Villasukat isälle, vaikkei hän vaikutakaan aina kuuluvan sukkien kuluttajien sukuun 🤭

Olen tehnyt isälle uusia villasukkia. Hoitajat pitivät viime kerralla siitä, että sukissa oli hieman pitempi varsi, joten tein sitten näihinkin sukkiin hieman tavallista pitemmät varret. Isä on aina niin otettu, kun hänelle tekee jotain ihan itse, mutta ei ole mitenkään erityisen nuuka ulkonäköasioiden suhteen. Väreistä ainakaan keltainen ja punainen eivät kuulu hänen suosikkeihinsa sen perusteella, mitä olen häntä näistä väriasioista jututtanut. Mutta sininen ja vihreä ovat hyviä, näyttää ruskeakin menevän ihan hyvin. Joten päädyin ottamaan pohjaväriksi vähän tummemman harmaan ja täydensin sitä ripelangoilla. Molemmat sukat valmistuivat yhtä aikaa, jottei tulisi katastrofia jonkun langan loppuessa kesken.

Lämpimät ja paksuthan nämä ovat, värilliset osuudet ovat suureksi osaksi kirjoneuletta (joka toinen silmukka eri värillä) ja niissä kulkee sitten kaksi lankaa sylikkäin lämmittämässä.

Siksikin vähän naurattaakin. Kun kävin isän luona vierailulla, hän oli taas lempiasennossaan. Ja toinen sukka oli riisuttu jalasta pois. Tälle miehelle minä siis tein oikein lämpimät villasukat taas 😂. (Huomaa myös käärityt lahkeet).

Toki varmasti tulee taas myös niitä hetkiä, kun jalkoihin tarvitaan jotain todella lämmintäkin 🤭.

Hoitajan kanssa yhteistoimin hilattiin isä sellaiseen 'tavalliseen' asentoon. Isä sai tyynyn päänsä alle ja sänky säädettiin istuvampaan asentoon. Pian hoitajan siirryttyä muihin askareisiin isä alkoi vääntämään itseään jälleen sängyn jalkopäähän hieman poikittain ja jalat kaiteiden päälle. Se oli selvästi tänään maailman paras asento.

Lauantai kuluikin jota kuinkin kokonaan tuolla reissulla. Vanhempien asunnolla järjestelin ja karsin tavaroita reilun neljän tunnin ajan. Nopeasti se aika niissä touhuissa hurahtaa. Tekemistä riittää kuitenkin (tietenkin) vielä moneksi, moneksi päiväksi pitkin kevättä.

Asiasta kukkaruukkuun: Tunnistatko sen tunteen, kun heräät jotenkin todella sikeästä unesta ihan kesken kaiken tukka sekaisin ja pystyssä, etkä ole saada edes silmiäsi auki? Pixiellä on käynyt viime aikoina niin ihan useamman kerran 🤭.

Mieltä lämmittävää ystävänpäivän iltaa! 💖

Äidin asunnon tyhjennys, isän luona leppoisa vierailu ja kaunis kotimatka

Tänään tein puolikkaan päivän töitä ja iltapäivällä saldovapaan vapauttamana kävin Lahdessa hoitamassa asioita. Äidin tavarat olikin jo valmiiksi pakattu ja sain avustajan viemään niitä kanssani autolleni. Siellä sattui sitten pieni kämmi, kun auton takakonttiin säkkejä laittaessani en huomannut ottaa huomioon sitä, että pakkasen vuoksi takaluukku aukeaa hitaammin, jähmeämmin ja rajoitetummin kuin tavallisesti. Toista säkkiä hamutessani iskin pääni takaluukun reunaan ja se teki kipeää. Ei mitään isoa, ei verta eikä isoa draamaa, mutta kuhmu tuli 😞.

Henkilökunta oli jälleen kerran aivan mahdottoman ystävällistä ja myötätuntoista.

Pitkään pakkausurakkaan valmistautuneena olin ensin vähän ihmeissäni, mutta heti perään mahdottomasti iloissani työn helpottumisesta.

Kävin samalla tervehtimässä isää. Hän oli lepäämässä rennosti ja leppoisasti.

Hänen silmissään katossa tapahtui paljon ja mielenkiintoista. Keskustelimme välillä niistä ja välillä minulle helpommin ymmärrettävistä asioista. Isä oli erinomaisen hyvällä tuulella. En ottanut äidin kuolemaa puheeksi. Se ei mielestäni ollut juuri nyt tarpeellista. Oletan hänen kokevan surun musertavana, mutta unohtavan asian kokonaan todella pian. Sama musertava suru olisi siis edessä seuraavallakin kerralla. Ehkä hän ei menetä mitään, jos suru-uutisen kertoo hänelle vasta joulun jälkeen. Ja tätä hyvää fiilistä en todellakaan halunnut ryhtyä rikkomaan 💖.

Isä vaihtoi välillä asentoa suoremmaksi, mutta jalat eivät mahtuneet sängyn puolelle. Laitoin jalkojen alle tyynyn ja kaikki oli oikein hyvin.

Isän hyvinvointi nostaa mielialaani. Näinhän se aina on. Samaan aikaan elämässä risteilevät hyvät ja huonot jutut. Hyvässä tasapainossa voi itse painottaa, mihin oman energiansa suuntaa. Joskus on niin paljon huonoa, ettei hyville jutuille jää muuta virkaa kuin auttaa hengittämään välillä kaiken välissä. Nyt kuitenkin tilanne ei ole niin paha.

Kun katson näitä kuvia, isä näyttää välillä jopa rehvakkaalta. Synonyymisanakirja kertoo rehvakkaan synonyymeiksi pöyhkeän ja pollean. Isästä on tullut tuollainen rehvakkaan oloinen tyyppi vasta hoivakotiin päästessään ja kuntoutuessaan. Hän on koko minun muistini ajan ollut joustaja, alistuvakin. Siksi isän rehvakkuus ei ole keneltäkään pois. Hän on vihdoin tilansa ansainnut. Lisäksi hänen huumorintajunsa on päässyt valloilleen, samoin kuin hänen myötätuntonsa ja hellyytensä. Ei ole siis tässä(kään) koiraa karvoihin katsominen 👍

Paluumatkalla näin mahtavia maisemia. Tietenkin, kun kamera ei ollut mukana 😖. Pysähdyin linja-autopysäkille kuvaamaan kännykällä ihanaa näkymää auringon laskiessa. Kännykkäkuvaus ei ole vahvuuksiani ja värejä oli vaikea saada toistumaan kuvissa edes sinne päin.

Olen saanut ihanilta lähiystäviltä muistamisia: Kiitos Tuija, Maria ja Saara! Miten mahtavaa onkaan, että elämään löytyy ihania ihmisiä. Olen ollut aina kovin huono ystävyyksien hoitamisessa ja pyrin olemaan siinä parempi jatkossa. Tuijan kanssa ollaan oltu ystäviä opiskeluajoista lähtien ja se tekee jo yli 30 vuotta! Olemme saaneet lapsemme melkoisen samoihin aikoihin ja Tuija on myös poikani kummitäti. 

P.S. Äidin tavaroista (lähinnä vaatteista) löytyi kassillisen verran hänelle kuulumattomia fleece-peittoja, puseroja yms. Mietin, kuinka paljon jonkun asukkaan omaiset niitä kaipaavat. olenko yhteydessä hoivakotiin? Vai palautanko ylimääräiset jutut vain vaivihkaa seuraavan vierailun yhteydessä? Vai laitanko ne vain jätteen keräykseen?

Mitä sinä tekisit?

Lahti-päivä ja pohdintaa muistisairaan joululahjasta

Tässä vaiheessa elämää joululahjottavien lista on kutistunut pieneen osaan lapsiperhevuosista. Lisäksi läheisille riittää onneksi jo muutama harkittu lahja, takana ovat villit joulupukkivuodet. Joulun lähestyminen tuntuukin paljon rennommalta nyt.

Tosin nyt joululahjalistalle ovat palanneet äiti ja isä. Isä ei osaa ajatella, mitä haluaisi lahjaksi (muuta kuin terveyttä). Äiti päätyi harkinnan jälkeen (kun terveyttä en hänellekään pystynyt lupaamaan) vihreään college-asuun. Nyt vain sellaista etsimään.

Isän lahjaa tässä mietin ja pyörittelen mielessäni, kuten hänen hoivakodin huoneensa sisustustakin. Sinne pitäisi saada isän näköistä. Mutta joululahjaan siis: Jotain mieltä ilahduttavaa olisi tavoitteena keksiä. Isä on kuitenkin aika eri mies nyt kuin on ollut aikaisemmin. En pääse oikein jyvälle siitä, mistä hän tällä hetkellä pitää ja/tai nauttii. Lahjan pitäisi olla tietenkin myös hoivakotiin riittävän turvallinen. 

Joulutähden ajattelin ainakin viedä hänen huoneeseensa. Meillä lapsuudenkodissa on ollut jouluisin joulutähtiä niin kauan kuin muistan. Se voisi jotenkin palauttaa joulutunnelmia jonnekin mielen sopukoihin.

Virvelöiminen ja pilkkiminen ovat vielä mukavina asioina hänen mielessään. Niitä ei juuri voi nykyisessä asuinsijassa harrastaa, mutta täytyy pitää nuo aiheet kuitenkin mielessä.

Isän näkö on heikko eikä hän näe lukea. Eikä kuulemma kiinnostakaan sen paremmin kuin television katsominen tai musiikin kuunteleminenkaan. Isän mielestä syöminen ja nukkuminen ovat mukavia asioita. Hoitajat kehuvat hänen pirteyttään, liikkumisen haluaan (kävelee rollaattorilla jo pitkiä pätkiä ihan itsenäisesti), huumorintajuaan ja ystävällisyyttään. Selvästikin hän tekee tuolla jotain muutakin kuin syö ja nukkuu 🤭. Monesti siellä kyläillessä törmäänkin häneen jo heti käytävällä, jossa hän on matkalla jonnekin ja kysyy hyvin nopeasti tulijan nimeä.

Valokuvakollaasi tai -kirja hänen lapsuuden- tai aikuisuuden aikaisista tilanteistaan on listalla, mutta kaikki valokuvat ovat äidillä enkä ehdi ennen joulua kaikkeen hommaan vaadittavaan. Se saa siis odottaa jotain muuta hetkeä.

Kaikki ehdotukset ja ajatukset lahjasta ja/tai huoneen sisustamisesta ovat tervetulleita!

Lauantaina kävin Lahdessa vanhempia tervehtimässä ja äitiä hieman auttelemassa. Melkein koko päivä siinä aina hurahtaa eikä siellä käydessä passaa kiirettä ajatellakaan.

Otin isästä muutaman kuvan taas jo aamupäivän käynnilläni.

Nopea kännyräpsy meistä yhdessä. Isä totesi heti, että tutun näköisiä ihmisiä tuolla (kännykän kamerassa siis)!

Alkuiltapäivästä tulimme äidin kanssa isän luona käymään. Isä on aina niin ilahtunut äidin näkemisestä, kunhan hänet ensin tunnistaa. Isä oli aika huolissaan äidin väsymyksestä. Alzheimer on vienyt diplomaattisuuden ja tekstiä tulee suhteellisen estottomasti. Yritin taiteilla tilanteiden tasaajana siinä välissä, kun isä aika kömpelösti vuodatti huoltaan äidistä. 

Tässä (kuvan) vaiheessa huoneessa oli kaksi hoitajaa ja isä sai sängyn reunalle seurakseen äidin ennen rollaattorille siirtymistä. Isä oli sulaa vahaa ja vuodatti helliä tunteitaan niin äidille kuin tiedoksi myös läsnäoleville hoitajillekin. Vaikka äiti oli muuten melko väsynyt, hän reagoi tällä kertaa selvästi positiivisesti isän hempeilyyn. 

Tämän kuvan ehdin ottaa äidistä ja isästä kännykällä, kun hoitajat yhtyivät lepertelyyn ja olivat niin tunteella mukana: "Oi oi, ihanaa! Tästä se todella ihana kuva tulisikin!". Oltiin juuri hetkeä aikaisemmin kerrottu äidin kanssa, kuinka vähintään joka toinen kerta käydessämme otan heistä muutaman yhteiskuvan ja teetän niistä omat isot paperikuvat kummallekin.

Kotimatkalla käytiin ostamassa äidille hieman suklaata. tavoitteena olisi saada häntä herkuttelemaan edes ihan pienesti välillä, ruoka kun ei maistu vanhaan tapaan. Perillä kotona etsittiin vielä avain (äiti löysi sen ihan itse) ja tutkittiin oikkuilevaa imuria. Jos se ei kunnon latauksella ryhdy pelittämään, on vain hankittava uusi.

Kotimatkalla aurinko tervehti minua ihan yhtä ystävällisesti kuin Lahteen tullessakin. Mennessä oli auringonnousu ja komea auringonpilari ja kotiin palatessa auringonlasku.

Onpa jotenkin harvinaisen kylmää joulukuuksi. En muista moista nyt lähimuististani.

Lempeää joulun odotusta sinulle!

Vanhempia tapaamassa - ikäihmisten terveydenhuollon viestinnässä ja koordinoimisessa on paljon kehitettävää

 Aamupäivä isän luona oli hurmaavaa aikaa. Hän kävelee rollaattorin kanssa jo melkoista vauhtia, vaikka harjoitustakin tarvitaan vielä ihan varmuuden vuoksi. Hän oli säkenöivän hyvällä tuulella ja juttua riitti. Otinpa meidän jutustelustamme pienen videopätkänkin. Taustan ikkuna tuo valoa huonosta suunnasta, mutta isän istumasuuntaan ei nyt voinut vaikuttaa.

Isä ei aina muista kaikkea. Välillä hän arveli lasteni olevan jo yli viisikymppisiä ja tässä keskustelussa tuntui siltä, että hän oletti heidät aika nuoriksi 🤭. Mutta terveiset ovat aina tarpeen 👍.

Äidin luona käydessäni maksettiin laskuja, kirjattiin kalenteriin tulleita lääkärin yms. aikoja aikoja isommalla tekstillä näkyviin. Siinä niitä hikoillessa tuli mieleen väistämättä se, ettei yhteiskunta tue kovinkaan hyvin (siis ei melkein ollenkaan) ikäihmisten kotona selviämistä. Henkilöt tekevät varmasti parhaansa, mutta prosesseja ja toimintatapoja pitäisi kehittää paljon.

Näkövaikeuksista kärsivälle ikäihmiselle lähetetään pienellä fontilla kirjoitettu ilmoitus hänelle varatuista ajoista. Jotka eivät tietenkään osu samalle päivälle. Paitsi ihan toisaalle varatun toisen ajan kanssa, joka itse asiassa on aivan samaan aikaan! Äiti on säästänyt kirjettä minun luettavakseni, hänhän ei näe sitä lukea. Ensimmäinen aika on taas jo ensi viikolla - aivan tekemätön paikka oman kalenterin kanssa. 

Upeaa, että häntä hoidetaan, mutta hänen ikäisensä kanssa pitäisi jonkun miettiä myös sitä, miten hän pääsee vastaanotolle. Ja voisiko saman käynnin yhteyteen liittää muitakin käyntejä? Ja olisiko mitään mahdollisuutta koordinoida muiden terveydenhuollon toimijoiden kanssa aikataulutusta ja niiden yhteensovittamista?

Ikääntyneet eivät tule vähenemään, vaan heidän määränsä väistämättä lisääntyy. Olisi korkea aika suunnitella heidän kannaltaan toimivampia tapoja heidän hoitamisekseen. Uskon, että löytyy tapa, jolla sekä terveydenhuollon panostukset että asiakkaiden vaivannäöt ja akrobatiat helpottuvat samalla kertaa.

Hän on saanut myös kotihoivaan liittyvät ohjeistukset tutustuttavaksi. Hän ei vain näe lukea niitä.

Pakollisten asioiden hoitamisen jälkeen lähdettiin yhdessä tervehtimään isää. Sunnuntaisin ruokarytmi on kuulemma erilainen kuin muina päivinä. Saavuimme paikalle huonoon aikaan. Isä oli nukkumassa päiväuniaan ja oli herätessään kärttyinen. Äkkiherätys ja matala veren sokeri eivät auttaneet asiaa.

Isä valitti olevansa huoneessaan kuin vankilassa, kun ei pääse sängystään itse pois. Hänelle tuotiin ruoka ystävällisesti huoneeseen, mutta pyysin, että isä voisi ruokailla pöydän ääressä muiden kanssa. Se onnistui helposti ja ruokailun jälkeen isä oli kuin uusi ihminen.

Juttelimme ruokailun jälkeen vielä pienen tovin ja otin kännykällä muutaman valokuvan heistä. Erityispyynnöllä isä sai jäädä istumaan sängynlaidalle ja kävimme ilmoittamassa poistumisestamme, jotta isä pääsisi takaisin yhteiseen oleskelutilaan, jossa hän viihtyy melkoisen hyvin.

Huomenna on jo marraskuu. Ehkä joulua kannattaa alkaa jo hieman miettimään. Ja kesälomia. Marraskuussa kannattaa käyttää aikaa nauttimiseen ja suunnittelemiseen. On siitäkin johonkin 👍