Näytetään tekstit, joissa on tunniste astiat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste astiat. Näytä kaikki tekstit

tiistai 4. heinäkuuta 2023

Viikkaamisen jalo taide ja vanhoja arkiastioita

Myönnän, etten ole perusluonteeltani ollut koskaan mikään järjestyksen vaalija. Ehkäpä jopa päinvastoin.  En ole löytänyt järjestyksen jyvää elämääni, sillä en ole jotenkin hahmottanut sitä elämän osa-aluetta ollenkaan. Vähemmälläkin vaivalla on pärjännyt.

Toki olen aina pitänyt siisteydestä. Se on ollut vain jotenkin ulottumattomissani arjessa ja olen pyristellyt siihen kovasti vieraiden saapuessa. Nykyään vieraitakin käy paljon harvemmin. Ei ole lasten synttäreitä, joissa käy isovanhempia ja kummeja lapsineen. Ystävien kanssa tavataan yhä useammin kävelylenkillä, syömässä tai kahvilassa.

Siitä huolimatta olen vähitellen löytänyt noita siisteyden jyviä. Yksi asia kuitenkin kerrallaan eikä makeaa mahan täydeltä.

Ja nyt tulee tunnustus: olen alkanut viehättyä viikkaamisesta 🙄. En siis viikkaa kaikkea enkä hyvin vieläkään. Mutta jonkin verran ja usein silloinkin pieteetillä. Ja että se tuntuukin silloin makealta!

Viikkaamisen ensioivallukset syntyivät joitakin vuosia sitten, kun ymmärsin, että kylpypyyhkeiden paras säilytyspaikka meillä on saunan pukeutumistila. Olin varmaankin katsellut muutaman Marie Kondo -videon ja oivallus tuli päähäni sen myötä. Meillä pesukone on vanhan rintamamiestalomme pohjakerroksessa samoin kuin suihkut ja saunakin. Monen monta vuotta pesin kylpypyyhkeet (luonnollisesti) pohjakerroksessa ja kuivasin ne samassa paikassa kuivausrummussa. Sitten (viikkaustilan puuttuessa pohjakerroksesta) kannoin kaikki kuivat pyykit, myös kylpypyyhkeet yläkertaan (kaksi kerrosta ylöspäin) makuuhuoneeseemme, jossa viikkasin ne jotenkin. Kylpypyyhkeet päätyivät saman kerroksen vaatehuoneeseen, josta niitä piti sitten hakea pohjakerrokseen suihkuamista varten. Marie Kondon mukaan tavarat pitää säilyttää siellä, missä niitä tarvitaan. Tästä olin ehdottoman samaa mieltä.

Lahjoitin ystävällisesti miehelleni pyyhehyllyprojektin tekemisen saunan pukeutumistilaan 😇. Siellähän ne olisivat helposti saatavilla eikä niitä tarvitsisi kärrätä ollenkaan yläkerroksiin.

Hyllyt olivat nopeasti valmiina ja pääsin sijoittelemaan pyyhkeitä paikoilleen. Silloin ensimmäisen sijoittelun jälkeen ryhdyin ihan tosissani miettimään viikkaamisen taidetta. Minä laitoin viikkaamani pyyhkeet hyllyille pinoihin periaatteessa ihan hyvin. Ne eivät vain näyttäneet komeilta. Hoksasin, että viikatulla tekstiilillä on aina se eheä reunansa, joka näyttää todella siistiltä. Ja toisaalta sillä samalla tekstiilillä on myös se puolensa, missä näkyy monen monta taitosta ja reunaa. Ja se ei näytä kovinkaan tyylikkäältä.

Päätin viikata pyyhkeet niin, ettei kasa olisi liian leveä ja näkyville jäävä reuna olisi kaunis ja eheä. Ja se näytti tyylikkäältä verrattuna mihinkään aikaisempiin pinoamis- ja viikkaamistapoihini. Siitä se lähti - hitaasti, mutta kuitenkin.


Yritin harrastaa pystyviikkausta Marie Kondon tapaan, mutta se toimii minun näpeissäni vain silloin tällöin. Pinot ovat minusta ihan ok, kun pinosta näkee heti ulospäin, missä yksi vaatekappale sijaitsee.

Nautiskelen suorastaan aamulla viikatessani yöpukuni kauniisti kaappiini. Ennen säilytin sitä puolirutun ja muka-viikkauksen välimuodossa tyynyni alla. Nyt aamuviikkaaminen on juhlallista ja illalla yöpuvun ottaminen kaapista on vähintäänkin yhtä ylevää.

Kummallisia mielihyviä tulee tällaisista kummallisista asioista 🤔.


En vieläkään viikkaa kaikkea, mutta vähitellen yhä enemmän. Yritin tätä kirjoitusta varten etsiä itselleni mieluisaa viikkausvideota netistä teille jaettavaksi, mutta suurin osa löytämistäni viikkausvideoista liittyy konmaritukseen. Loputkaan eivät iske ihan siihen viikkaushermooni. Mutta ehkä löydän vielä hyvän videon ja jaan sitten valaistumiseni teidänkin kanssanne 🥰.


Mikä on sinun suhteesi viikkaamiseen? Ja miksi?


Olen vanhempieni asuntoa läpikäydessäni tarkastellut tavaroita isolla mielenkiinnolla. Noissa tavaroissa on paljon tarinoita, joista en ole tiennyt mitään. Tai jotka häilyvät mielessäni, mutta vain ohuesti. Tutustun samalla lisää niin vanhempiini kuin itseenikin.

Ensin löysin Sorsakosken valmistamat aterimet. Sorsakoskesta tuli jossain vaiheessa osa Hackmannia. Mutta nämä aterimet siis resonoivat kovasti ja herättivät paljon muistoja. Ei mitään ehjiä muistokuvia, vain tuttuutta, jälleennäkemisen iloa ja epämääräisiä vanhoja tunteita.

Sitten löysin muutaman vanhan lautasen, joiden kuvio tuntui voimakkaan tutulta ja turvalliselta. Mitään konkreettisempaa en saa mieleeni, mutta jälleennäkemisen riemu oli iso.







Aterimet lähtevät meille kevät- ja syysreissuille mukaan matka-aterimiksi. Vuokramatkailuautoissa on aterimia aina kovin niukasti. Joukon jatkoksi löytyi myös saman aikakauden lusikoita - isoja ja pieniä.

Lautaset menevät kierrätykseen tavalla tai toisella. Vaan olipa ihanaa päästä fiilistelemään niiden äärelle. Jotain hyviä (vaikkakin epämääräisiä) tunnemuistoja nuo herättivät.


Millaisia astioita sinä muistat lapsuudestasi ja nuoruudestasi?

torstai 20. huhtikuuta 2023

Vanhoja astioita ja kenttäpostia

Omien vanhempieni asuntoa läpikäydessäni ja tyhjennellessäni päädyin käymään läpi myös anopin säilytettyjä tavaroita. Astioita enimmäkseen. Anoppi kuoli vuonna 2016 ja nyt on ihan hyvä hetki tämän kaiken muun karsimisen ohessa tarkastella uudestaan hänen jälkeensä jääneitä säästettyjä tavaroita ja niiden kohtaloita. Sama tarkastelu on tehty nyt monille muillekin 'talletetuille aarteille'.

Itselleni säästin anopin astioista nämä herttaiset ja herkät posliiniastiat, vaikken voikaan kuvitella käyttäväni niitä missään. Tai no ehkä kerran tai kaksi. Mutta vielä ei ole tullut tuo hetki eteen.

Viisi kuppia ja kuusi lautasta noita taisi olla. Yksi kuppipari ei mahtunut näihin kuviin.




En ajatellut säilyttää näitä enää kauempaa. Nyt ne on kuvattu ja ikuisesti mieliin palautettavissa. Nyt etsin näille tavalla tai toisella uuden kodin.


Nyt kun pääsin vauhtiin menneiden asioiden kanssa, liitän tähän yhden puhtaaksi kirjoittamani kenttäkirjeen papalta (Paavo) mummille (Vieno).

***

Kannaksella 30/12 -39 - (kirje Paavolta Vienolle)

Rakkaat omani

Heipä hei vaan täältä karjalasta ja kiitos paljon kirjeestäsi. Täällä sitä ollaan ja eletään kuin ellun kanat. Ja maan alla asutaan kuin myyrät ainakin. Kyllä täällä on sentään toinenkin kuoppa kaivettu ja joka kuoppaan on joku riihi, sauna tai talli upotettu. Ja siistiä tönöjä näistä on tullutkin kun tämäkin korsu on vuorattu sisältä päin insuliitillä. Kyllä sielläkin näin tällainen korsu olisi hyvä olemassa niin ei tarvitse pelätä sirpaleita eikä kranaatteja eikä tykin ammuksia eikä liioin muutakaan. Niin täällä on nykyään ollut perin hiljaista ja rauhallista. Tuntuu niin kuin olisi sota jo loppunut vaikka hyvähän se olisi että se loppuisi jo pian, kyllähän tätä on jo piisannut enemmän kuin tarpeiksi.  Minä olen kyllä sitä mieltä, että tämä jo pian loppuu. Vaikka ei tämä vielä oikein ole sodalta tuntunutkaan kun minä en ole nähnyt yhtään ryssää, enkä ole ampunut muuta kuin ensimmäisenä päivänä kun lentokoneet ensikerran lentelivät täällä. Silloin me vähän kokeilimme näitä luikkuja. Enkä minä liioin muusta välitä, sillä ei se mitään hauskaa ole ei ainakaan minusta eikä tunnu toisistakaan. 

Minuun tämä sota ei ole vielä tehnyt erikoisemmin mitään vaikutusta, ei ainakaan vielä tähän mennessä. Olen yhtä rauhallinen kuin ennen sotaakin ja se on kaikkein paras kun vaan voi säilyttää rauhallisuutensa. Ja se olisi hyvä kun Sinäkin voisit olla rauhallinen. Kuinkas se siellä päin hurisee, onkos siellä näkynyt niitä punaisia haaskalintuja ja kuinkas ne on munineet ja tehneet tuhoaan. Niin kuinkas te siellä taasen jaksatten ja olettekos olleet terveinä. Toivon koko sydämmestäni että te pienet rakkaat säilyisitten siellä terveinä ja rauhallisina niin kuin minäkin. Taidan taas lopettaa tällä kertaa. Paljon terveisiä kaikille ja hyvää vointia.

Lämpimin sydän terveisin teille pienille rakkaille ja monta suukkoa.

Isi Paavo

***


Tämä oli siitä poikkeuksellinen kirje, että siinä ei kirjoitettu tupakasta sanaakaan. Muuten tupakka on ollut kovasti kantava teema näissä kirjeissä. Pappa sairastui ja kuoli sittemmin keuhkosyöpään -70-luvulla.


Meidän lähilammestamme jäät sulivat lopullisesti eilen. Nyt kevät on siis jo aivan virallisesti vauhdissa. Nyt kannattaa ehdottomasti olla ja kulkea silmät ja korvat auki. Vaikka taas on ihan kauheasti kiirettä, kannustan etsimään sopivia hetkiä luonnosta nauttimiseen. Nyt on ihan parhaita aikoja siihen! 🥰

Valoisaa ja voimaannuttavaa huhtikuun jatkoa 💖.

keskiviikko 8. helmikuuta 2023

Lasilöytöjä vanhempien kotoa: mehulasit by Kaj Franck

Opin pitämään vanhoista lasiesineistä ja astioista, kun anopin kuoleman jälkeen kävin läpi hänen jäämistöään ja pyrin löytämään kiintymyksellä säilytetyille tavaroille uusia sopivia omistajia. Ensin googlasin tavaroita selvittääkseni niiden käypäistä hintaa ja löytääkseni sellaisen sopivan hinnan kullekin tavaralle, mikä ei ollut liian kallis, muttei niin halpa, että joku jälleenmyyjä kiinnostuisi kaupoista.

Hintojen selvittämisen rinnalle nousi pian esineiden taustan selvitys ihan puhtaasta uteliaisuudesta. Oli kummallista, että jokin minun mielestäni tavattoman epäviehättävä esine saattoi olla ihan rahan arvoista muotoilua. Siinä osaaminen vähitellen kasvoi, samoin mielenkiinto.

Viimeistään tuossa vaiheessa elämää ymmärsin hyvin sen, että vaikka kaunis lasi hivelikin silmääni, etenkään arvokasta ja kaunista lasia ei minun passannut jättää omaan kotiini. Tavaran karsimisen halun lisäksi taustalla piili kolhimisherkkyyteni. Kolhin itseäni säännöllisesti. En siis ole altis mustelmille, vaan ihan vain kolhimiselle. Kolhin myös huonekaluja ja esineitä ikävän paljon (ihan tahattomasti siis). Huonekalut selviävät kolhimisistani, hauraat lasiesineet eivät. Jos haluan niiden selviävän tästä ajasta eteenpäin, minun on luovuttava niistä ihailtuani niitä ensin tovin ja otettuani niistä ehkäpä muutaman valokuvan muistoksi.


Nämä lasit löytyivät vanhempien keittiön kaapin perältä. Eivät lasivitriinistä kauniiden tavaroiden joukosta, vaan keittiön kaapin ylähyllyltä kaikkien muiden astioiden takaa. Lumouduin oitis niiden muodosta ja erityisesti niiden väristä. Niitä on varmaankin ollut vähintään klassiset kuusi kappaletta, mutta nyt jäljellä oli viisi. Kaikki ihanasti eri värisiä. Ihana ohut lasi toi värit esiin kauniisti. 

Toin lasit kotiin, jotta pääsin rauhassa katsomaan, ihailemaan ja kuvaamaan niitä. Nämä kuvat ovat kännykällä otettuja. Toivottavasti pääsen kuvaamaan vielä hyvässä valossa järkkärilläkin.

Lasien suunnittelijaksi paljastui suunnittelija Kaj Franck Nuutajärveltä. Sama suunnittelija on suunnitellut Iittalalle klassikoksi muodostuneet Scandia-aterimet. 






Lasit ovat nykymittapuun mukaan melko pieniä, korkeus on 15 senttiä ja leveyttä on vain vähän. Nimikkeeltään ovat mehulaseja. Kauniita kuin mitkä, mutta niiden koti löytyy jatkossa muualta kuin meiltä. Mutta olivatpa hauska tuttavuus 🥰.


Tämän astiahulluttelun kera toivotan sinulle antoisaa loppuviikkoa! 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Vanhoja muistoja ja astioita

Anopin tavaroita käytiin tänään läpi vain hieman ja samalla uuvuttavan paljon. Hän oli karsinut säilytettävän tavaran määrän aika minimiin, mutta sitä riitti silti yli käsittelykyvyn.

Anoppi oli sota-ajan lapsia ja siksikin lapsuuteen liittyi paljon haasteita. Näitä 'parempia' kahviastioita säästeltiin, vaikka muusta luovuttiin. Appi kuoli 12 vuotta sitten, joten säilytetyillä astioilla on ollut aivan erityinen merkitys anopin elämässä (tavaran karsiminen alkoi silloin) ...

Rakkaita astioita oli paljon. Tässä ensimmäiset kuvat...




Näistä emme koskaan juoneet kahvia, ainakaan minun muistini mukaan. Näistä puhuttiin ja näitä säilytettiin. Näihin täytyi liittyä paljon hyviä muistoja...