Vuokra(-mökki)loma rentoutti jälleen

Virkistävä, palauttava ja rentouttava mökkilomaviikko on nyt takana. Meillä ei ole omaa mökkiä, joten vietämme tällä hetkellä viikon kesässä jollain vuokramökillä. Kotoa poissa oleminen auttaa luopumaan arkisista tavoista, rutiineista ja velvoitteista. Ainakin siksi viikoksi. Se auttaa jo paljon.

Mitä aikaisemmin on varaamassa mökkiä, sitä paremman mökin saa varattua. Tavallaan yksinkertaista. Ja sitten kuitenkin kaikkien noiden erilaisten mökkien vertaileminen keskenään ei ole ollenkaan niin helppoa ja yksinkertaista, miltä se kuulostaa. Ja kaikkea vertailemiseen tarvittavaa tietoa ei aina ole edes saatavissa.

Tämän vuoden mökki saa minulta arvosanaksi (asteikolla 1-5) 4-. Mökki oli melkein täydellinen. Ranta ja piha jäivät sen verran vajaiksi, että kokonaisarvosana on tuo 4-.

Mökin rannassa oli kaksi kiveä, jotka olivat eritysesti paikallisen selkälokkipariskunnan (ja kolmannen osapuolen) suosiossa.

Tässä selkälokkipariskunta. Yhdessä kun oltiin, piti siitä tietenkin pitää kunnon meteliä. Kun kolmas osapuoli yritti hivutella paikalle, meteli oli sitäkin hurjempaa.

Välillä vain koiras huuteli. Välillä huudeltiin kuorossa.

Isokoskelot olivat toisinaan myös kovasti kiinnostuneita rannan kivistä. Selkälokki yritti pitää oman tonttinsa puolta, mutta isokoskelot vetäytyivät vain tyynesti reunemmalle. Pian lokki antoi periksi ja häipyi paikalta.

Isokoekelot ottivat nopeasti kivet haltuunsa ja levittäytyivät tilavammin.

Luonnon tarkkailun ja kuvaamisen lisäksi luin (fiktiivisiä) kirjoja pitkästä aikaa. Lukeminen oli lapsena ja nuorena suuri intohimoni. On mahtavaa löytää hippusia tuosta intohimosta jälleen pitkän, pitkän ajan jälkeen. Yritän opetella sitä, että lukemiseen on ihan ok käyttää aikaa. Ja siitä nauttiminenkin on ihan ok. 

Kävin katsastamassa sienitilanteen yhdessä kantarellipaikassani. Metsää oli kaadettu taas (muutaman vuoden jälkeen) hämmentävän paljon. Reittini sumentuivat ja paikat kartoilla himmenivät. Jostain metsä oli kadonnut tyystin, jostain vain polku ja joitakin puita. Olosuhteet olivat kuitenkin muuttuneet sienille ei-suotuisiksi. Tuohon metsään ei kannata enää palata. Olo on surullinen, vaikka metsän omistaja voi tietenkin toimia, niin kuin haluaa.

Tänä vuonna pitää himmailla kantarellien keräämisen suhteen. Viime kesän kantarelleja riittää pakastimessa vielä ihan tuskaksi asti. Jatkossa ei voi enää ryhtyä pakastamaan vastaavia määriä. Jotain muuta tekemistä pitää siis keksiä jatkuvan kantarellihärdellin rinnalle. Ehdotuksia?

Ihanaa lomaa ja lapsuuden kiellettyjä sanoja

Ollaan oltu miehen ja koiran kanssa lomalla vuokramökillä melkein viikko, palataan ihan kohta kotiin. Käytän nyt tietokonetta mökkilomani aikana kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla varasin tapaamisen pankkiin ensi viikolle. Toisella kerralla varasi ajat kampaajalle ja optikolle. Ja nyt sitten tätä blogia.

Toki olen kännykän kautta seurannut uutisia ja tärkeimpiä läheisten viestintäkanavia. Mutta huomattavan paljon kevyemmin ja harvemmin kuin tavallisesti.

Kulunut vuosi on (edellisten lailla) ollut todella kuluttava. Siksi panostan tällä lomalla aivan erityisesti palautumiseen ja uuden normaalin luomiseen.

Kuvat ovat kännykkäkuvia. Niiden jakaminen onnistuu helposti ilman lisälaitteita täältä matkan päältäkin. Ensimmäinen kuva on mökin terassilta.

Leivonmäen kansallispuisto kuului reissulistaan. Kapea harju työntyi järveen asti ja näkymät olivat upeat.

Jyväskylä on tavallisesti kovin kaukana, mutta kesien mökkireissuilla se on useasti osunut reitille. Niin nytkin.

Vimppa kuva on Tainionvirran riippusillalta Hartolasta. Hieman vinossa, mutten lähde oikaisemaan. Oli kapea ja hieman kiikkerä. Hauska tutustumiskohde.

Olemme Joutsan kunnassa. Joutsa sijaitsee Lahti-Jyväskylä -akselilla Päijänteen itäpuolella noin 70 kilometriä Jyväskylästä etelään (Lahteen päin).

Olen muuten loman myötä ryhtynyt pitkästä aikaa lukemaan ihan oikeita kirjoja. En mitään korkeakulttuuria, vaan minulle sopivaa ja helposti sulavaa kevyempää kirjallisuutta. Neljä kirjaa olen lukenut parin viikon aikana. Tämäkin hyppäys digitaalisesta maailmasta analogiseen on tehnyt minulle hyvää. Lomalla kannattaa todellakin tehdä niitä hyviä asioita, jotka jäävät arjessa jalkoihin.

Lomalla olen ehtinyt pureutua niihin aiheisiin, joihin pitäisikin, mutta joihin ei ole ollut aikaa. Olen myös ehtinyt paneutua sellaisiin asioihin, jotka kutsuvat minua, mutteivät ole koskaan päässeet varsinaisesti tehtävälistalle. Ja silti olen levännyt. Ihan ollut vain. Nyt alkaa pokka pettää tämän rentoilun ja tekemättömyyden suhteen - loma on tehnyt tehtävänsä 👍

Tässä perinnönjaon touhujen keskellä mieleen on tullut taas paljon lapsuuteen ja lapsuudenperheeseen liittyviä asioita. Jäin miettimään sitä, minkä sanominen oli kiellettyä. Jokaisessa perheessähän on omat sallitut ja kielletyt puheenaiheet tai sanat sellaisenaan. Kiellettyjen aiheiden ja sanojen lista vaihtelee varmasti todella paljon eri perheiden kesken.

Meidän perheessämme oli pannassa monia kiroiluun tai sukupuolisuuteen liittyviä sanoja. "Tissi" oli kielletty sana. "Rinta" oli oikea termi. "Paska", "pieru" ja "kusi" olivat aivan ehdottoman kiellettyjä. Ja kaikki kirosanat olivat tietenkin kiellettyjen listalla. Yritin joskus käydä äidin kanssa keskustelua siitä, mikä oli sallittua ja mikä ei. Yritin hakea turhautumistilanteeseen toimivia korviketermejä.

"Kukkanen" oli lopulta äidin mielestä ihan ok turhautumissana. Paitsi kun sanoin sen useamman kerran, sekin päätyi kieltolistalle.

Mitä sinun lapsuudenperheessäsi ei saanut sanoa? Tai mistä ei saanut puhua?

Ihmisten välistä kanssakäymistä ja laulujoutsenten viimeiset kuvat

Painiskelen usein sovun ja jääräpäisyyden välimaastossa. Jääräpäisenä en ole parhaimmillani ja yritän vältellä sitä tilaa. Sopu on mukavaa, mutta jatkuva takkiin ottaminen sovun nimissä kirpaisee ihan liikaa.

Melkein aina sopuun pääsee neuvottelemalla kompromisseja - tasapuolisesti kummankin osapuolen suhteen. Joskus joutuu kuitenkin tilanteisiin, joissa vastapuoli ei edes harkitse joustamista. Niissä tilanteissa en ole parhaimmillani. Vaihtoehtoina on joustaminen tai omassa kannassa pysyminen. Minä tuppaan valitsemaan oman kantani puolustamisen ihan viimeiseen taistelumoodiin asti. Se ei ole kivaa, mutten jaksa ylitseni kävelemistäkään.

En tiedä, onko temperamenttini perittyä vai opittua. Sillä ei ehkä ole merkitystä. Oikeudentajuni kolhiminen saa minut kuumenemaan. Siinä on minulla oppimisen paikka. Kuumentua saa, mutta pitäisi jaksaa olla muille päin tyynenä. Ei siis Tyynenä (huono vitsi, mutta tulipahan taltioitua sekin tänne 👍)

Samaan aikaan, kun pidän tuntemattomien ikäviä reagointeja omiin kummallisuuksiini epäreiluina, karsastan epäempaattisten ja itsekeskeisten puolilähi-ihmisteni toimintaa yllättävänkin kovasti. Miksi minun mielessäni toinen (minä) saa olla kummallinen ja toinen ei?

Jotenkin mielessäni kaikuu etiikka ja empatia. Jos ne puuttuvat, niin on lupa karsastaa. Jos ne ovat tallella, niin pitää perehtyä enemmän tietääkseen paremmin.

Jep. Pohtimisen juurisyyt löytyvät kuolinpesän selvittelyistä. Toivon ihan hermostuneen oravan lailla, että saisimme prosessin edes jonkinlaiseen välipäätökseen. Tämä on ollut työläs ja yksinäinen matka. Palaute  on ollut kurjaa ja vaativaa. Toivon kovasti, että tälle kaikelle saataisiin edes jonkinlainen puolipiste, vaikkei loppupisteeseen päästäisikään.

Loppuun ihan positiivisuuden nimissä lammella pitkään viihtyneiden joutsenten viimeisiä kuvia. Ihanaa, että ovat löytäneet paremman sulkimispaikan 💖

Upeaa heinäkuun jatkoa juuri sinulle! 💖🥰🌼😍💖🥰🌿

Uusi sairaala ja kaunista viherrakentamista

Hämeenlinnaan valmistuu uusi keskussairaala. Vanhan korjaaminen osoittautui jotakuinkin mahdottomaksi ja yleinen linjaus oli se, että tilalle pitää rakentaa uusi. Siinä sitten käytiin taas hämäläistä keskustelua uuden sairaalan paikasta. Tässä on ollut taas kyse jostain sisäpiirijutusta, sillä julkiset faktat eivät mielestäni ihan tue koko draaman kaarta.

Ahveniston harjulla sijaitsevan sairaalan uudeksi paikaksi haluttiin kovasti rautatieaseman vieressä olevaa pientä tonttia, joka ei ollut Hämeenlinnan omistuksessa. Paikkavalinta herätti monenlaisia kovin ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Lopulta tontti oli kuitenkin tavoittamattomissa. Piti tyytyä nykyisen sairaalan vieressä olevaan peltoaukeaan, joka aivan isohkon tien (tai kadun?) vieressä.

Uuden (ja vanhankin) sairaalan melkein naapurissa asustavana olen päässyt seuraamaan sairaalan rakentamisen vaiheita. Ohi kulkeva tie on entistä leveämpi ja aivan erityisen mahtavaa on, miten sen ja uuden sairaalan rakentamisessa on otettu huomioon ilmastomuutos ja sen myötä tarvittava aiempaa runsaampi viherrakentaminen.

Asfalttiviidakot nostavat kesien kuumia lämpötiloja entisestään. Puut ja pensaat lisäävät varjoja, viilennystä ja hiilinieluja kaupunkiympäristöön. Aiheesta puhutaan ja kirjoitetaan yhä enemmän esim. täällä ja täällä. Koen mahdottoman suurta ylpeyttä siitä, että täällä meillä tähän on suhtauduttu vakavasti ja aktiivisesti. Sairaala on vasta valmistumassa, mutta vieressä kulkeva katu on jo valmis. En olisi uskaltanut odottaa siltä tällaista vihermyönteisyyttä! Odotetaan muutama vuosi ja tämä on todella kaunis!💖

Eikä tuo tuleva sairaalakaan näytä ollenkaan hullummalta 🥰

Mitä hienoa olet havainnut omalla kotipaikkakunnallasi?

Viherpeippoja, kantarelleja ja kesälomaa

Kävin tänään lyhyellä metsälenkillä. Pieniä kantarelleja löytyi puolisen litraa. Se täydentää hyvin eilisen Keski-Suomen puolen litran saalista. Miehen täytyy selvästikin syödä viikonloppuna pihvi - kantarellikastikkeella 👍. Toki noita kantarelleja löytyy vielä pakastimesta ihan tuskastumiseenkin asti. Onneksi tytär on luvannut olla vastaanottavainen niille.

Viherpeippo on yksi pihan uusista vakioasukkaista. Toki voi olla niin, että ne ovat olleet täällä iät ja ajat, mutta vasta nyt havahdun niiden kesä-ääniin.

Mustarastas pitää vielä omaa 'meteliään'. Lokit ovat kärppänä omien poikastensa turvallisuuden perässä ihan koko suvulla. Räkättirastaatkin herkistelevät. Vielä on elämää ilmassa, vaikkakin hiljaisempaa.

Metsälenkillä pysähdyin miettimään sitä, miksi olen niin epäluuloinen ja varuillaan vieraiden ihmisten suhteen. Olen keksinyt tähän monen monta selittävää teoriaa vuosien aikana. Kaikissa niissä on varmaankin hivenen perää.

Sisäinen keittiöpsykologini alkoi pyöritellä aihetta mielessäni. Sain joitakin (parempia tai huonompia) oivalluksia.

Tärkein oivallukseni oli se, ettei ole mikään ihme, etten ole oppinut luottamaan muihin, kun olen kasvanut hyvin epäarvattavassa ja epäluotettavassa ympäristössä. Tässä viittaan nimenomaan äitiini, joka hallitsi perhettämme suveriinisti.

Lupauksia ei tehty. Jos niitä tehtiin, oli sattumanvaraista, mikä lupaus oli pitävä. Kaiken ohi saattoi tulla ylimääräistä taakkaa ja uusia suuntia milloin vain. Äidin suunnitelma oli aina ainoa oikea suunnitelma. Jos se osoittautui huonoksi, sitä ei koskaan ollutkaan.

Kun olen lisäksi elämän varrella törmännyt moniin luottamusta horjuttaviin henkilöihin, ei sitten olekaan niin kummallista, että suhtaudun muihin suurella epäluulolla ja varauksella.

Lomalla on aikaa ajatella ja reflektoida. On ikävää huomata tehneensä joskus virheitä. Suorittajaluonne napsi sellaisia aamupalaksi. Virheistä opetteleminen on töhnää. Mutta se kasvattaa älyä ja luonnetta. Miksi tekisi virheitä, joista ei aikoisi oppia?

Alpo Jaakolan patsaspuistossa Loimaalla

Kesäkuun alussa Rymättylän mökiltä palatessani piipahdin kotimatkalla Alpo Jaakolan patsaspuistossa Loimaalla. Valitsin kotireitiksi tavallisesta poikkeavan reitin, jottei olisi niin tylsää ja patsaspuisto osui hyvin tälle reitille.

En ole koskaan ollut mikään museo- enkä taideihminen. Vuosien saatossa olen löytänyt niistäkin maisemista itseni oloisia juttuja. Aina kannattaa kokeilla uusia juttuja.

Mennessäni patsaspuistoon kuvittelin puiston olevan ilmainen. Hoksasin maksullisuuden vasta koluttuani melkein koko kierroksen käydessäni alueen infopisteessä. Olipa noloa. Tietenkin maksoin ihan kiitollisuudella alueen sisäänpääsymaksun, se oli noin kymmenen euroa.

En ollut varautunut hyttysiin riittävällä vakavuudella (unohdin hyttyskarkotteen autoon) ja se tiivisti kummasti matkani tekemistä.

Tässä minua puhutelleita teoksia. Miten taiteilijan mieli voikaan kulkea ihan omia teitään...

Patsaspuiston sisäänkäynti

Saarnaustuoli

Neloset

Kaikkien kuolleiden muistolle

Raivaaja

Ristiinnaulittu

Lukeva nainen

Loimaan tumma (olut)

Identtiset intialaiset

Pellonvartija

Kaksoiskotka

Alkueläin

Toinen lihaksitulemisen änkytys

Kaikakivi

Varjo

Räjähtänyt putki

Vedenhaltija

Dalai Lama

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/03/01/tama-on-yksi-suomen-huikeimmista-matkailukohteista-alpo-jaakolan

https://www.jalkipeli.net/alpo-jaakolan-patsaspuisto-herattaa-ristiriitaisia-tunteita/

Terveisiä Alpolta 🌳

Käpytikka ja muita kohtaamisia

Käpytikat ovat vihdoin jättäneet pesänsä. Ne eivät osaa tai halua yhtään peitellä asuinpaikkaansa, vaan kaikki vain huutavat tauotta nälkäänsä, hätäänsä ja olinpaikkaansa. Kun poikaset alkavat tunkea päätään pesäkolon ulkopuolelle, aikaa muuttoon on minun havaintojeni mukaan enää vajaa viikko.

Tässä emo on vielä ruokkimassa pesuettaan.

Kun poikanen jää näin näkyvästi päivystämään, on pian muuton aika.

Olen jokseenkin huolissani ihmisten kohtaamattomuudesta. Tai siis ainakin niistä ongelmista, mitä siitä koituu. Korona-aika terästi kohtaamattomuutta paljon. Viimeistään nyt olisi aika purkaa kriisiajan tapoja pois.

Vanhaan ei silti ole paluuta. En millään enää jaksa lähikohtaamisia vain muodon vuoksi. Mahdoton määrä valmisteluaikaa itsensä saattamiseen julkisten kohtaamisten kuntoon (meikkaus, hiukset ja vaatteet), ikuisuudelta tuntuva matka-aika ja sen pitäisi näkyä läsnäkohtaamisessa. Vaan ei näy melkein koskaan. Vanhan ajan lässyn-lässyn-kohtaamiset eivät enää tunnu vaivan arvoisilta. Tuloksena on pelkkä lässähtänyt pannukakku. Mitä pitäisi tehdä toisin?

Minkä vuoksi sinä matkustaisit sata kilometriä tapaamiseen ja käyttäisit aikaa ja rahaa tapaamiseen valmistautumiseen? Ehkä joutuisit vielä yöpymään muualla työnantajan piikkiin ja niukistelemaan perheajan kanssa? Tai järjestämään koiralle hoitajan poissaolosi ajaksi?

Jonkun mielestä pelkkä kasvokkain kohtaaminen on etäilyn jälkeen pelkkää juhlaa. Jonkun toisen mielestä läsnäkohtaamisessa on arvoa vain silloin, kun sen lisäarvo etätapaamiseen verrattuna selkeää ja varmaa.

Mitä odotat lähitapaamisilta? Mikä kannustaa etätapaamiseen?

Kävin itse juuri serkun kanssa lounastamassa. Siinä lähitapaaminen oli parhaimmillaan. Läheisyys, kehon kieli, hurmaava ympäristö (molemmilla sama) ja yhteinen ruokakokemus. Kiitos, Satu!