Moottoritiellä säännöt eivät koske kaikkia - silkkiuikkujen pesintä meni pieleen

Kun liikkuvaa poliisia ei enää ole, käytännössä teillä ei ole enää myöskään rajoituksia tai sääntöjä. Kun kukaan ei valvo (eli nopeusvalvontakameroita ei ole), meno etenkin ruuhkaisempaan aikaan on minun makuuni turhan villiä. Minähän olen sääntöjen noudattaja. Minusta säännöt tehdään syystä ja samasta syystä niitä pitäisi myös noudattaa.

Kun moottoritiellä nopeusrajoitus on näin kesäaikaan 120 km/h, se ei näissä valvomattomissa olosuhteissa koskekaan kaikkia. Osa ajaa kuin rajoituksia ei olisikaan. Kaistan vaihtaminen vaatii oikein lisäharkintaa, kun takaa lähestyvän auton nopeutta pitää arvioida ihan erityisen tarkoin. Ehtiikö edellä ajavan köröttelijän ohittaa ennen kuin takana tuleva auto on kiinni peräpuskurissa vain pitäisikö jarrutella ja jäädä odottamaan kunnes auto on huristellut ohi? Ja entä miten se seuraava auto - ehtiikö noiden kahden auton väliin vai tuleeko sekin ihan mahdottoman kovaa? Käsittämättömiä ylinopeuksia ajavia autoja pitää yrittää vain väistellä, sillä mikään ei niitä pysäytä.

Osa infernaalista nopeutta ajavista autoilijoista osaa olla korrekteja, kun olet ohittamassa toista autoa. He pitävät sinun autoosi kohtuullisen etäisyyden, kunnes pääset takaisin omalle kaistallesi. Vasta sitten hurahtavat ohi kohti ikuisuutta. Vaan kaikki omaa nopeuttaan ajavat autoilijat eivät ole yhtä huomaavaisia. Heidän mielestään voi olla ok ajaa ihan edellä ajavan peräpuskurin tuntumaan. Se on aika vakuuttavaa, kun auto on riittävän iso tuntumaan ahdistavalta siinä niskan takana. Jos lähilikietäisyys ei toimi pelottimena siirtyä kaistalta avaruuteen (kun oikealla kaistalla on se hitaasti kulkeva ohitettava auto ja sinne ei pääse), niin aina joku keksii käyttää tehosteina valojen vilkuttelua tai jopa äänimerkkejä. Mikäs siinä on mellastaessa, kun kukaan ei ole sanomassa mitään 👍.

Asiaa ei yhtään helpota se, että kesällä Suomen tieverkostossa tehdään kunnostustöitä ja nopeusrajoituksia lasketaan paikallisesti niiden mukaisesti. Lasketut nopeusrajoitukset eivät myöskään näytä koskevan kaikkia. Moottoritien vasemmalla kaistalla ei selvästikään ole sopivaa ajaa nopeusrajoitusten mukaan a) pääkaupunkiseudulla b) ruuhka-aikana tai c) tietyömaa-alueiden lähettyvillä madalletuilla nopeusrajoitusalueilla. Sillä joillakin on kiire ja kukaan ei valvo.

Ikävimmillään (minun kokemukseni mukaan) valvomattomuus 'sallii' todella holtittomankin liikennekäyttäytymisen. Ohittelemisen vuoroin oikealta ja vuoroin vasemmalta. Kovan kiihdyttämisen kun baana on vapaa (mutta joku muu haluaisi vaihtaa kaistaa). Äkkijarrutuksen harmistusta aiheuttaneen auton edessä. Vaappumisen kaistojen reunojen ylittävästi laidalta toiselle (syystä tai toisesta). Äkkikiihdyttämisen, kun takana tuleva auto lähtee ohittamaan. Ja niin edelleen. Ja vain, koska kukaan ei valvo.

Minun mielestäni isoilta vahingoilta vältytään ennen kaikkea sääntöjä noudattavien muita huomioivien autoilijoiden jatkuvan joustamisen ja ennakoimisen ansiosta. Muuta ovat siis erityisen varovaisia, jotta minä-ensin-autoilijat saadaan väistettyä ajoissa 😡. Olisi kiva saada tähän hommaan mukaan myös viranomaisvalvontaa - vähän niin kuin ennen vanhaan.

Vielä toukokuun lopussa silkkiuikkujen pesintä oli aivan mahtavassa vauhdissa. Pesiä oli pitkälti toistakymmentä. Muutamissa oli jo munia ja pesiä rakennettiin upealla vauhdilla. Odotin nyt näkeväni jo poikasia, mutta tilanne olikin se, että suurin osa silkkiuikkujen pesistä oli hajonnut ja poissa. Yksi pesä oli vielä näkyvissä. Emo poistui pesältä pian saapumiseni jälkeen eikä tilalle siirtynyt tavanomaiseen tapaan toista emoa. Pesä ja muna jäivät yksin eikä se tiennyt hyvää.

Vain ihan rannassa oli vielä jäljellä silkkiuikkujen pesiä. Kaikki muut silkkiuikut uiskentelivat pareina siinä lähellä. Osa paritteli ja uusi pesä oli selvästikin suunnitelmissa. Osa vain uiskenteli paikalla. En tiedä, mitä on parissa viikossa tapahtunut noille pesille.

Varis hyökkäsi yksikseen jätettyyn pesään kerran ja lähin lintu puolusti sitä vähän. Heti perään varis pisti toimeksi uudelleen ja tällä kertaa se nappasi munan nokkaansa kerralla. Sinne meni.

Silkkiuikkujen pesintää vaikeuttaa se, että joku on niittänyt pesintäalueelta vanhan ruovikon pois. Suojaa tuovaa kasvustoa on nyt huomattavasti entistä vähemmän. Kummallista, että ruovikko on häirinnyt jotain niin paljon, että se on pitänyt tuosta niittää. Silkkiuikkujen pesintäolosuhteet sen sijaan heikkenivät saman tien. Harmi.

Oman tekemättömyyden murehtimista ja käpytikan pesäilyä

Päädyin miettimään muutaman kadonneen koruni kohtaloa. Olen ollut aina epäjärjestelmällisyyden esimerkkitapaus. Hetkessä eläminen ja perhe on ollut tärkeintä, maalliset asiat ovat jääneet seuraavalle tärkeysportaalle. Niiden kohtalo on myös unohtunut, ehken kaikkea ole edes huomannut.

Nyt, kun järjestelmällisyys vihdoin on hiipinyt elämääni, ihmettelen joitakin kadonneita asioita. Ehkeivät ne olekaan kadonneet, niiden matka ei vain ole ollut se tärkein juttu.

Samaan aikaan ymmärrän selvästi ja synkästi, ettei näin ole tapana toimia. Tunnen hieman (=paljon) häpeää, mutta tässä ollaan.

Tavara on kuitenkin vain tavaraa. Lapset ovat saaneet lainata tavaroitani leikkeihinsä. Minäkin olen voinut ottaa niitä mukaani ja laittaa talteen johonkin?

Mitään järin arvokasta ei ole menetetty, mutta poden huonoa omaatuntoa arvotavaroiden huonosta hallinnasta.

Koira kuorsaa pää työhuoneeni kynnyksellä. Elämä on nyt hyvää ja päätän päästää itseni omantuntoni ahdingosta. Kaikki on nyt oikein hyvin.

Käpytikka on tehnyt lähietäisyydelle pesäkolon. Siellä on myös jo uutterasti huutavia poikasia. Parina iltana olen käynyt kameran kanssa vaanimassa pesäidylliä. Poikaset eivät vielä näyttäydy, mutta emoilla pitää kiirettä.

Tässä naarasemo on tulossa pesälle ison matosaaliin kanssa, mutta koirasemo ei ole vielä poistunut paikalta.

Vielä toistaiseksi linnut jaksavat pitää konserttejaan ulkona iltamyöhään asti. Kannustan avaamaan ikkunat tai peräti siirtymään kokonaan ulos kuuntelemaan luonnon ääniä. Niiden hetki on juuri nyt.

Talitiaisen kummallinen pesäpaikan valinta ja lomaa kohti 👍

Nyt, kun talitiainen ei enää pesi vahinkopöntössä, siitä voi laittaa kuvia näytillekin. Taustalla on muutaman vuoden takainen ison ja vanhan kuusen poistaminen ja sen myötä viereisen ikivanhan omenapuun poistaminen. Omenapuussa oli linnunpönttö. Se sitten lopulta päätyi vaivihkaa vanhan pihakaivonkannen päälle sinkkiämpärin seuraksi. Niin hyvin se siihen maastoutui (= minä en enää huomannut mitään, silmä tottui), että jäi niille paikoilleen talveksi jos toiseksikin. En ajatellut sen tuottavan mitään harmia. Aina oli olevinaan jotain kiireempää ja tärkeämpään kuin sen siirtäminen tai hävittäminen.

Kunnes tänä kesänä huomasin pöntöllä talitiaisen (tässä pöntön päällä). Kannattaa suurentaa kuva.

Se ei ollut tutustumassa, vaan se oli huoltamassa poikasiaan! Sinne se meni vuorotellen puolisonsa kanssa.

Sieltä ne myös tulivat milloin ilman poikasten jätepusseja ja milloin niiden kanssa. Vauhtia ja liikennettä riitti.

Pönttöön sujahdettiin silloin tällöin ihan suoraan, mutta tavallisimmin patsasteltiin ensin hetki pöntön katolla ja/tai kaivon kannella pöntön vieressä (huomaa saalis nokassa 👍).

Mikään peto ei onneksi innostunut matalalla olevasta pesästä.

Mahtava kokemus oli tämänkin seuraaminen keittiön ikkunasta ja ulkorappusilta 🥰.

Nyt on viimeinen lomaa edeltävä työviikko menossa. Ei yhtään palaveria tiedossa. En sinänsä inhoa palavereita, mutta olen lopen uupunut niihin palavereihin, joissa olen mukana vain kuuntelemassa pari tuntia jotain, jonka voisi kirjallisena tiivistää muutamaan riviin. Mutta kohta siis lomalle 🥰

Äitini joutui kaatumisen myötä sairaalaan, se on aiheuttanut pientä säätämistä suunnitelmissa ja suunnittelemattomissa asioissa. Isä oli vierailulla harvinaisen sekava ja jopa surullinen. Onneksi sitä iloakin sieltä kirposi. Itse kärvistelen olkapääkivun ja siitä seuranneen selkäkivun kanssa. Olen onnellinen siitä, että huomenna pääsen lääkäriin. Ei mitään paineita, huomisen lääkäri, mutta sinulta odotan kesälomani pelastamista! 🤭

Helteiden pitäisi helpottaa. Yritetään iloita tulevistakin säistä niin kuin nykyisistäkin. Pakkasta ei onneksi ainakaan ole luvassa 🥰🥳🍓🌸🧡💛💚💙💜🤍💞💖. Iloa 💖.

Itsetutkiskelua ja pesää suunnitteleva naakka

Hitaasti ja hieman passiivisestikin etenevän kirjalistani ytimessä on juuri nyt ollut Katja Myllyviidan Häpeän hoito. Kiila-kuntoutuksen rautainen psykologi Elisa suositteli tätä kirjaa minulle ja se on ollut aivan täysosuma. 

En olisi osannut arvatakaan kuinka ytimeen ja syvälle tuo kirja osuisi. Löysin sieltä itseni ja menneisyyteni moneen kertaan. Sen myötä löysin myös paljon ajattelemisen aihetta, ihan ratkaisumallejakin. Erinomainen kirja minulle juuri tähän elämänvaiheeseen.

Joskus sitä kuvittelee jo käsitelleensä vanhat ongelmansa ihan loppuun asti ja sitten ne nostavatkin päätään uhmakkaina kuin mitkäkin. Tuollainen ylläri-pylläri sotkee pasmat ihan kunnolla. Itsensä kyseenalaistaminen on silloin ihan primitiivireaktio.

Itsemyötätunto on isona teemana tuossa kirjassa. Sitä olen opetellut jo kauan, mutta kirjassa on paljon muutakin. Paljon työstettävää minulle, vaikka olen paljon kirjallisuutta kahlannut.

Asiasta kolmanteen:

Joutsenet kävivät taas ruokailemassa lammella parin päivän ajan. Paikalle kerääntyneet kännykkäkuvaajat ajautuivat liian usein liian lähelle niitä ja niinpä joutsenet päättivät poistua jonnekin muualle. Olen luontokuvausaikojeni alkuvaiheissa ollut aikamoinen hätähousu. Lähelle on (omasta mielestä) pitänyt mennä eikä minulla ole ollut käsitystä noiden eläinten sietokyvystä. Myöhemmin vasta tajusin kömpelyyteni. 

Kännykkäkameroiden heikko zoomauskyky houkuttaa lähestymään kovasti, mutta se ei ole kenenkään kannalta kestävä ratkaisu. Läheltä voit kuvata, jos olet paikalla jo ennen eläimiä ja ne saapuvat sinne sinun jälkeesi. Silloin hienovaraisesti ja hiljaa voit kuvata niitä lähempääkin. Jälkikäteen lähestyminen kannattaa jättää suotuisaan välimatkaan.

Luontohavainnoistani jaan tällä kertaa pesää rakentelevan naakan. Savupiipun kupeessa se tiiraili tilannetta sopivan pesärisun kanssa 😊.

Ihanaa alkavaa huhtikuun viimeistä viikkoa!

Unohtuneita kuvia: Sääksen pesä

Ei tarjoillut luonto minulle mahtavia kuvauskelejä tälle viikonlopulle, mutta vallan passeleja kelejä kierrätysprojektin edistämiseen, päiväuniin ja valokuvameren kahlailuun. Flunssa roikkuu mukana vielä pienenä lämpöilynä, kurkkukipuna ja väsymyksenä.

Joulukoristeiden läpikäynti tuotti ison määrän kierrätykseen siirtyvää tavaraa. Ihan kunnossa olevia ja siistejä, mutta eivät enää kutsu minua. Päivitän joulukoristekokoelmalle hiljalleen määrällisesti paljon nykyistä pienemmäksi ja nykyiseen makuun sopivammaksi. Aika aikaansa kutakin.

Valokuvien läpikäyminen tuotti taas löytöjä. Viime kesäkuussa näin elämäni ensimmäisen kerran oikean sääksen pesän ja jopa linnun itsensä siellä pesässään. En olisi itse sitä huomannutkaan, mutta muut tornilla olevat opastivat heti turistia katsomaan oikeaan suuntaan. Hyvällä näkyvyydellä suon takana korkean männyn latvassa oli mahtava sääksen pesä! Olipa tämäkin jo ehtinyt unohtua kesän kuvauspaljoudessa.

Mahtava arkkitehtuurinen taidonnäyte tämä pesä!

Sinitiaisten pesä ja käpytikka

Havaitsin sinitiaisten pesän, kun huomasin lintujen trafiikin sinne ja sieltä pois. Ensin huomasin pesäpuun. Varsinaisen pesän hahmottamiseen meni hetki aikaa tarkkaillessa. Sinitiainen on kolopesijä, mutten aluksi huomannut puussa mitään koloa. Kameralla kauempaa tarkkailtuani havaitsin sitten vihdoin sen kolon.

Tuo vekki keskellä puuta onkin kolon suuaukko. Kauempaa se näytti vain pieneltä kurttuiselta rypyltä. Mutta niin ne tintit lensivät sinne ja sieltä pois kerta toisensa jälkeen.

Alla olevan kuvan kulmasta zoomaamalla näkee jo, että aukkohan se siellä.

Ja seuraavasta kuvasta näkyy, että tinttihän se sinne mahtuu, tässä tulossa pesältä pois.

Sitten saapui paikalle käpytikka, joka kiinnostui kolosta kuuluvista äänistä suunnattomasti. Tällä hetkellä toinen emoista oli pesäkolossa paikalla.

Tikka hivuttautui kololle, kurkki sinne, taisi kuunnellakin. Odotti ja kurkisteli lisää.

Ja sitten se alkoi hakata kolon suuaukkoa. Muutaman kuvan otin ja kävin itseni kanssa keskustelua siitä, kuinka luonnon toimiin ei pitäisi puuttua. Olin kuitenkin kuvannut tiaisia jo pari päivää ja minun kohdallani se tarkoittaa jo hyvää yhteistyösuhdetta. En oikein voinut antaa niiden kärsiäkään etenkään minun vahtivuorollani.

Kävelin sitten rauhallisesti käpytikan luo - aika lähelle, sillä sillä ei ollut aikomustakaan poistua lihapatojen ääreltä. Sanoin sille hellästi, mutta määrätietoisesti, että älä nyt yritäkään, menepäs vain muualle siitä. Se vilkaisi minua epäuskoisesti (ihan totta!), siirtyi vähän sivummalle ja lennähti sitten vihdoin pois.

Tämän jälkeen poikaset eivät jääneet pesään yksin ainakaan minun ollessani paikalla. Toinen emoista lähti pesältä vasta, kun toinen saapui paikalle. Ylempänä pää ylöspäin oleva emo on poistumassa pesältä ja alapuolella pyrstö ylöspäin oleva emo on siirtymässä pesälle.

Tänään kävin vilkaisemassa pesäpuuta ja kovasti yhtenä kappaleena se näytti olevan paikallaan. Perhe on ainakin vielä siis turvassa.

Silkkiuikkujen pesintää

Hieman kohtuuttoman kylmää hautoville linnuille ja linnunpoikasille tämä nykyinen keli, vaikken kaipaa mitenkään erityisesti menneitä helteitäkään. Säätiedotus lupaa kelin lämpenemistä uudelleen jo ensi viikonlopuksi ainakin tänne meidän leveysasteillemme. Toivottavasti linnut jaksavat sinne asti.

Tänään meillä satoi. Ei paljon, mutta jonkin aikaa siinä määrin, että auton tuulilasinpyyhkijät pääsivät ihan tositoimiin. Pitäisi hankkia uusi sademittari, että pääsisi paremmin seuraamaan sateen todellista määrää. Vanha mittari... ei ole enää toimintakunnossa :-(

Toisaalta kaupungin keskustan toisella reunalla tien reunat pölisivät kuivuuttaan. Aika paikallinen pilven repeäminen oli siis kyseessä.

Jos parina viime vuotena silkkiuikkujen pesintä ja hautominen ovat olleet takkuisia ja ensimmäistä poikuetta on haudottu jopa heinäkuun puolelle asti, niin nyt ainakin tällä silkkiuikkuparilla oli jo kaksi komeaa munaa. Silkkiuikkujen pesiä hautojineen oli muitakin, joten nyt ollaan vain aikaisessa.

Kuvat ovat viime lauantailta eli ihan kesäkuun alusta. Aurinko porotti ja lämmintä riitti.

Välillä puolisot vahvistelivat parisuhdettaan äänillä ja eleillä. Tämä oli erityisen tarpeen, sillä lahdella hengaili (näin oletan) kaksi sinkkukoirasta, joilla oli kovasti haku päällä.

Keli oli lämmin, joten munat jäivät hetkeksi itsekseen pesään, kun hautoja kävi sukeltelemassa ja vilvoittamassa itseään.

Välillä munia peiteltiin kosteilla kasveilla ja toinen emoista meni peiteltyjen munien päälle hautomaan.

Vahdin vaihdon jälkeen toinen emoista kaivoi peitellyt munat esiin ja kohotteli niitä suotuisampaan asentoon.

Sen jälkeen isot koivet läpsyen varovasti taas munia hautomaan :-)

Sinitiaisten pesän valintaa

Iltapäivällä ehdin seurailemaan sinitiaisten pesänvalintapuuhia. Olipas se tuskaskuttavaa seurattavaa ;-)

Koiras etsi hyvän pöntön. Lauleskeli siinä pöntön lähellä naaraalleen. Ja asettui vihdoin pöntön suuaukolle naarasta kutsumaan.

Siinä se sitten roikuskeli. Katseli pönttöön ja sitten sivuillensa, kummallekin puolelle. Taas nopea vilkaisu pönttöön ja hätäisen oloinen sivulle vilkuilu. Vähän laulua siihen väliin.

Naaras saapui lähelle. Rapsutteli itseään siiven alta, sitten toisenkin. Näytti siltä. ettei nyt oikein nappaa. Lensi välillä lähelle pönttöäkin ja sitten taas kauemmas naapuripuuhun kuoputtelemaan kutkuttavia ruumiinosia.

Koiras jatkoi houkutteluaan. Kurkkasi välillä pönttöön ja aloitti jälleen sivuille vilkuilun.

Aikansa kololla roikuttuaan ja naarastaan laulamalla kutsuttuaan (ja toinen vain haukotteli ja rapsutteli flegmaattisen oloisena naapuripuussa) koiras pujahti itse pönttöön, viipyi siellä hetken ja työnsi sitten päänsä pöntöstä ulos. Hieman sitten tuli enemmän esille ja kovin hitaasti (mutta näyttävästi) kaivautui pöntöstä ulos lennähtääkseen pöntöstä puuhun oksalle ja aloittaakseen kaiken taas alusta. Kunnes naaras lensi lähipuustakin pois kokonaan ja jätti koiraan pöntölle yksin...

Kyllä on rankkaa ja vaivalloista, jos tämän tekevät kahdesti vuodessa joka vuosi! Tänään näin samat rituaalit kolmella eri pöntöllä. Toivottavasti ei ollut sama pari :-( Ja tämä vasta edeltää munimista ja poikasten ruokkimista! Mutta ihania kevään merkkejähän nämä ovat :-)

Kesä tulee kohisee... :-)

Naapurin kissa kuljetti mukanaan jotain isoa saalista, en tiedä mitä. Se on tuolla ojan reunalla päivystänyt useampanakin päivänä pitkiä toveja ja nyt nähtävästi sitten nappasi.

Meille on saapunut vihreyttä ja lämpöä. Käsittämätön muodonmuutos säässä ihan tuosta vain... Nyt vihreys riittää jo peittämään näkyvyyttäkin. Ihan kesäinen olo :-)

Norjanangervossa on jo pieniä nuppuja, vaahtera kukkii jo siinä määrin, että puun lehvistä kuuluu pörriäisten pörinää. Jostain ihmeestä nurmikolle on ilmestynyt valkovuokkoja, hauska lisäys sekin tähän todella luonnolliseen pihaamme :-)

Lintutornilta sen verran terveisiä, että kurjet ovat saaneet kuulemma poikasen. Toivottavasti selviää ympäristön vaaroista jatkossakin. Nokikana ja naurulokki käyvät jokavuotista kamppailuaan. Itse asiassa nokikana käy kamppailua joka vuosi ihan kaikkien kanssa. Nyt nokikana on päättänyt pesiä naurulokin viereen. Välillä ovat näennäisesti sovinnollisen oloisina, mutta kohta taas tapellaan. Nokikana on aikaisempina vuosina rikkonut aika säälimättömästi naurulokin munat. Nyt kaksi munaa oli vielä pesässä - ne näkyvät etualalla keskellä, jos oikein tarkkaan huomaa katsoa. Ihan pöhköä porukkaa... ;-)

Hautominen on vaativaa ja rankkaa puuhaa

Kieli poskella olen odottanut hetkeä, jolloin jokin vähemmän tavallinen linnun ateriointihetki osuisi silmiini. Olen pyöritellyt silmissäni klassista kuvaa silkkiuikusta kalanvonkale suussa, mutta ne mokomat (silkkiuikut) ovat pesältä vapauduttuaan vain tyytyneet peseytymään ja siivoamaan itseään ;-) Ovathan ne sitten sukellelleetkin, mutta ovat aina palanneet pintaan täysin ennalta arvaamattomasta kohdasta - ja ilman kalan kalaa. Ei siis onnea sillä rintamalla.

Kunnes tämä pesällä hautova yllätti, ihan täydellisesti. En ehtinyt mukaan saalistustapahtumaan kamerani kanssa, kun keskittymiskykyni meni selvästikin leukojeni loksautteluun pelkästä hämmästyksestä. Myöhempään pureskeluun ehdin sentään mukaan kuvaamaan.

Siinä se ensin hautoi. Ihan tyynen näköisenä. Sitten salamana puikautti päätään ja siellä se oli suussa: saalis suoraan lennosta.

Vähän sellainen isompi sudenkorento jäi nokkaan ja pääsi nälkäisen hautojan paljon kaivatuksi ateriaksi. Kannattaa klikata kuvia isommiksi, jos korennon syönti ei herkistä liikaa. Muuten ei.

Sitten hoivattiin taas jälkikasvujen paketteja. Helliä ja tunnollisia ovat...

Tuulee ja ei tuule

Lintutornilla tuuli melkein myrskyisästi. Kävin sitten katsomassa Vanaveden silkkiuikkuja - haudonta oli edelleen päällä. Viikossa ei ollut tapahtunut mitään näkyvää (siksi viikon vanha kuva... ;-)). Vanajaveden poukama oli sen sijaan lähes tyyni. Tuuli puhaltelee kummallisesti. Ihanaa oli, että aurinko kaivautui esiin pilvimassan takaa :-)

Ihanaa viikonlopun jatkoa!

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä...

Ei, kyse ei ole häistä, eikä itse asiassa mistään romanttisesta. Kysymys on puhtaasti silkkiuikkupostauksesta :-)

Ensin vanhaa ja sinistä ja vähän mustavalkoista... Eilisen postauksen kuva tiukemmin rajattuna. Seitan ehdotuksesta innostuneena kuva mustavalkoisena - ja sitten vaikka mitä... Lopuksi sitten uusi kuva silkkiuikusta ;-) Ensin eilistä kuvaa uudella rajauksella ja uusilla väreillä.

Ensin eilinen uudelleen:

Tiukempi rajaus... (olen käsitellyt kuvan uudelleen, joten väritys on hieman eri...)

Mustavalkoisena... ja kaikkea muuta

Toimiiko näistä mikään?

Ja sitten se uusi silkkiuikkukuva ihan vain siksi, että jaksoit kahlata tänne asti ;-) Tässä haudotaan...