juoksi päin kirkasta lasiseinää, joka ei ollut karkaistu. Se tuli terävinä viipaleina ja puikkoina alas. Huuto oli kova ja verta tuli vielä enemmän. En ollut koskaan ennen sitä pelännyt niin paljon. Onneksi selvittiin haavoilla, arvilla ja verenvuodoilla. Rantaloma sai hieman uuden käänteen, kun päätä ei saanutkaan kastaa. Vierailu Unkarilaisessa sairaalassa oli myöskin kokemus. Jäin säikyksi pitkäksi aikaa ja menettämisen pelko eli vahvasti mukana kauan.

Yhtenä kesänä mies teki kattoremppaa ja aina pelotti hänen katolla olemisensa. Olin paikallisilla Elomessuilla, kun lapset soittivat hädissään ja kertoivat, että isä on pudonnut katolta. Asumme vanhassa rintamamiestalossa ja sellaisen katolta riittää matkaa maahan. Juoksin autolle ja ajoin kotiin. Mies oli ystävien ihmetellessä kiivennyt uudelleen katolle viimeistelemään töitä, etteivät tuulet ja sateet pilaisi hommaa, jos pitäisi pitemmäksi aikaa keskeyttää työt. Suostui tulemaan vihdoin alas ja minä kuskasin hänet sairaalaan. Toki noita remonttihavereita oli tapahtunut jo monesti ennenkin ja reitti ensiapuun oli tullut vuosien aikana tutuksi ;-)

Ja vielä yksi kesä: miehen vanhemmat olivat saapuneet meille juhlistamaan miehen syntymäpäivää. Kahviteltiin ja tehtiin kaikkea arkistakin. Sitten kesken kaiken appi kuoli siihen pihalle. Mies elvytti, anoppi oli luonnollisesti pois tolaltaan, minä lohduttelin lapsia ja soitin hätänumeroon. Mitään ei ollut tehtävissä. Jokainen arvaa, ettei loppukesä ollut entisensä. Eikä muutama seuraava kesäkään.

Mutta kaikista niistä on selvitty, kuten muistakin vähemmän haastavista kesähavereista, joita tekevälle ja touhuavalle perheelle vain väistämättä kai sattuu. Se tietoisuus, että selviää aina ennen pitkää jotakuinkin kaikesta, on melkoinen voimavara. Onneksi sitä tarvitse käyttää kovin usein.

Mutta niistä 'raikkaista' kesämuisteloista noihin ihaniin tuulihaukan poikasiin 💗. Olen niin myyty niiden kanssa. Kuvia tuli räpsittyä niin paljon, että niitä saattaa riittää käsiteltäväksi vielä pitkäksi aikaa. Pääsin kuvaamaan niitä kerrankin sellaisesta paikasta, etten varmasti häirinnyt niitä. Kerrankin ei tarvinnut tyytyä vain muutamaan räpsyyn ja kiitää pois paikalta niiden rauhan takaamiseksi 😊



Alla olevalla poikasella on vielä ihanat vauvahapsut päässä 💗


Ihana kypsä kesän vaihe on aluillaan. Minusta se on parasta aikaa kesässä. Vielä riittää lämmintä, jopa hellettä loppuviikoksi. Silti yöllä on viileämpää eikä tarvitse kärvistellä kuumuudessa.

Ihanaa kesäviikon jatkoa!

maanantai 3. elokuuta 2020

Viimeinen lomapäivä, ensimmäinen harmaahaikara

Tänään on tämän lomapätkän viimeinen lomapäivä. On tuntunut taas niin upealta viettää viikonlopun jälkeen vielä yksi lomapäivä ennen töiden aloittamista. Tämä käytäntö sopii minulle kuin nenä päähän. Samalla ensimmäinen työviikko on hieman lyhyempi eikä pitkän pitkä kituviikko töihin paluun rytmittämisen kanssa :-)

Aamulla heräsin ennen aikojani. Puolisen tuntia kääntelin kylkeä ja sitten päätin lähteä ulkoiluttamaan kameraa. Aamuksi oli luvattu hyvää säätä. Aamiaisleipä kassiin, termospulloon lämmintä teetä mukaan ja matkaan.

Kun perillä näin ison linnun liihottavan kohti, virittelin kameran asemiin ja aloin kuvata. Aina kannattaa ensin kuvata ja vasta sitten ihmetellä. Tilanteet menevät ohi niin nopeasti. Osoittautui, että iso hiljaistakin hiljaisempi liihottelija olikin minun kesäni ensimmäinen harmaahaikara :-)

Ensimmäiseen kuvaan tunki itsensä harmaahaikaran seuraksi myös pieni haarapääsky :-) Kuvasta näkyy myös harmaahaikaran erittäin lyhyt takatukka, tämä on siis nuori yksilö. Tukan kasvattamiseen tarvitaan aikaa ;-)




Olen saanut parin viikon aikana metsäreissujen tuliaisina jo kolmesti isoja kutiavia paukamia. Tai siis ne ovat vielä metsästä tullessa vain kutisevia, punaisia ja hyttysen piston kokoisia. Mitään pistosta en ole millään kertaa tuntenut, vähitellen on alkanut vain kutittamaan. Tunnin sisällä paukamat ovat kasvaneet jo todella isoiksi. Ensimmäisellä kerralla neljän viereisen paukaman kunkin halkaisija oli ehkä noin 3 cm. Tuorein tämänpäiväinen yksinäinen paukama kämmenselässä on halkaisijaltaan ainakin 6 cm. Aikaisemmin tilanne on nollaantunut vuorokauden aikana (olen ottanut ekstra-annokset antihistamiinia). Toivottavasti tällä kertaa käy samoin.

lauantai 1. elokuuta 2020

Tuulihaukan poikanen omalla aterialla

Tuulihaukan poikaset ovat lähteneet pesästään. Pesäpönttö oli tyhjä ja yksi poikasista (näin oletin sen pelottomasta käytöksestä) päivysti aidalla. Yhtäkkiä se lennähti pellolle muutaman metrin päähän. Kuvista päätellen se löysi sieltä jotain syötävää :-)






Tuulihaukka on jalohaukka ja haukaksi melkoisen pieni otus, kuten jalohaukat yleensäkin ovat :-) Tuulihaukan pituus on 31-37 cm. Vertailun vuoksi: varpushaukan pituus on 29-34 cm, kanahaukan pituus 49-56 cm ja ruskosuohaukan pituus 43-55 cm.

Tuulihaukan lisäksi näin tänään kärpän - elämäni ensimmäisen kerran eläintarhan ulkopuolella eli ihan luonnossa! Ajoin autolla pientä tietä pitkin ja kärppä rynnisti tien yli aivan edessäni. Enhän minä siitä kuvaa saanut tietenkään. Kun sain auton pysäytettyä, kärppä oli jo tyystin kadonnut. Ihana uljas pieni otus se oli!

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Koira operaatiossa, sinisiipi korrella ja villasukkien kuivatusteline ;-)

Eilen koiruli kävi eläinlääkärissä operaatiossa, jonka ajaksi se jouduttiin nukuttamaan. Loppupäivä, ilta ja alkuyö olikin sitten hoivaamista ja vahtimista. Tokkurainen koira ei malttanut millään jäädä paikalleen lepäämään, vaan tämän tästä piti nousta istumaan, mieluummin jopa seisomaan. Se saattoi jopa kävelläkin jonkin matkaa, mutta siihen se veto sitten loppuikin. Siihen jäätiin paikoilleen seisomaan, hieman huojumaan ja väsyneenä nytkähtelemään. Sylissä oli hyvä paikka, vähän myöhemmin kelpasi lepoon pari muutakin paikkaa.


Puolen yön jälkeen me molemmat olimme riittävän väsyneitä käydäksemme nukkumaan ;-) Minä en välittänyt enää olla huolissani selvästi jo hyvin lepäävästä koirasta ja päästin sen vierestäni sätkymästä lattialle. 

Aamulla koira olikin jo kuin uudesti syntynyt :-) Ääni oli vähän hukassa, mutta kovasti haukkuvalle vahtikoiralle se oli ihan tervetullutta vaihtelua - kuten myös isäntäväelle. Iltapäivällä murina jo onnistui ja myöhemmin päästiin taas jo haukkumisenkin makuun.

Talon vieressä kasvanut pihakuusi sai päätyä pätkiksi maanantaina. Se oli iso jo, kun muutimme tänne 26 vuotta sitten. Viime vuosina sen oksat ovat raapineet kovasti kattopeltejä ja niitä on pitänyt leikata vuosittain. Tiheäoksaisen kuusen oksien leikkaus ei ole amatööreille helppoa eikä homma olisi jatkossa käynyt yhtään helpommaksi. Lisäksi kuusi kasvoi ihan turhan lähellä taloa, välimatkaa talosta runkoon oli ehkä kolmisen metriä.

Nyt keittiöön tulee valoa! Ja keittiöstä näkee jopa ulos! Puita jäi jäljelle pihaan vielä ihan ruuhkaksi asti. Kukaan ei menettänyt mitään. Ehkä risteyksestä, jossa kuusi sijaitsi tuli jopa hieman turvallisempi.

Hohtosinisiipi on odottanut kovasti kuvansa julkaisua ;-) Taisikin olla tänä kesän ensimmäinen kuvaamani sinisiipi. Jo oli aikakin. Sinisiipien tunnistamisessa siipien alapinta on todella tärkeässä osassa. Niistäkin kannattaa ottaa aina omat tunnistuskuvansa.


Ja vielä kuva tyttären villasukkien kuivatuksesta. Keksin mielestäni niiden kuivatukseen erinomaisen telineen. Keittiöjakkaran uusi sivuvirka ;-)


Ihania sateiden välisiä hetkiä heinäkuun loppuun!

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Valkohäntäkauris (tai -peura) keltaisella pellolla

Suorituskeskeinen yhteiskunta antaa ymmärtää, että jotain asioita elämässä voi saada vain, jos on ansainnut ne. Kuten raha, urapolku ja luottamus. Tai arvostus, rakkaus ja ystävyys. Onneksi elämä ei ole niin yksisilmäistä. Ainakin arvostus, rakkaus ja ystävyys ovat niitä asioita, joita ei tarvitse ansaita, vaan joiden pitäisi osua ihan jokaisen kohdalle ennemmin tai myöhemmin. Ja tapahtuukin, kunhan osaamme olla valppaina.

En keksi melkein yhtään syytä, miksi jotain ihmistä ei pitäisi voida arvostaa. Toki selvät ihmisoikeusloukkaukset ynnä muut vastaavat teot muuttavat pelitilannetta. Mutta muuten jokaisen ihmisen pitäisi olla oikeutettu arvostukseen juuri sellaisena kuin hän on. Erilaisena, kummallisena, hankalana, epätavallisena tai jotain muuta vastaavaa.

Vastaavasti ystävyys ja rakkaus eivät vaadi urotekoja tai näyttöjä, vaan aitoina ne osuvat kohteeseen yleisistä normeista riippumatta. Niitäkään ei tarvitse erikseen ansaita. Onneksi :-)

Uppoutuminen luontoon eheyttää minua aina. Siihen tarvitaan vain hieman kiireetöntä aikaa ja hyvä ympäristö :-)

Valkohäntäkauris (tai -peura) suorastaan säkenöi rypsipellon keskellä. Ensin näin vain sen korvat ja kuvittelin tuijottavinani rusakkoa, mutta valkohäntäkaurishan se olikin siellä :-)





Ihanaa heinäkuun jatkoa!

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Rihtniemi ja merimetsoja

Kun elämä on ollut viime aikoina tavallista raskaampaa, on ollut ilo huomata, että lyhyidenkin luontoreissujen aikana ehtii hyvin palautumaan ja lataamaan akkuja, kunhan vain malttaa keskittyä juuri siihen hetkeen. Toki loma on antanut mahdollisuuden paikata heikommin nukuttuja öitä myös päiväunilla. Ja niissä minä olen hyvä!

Nuorempana päiväunet eivät olleet ollenkaan minun juttuni, mutta iän myötä olen löytänyt satunnaisiin univelkoihin hyvän vastaparin päiväunista. Toki käyn päikkäreille vasta, kun olo on niin väsynyt, etten juuri jaksa mitään muuta. Nykyään laitan myös kellon herättämään, etteivät unet veny liian pitkiksi.

Elämä ei ole mielestäni kaiken kaikkiaan kovinkaan reilua. Juuri mitään ei voi ansaita, useimmiten kaikki vain tapahtuu. Toki omalla toiminnalla on vaikutuksensa, mutta harvoin siinä mittakaavassa ja siihen suuntaan kuin haluaisi.

En muista, milloin kesäloma hajosi ensimmäistä kertaa atomeiksi, mutta sen muistan, että se oli tyrmäävä kokemus. Odotetun leppoisan loman tilalle tulikin kriisi, joka sekoitti suunnitelmat täydellisesti. Sen esimmäisen kerran jälkeen sama kaava on toistunut todella monesti. Muutama välivuosi on välillä ollut kuin härnätäkseen toivolla paremmasta elämästä ja sitten ikävät kesät ovat käynnistyneet taas.

Tähän kesään on kuulunut paljon ikävää ja surua. Samaan aikaan on tapahtunut paljon vähän pienempiä positiivisia asioita. Mukaan on mahtunut isojakin ilon pilkahduksia. Olen antanut itselleni luvan nauttia niistä. Ikävistä asioista murehtiminen tulee ihan luonnostaan eikä pyydä lupaa.

Kesän hyviin hetkiin kuuluu Rauman reissun reti Pyhärantaan Rihtniemen lintutornille. Paikka olisi vallan mahtava kevätreissulle, mutta upeaa siellä oli nytkin.

Kahlasin ruovikon läpi rantaan rantakiville.




Luodoilla oli merimetsoja.



Merimetsot lentelivät suuntaan jos toiseenkin :-) Usein nokka auki.



Vielä yhdellä päiväretkellä ehditään käymään yhdessä. Paikka on vielä avoin, ajankohta ensi viikolla kuitenkin. Maanantai ja tiistai kuluvat arkirutiineissa, aikaisintaan keskiviikkona pääsemme lähtemään reissuun. Säätiedotukset sinne asti ovat melkoisen epävarmoja, joten päivä kerrallaan etenemme suunnitelmien kanssa :-)

Millaisia suunnitelmia sinulla on tulevalle viikonlopulle ja uudelle viikolle?

torstai 23. heinäkuuta 2020

Karhulinnan linnoitus ja juoksuhaudat

Rauman reissun toinen historiaan liittyvä kohde oli ensimmäisen maailmansodan aikana rakennettu Karhulinnan linnoitus juoksuhautoineen. Kohde löytyi Meriraumalta asutuksen keskeltä, silti piilosta. Opastus jäi yhteen nimikylttiin, mutta onneksi alue oli pieni ja juoksuhautojen löytäminen osoittautui lopulta helpoksi jutuksi.

Linnoitus ja sen 160 metriä pitkä juoksuhaudasto ovat venäläisten rakennuttamia mahdollista saksalaisten maihinnousua estämään. Itse rakennustyö on tehty suomalaisvoimin. Työstä maksettiin hieman tavallista parempaa palkkaa, joten se oli varmasti ihan kutsuva mahdollisuus.

Juoksuhautojen lisäksi jäljellä oli kahden suojahuoneen montut. Lisää Karhulinnasta mm. täältä ja täältä.

Juoksuhautoja.


Toinen suojahuoneista on ollut tässä.


Lisää juoksuhautoja.



Alla olevasta kuvasta näkee, kuinka lähellä viereistä omakotiasutusta ollaan. Läheisille kerrostaloille on sentään muutama sata metriä.




Tänään on ollut kelien puolesta erinomainen päivä hoitaa arkisia tehtäviä, jotka muuten eivät houkuttelisi. Näitäkin päiviä tarvitaan :-)

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Hautaröykkiöillä Lapissa ja muita seikkailuja

Kovalevy sanoin sopimuksensa irti kesken varmuuskopioinnin juuri ennen matkaa. Kesti yksi ilta ja hieman seuraavaa aamua hoksata, että tietokone on sinänsä kunnossa. Vain ulkoinen kovalevy, jonne talletan kuvani, oli poissa pelistä. Muistikortteja ei siis voinut tyhjentää, sillä varmuuskopiointi oli jäänyt pahasti kesken. Kovalevyä oli turha jäädä murehtimaan, uutta muistikorttia ostamaan ja sitten matkaan.

Matkakohteena oli vanha Rauma. Aurinkoiseksi ennustetun päivän sääennuste vaihtui viime metreillä ja menomatkalla ajoimme usemmankin kunnon vesisateen läpi. Lämpötila valahti 18 asteeseen ja vaihdoin matkalla shortsit farkkuihin.

Löysimme lounaspaikaksi ravintola Wanhan Rauman Kellarin. Niin oli löytänyt monen monta muutakin. Maanantaina lounasaikaan meiltä kysyttiin jonkin aikaa jonottamisen jälkeen, oliko meillä pöytävarausta. No eipä ollut tullut mieleen. Vapaana oli enää yksi kymmenen hengen pöytä, siihen olisi varmasti tullut sitten monia muitakin asiakkaita. Päätimme kunnioittaa metrin turvaväliä ja sirryimme sovinnolla hiljaisempaan ravintolaan syömään.

Lounaan, vanhaan Raumaan tutustumisen, Karhulinnan ja Rihtniemen lintotornin vierailujen jälkeen päätimme matkapäivän suuntaamalla Lappiin Sammallahdenmäelle. Lapin kunta on siis nykyään kuntaliitosten jälkeen osa Raumaa. Päivä oli kuumentunut ja jo ennen Rihtniemeen rantautumista vaihdoin kuumat farkut takaisin shortseihin :-)

Sammallahdenmäkin on pronssikautinen hautaröykkiöalue, joka on päässyt UNESCOn maailmanperintölistalle jo vuonna 1999. Suojellulla alueella on peräti 36 hautaröykkiötä. Alueesta lisää täältä.

Opastus ja viitoitus oli melkoisen näkymätöntä ja olimme jo luovuttaa, kunne löysimme ensimmäisen pienen polun merkin. Sitten löysimme myös hautaröykkiöitä, jotka olivat ihan vaikuttavan kokoisia. Haudat ovat olleet aikoinaan aivan meren rannan tuntumassa ja maamerkkejä muille merenkävijöille. Nyt paikalta ei näkynyt enää merelle.





Tämä aamu ja päivä on mennyt kuvien siirtämisessä uudelle ulkoiselle kovalevylle osin varmuuskopiolevyltä ja osin muistikorteilta. Koska melkein jokaisesta kuvauskerrasta on jäänyt läpikäymättömiä ja käsittelemättömiä kuvia, joiden pariin olen suunnitellut palaavani kylmillä ja sateisilla keleillä, kansiota piti siirtää aika monta. Ja se vei aikaa. Lisäksi viimeisin varmuuskopiointi oli jäänyt kesken, joten niiden kansioiden osalta piti tarkistaa vielä ristiin tiedostot muistikorttien kanssa, jotta kaikki kuvat olisivat tallessa. Ja sitten piti tietenkin tehdä tuo viimeisin varmuuskopiointi uudelleen, jotta muistikortit pääsee vihdoin alustamaan uudelleenkäyttöä varten.

Tämän päivän piti olla läpeensä sateinen päivä ja täydellinen tällaiselle puuhalle, mutta aurinkopa päätti jo puolesta päivästä alkaen tilanteen aikalailla toisella lailla. Hiki on, mutta kuvat on pelastettu ainakin melkein kaikki.

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Perhosia ja perhosia :-)

Henkilökohtainen elämä vaihtelee edelleen mukavasta huolestuneeseen. Päivä kerrallaan edetään. Luonto ja kuvaaminen auttavat keskittymään juuri tähän hetkeen nautinnollisesti ja elämän pienistä sekä isommistakin iloista nauttien. Perhoset kuuluvat noihin pieniin iloihin :-)

Metsänokiperhonen näyttää luonnossa todella synkän tummalta. Vasta lähempi tarkastelu paljastaa todellisen maan läheisen värin. Metsänokiperhosen siipien kärkiväli on 36–46 mm.



Lauhahiipijän ja piippopaksupään erottaminen toisistaan on usein todella vaikeaa. Tämän luokittelen lauhahiipijäksi. Lauhahiipijän siipien kärkiväli on 20-28 mm. Pieni, pikkarainen siivekäs :-)



Tämän perhosen arvioin keisarinviitaksi - perhoset jaksavat olla minulle niin vaikeita tunnistettavia :-( Näitä oli liikkeellä maantien varren ojanpientareella paljon. Ihania, silmää hivelevän kauniita liihottajia :-) Sen siipien kärkiväli on 53-66 mm, vertailun vuoksi nokkosperhosen siipien kärkiväli 40-52 mm. Näyttävän kokoinen perhonen tämä siis :-)




Ihanaa heinäkuista viikonloppua!

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Kantarelleja ja perhosia

Kesän ensimmäinen sieniretki tuotti kovin pienen saaliin: Kaksi kantarellia. Aikaa kului kolmatta tuntia, sen aikana kolusin kolmea metsää ja kärsin niin kuumuudesta kuin hyttysistäkin.


Ei näistä ihan kantarellikastikkeeseen ole ;-) Mutta tulipas turkaisen kuuma, kun hyttyskarkote loppui kesken ja jouduin paikkaamaan sen puutetta paksulla hupparilla. Jo tuli hiki.

Kaksi viimeistä metsää olivat tällä kertaa täydellisen äänettömiä. Mikään ihmisen tuottama ääni ei yltänyt sinne asti. Jos hyttyset eivät olisi olleet häiriönä, tunnelma olisi ollut täydellinen. Upea se oli silti nytkin :-)

Ensimmäisen metsän reunalla kohtasin kesän ensimmäisen häiveperhoseni. Aina yhtä vaikuttava näky, iso ja komea perhonen. Luulin sitä taas ensin haapaperhoseksi ja vasta tarkistus Luontoportista muistutti, että olin taas hätiköinyt.

Etusiivissä näkyvä sininen sävy paljastaa perhosen koiraaksi.



Nokkosperhonenkin osaa olla niin kaunis kaikesta tavallisuudestaan huolimatta :-)


Huomenna taas uusi lomapäivä. Sääennuste lupaa mitä miellyttävintä keliä. Kyllä meitä hellitään :-)