sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Isän luona käymässä - hattupäivä

Kävin isää tervehtimässä. Isällä oli liivi- ja hattupäivä. En ollut häntä ensin tunnistaa tavallisesta poikkeavassa asussa. Hän totesi, että oli huomannut hattunsa vasta tänään ja siksi se oli nyt sitten päässä.

Otettiin valokuvia, tällä kertaa oikein kameralla eikä vain kännykällä. Joka toinen kerta otetaan jonkinlaisia kuvia. Isä hyvin luonnikkaasti jaksaa olla paikallaan ja jopa katsoa kehotuksesta kameraan, kun kuvaan. Kysyi minulta jossain vaiheessa, tuntuuko kuvattavana oleminen mukavalta. Hänen mielestänsä se ei ole mitenkään erityisen mukavalta. Silti hän aina kuvaamisen jälkeen hymyilee ja kiittelee. Ehkä hän tarkoitti, ettei se ole erityisen mukavaa, jos ei sitten epämukavaakaan 👍. Tai sitten se oli vain small talkkia.



Liivin kanssa tuli lopulta liian kuuma ja riisuttiin se pois. Hattu sai jäädä.

Myöhemmin saavuimme äidin kanssa isän huoneeseen, kun hän olikin lepäämässä. Nopeasti hän heräili ja keskusteli mielellään kanssamme. Heti herätessä henkilöt olivat hänellä vähän aikaa hukassa, mutta se on vallan ymmärrettävää.

Isä totesi jossain vaiheessa äidille, ettei hänestä (isästä) tullut sitten laulajaa. Oli jokin viimeinen juttu, mistä se jäi kiinni. Hieman myöhemmin isä totesi painokkaasti, ettei kannata sekoittaa musiikkia ja harrastuksia. Se oli hauska tokaisu, en tosin tiedä, mitä he siinä silloin keskustelivat, siirtelin juuri isän vaatteita kaappiin hieman kauempana.

Tämä musiikkiulottuvuus oli hauska, sillä en ole pitänyt isääni mitenkään musiikkimiehenä. Mutta on paljon, mitä en tiedä hänestä. Täytyypä jutella musiikista hänen kanssaan myöhemmin uudelleen 🤔.

Isä on niin kovin tyytyväinen saadessaan vierailijoita. Omahoitaja kehui häntä huumorintajuiseksi. Olen huomannut ihan saman piirteen.

Onnettoman kesän jälkeen hän on ällistyttävän hyvässä kunnossa ja niin mieli kuin kroppakin toipuvat edelleen hyvää vauhtia 💖.

torstai 16. syyskuuta 2021

Ketun näköinen koira ja onnellisuuden lähteitä

Pixie-koira osaa näyttää kovasti ketulta joissakin tilanteissa. Kun Pixie oli pieni, meiltä kysyttiin usein, onko kyseessä ketun poikanen. Tuohon kysymykseen en osannut varmaan koskaan vastata fiksusti.  Kuka oikein voisi kuvitella, että kuljettaisimme ketun poikasta hihnassa kaupunkialueella? 😲

Tässä Pixie kettumaisena (heinää laidunnetaan taas...).


Koko talo tuoksuu nyt suppilovahveroilta. Niitä tarttui mukaan eiliseltä suppismetsän tarkastusreissulta. Niitä oli aivan mahdottoman paljon! Lopulta pakotin itseni ulos metsästä, vaikka ihania suppisparvia jäi taakseni. Nyt pysyn poissa metsistä muutaman päivän ajan, sillä kuivaamiseen käytettävä tila on nyt varattu kokonaan. Ja vähän enemmänkin 👍.


Minun vanhempani ovat kokeneet tasaisen eläkevaiheen. En usko, että samanlaista harmoniaa on odotettavissa minun sukupolveni kohdalla. Eläkepäivien odottelu ei varmastikaan sellaisenaan kannata. Elämän on maistuttava hyvältä jatkuvasti, vaikkei ihan joka hetki. Nauttimisen ja onnellisuuden kokemusten lykkääminen tulevaisuuteen on aika katalaa ja harvemmin se kannattaa.

Minä nautin siitä, että minulla on puolisona aivan ihana tyyppi. Lapset ovat läheisiä kanssani ja heillä on hyvin terveet arvot. Vaikka minulla on niukasti oikeita ystäviä, he ovat ihan maailman huippua. Enempää ei voisi toivoa.

Minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni (retkeillä ja valokuvata), olla ihan itsekseni ja toisaalta nauttia koko perheen seurasta.

Pääsen kehittämään ylpeää ammatillista osaamistani työssä ja myös vapaa-ajalla.

Olen kohtuullisen terve. Minulla on haaveita ja mielikuvitusta.

Ja niin edelleen.


Kiitollisuuden aiheita riittää paljon, kun niitä alkaa oikeasti miettimään. Mistä en haluaisi luopua? Mikä on minulle tärkeää? Mikä tekee minut iloiseksi?

Kiitollisuuteen panostaminen on tutkimusten mukaan kannattavaa. Ja vaikkei olisi, panostaisin siihen silti 👍.


Mistä sinä olet kiitollinen?

maanantai 13. syyskuuta 2021

Luontoa, sienihulluutta ja Pixie-koiran kanssa fiilistelyä 🐕

Flunssan heikennettyään otettaan olen lähtenyt luontoon ja metsään. Kroppa ei kestä jatkuvaa makaamista eikä pää ainaista paikoillaan olemista. Olen kulkenut rauhallisesti ja välttänyt ylimääräisiä rasituksia. Olen nauttinut luonnosta, hiljaisuudesta, metsän äänistä ja vihreydestä. Olen törmäillyt aika kovaäänisten lintujen karjuntoihin - ja niistähän minä pidän 💖.

Närhen toistuva huuto innostaa lähestymään. Närhiä oli kaksi. Toinen niistä huusi melkeinpä tauotta ja toinen lensi puusta toiseen ihan hiljaa. Närhen ääni on niitä valloittavia luonnon ääniä, joita ihminen ei lähtisi keksimään itse. Siksi se onkin niin upeaa 🎵.

Käpytikan ja palokärjen huudot ovat myös niin sopivan alkukantaisia, että ne jaksavat pysäyttää kulkijan kuuntelemaan. Linkit vievät luontoportti.fi:n sivuille.


Metsässä kulkemisen autuus ja samaan aikaan vaara piilee sienissä. On ihanaa löytää sieniä ja kerätä niitä. Se on jopa koukuttavaa. Samaan aikaan riskinä on ylikerääminen ja mahdottoman iso työ sienten käsittelyssä, jos riittävän montaa vastaanottajaa ei ole juuri sillä hetkellä tiedossa. Kun malttaisikin kerätä vain vähän...

Sienten käytön ja säilömisen kanssa olen kehittänyt jo työtä sujuvoittavia rutiineja. En ole varma, pitäisikö siitä olla ylpeä vai pitäisikö nolostua 🤔.

Suppilovahverot esiintyvät joukkoina ja joskus, aika useinkin ihan sumpuissa. Sujautan silloin käteni kämmenselkä maahan päin sienien hattujen alle ja leikkaan sieniveitsellä yhdellä (tai kahdella) viillolla koko rykelmän mukaani. Säästää mahdottomasti aikaa, mutta mukaan tulee väistämättä myös pienikokoisia sieniä.

Erottelen säilöessäni suppilovahverot ja kantarellit niin, että pienet sienet päätyvät samaan säilöntäerään. Ne ovat visuaalisesti kauniita eikä niitä kannata ripotella sinne ja tänne.


Suppilovahverot kuivaan. Levittelen leivinpapereita pitkin keittiön tasoja ja ruokailuhuonetta ja pilkon suppikset pieniksi paloiksi niille kuivumaan. Ensimmäisen vuorokauden jälkeen puolikuivuneita annoksia voi jo hieman yhdistellä kuivumaan samoille papereille. Toisen vuorokauden jälkeen tiivistän jälleen ja kolmannen vuorokauden jälkeen sienet ovat jo säilytettävän kuivia. Jos ei kerää isoja määriä kerrallaan, systeemi toimii hyvin jättäen tilaa aina uusille saaliille 😁. Tässä ei myöskään kulu ylimääräistä energiaa lämmitykseen tai kuivaamiseen. Lisäksi tavallisesti suurin osa sienistä on kävellen lähimetsästä haettuja 👍. Kunhan siis keräysmäärät pysyisivät maltillisina.

Kantarellit pakastan pieniin nyssäköihin pannulla käsittelyn jälkeen. Kun neste on suurimmalta osin poistettu pannulla kuumentamalla, siirrän käsitellyt kantarellisuikaleet pakastepusseihin noin 60-70 g erissä. Pussit ovat näin suurin piirtein määrämittaisia. Yksi pussi riittää kahden henkilön kantarellikastikkeeseen. Kolmesta tai neljästä valmistuu maittava kantarelli-pekonikeitto.


Tänään välttelin metsään menemistä, sillä talo on täynnä kuivatettavia sieniä. Päädyimme Pixie-koiran kanssa työpäivän jälkeen (hän ahertaa myös kanssani koko päivän) lähtemään lähimaisemiin kameran kanssa ihan rennosti ja ajan kanssa. Ja mitä hän päätti tehdä? Mussuttaa heinää kaikissa paikoissa, joihin vain pysähdyimme! Odottelin aina aikani, mutta hän olisi voinut jatkaa ikuisuuksia, aikaraja tuli vastaan aina minulla.

Ja voiko elämä olla enää ihanampaa pienelle koiralle? Kirjaimellisesti suu vaahdossa ja kieli lipoen hän nautiskeli lähiheinästä 😍. Mahdottoman hyvin käytettyä aikaa!






Ihanaa syyskuun jatkoa! Elämä osaa olla hyvää.

lauantai 11. syyskuuta 2021

Flunssaa, metsää ja Pulkkilanharjua

Syysflunssa koetteli minua ja pari päivää pötköttelin jotakuinkin aamusta iltaan sängyssä unten mailla. Koira päivysti jatkuvasti lähellä ja tuli välillä viereen nukkumaan, välillä siirtyi lattialle ja toisinaan päätyi seikkailumatkalle eri huoneisiin tai vaatehuoneeseen. Pixie on arka, vaikkakin herkästi haukkuva koira. Uudet paikat eivät kuulu sen lempilistalle, mutta toisinaan seikkailutuulen yllättäessä se uskaltautuu kuonollaan avaamaan vaatehuoneen oven ja jopa siirtymään sinne tutkimaan maailmaa.

Jostain se huomaa, milloin olen oikein kipeä. Silloin se päivystää ja antaa minun levätä rauhassa. Jos olen vain väsynyt, mutta kunnossa, sitä ei aina jaksa kiinnostaa ja se voi heittäytyä kovasti vaativallekin asenteelle. Terveenä ollessa pallon heittelyn väliin jättämiselle ei ole mitään syytä!

Flunssa oli jo syksyn toinen. Tänä syksynä olen liikkunut aikaisempaa enemmän ihmisten ilmoilla vanhempien tilanteen muututtua. Oma maski suojaa ennen kaikkea muita, joten itse ei voi tuudittautua sen antaman suojan varaan. Flunssa tuntuu nyt kuitenkin jotakuinkin taltutetulta. Elelen vielä rauhallisesti muutaman päivän, jotten kerää mitään uusia pöpöjä toipuvaan kroppaani.


Kesän ja syksyn ajan olen paneutunut tietoisen läsnäolon (mindfulness) ja tunteiden tunnistamisen/hallinnan taitoihin. Olen perehtynyt niihin aikaisemminkin, mutten ole löytänyt niistä sitä juttua, jolla saisin kammettua oman elämäni laatua parempaan suuntaan. Nyt oli hetki melkoisen otollinen. Vaikka elämäni ei ole kurjaa, päinvastoin, jotain menneisyydestäni on jäänyt roikkumaan taakaksi. Törmään siihen aina uudelleen. 

Uusien taitojen harjoittelemisen lisäksi tarvittiin oikea ajoitus ja paljon sattumaakin. Koen kuitenkin päässeeni keventämään muutaman repullisen verran menneisyyden taakkaa harteiltani. Sellaista taakkaa, joka on vain mielessäni ja muistoissani. Osin myös sellaista taakkaa, mikä on kadonnut ajan myötä. Nyt kuitenkin huomaan tilanteen muuttuneen.


Lyhyesti: Ajatukset ovat vain ajatuksia, ne eivät ole aina totta. Tunteet ovat tunteita, eivät totta. Ne eivät ole aina miellyttäviä, mutta niitä ei tarvitse hävetä. Havainnoi ajatuksiasi ja tunteitasi. Ja muista, että ne eivät ole sinä.


Metsä on kutsunut taas monena päivänä työpäivän jälkeen ja viikonloppuina on ollut mahdollisuus tutustua uusiinkin metsiin. Sienet ovat eittämättä upea lisä metsäreissuissa, mutta vieraileminen sellaisessa metsässä, jossa ei ole operoitu vähään aikaan, on todella rentouttavaa! Niitä ei ikävä kyllä löydy jokaisen nurkan takaa. Avohakkuiden lisäksi löytyy nuoria taimikkoja, joihin on ihan turha itseänsä tunkea. Sitten löytyy äskettäin (viiden vuoden sisällä?) harvennettuja metsiä, joissa kaadetut taimet on jätetty metsään ja siellä kulkeminen on melkoisen mahdotonta. Liittyyköhän tämä jotenkin metsästykseen?

Sienet palaavat myllättyyn metsään vasta noin 20 vuoden jälkeen. Kokemukseni mukaan suppilovahvero jaksaa kasvaa niitetyssäkin metsässä vielä vuosia. Kantarelleja on sieltä turhempi etsiä.


Vielä muistelen kiitollisena vuosilomapäivääni Pulkkilanharjulla. Karisalmen sillan luona kuvailin kaunista suomalaista harju- ja järvimaisemaa.











Metsät ovat täynnä mitä ihanampia sieniaarteita. Täytyy opetella lisää sienistä, nyt aarteita saattaa jäädä makoilemaan ihan käden ulottuville. Suppilovahveroita näyttää ainakin Hämeessä riittävän aivan yllin kyllin! Tänään tehtiin Burgundinpata suppilovahveroilla 🥰.

Ihanaa viikonlopun jatkoa!

tiistai 7. syyskuuta 2021

Virtuaalikokoukset elvyttävästi luonnon helmassa - tai ainakin melkein

Työpäiväni vilisevät nykyään eri mittaisia Teams-etäkokouksia. Jos kokouksiin haluaa hiukankaan vuorovaikutusta ja aitoutta, tietokoneen kameraa on pidettävä päällä mahdollisimman paljon. Ja kun oma kamera on päällä, joutuu katselemaan ikävä kyllä myös tuota omaa kuvaansa. Ehostukseen ja siisteyteen pitää panostaa vähintäänkin yhtä paljon kuin kasvokkain tapahtuvissa kokouksissa. Ehkä enemmänkin, sillä tavallisessa kokouksessa kenenkään kasvoja ei katsella niin läheltä kuin tietokoneen kameran välityksellä olevassa kokouksessa.

Onneksi kokouksiin on saanut jo pitkän aikaa valita mieluisensa taustan. Ei tarvitse katsella oman kuvansa lisäksi vain oman selän takana olevaa seinää, vaan voi hyödyntää luontokuvien terapeuttista voimaa. Mitä muodollisempi kokous, sitä hillitympi taustakuvan kannattaa silti olla, että kuva ei hämmennä tilaisuutta ja itse asiaa. Mutta pienemmissä vähemmän muodollisissa kokouksissa taustakuvalla voi välillä vähän iloitellakin 😁.

Valitsen päivän taustakuvan aina kunkin päivän fiiliksen ja hieman vaatteiden värin ja tyylinkin mukaan. Mitä mieluisampi maisema ja mitä paremmat muistot siihen liittyvät, sitä antoisampi on kokouspäiväni.

Tänään kokoustin neulepuserossa ja kokeilin muutamaa erilaista taustaa ihan huvin vuoksi ennen kokouksen alkamista. Tässä kuvankaappaukset aamun tunnelmista.





Kuvat näkyvät esikatselussa ja itselle varsinaisessa kokouksessakin väärinpäin. Sen huomaa ainakin tuon alimman kuvan signeerauksesta, joka on tässä oikeassa alareunassa takaperin ja muille se näkyy oikein päin taustan vasemmassa alareunassa.

Tykkään työstä, jossa pääsee edes hieman liikkumaan. Vihdoin pääsen pitkästä aikaa toteuttamaan erilaisissa ympäristöissä työskentelyä etätekniikan avulla!

Kaunista syyskuisen viikon jatkoa! 

Frank Martelaa lainaten: " Jonakin päivänä musiikki loppuu. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta hiljaisuuden odottelussa ei ole mitään järkeä. Jos luet tätä, musiikki soi yhä sinulle. Mene siis tanssimaan."

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Elämä osaa hymyilläkin 👍

Lauantain perhekohtaamiset sujuivat hienosti. Isä pääsi siis muuttamaan sairaalasta hoivakotiin ja tämä oli ensimmäinen visiittini siellä. Veljeni ja äitini olivat vierailleet siellä jo aikaisemmin menneellä viikolla.

Isä sen kuin kohenee vain kunnoltaan ja ololtaan. Kesän helteet koettelivat pelottavan paljon, mutta nyt mies sen kuin voimistuu. Toki isässä näkyy ja kuuluu Alzheimerin taudin oireet, mutta hän on yllättävän paljon läsnä, oivaltaa hyvin ja viljelee omaa huumoriaan samoin kuin mielipiteitäänkin. Hänen luonteensa on monipuolistunut siitä, mitä minä muistan. Toki meillä oli pitkä aika, jolloin olimme yhteydessä hyvin vähän.

Kävin aamupäivällä vierailemassa isän luona ihan itsekseni. Kahdenkeskinen kohtaaminen on jotain hirmuisen arvokasta. Ja erilaista.

Puolen päivän aikaan hain äitini ja menimme tervehtimään isää yhdessä. Isä muisti minut hyvin aamupäivästä ja suhtautui valloittavan positiivisen spontaanisti äidin saapumiseen, vaikka siitä hänelle etukäteen kerroinkin.

Ryhmädynamiikka oli tietenkin aivan erilainen, kun meitä oli paikalla kolme. Äidin kanssakin olen ollut melkoisen niukasti tekemisissä melkoiseen toviin. Elämä muuttuu ja äitikin on nyt elämän käänteiden myötä paljon pehmeämpi versio nuoremmasta itsestään. Yhdessä oleminen on ainakin nyt huomattavan helppoa. Se tekee selvästi todella hyvää meille molemmille.

Päivän reissaaminen ja uudet tilanteet kaikkine vivahteineen olivat vähintäänkin intensiivisen työpäivän veroinen suoritus. Olo rupeaman jälkeen oli tyytyväinen, kuten onnistuneen työpäivän ahertamisen jälkeenkin olisi. Purkaakseni omia kierroksiani kävin tutustumassa kotimatkalla muutamaan uuteen metsään. Niistä yksi tarjoili kantarelleja oikein olan takaa. Toki askelia ja mäkiäkin kertyi melkoinen määrä 😊.


Isä halusi lopulta valokuvia seinälleen (minusta huone oli niin kliininen), mutta isä ei halunnut kuvia menneisyydestä. Joten päätin siinä napata kännykällä kuvia nykyisyydestä. Ensin isästä ja äidistä kahden ja sitten innostuin vielä ryhmäkuvasta. Täytyy näistä teettää niin isälle kuin äidillekin paperikuvat ihan muistelemista varten 👍

Näin me poseerasimme lopulta perhekuvassa. (Nyt pitää harjoitella poseeraamista 😳. Tämä meni lonkalta ja tältä se sitten näyttää. Pitää opetella poseeraamista enemmän, jotta sitä voi sitten neuvoa kuvattavillekin 😖).

Aika parantaa haavat ja muuttaa ihmisiä. Ikä voi paljastaa paljon hyvää, toki voi ikävästi käydä myös päinvastoin.

Toiveikasta syyskuuta sinulle 🥰💖!

perjantai 3. syyskuuta 2021

Kummallisia kohtaamisia ja Pulkkilanharjun viimeiset kesänäkymät

Lähimenneisyyteni on täynnä kummallisia kohtaamisia. Lähelläni on aivan ihania ihmisiä ja sitten heitä, joita on todella vaikea ymmärtää. Muita ihmisiä ei voi muuttaa, joten olen jo koko kesän ajan etsinyt uusia lähestymistapoja minulle haastavien ihmisten ja tilanteiden kohtaamiseen. Olen edistynyt mielestäni todella hyvin, mutta vieläkin monet kohtaamiset palaavat salamana mieleen yöllisten heräämistuokioiden aikana. Ja niistähän ne heräämiset vain pitenevät 😨.

Olen oppinut, että omaa mieltä kannattaa ruokkia positiivisilla kokemuksilla. Negatiiviset kokemukset hakevat oman huomionsa kaikista omista varautumistoimista huolimatta. Se, mitä voi tehdä, on toistaa ajatteluaan hyvien asioiden äärellä.

Minun inhimillisiin voimavaroihini kuuluvat perheen lisäksi parhaat ystäväni ja läheisimmät työkaverini. Olen yhä enemmän opetellut luottamaan heidän palautteeseensa ja suhtautumaan muuhun ulkopuolelta tulevaan palautteeseen sopivalla etäisyydellä.

Olen kovasti opetellut suhtautumista siihen, kun joku toimii ikävästi minua kohtaan. Pyrin siihen, ettei toiminta osuisi ihoni alle. Mutta olen vasta opettelemassa. Matka lienee pitkä.


Huomenna matkaan vanhempieni luo. Se on iso askel. Isä asuu nyt hoivakodissa, johon on muuttanut vasta tämän viikon alussa. Äiti haluaa mennä tapaamaan isää yhdessä. Yritän yhdistää molempien tapaamiset erikseen. Äidin kohtaaminen tapahtuu varmaan autossa matkalla isän luo ja takaisin. Isän kohtaaminen - sitä pitää miettiä.

Joskus aikanaan kirjoitan sukusaagan meidän perheemme matkasta. Siinä on värikästä kerrottavaa 🙄.


Terveisiä edelleenkin Pulkkilanharjulta 😁. Ihanaa, että lomaa voi viettää pitkin vuotta eikä vain kerran tai kaksi vuodessa 🥰.

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Ystävyyden solmiminen vaikeutuu (?) iän myötä ja piipahdus Pulkkilanharjulla

Nuorena ja lapsena ystävystyminen oli helppoa ja mutkatonta. Kun ikää kertyy, kertyy myös mutkia ystävyyden solmimisen matkaan. En suostu uskomaan siihen, että kyse olisi vain ihmisen hidastumisesta ja sulkeutumisesta. Kyse on mielestäni ainakin osittain siitä, että elettyä elämää, kokemuksia ja jälkiä jättäneitä tunteita on takana paljon enemmän. Oma tai toisen historia on monimutkainen, eikä siihen aina voi hypätä tuosta vain. Selittämiseen menee aikaa ja se ei aina onnistu. Epäonnistuminen tuo lisätaakkaa tuohon historiaan.

Kypsässä keski-iässä löytämäni ystävyydet ovat kehittyneet kuin hieno viini. Pitkään, maistellen ja ajan kanssa. Toki tuo pätee nuoruudenkin ystävyyksiin minun kohdallani.

Otanpa esimerkin: Sain tänään iloa tuottavan viestin. Jakaisin sen mielelläni, mutta sen jakaminen edellyttäisi tietoa menneestä. Ja se mennyt ei olekaan ihan yksinkertainen asia. Sitä ei jaeta ihan tuosta vain. Eivätkä monet sitä koskaan pala palaltakaan selitettynä ymmärrä. Kaikkeen ei voi samastua, etenkään nopeasti. Jätän siis hyvän uutiseni kertomatta monelle ihmiselle, sillä sen auki selittäminen vaatisi ihan liian paljon. Jätän uutisen jakamisen niille ystäville, jotka ovat jo perillä monimutkaisesta menneisyydestäni. Mutta hyvä näinkin 💝.

Omat menneet kokemukset voivat olla myös kovin henkilökohtaisia ja niistä ei halua käydä debattia. Muutaman huonon debatin jälkeen on helppo jättää oman elämän jakaminen uusien ihmisten kanssa juuri siihen. Varovaisuus ja laiskuus nousevat sitten viimeistään tässä vaiheessa esiin.

Olen iloinen, että olen kohdannut uusia ystäviä tähän päiväänkin asti, mutta minusta se on vain monimutkaisempaa kuin silloin, kun menneisyys mahtui yhdelle A4:lle. Miten sinä koet ystävystymisen nuoruuden jälkeisen elämän aikaan?


Kävin lomapäivällä päiväretkellä Pulkkilanharjulla. Kahvila Reimari oli kiinni eikä palvellut enää. Onneksi seuraavalla pysähdyspaikalla oli auki pieni kioski, josta sai ostaa pientä välipalaa.





Tänään alkanut syyskuu tarjoili vielä kaunista säätä. Nautitaan 🥰.


maanantai 30. elokuuta 2021

Pysähtyminen palkitsee, kurjet kokoontuvat jo

Pysähtyminen on jäänyt viime aikoina minulla aika vähiin. Sienimetsään meneminen on rauhoittavaa, muttei pysähtymistä. Siinä olen jatkuvassa valppaustilassa ja jos etsimiäni sieniä löytyy, innostun valtavan paljon. Joka reissulta saan mukaani valtavasti hyvää mieltä ja olen aina vähän parempi ihminen, kun palaan metsästä kotiin. Nyt huomaan kuitenkin, että tarvitsen myös selkeitä pysähtymisen hetkiä. Ilman innostusta, pettymystä, ahdistusta tai pohdintaa. Täytyy ottaa tästä taas opikseen. Niin hyvää se pysähtyminenkin minulle tekee. Ehkei niinkään paljon juuri sillä pysähtymisen hetkellä, vaan enemmänkin myöhemmin, kun huomaan alitajuntani tuoneen minulle uusia, hyvää tekeviä asioita mieleeni.

Toki silläkin on merkitystä, miten ja millä viritän itseäni, miten ruokin ajatuksiani ja mihin käytän aikani. Mutta alitajunta tarvitsee ennen kaikkea aikaa tukeakseen kaikkea muuta. Tänään vuosilomapäivälläni taas havaitsin sen. Ilman kummoisia tavoitteita (onneksi) ulkoilutin kameraa ja sieniveistä (ensin kameraa, sitten veistä). Maiseman kuvaaminen ei ole aina niin tuottavaa, parannettavaa on vielä paljon, mutta en kiirehdi sen kanssa. Maisemaa kuvatessani katson ympärilleni eri tavalla. Meno- ja paluumatkalla näkee asiat aivan eri suunnasta ja eri valossa. Tavallaan hyvin simppeliä, mutta aina sitä jaksaa yllättyä. Muutama metri taaksepäin tai eteenpäin merkitsee paljon. Joudun kokeilemaan paljon löytääkseni mielestäni parhaan kuvakulman. Ja samalla ihailen maiseman muuttumista ja eri yksityiskohtien korostumista. Samaa yritän toistaa omassa elämässänikin.

Ikävän oloiset jutut rajaan julmasti kuvien ulkopuolelle. Sitä samaa yritän hieman opetella omassa elämässänikin. Sen sijaan, että mieli hakeutuisi aina niihin muutamaan ikävään asiaan tai ihmiseen, pyrin rajaamaan ne mielestäni pois tilaa viemästä. Yritän zoomata voimavaroihin, hyviin asioihin ja läheisiin ihmisiin.

Sunnuntaiaamuna kävin kameran kanssa aamuajelulla. Yhdellä pellolla oli ainakin toista sataa kurkea, tässä muutama niistä. Ne valmistautuvat lähtöön. Löysin ne puhtaasti kuuntelemalla metelin suuntaa 😂. Viestintä on vauhdissa ja kovaäänistä.



torstai 26. elokuuta 2021

Tunkkaisessa arjessakin voi liihotella pienen perhosen lailla 🥰

Kokeilin kesällä ensimmäistä kertaa äänikirjaa. Kokemus oli ihan ok. Kirja oli keskivertohyvä ja lukijakin ihan - ok. Hieman puolipehmeän kirjan lukija luki kirjaa vähän liian hitaasti minun makuuni. Pitäisiköhän noita nopeuksia olla erilaisia useampaankin makuun? Pikakelaus olisi ollut tässä mainio toiminto. Ylirauhallisen lukemisen jälkeen en nyt toistaiseksi halua kuulla lukijan ääntä yhtään ainakaan vähään aikaan. Ihan ok veto, mutta ehkä tämä oli tässä muutaman tovin ajaksi 👍.

Nyt käsillä on ihan paperinen kirja, jonka kanssa olen loppuvaiheissa. Lukuhetkiä ei siunaannu jatkuvasti, mutta juuri siksi valitsen kirjoja, joiden lukemista pitempikään tauko ei häiritse.

Molemmat kirjat ovat ns. tietokirjallisuutta. Tällä hetkellä fakta uppoaa minuun kirjoissa paremmin kuin fiktio. Aika aikaansa kutakin 🥰.

Etsin itselleni uutta ammatillista identiteettiä töissä ja vastaavasti uutta ajatuksellista roolia lapsuuden perheessä. Molemmat ovat isoja juttuja, jotka eivät vie akuutisti aikaani kerrallaan paljon, mutta pyörivät sitäkin enemmän mielessäni aamusta aamuun.

Lapsuuden perheeni on se, mihin monet nykyiset haasteeni juontavat. Lapsuuden perheeseen liittyy onneksi myös hyviä kokemuksia. Pitkän henkisen eron jälkeen asiat ovat jälleen tässä ihan sylissäni, korkoineen kaikkineen. Se ei ole helppoa. Jo menneisyyden kohtaaminen on vaikeaa, mutta jokaisen ajatukset ovat kasvaneet johonkin suuntaan vuosien myötä. Siinä on taakkaa.

Onneksi monilla elämä ei koskaan äidy näin monimutkaisen haastavaksi. Ikävä kyllä aivan liian monella elämä osoittautuu vielä mahdottoman paljon haastavammaksi. Toivottavasti mahdollisimman monilla on riittävät tukijoukot 💖.

Töissä olen päätynyt neuvottelemaan työnkuvastani ja työtehtävistäni. Isoja muutoksia ei ole tulossa lähiaikoina, mutta edelleen on paljon asioita, joihin en voi ryhtyä ilman esihenkilöni suostumusta. Siinä on opettelemista uuteen. Aikaisemman esihenkilön kanssa monet asiat sai ratkaista ihan itse. Mutta asiat muuttuvat. Nyt täytyy vain opetella ja totutella uuteen malliin.


Samaan aikaan mietiskelen kovasti, mitä muuta voisin tehdä. Olen innokas oppimaan uutta ja kaikkea uutta päin pitää siis myös rynnistää. Nyt pitää virittää esiin ne osaamiset, mitä tässä työssä en ole päässyt käyttämään. Ja sitten pitää katsoa, mihin asti se kantaa. Ja mitä tarvitaan seuraavaksi. Ajopuuksi ei tarvitse jäädä 👍.

Ihanaa lämmintä elokuun viikonloppua! Nautiskellaan 💖.

maanantai 23. elokuuta 2021

Kantarelleja ja kantarelli-pekonikeittomme resepti

Syyskesä ja syksy taitavat olla lempivuodenaikojani. Luonnossa tapahtuu vähän pysähtyneen kesän jälkeen kaikenlaista, värejä putkahtelee näkyviin. Vähän niin kuin toinen kevät, vain toisessa järjestyksessä. Nyt aloitetaan vihreästä ja lämpimästä.

Hirvikärpäsiä on liikkeellä jo nyt. Niistä en tykkää yhtään. Jospa joku keksisi, miten punkit ja hirvikärpäset saataisiin pois maailman kartalta. Luulen, ettei ekotasapaino häiriintyisi siitä mihinkään.

Metsään voi viileämpien kelien myötä pitkähihaista päälle ilman paahtumisriskiä. Heti helpottaa hyttysten kanssa seurustelu.

Juuri nyt metsässä on aivan upeaa! Sienet poksahtelevat ilmoille monen värisinä 🥰. Punainen kärpässieni jaksaa ilahduttaa silmään laajoina massoina. Kuin maa kukkisi. Keltasarvikka iloittelee oranssinkeltaisen värinsä kanssa. 

Ja tietenkin kantarelli eli keltavahvero 😍. Lehdistä välillä luen ja katselen kuvia keltaisenaan hehkuvista kantarelliapajista, joissa keltaisia kultasieniä näkyy silmin kantamattomiin. Minä en ole koskaan törmännyt sellaisiin paikkoihin. Parhaimmillaankin apajani näyttävät tältä. Tässä kolme kantarellia: kaksi edessä ja yksi takana. Tämä kuva on otettu melko läheltä.


Kohtuullisen tyypillinen kantarellilöytöni on tällainen. Sammaleisen kuusimetsän pohjalla näkyy hiven keltaista. Muutamien koivujen kuumuuden koettelemat keltaiseksi kuivuneet lehdet ovat värjänneet metsän pohjan keltaisen täplikkääksi. Aina ei ole helppoa erottaa kauempaa, mistä keltaisesta oikein on kyse. Tämäkin kuva on otettu melkoisen läheltä.


Yllä siis kuva kantarellilöydöstäni. Jotta sen saa maasta edes muutamana kappaleena ylös, sen päältä ja sivulta täytyy raivata risuja, sammalta ja heinää pois. Alta sitten paljastuu joskus isompi, joskus pienempi yksilö. Joskus sieni löytyy kavereiden kera, tällä kertaa löytyi vain tämä yksi.


Mutta metsäreissullani tavoitteena ei ole suuri sienisaalis. Jokainen kerätty sieni on puhtaasti plussaa. Käsittelen ja pakastan pienetkin määrät, jollei niillä ole käyttöä saman tien. Loppusyksystä ja talvella yhdistelen ruokaan sopivan määrän pakastettuja kantarelleja reseptin mukaan.

Tässä mieheni kanssa jatkokehittelemä kantarelli-pekonikeiton resepti. Olemme kehitelleet alun perin löytämäämme reseptiä pariinkin kertaan. Tärkein muutos liittyy kantarellien määrään - niitä on lisätty huomattavasti pekonimäärään verrattuna. Meidän mielestämme keitossa pitää olla kunnolla kantarelleja. Toinen tärkeä muutos on se, että resepti on pakastetuille kantarelleille. Tuoreita kantarelleja käytetään tuplasti tuon verran, niissä kun on vielä huomattavasti nestettä mukana. Kolmas muutos on pekonin vaihtaminen kalkkunapekoniin. Ja neljäs muutos on sulatejuuston vaihtaminen tuorejuustoon. Loput muutokset ovat ihan pieniä viilauksia. Me pidämme tästä ihan mahdottoman paljon. Toivottavasti maistuu sinullekin! Huomaa, että resepti on kuudelle.

Kantarelli-pekonikeitto (6 annosta)

Aineet:

250-300g pakastettuja kantarelleja

1 pkt kalkkunapekonia

1 sipuli

2 rkl öljyä

2 rkl vehnäjauhoja

8 dl vettä

2 dl ruokakermaa

100 g kantarellin makuista tuorejuustoa

4 tl lihaliemijauhetta

ripaus suolaa, valkopippuria, valkosipulijauhetta maun mukaan

Ohjeet:

1.     Paista pilkottu pekoni paistinpannussa. Lisää sulatettu kantarelli ja silputtu sipuli joukkoon. Haihduta neste pannulla.

2.     Siirrä sienet, pekoni ja sipuli pannulta kattilaan. Lisää öljy joukkoon. Kuumenne ja ripottele vehnäjauhot sienien päälle ja sekoita.

3.     Lisää vesi kattilaan ja lihaliemijauhe. Sekoita ja anna kiehua n. 15 min. hiljaisella lämmöllä.

4.     Lisää kerma ja tuorejuusto. Kiehauta ja lisää mausteita ja maistele. Ole varovainen suolan kanssa, ettei tule liian suolaista.


perjantai 20. elokuuta 2021

Kummalliset ja ns. tavalliset perheet

Keskusteltiin tänään perheistä ja ns. tavallisista perheistä. Eri ikäpolvilla on erilaisia näkemyksiä hyvästä perusperheestä. Ja jopa samalla sukupolvella näkemys vaihtelee. Millainen sellainen 'tavallinen' perusperhe on sinun mielestäsi?

Lapsena ollessani kuvittelin sellaisen tavallisen perheen muodostuvan äidistä, isästä, tyttärestä ja pojasta, kuten ystävänikin tänään kuvaili. Tällaisen perusperheen haamu on vainonnut pitkään. 1990-luvun alkupuoliskolla, jolloin minun ystäväpiirini muodosti perheitä, yksi ystäväni sai perheeseen toisen tytön. Anoppini (ihana, mutta vanhakantainen) oli huolissaan siitä, että pitääkö perheen hankkia vielä kolmas lapsi, jotta saavat pojankin.

Meidän esikoisemme on poika ja se oli pieni harmitus kovasti tyttöä odottaneelle poikavaltaisen suvun ikävaltiaille. Etukäteen hankittu mekkokangas meni ihan hukkaan. Toinen lapsi oli tyttö ja siitäpä se riemu sitten syttyi 🤭.

Minun lapsuuden perheeni oli juuri tuo äiti, isä, tytär ja poika. Siihen se tavallisuus sitten jäikin. Erilaisuudessakaan ei välttämättä ole mitään vikaa, mutta kaikesta koetusta jää jälkensä. Hyvässä tai pahassa.

Isä on nyt hoivakodissa ja tapaan häntä ensimmäistä kertaa kai koskaan ihan kahden kesken. Hänellä on muistisairaus, mutta onneksi näyttää muistavan minut 💖.

Paahtava helle oli tehdä isälle tepposet, mutta siitä selviydyttyään hän on kohentanut niin fyysistä kuin psyykkistäkin kuntoaan. Emme ole ennen tätä kesää nähneet isän kanssa pitkään aikaan, muutaman kerran olemme jutelleet puhelimessa. Kahdenkeskiset tapaamiset ovat tuoneet hänestä upeita puolia esiin. Ja minustakin.

Ihmiset ovat niin erilaisia kahden kesken kuin porukassa. Kahdenkeskisiin tapaamisiin kannattaa panostaa. Olen todella kiitollinen päästyäni oppimaan tuntemaan omaa isääni paremmin. Koskaan ei näytä olevan liian myöhäistä. (Ei kannata antaa kuvan hämätä, tuolta irtoaa huumoria ja tilanneherkkyyttä yllin kyllin 🥰). (Isä siis oikealla ja minä vasemmalla 👍)

Omien lasteni suhteen olen joidenkin mielestä liiankin läheinen. Arvostelijoita riittää. En ole kokenut 'normaalia' lapsuuden perhettä, joten en voi sitä myöskään monistaa eteenpäin. Teen vain parhaani. Onneksi perhe tykkää 💖.

En ihan jaksa ymmärtää sitä, että jotkut ihmiset ovat 'päteviä' arvioimaan perheesi tai oman toimintasi normaaliutta tai hyvyyttä. Eikös hyvä ole sitä, mitä itse kukin tarvitsee?

Millaisena sinä näet tavallisen perusperheen? Millaisessa olet itse kasvanut ja mitä olet vuosien varrella oppinut?


keskiviikko 18. elokuuta 2021

Kuntoutusta ja sateen tuomia voimavaroja

Neljä päivää (ti-pe) ammatillisessa kuntoutuksessa ja yhtä monta matkapäivää sekä lounasistuntoa. Tuloksena flunssa, onneksi vain flunssa. Maanantaina alkaneen nuhakuumeen jäljiltä pääsin koronatestiin tiistaina ja juuri hetki sitten sain tuloksen negatiivisesta koronatestistä. Ei siis enää karanteenia - hienoa!

Kasvomaski suojaa enemmän muita kuin itseä. Sikäli voin olla ylpeä itsestäni, että muita tuli suojattua ihan täysillä. Eikä omakaan sairastuminen ollut omasta huolimattomuudesta kiinni. Kaikki voitava tuli tehtyä.

Nuhakuume on vienyt kaikki voimavarat alkuviikolta, huomenna toivon pääseväni jo hyvin remmiin mukaan. Sadetta on riittänyt, joten sää on suosinut sairastajaa 😏. Pari kuvaa sateen yllättäneeltä kuvauskeikalta. Pisarat iskeytyivät (ennen sairastumista) linssiin sateenvarjosta huolimatta. Ihan oikeita tunnelmakuvia 🥰.



Upeaa elokuun jatkoa! Vielä on monta hyvää kesä- ja syyskohdetta käymättä. Mitä suosittelisit?

lauantai 14. elokuuta 2021

Kuntoutuksessa ja siitä selvinneenä 😊

Neljä päivää ammatillisessa kuntoutuksessa. Olisin voinut omakustanteista hotelliyöpymistä lukuun ottamatta jättää tuon väliin. Ja tietenkin monen ihanan ja yhden aivan erityisen ihanan kuntoutuskaverin seuraa lukuun ottamatta (kiitos teille!). Mahalasku, mutta näin se elämä vie.

Onneksi elämässä on paljon kiitollisuuden aiheita, mikä vähentää ikävien asioiden painopistettä, kun ne (ikävät asiat) on päässyt murehtimaan pois päiväjärjestyksestä 💖.

Kiitos sinulle, Sylvi! Elämä tarjoilee ihania uusia ystävyyksiä 💖.

Kiitos, Tuija! Näemme pian, kun asiat selvenevät!

Kiitos perhe! Hitsi, että minulla onkin mahtavat taustajoukot!

Ja kiitos kaikki te ystävät, joita en nyt nimeä tähän erikseen. Olette rakkaita! 🥰


Huonosti voiva ihminen ei ole huono. Hän vain voi huonosti.

Ikävästi tunteva ihminen ei ole ikävä. Hän voi tuntua ikävältä, mutta hän voi oikeasti huonosti. Häntä on usein myös kohdeltu huonosti. Ethän kehota häntä ryhdistäytymään?

Kaltoinkohdelluksi itsensä kokeva ihminen kaipaa empatiaa ja sympatiaa. Ei kehotusta ymmärtää kiusaajaansa positiivisesti. Myötätunto - herätys!

Surullinen tai ahdistunut ihminen ei kaipaa nokitusta tai ripitystä. Hänelle pitäisi antaa tilaa ja kuuntelua.


Vuorovaikutus on kaksisuuntaista - aivan niin. Jos tykität ikävää, mitä oletat saavasi takaisin?


Neljä päivää kuntoutuksessa jätti paljon hampaan koloon. Ehkä kuntoutukseen haetaan erilaisia ihmisiä kuin minä? Miksi palautetta kysyttiin ensimmäisen kerran vasta kolmannella jaksolla? Vielä nyt en voi suositella yhtään. Ehkä tilanne muuttuu vielä viimeiselle lähijaksolle.


Kuntoutuksen kahden viimeisen päivän ajaksi jäin yöpymään Pasilan Triplan Sokos-hotelliin. Sain huoneen 17. kerroksesta ja näin helposti ihan merelle asti. Tuijotin näkymää koko illan ja samalla puhuin puhelimessa tai katsoin televisiota. Television katseleminenkin on aika harvinaista herkkua minulle 🥰.





keskiviikko 11. elokuuta 2021

Itsekriittisyys vie pöpelikköön ja muutama neidonkorentokoiras

Kuvattuani viikonloppuna ihmisiä ja käytyäni nyt noin puolet kuvista läpi päädyin taas pohtimaan ihmisenä olemisen ihmeellisyyttä ja nimenomaan hyvässä mielessä. Ihaninta kuvien läpikäymisessä tähän asti on ollut nähdä ihmisten tunteita monine vivahteineen, läsnä olemista, yhteyttä ja ainutlaatuisuutta. Kuvia katsellessa jään ihastelemaan aitoja, läsnä olevia ihmisiä. En niinkään virheettömän kauniita ihmisiä (joita nyt maallikon onneksi on olemassa aika vähän).

On sääli, etteivät ihmiset näe useinkaan kuvissa itsessään sitä samaa lumoavaa vetovoimaa ja loistokkuutta, mitä minä heissä noissa kuvissa näen. Monet tunnistelevat kuvista vain omia heikkoja kohtiaan ja mahdollisia virheitään. Ehkä jokaiseen kuvaan pitäisi lisätä kuvaseloste, miksi kuva ja henkilö siinä on minun mielestäni aivan erityisen upea. Jonkun pitäisi kai kertoa - moneenkin kertaan.

Eikä nyt ole kyse näistä juuri kuvaamistani ihmisistä, hehän eivät ole vielä nähneet kuviaan. Kyse on kaikesta kokemuksestani henkilökuvaamisesta eikä se rajoitu mitenkään ulkonäön, poseeraamistaidon tai muunkaan erityisen tekijän mukaan. Monet kuvattavani haluaisivat saada kuvan itsestään ilman erityispiirteitään, jotka tekevät heistä juuri heidät. He eivät näe itse parhaita puoliaan eivätkä erityisyyttään. Jonkun pitäisi kertoa heille - moneenkin kertaan.

Tässä voisi olla itselle hyvä projekti lähiajalle. Kertoa ystäville ja työkavereille niistä asioista, joita heissä erityisesti arvostan. Ja ihailen. Jonkun pitäisi kertoa - se voisin olla ihan alkuun vaikkapa minä.

Jos he näkisivät samankaltaisia kuvia omista lähimmistään, he ihastuisivat läsnä olemiseen, rehellisyyteen, hymyyn, tunteisiin ja aitouteen. Miksi näitä on niin vaikea nähdä omassa itsessä?


Heinäkuun alusta on jäänyt neitokorennon kuvia odottelemaan kohtaloaan. Näissä kuvissa patsastelee vain koiraita. Naaraita oli näkyvissä vain muutama. Kuvat niistä toivottavasti myöhemmin 👍.




Ihanaa elokuun jatkoa! 🥰

maanantai 9. elokuuta 2021

Elämän opetuksia plus sitruunaperhonen ja kimalainen

Jos elämä jotain opettaa, se on suhteellisuudentaju. Mitä syvemmissä vesissä on joutunut selviytymään, sitä helpommilta seuraavat haasteet tuntuvat. Elämän haasteet eivät jakaudu tasaisesti ihmisten kesken, eikä niitä voi mitenkään vertailla. Tuskan määrä ei ole siis koskaan suorassa suhteessa tuskan aiheuttajan suuruuteen tai määrään. 

Henkilökohtaisesti minua nyppii se, kun joku joko olettaa tietävänsä jonkin yleisen tunnetilan, joka liittyy joihinkin tapahtumiin tai uskottelee itselleen ymmärtävänsä, miltä minusta tuntuu. Yksi haluaa selittää jonkin tilanteen aiheuttamaa tunnetilaa, kuin se muka olisi kaikille sama. Voihan se ollakin niin, mutta minä koen eri tavoin, enkä voi yhtyä yleistykseen. 

Olen ollut kovin avoin elämäni vaiheiden kanssa, mutta ikäväkseni olen huomannut sen olevan perin haitallista itseni kannalta. Aina joku jaksaa nostaa esiin pienet huomioni, joista hän tekee sen jälkeen suurta draamaa. Aika masentavaa? Yllätyksekseni netissä ei ole tullut vastaiskuja, ne ovat tulleet ihan tosielämässä. Puskista on helppo huudella? 

Oliko lomani virvoittava? Kyllä ja ei. Melkein kuukauden mittaiseen lomajaksoon sisältyi kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ihania huippuhetkiä ja toisaalta elämän nurjia puolia. Sitähän se elämä on.

Onnellisuus ei ole mielestäni sitä, että huolia ei ole ollenkaan. Onnellisuus on hyviä perustekijöitä ja upeita hetkiä. Jokainen voi itse päättää, miten arvottaa hyvää ja huonoa elämässään. Jos elää riittävän vanhaksi, kaikki elämän perushaasteet ja -kultahetket tulevat tutuiksi. Jos elää lyhyemmän elämän, kaikkea ei tarvitse kohdata.

torstai 5. elokuuta 2021

Kymmensormijärjestelmä ja loppukesän korentoja

Tänään kävin näyttämässä toista rannettani työterveyslääkärillä. Se on ollut hieman turvonnut ja ihan reippaasti kipeä kesäkuun lopusta asti. Olen hoitanut sitä monin keinoin, mutta nyt työt alkoivat eikä ranne ole vieläkään kunnossa. Lääkärille siis.

Kävi ilmi, ettei ranne ole siitä kohtaa turvonnut, mistä luulin. Siinä kohtaa olen vain epäsymmetrinen (ihan kunnolla). Mietinkin, että kumma kohta olla turvoksissa, kun ei ole pehmeä eikä kipeä, tuntuu vain luulta 🙄.

Pientä turvotusta löytyi sitten sieltä kipualueelta, jokin tulehdus siellä piilee. Sain hyvät hoito-ohjeet. Pitäisi käyttää myös kylmähoitoa. Kävin ostamassa apteekista elämäni ensimmäisen kylmäpakkauksen. Olen jääräpäisesti vähätellyt kylmähoitoa kivun hoidossa, sillä minulle kylmä aiheuttaa melkein aina kipua. Nyt täytyy vihdoin joustaa periaatteissaan ja kokeilla, josko tuo sittenkin auttaisi.

Katselin joutessani lääkärin näppäilyä tietokoneensa kanssa. Reipas kolmisormitekniikka oli käytössä (kaksi etusormea ja vasemman käden peukalo). Lääkäri oli minua nuorempi, mutta ei niin nuori, että olisi koulussa oppinut kymmensormijärjestelmää. Vai opetetaanko sitä siellä? Sen pitäisi minun mielestäni olla kyllä ihan ala-asteen perusjuttuja, sillä näppäimistöllähän töissä melkein kaikki kirjoitetaan.

Mietiskelin sitä, kuinka paljon ylimääräistä aikaa tuolla lääkärillä kuluu päivittäin tuon kolmisormitekniikan kanssa. Vuodessa varmasti kuitenkin melkoinen määrä ylimääräistä aikaa. Ja miten se vaikuttaakaan ergonomiaan? Ei ainakaan positiivisesti.

Minä joudun (pääsen) kirjoittamaan työssäni paljon. Olen omalla ajallani poikani kannustamana  opetellut tehokkaampaa ja taloudellisempaa kirjoitustekniikkaa (hän myös katseli kirjoitustekniikkaani pieni sääli silmissään). Nopeasti selvisi, että netistä löytyy kymmensormiharjoitteita vaikka kuinka paljon. Niitä sitten mussuttelin ja näpsyttelin aikani. Muutaman viikon tauon jälkeen palasin niihin uudestaan. Kymmensormitekniikka ei ole vieläkään todellakaan hallussani, mutta nykyään käytän aktiivisesti jo 6-7 sormea näpytellessäni. Samalla kykyni paikantaa kirjaimet näppäimistöltä on parantunut huomattavasti ja pystyn kirjoittamaan pieniä pätkiä jopa katsomatta näppäimistöä. Kirjoitusnopeuteni on moninkertaistunut, työni helpottunut ja ergonomiani parantunut.

Tässä pari linkkiä hyviin harjoitteisiin:

https://www.typingstudy.com/fi/

https://sense-lang.org/typing/tutor/keyboardingFI.php.

Kummastakin löytyy ohjeistus myös suomen kielellä.


Loppukesän korentolöytöjä tässä:

Tummasyyskorennon naaras on mielestäni huomattavasti kauniimman näköinen kuin koiras. tavallisestihan koiraalle jaetaan ne parhaat värit ja naaras saa tyytyä siihen tylsään, mitä sattuu jäämään jäljelle. Nyt koiras sai mustan, eikä se kelpaa vertailussa naaraalle mitenkään.


Ukonkorennot ovat upeita niin kokonsa kuin väriensäkin puolesta. Ruskoukonkorennon naaras on iso, muttei niin kovin värikäs. Ensimmäisen kerran tänä kesänä näin sen lammella. Kuvaamaan pääsin sitä vasta, kun se asettui vihdoin munimaan.


Kaikki korennot lepäävät välillä. Ukonkorennot lentävät minun kokemukseni mukaan usein puun rungolle suhteellisen korkealle tai puun oksistoon. Niitä on vaikea löytää sieltä sellaisenaan, mutta kun jää paikoilleen seuraamaan korennon lentoa, näkee sen tai sen kaverin ennemmin tai myöhemmin laskeutuvan lepäämään jonnekin. Usein ne saapuvat sinne lepäämään toisenkin kerran. odottaminen ja paikallaan seuraaminen siis kannattaa.

Tämä ruskoukonkorentonaaras asettui lepäämään tämän puun runkoon jo toisen kerran.


Samaan puunrunkoon saapui hieman myöhemmin myös siniukonkorennon naaras. Ovat ne komeita 💖!


Mikä on lempikorentosi? Vai ovatko ne kaikki inhokkeja?