Pride-kuukausi on käynnissä ja mustarastas laulaa melkein taukoamatta

Tiesitkö, että tänä vuonna Pridea vietetään koko kesäkuun ajan? Helsinki Pride -tapahtuma huipentuu Pride-viikkoon 26.6.–2.7.2023. Pride-kumppanuuteen on lähtenyt mukaan monen monta merkittävää toimijaa. Hauskaa tavallaan, että näistä kumppaneista löytyy niin minun kuin tyttärenkin työnantajat. Hieman erilaisissa rooleissa, mutta kuitenkin 👍.

Mustarastas pitää harvinaisen ahkeraa jöötä meidän pihassamme. Se on tietenkin vain hurmaavaa, mutta jaksaa ihan iloisesti ihmetyttää päivästä toiseen. Kirjoittelen tätä työhuoneessani ja ikkuna on auki. Laulu kuuluu tähän niin voimakkaasti, että keräsin itseni jälleen ikkunan ääreen ihmettelemään. Missään en nähnyt mustarastasta. Taitavasti on piiloutunut, vaikka niin kuuluvasti laulaakin.

Näin ajattelin, kunnes hoksasin kurkistaa ihan lähimmän kuusen latvaan. Siellähän se ihan näkyvillä yhtään itseään piilottelematta valvoo ja ääntelee. Täytyy muistaa laittaa siitä kuvia tänne myöhemmin 👍.

Eilen kävin työpäivän päätteeksi kävelyllä lammella (joka on muuten uskomattoman huonossa ja siivottomassa kunnossa rakennustöiden jäljiltä). Törmäsin västäräkkiin ja peippoon (tikkaperheen lisäksi).

Ilahduttavia hetkiä kesäkuuhusi! Pidetään ikkunaa auki tai poiketaan välillä ulos kuuntelemaan kesäkuuta 💖.

Oma väri löytyi taas - vanha kuva täynnä muistoja

 Löysin itseni värisen neuletakin ja se pääsi heti käyttöön tänään toimistopäivälle.

Jo sitä sovittaessani huomasin, että olen löytänyt saman värin tai sävyn monesti aikaisemminkin (unohtaakseni hyvän löydön sen vaatteen elämänkaaren jälkeen). Itselleni epätyypillisesti päätin ottaa pikaselfien autokatoksen luona ennen lähtöä töihin. Ensisijaisesti näyttöä tyttärelle, että olen löytänyt itselleni mieluisan vaatteen. Ja samallahan laitan sen tännekin. Etenkin, kun jokin aika sitten löysin vanhempieni kotoa tällaisen kuvan (kännykällä otettu valokuva paperisesta valokuvasta):

Hame on oikeasti sävy sävyyn ruskeaa topin kanssa (hieman vaaleampi), mutta näyttää tässä vieläkin vaaleammalta. Mutta suurin piirtein samaa sävyä on tässäkin päälläni. Kuvasta on aikaa yli 15 vuotta. Ollaan tässä minun vanhempieni mökillä. Kuva ei kerro totuutta, reissu ei mennyt hyvin ja siksi jouduin ajamaan ylimääräisen reissun Keski-Suomeen hakeakseni lapset kotiin Hämeenlinnaan. 

Oi niitä aikoja 🙈. (Lisäselitystä: nuoriso käyttäytyi ihan kunnolla, heissä ei ollut mitään vikaa. Halusivat vain jo kotiin.)

Töihin lähdettyäni hain lähikaupasta pikalounaaksi vihersmoothien. Kaipasin jotain helppoa, jonka voisi minuutissa heittää ruoansulatukseen prosessoitavaksi ja sitten jatkaa matkaa kohti toimistoa. Smoothie-pullo oli muovia, samoin sen korkki. Korkki ei vain auennut, ei millään. Kun olin kaikki voimani ja keinoni käyttänyt, päädyin siihen, mikä oli minulle ennustettavaa. Turvauduin apuvälineeseen. Apuvälineenä toimi monitoimitaittoretkiveitsi, jolla pyrin irrottamaan korkkia kiinnikkeistään. Ihan loppumilleille asti kaikki sujui hyvin, mutta sitten lipsahti. Onneksi korkkikin aukesi. Nenäliina tupoksi sormeen ja matkaan.

Verenvuoto ei ottanut hyytyäkseen, vaikka kuinka puristin sormea rattiin ja paperituppo jäi siihen väliin. Kun välillä näytti hyvältä ja hivuuttauduin kohti smoothie-pulloa, alkoi sormi vuotaa taas. Vajaan tunnin matkan jälkeen pysähdyin huoltoasemalle juomaan kauan odotetun juomani ja ostamaan laastareita. Laastari sormeen ja taas matkaan.

Matkaruokailu on selvästikin vaarallista ainakin, jos on yhtä nälkäinen kuin minä eikä kestä yhtään vastoinkäymisiä. Nyt sormi ei tarvitse enää laastaria - onneksi!

Tänään sää näytti jo kauniilta. Ja tuntui lämpimältä 💖 Jospa se kesä tästä taas innostuisi.

Mummokaipuu antaa odottaa itseään

Viikonloppu on ollut hyvä ja kohdellut minua kunnioittavasti. Olen rehkinyt puutarhassa paljon enemmän kuin ajattelin, mutta edistys on pientä. Isohkossa pihassa ei tehdä parissa päivässä ihmeitä. Mutta tämä riittää ja lisää teen silloin, kun seuraavan kerran tuntuu siltä.

Tutut ja puolitutut julkaisevat somessa uutisiansa isovanhemmiksi tulostaan. Vaikuttavat onnellisilta ja minä yritän muistaa onnitella kaikkia.

Sitten on siellä ja täällä nurinoita siitä, kun jälkeläiset eivät tuotakaan vanhemmilleen lastenlapsia. Eivät, vaikka vanhemmat niin kovasti haluaisivat isovanhemmiksi!

Minulla ei ole mitään odotuksia omien lasteni lisääntymisen suhteen. Minusta se on aivan heidän oma asiansa. Siis siinäkin mielessä, ettei minulla ole mitään isovanhemmuusodotuksia - suuntaan tai toiseen. Minulla on hyvä olla sen tilanteen kanssa, minkä kanssa lapsillanikin on hyvä olla.

Vastaavasti olen iloinen läheisteni puolesta, jos he päätyvät toivotusti isovanhemmiksi. Heidän ilonsa on minunkin iloni.

Mikä on sinun suhteesi lähimmäistesi jälkeläisiin? Mitä, jos niitä ei tule? Entä jos niitä tavoitellaankin adoption tai keinohedelmöityksen avulla?

Koen itseni hieman kummajaiseksi ja oletan uuden sukupolven kaipuun kuuluvan monen elämään. Mitä sinä ajattelet aiheesta?

Ahvenistonjärven uimarannan kuvia tähän kuvitukseksi. Ihan maailman parhaita paikkoja ruuhka-aikojen ulkopuolella 💖

Ihanaa alkukesää!

Oman tekemättömyyden murehtimista ja käpytikan pesäilyä

Päädyin miettimään muutaman kadonneen koruni kohtaloa. Olen ollut aina epäjärjestelmällisyyden esimerkkitapaus. Hetkessä eläminen ja perhe on ollut tärkeintä, maalliset asiat ovat jääneet seuraavalle tärkeysportaalle. Niiden kohtalo on myös unohtunut, ehken kaikkea ole edes huomannut.

Nyt, kun järjestelmällisyys vihdoin on hiipinyt elämääni, ihmettelen joitakin kadonneita asioita. Ehkeivät ne olekaan kadonneet, niiden matka ei vain ole ollut se tärkein juttu.

Samaan aikaan ymmärrän selvästi ja synkästi, ettei näin ole tapana toimia. Tunnen hieman (=paljon) häpeää, mutta tässä ollaan.

Tavara on kuitenkin vain tavaraa. Lapset ovat saaneet lainata tavaroitani leikkeihinsä. Minäkin olen voinut ottaa niitä mukaani ja laittaa talteen johonkin?

Mitään järin arvokasta ei ole menetetty, mutta poden huonoa omaatuntoa arvotavaroiden huonosta hallinnasta.

Koira kuorsaa pää työhuoneeni kynnyksellä. Elämä on nyt hyvää ja päätän päästää itseni omantuntoni ahdingosta. Kaikki on nyt oikein hyvin.

Käpytikka on tehnyt lähietäisyydelle pesäkolon. Siellä on myös jo uutterasti huutavia poikasia. Parina iltana olen käynyt kameran kanssa vaanimassa pesäidylliä. Poikaset eivät vielä näyttäydy, mutta emoilla pitää kiirettä.

Tässä naarasemo on tulossa pesälle ison matosaaliin kanssa, mutta koirasemo ei ole vielä poistunut paikalta.

Vielä toistaiseksi linnut jaksavat pitää konserttejaan ulkona iltamyöhään asti. Kannustan avaamaan ikkunat tai peräti siirtymään kokonaan ulos kuuntelemaan luonnon ääniä. Niiden hetki on juuri nyt.

Hailuodon pitkäsääriä ja oudon epämiellyttävä perunkirjoitus

Hailuodon lintuja toukokuun alun matkalla ei ollut mitenkään erityisen paljon, mutta ne olivat sitäkin kauempana. Kovin kaukaa (ja vähän vastavaloon) otetut kuvat eivät tee ihan täyttä oikeutta linnuille ja erityisesti näiden pitkänokkien kanssa minulla oli tunnistusvaikeuksia.

Nokka on liian lyhyt kuovin nokaksi (mielestäni). Pikkukuovi?

Tämä pitkäkoipi osoittautui mielestäni lähemmässä tarkastelussa valkovikloksi. Kuvauspaikka oli siis Hailuoto ja ajankohta 8.5.2023.

Eilinen perunkirjoitustapaaminen oli - kamala. Olin osoitteen mukaisessa paikassa ajoissa, tykkään aina olla perillä ajoissa. Tarkistin talon numeron, rapun kirjaimen ja oikean kerroksen. Perillä odotti puolisokkeloinen toimistohotellin kerrostila. Etsiydyin ensin kerroksen aulatilaan ja odottelin hetken siellä. Osoitteessa oli tarkempi lisäys rapun lisäksi: 15. Yksi huoneista oli numero 15, joten päätin koputella sinne. Kukaan ei vastannut eikä sitten ovikaan ollut auki. Tasan kolmelta, jolloin perunkirjoituksen piti alkaa, hermoni petti ja soitin perunkirjoittajalle. Kun kysyin tarkempaa paikkaa ja kerroin odottavani aulatilassa, hän ihmetteli, ettei ole nähnyt minua - no, en minäkään ollut nähnyt häntä. Sitten hän käveli käytävältä rappukäytävän suunnasta (jossa en huomannut olevan huoneita). Sieltähän se oikea paikka löytyi.

Hän totesi vain, että onneksi hän vastasi ja hänellä oli jopa kännykkä äänellisellä. Kiireessä ei kuulemma tule aina vastattua. Ja minä kun olin varta vasten ilmoittanut tulevani paikalle 😳. Hän olisi selvästikin ilman mitään tarkistelua aloittanut tilaisuuden ilman minua.

Veljeni oli Teamsin päässä ja äänen kulkemista jouduttiin hieman säätämään. Paikalla oli perunkirjoittajajuristin lisäksi hänen kesäapunsa ja isän edunvalvoja.

Tilaisuus pääsi alkamaan. Ensimmäiset viisi minuuttia perunkirjoittaja, tästä lähtien rouva P, puhui vain tietokoneelleen eli etänä osallistuvalle veljelleni. Hän ei varmaan sitten kuitenkaan huomannut, että olin kuin olinkin päässyt paikalle 🤔.

Puheen sävy oli karu. Ei mitään myötätuntoja, empatiasta puhumattakaan. Hän tarkasti kutsumanimeni jossain vaiheessa, minua on aina kutsuttu Susannaksi, joka on toinen nimeni. Hän kertoi alleviivanneensa kutsumanimeni asiakirjaan. Hetkeä myöhemmin hän nimitteli minua taas ensimmäisellä nimelläni. Korjasin erheen.

Hänellä oli valmistelutyöt jääneet vähän kesken ja hän käytti aikaamme myös lukujen laskemiseen Excelissä ja sen jälkeen tarkistuksenomaisesti myös taskulaskimella. Sitten hän huomasi tehneensä pienen virheen ja sitten toisenkin ja lukuja piti säätää. Me odotimme.

Rouva P. puhutteli pariin kertaan veljeäni Ariksi, joka on siis isämme nimi. Toisella kerralla korjasin tämän virheen.

Rouva P. ryhtyi pitämään painokkaita puheenvuoroja myös isän edunvalvojan näkökulmasta (joka siis myös oli paikalla). Kaikki omaisuus, mistä isä ei hyödy, pitäisi myydä mahdollisimman pian pois. Kesämökin myyntiin paras aika olisi kuulemma juuri nyt. Tässä kohtaa tuli hieman hätä, sillä lumien jälkeen kukaan ei ole ehtinyt käydä siellä vielä tyhjentämässä yhtään mitään. Kovassa talvikäytössäkin ollut mökki ei ole ollenkaan tyhjillään. Sen tyhjentämiseen tarvitaan aikaa. Sitä paitsi veli on kiinnostunut mökin lunastamisesta itselleen. Nyt rouva P. alkoi kirittämään mahdollisen ostamisen aikataulua, vaikkei hänen tehtävänsä olekaan hoitaa isän edunvalvontaa.

Isä ja äiti ovat tehneet keskinäisen testamentin, jossa pyritään upeasti suojaamaan jäljelle jäävän osapuolen tulevaisuus. Mutta se tarkoittaa sitten myöskin, ettei testamentin hyväksymisen jälkeen mitään jää kuolinpesän käyttöön, sillä kuolinpesä lakkaa kuulemma sillä sekunnilla. Tämä kerrattiin vielä reippaalla äänensävyllä.

Hän korosti erityisesti sitä, että edunvalvojalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin myydä kaikki omaisuus mahdollisimman nopeasti. Isä ei saa kärsiä taloudellisesti siitä, että jälkeläiset haluavat vielä nauttia mökistä. Ja siitähän tässä ei ollut kyse, kyse on aikataulusta ja resursseista. Ja kyse on siitä, ettei mökin kohtalo kuulunut pätkääkään hänelle. Ja siitä, että hän olisi voinut puhua meille siten, kuin vanhempansa menettäneille ihmisille kuuluu puhua. Ja ihan ehdottomasti hän olisi voinut välttää vihjailua siitä, että tässä olisi joku hyödyntämässä jotakuta.

Rouva P. painotti sitä, että JOS isällä ei olisi edunvalvojaa, niin tilanne olisi toinen. Isä voisi tehdä sitä ja tätä. Mutta kun tilanne ON sellainen, että isä ei selviä ilman edunvalvojaa, hän ei voi tehdä ja päättää asioita itse. Tämä spekulointi oli myös ihan sivuraiteilla meidän tapauksessamme.

Edunvalvoja sanoi puolestaan, ettei mökin kanssa ole kiirettä. Kaupunkiasuntoa olen tyhjentänyt ja käynyt läpi niin nopeasti ja tehokkaasti kuin olen pystynyt. Mökillä haluan käydä ainakin kerran tai pari ennen sen myymistä. Tärkeät perhejutut pitää saada sieltä talteen ihan isänkin vuoksi.

Kaikkineen tapaamiseen kului puolitoista (pitkää) tuntia. Koin oloni todella epämukavaksi koko illan vielä kotiin saapuessanikin. Aamuyöstä heräsin isoon potutukseen. Ei noin vain saa käyttäytyä perunkirjoituksessa etenkään, kun siitä vielä laskuttaa. En ole keksinyt tapaamisesta mitään onnistunutta kohtaa. Asiakkaiden kohtaamisesta asioiden tekniseen hoitamiseen kaikki sujui kehnosti tai parhaimmillaan välttävästi.

Koin jotenkin tulleeni syyllistetyksi siitäkin, että isälle oli haettu edunvalvoja. En edelleenkään pysty ajattelemaan, että olisin jollain tavoin pystynyt hoitamaan itse isän edunvalvonnan. Ja silloinkin minun velvollisuuteni edunvalvojana olisi ollut aivan sama: isän etu ensin. Lohduttauduin sillä, että kyse ei ehkä kuitenkaan ollut minusta, vaan hänen (rouva P.) pätemisestä. Perunkirjoitus on vain mahdottoman epäeettinen paikka pätevyyden osoittamiseen etenkään noilla keinoin. 

Tarkista perunkirjoittajaksi valitsemasi henkilön suositukset ennen yhteistyötä. Tai jättäydy pois perunkirjoitustilaisuudesta, jos epäilet pahinta. Kuolemaan ja kuolinpesän selvittelyyn liittyy muutenkin murheita - tällaisia lisämausteita ei kukaan kaipaa lisää 😡.

Pihan risusavottaa ja luontoelämyksiä viikonlopulta

Reilun viikon kestänyt puiden ja pensaiden harvennus pihassamme on saatu päätökseen. Harvennettavaa riittäisi, mutta huomenna lähtee vuokralla ollut lava pois täynnä oksia ja pienempiä puun runkoja. Nyt en kyllä jaksaisi yhtään enempää tätä metsurin työtä.

Parin vuoden ajan yhä kumarampaan laskeutunut kataja sai vihdoin lähteä. Se kumarteli aina talvisin lumikuormien alla eikä sitten kevään ja kesän aikana juurikaan suoristunut. Pihan takaosan talviomenapuu sai myös lähteä. Sen omenia ei syönyt kukaan rastaita ja kauriita lukuun ottamatta. Sen kukintaakaan ei ollut huomata tuolta pihan perältä. Omenia tuli paljon - kompostoitavaksi. Sen aika oli siirtyä paremmille hedelmätarhoille.

Piharakennuksen takana asusteleva tuomi oli levinnyt raaviskelemaan oksillaan kattoa. Se joutui nyt luopumaan parista isosta oksan haarastaan. Jasmiinipensas oli myös levittäytynyt katon raapijaksi ja sitäkin siivottiin.

Vanhoja ruusuja oli levinnyt sekalaisesti, mutta niiden kukinta ei ollut enää palkitsevaa. Valkokirjokanukkapensaita karsittiin ja nuorennettiin. Tuoksuvatukoista ehdin siistiä vain kolmanneksen. Pihan takaosan jasmikkeet saivat nuorentavan ja ryhdistävän siivousleikkauksen. Villiksi ryhtynyttä luumupuutakin karsittiin pois katon kimpusta. Mongolianvaahterakin sai kaventavan leikkauksen.

Jo muutama viikko sitten pihaan kuollut tuija leikattiin matalaksi. Se pääsi tässä samassa kuormassa eteenpäin.

Jotta kaikki leikatut oksat ja rungot saatiin mahtumaan vuokralavalle, niitä piti kaventaa, karsia oksia ja vielä lisää. Ja sitten kannettiin, kannettiin ja kannettiin. Huoh.

Nyt ainakin poistettujen ruusupensaiden tilalle haluaisin istuttaa jotain. Pelkään pahoin, että maa on täynnä ruusupensaiden juuria. Mitenköhän tuonne sekaan saisi istutettua jotain?

Ihanaa on, että monet pionit pääsivät nyt pitkästä aikaa takaisin näkyviin 🌺.

Lauantaina kävin tervehtimässä silkkiuikkuja. Ne olivat melkoisen hiljaisia. melkein kaikilla oli jo pesä, vaikkei kaikissa pesissä ollutkaan vielä munia. Tunnelma oli odottava. Joku välillä vaihtoi asentoaan pesällä, muutamat koiraat koettelivat toistensa hermojen kestävyyttä. Siinä kaikki.

Tänään aamupäivällä törmäsin peltoaukealla kettuun. Kettu oli ilahduttavan lähellä. Mutta ennen kuin sain auton pysäytettyä, avattua ikkunan ja kameran käsiini, kettu oli ehtinyt hölköttelemään jo turvaetäisyyden päähän. Kiva oli nähdä silti 💖.

Naakka lensi juuri ennen kuvan ottamista melkein kettua hipoen sen eteen ja siksi ketulla on vieläkin korvat varuillaan.

Huomenna perunkirjoitukseen Lahteen.

Ihanaa alkavaa alkukesän viikkoa sinulle 🥰.

Ihana vihervarpunen ja perunkirjoitus ensi viikolla

Tähän aikaan vuodesta melkein kaikki on kaunista ja ihanaa. Tänään ja eilen ihailin työpäivän jälkeen ihan kaikkea ympärillä tapahtuvaa omassa pihassa. Ilma on lämmin ja linnut ovat ihan tohkeissaan: lisääntymispuuhat käyvät kuumana samaan aikaan, kun osa kärrää valtavia saalismääriä pesälleen jälkeläisiä varten. Huominen sade ja viileämpi kelikin on tervetullutta. Vähän hurahtaneena istuttelin puutarhaan uusia viherasukkeja, joiden kastelemisesta ei tarvitse huolehtia märällä kelillä.

Tällä kertaa kuvia ahkerasta vihervarpusesta. Se notkeilee pensaiden ja puiden oksilla yhtä ketterästi kuin sinitiainenkin 💖. Tässä ei ole siitä yhtään kuvaa ylösalaisin roikkumassa, mutta niitäkin tilanteita oli.

Luonnon seuraaminen kohottaa mielialaa. Seuraaminen taas edellyttää kärsivällisyyttä ja pysähtymistä. Toki myös välillä paikan vaihtamista, mutta pysähtyminen ja kärsivällisyys auttavat pitkälle. Niitä on pitänyt minun harjoitella, eivät kuulu luonnonlahjakkuuksiini. Mutta niiden oppiminen vähä vähältä on ollut antoisaa. Hiljaisten hetkien jälkeen tapahtuu luonnossa eniten - melkein aina.

Huomenna on Helsinki-päivä, siis toimistopäivä. Rentoudun tänä iltana erityisen huolella, sillä nukun aina heikosti ja levottomasti matkustuspäiviä edeltävät yöt. Tiedän, olen itse valinnut asua Hämeessä ja myös itse valinnut työskennellä Helsingissä. Oikeastaan muita vaihtoehtoja ei juuri ole käytännössä ole ollut olemassa, mutta silti saan säännöllisesti palautetta pitkän työmatkani mainitsemisesta. Tai siitä puhumisesta. Puhumattakaan siihen vetoamisesta.

Sen enempää siitä (palautteesta) välittämättä ihmettelen välillä itsekin, miten joskus jaksoin täydet läsnäviikot Helsingissä ja nukuin yöni kohtuullisen sikeästikin. Olen 90-luvun alusta lähtien tehnyt  (reilun kahdeksan vuoden Hämeenlinna-jaksoa lukuun ottamatta) työni Helsingissä. Hämeenlinnaan muutimme vuonna -94. Vuonna -95 palasin vauvaloman jäljiltä työelämään - Helsinkiin. Melko alusta lähtien etätyö oli jo silloin meille kaikille tarjolla, parin vuoden jälkeen tartuin siihen itsekin. Muutama päivä kotona ja muutama asiakkailla. Se tuntui hyvältä.

Ja miten se nukkuminen silloin onnistui? Todella hyvin aivan mahdottomalla univajeella pienten lasten äitinä. Kun pääsi nukkumaan, se oli synnynnäisistä huonoista unenlahjoista huolimatta menoa saman tien. Samalla tavalla opin nukahtamaan junassa hetkessä istumaan päästyäni. Univelka parantaa nukahtamiskykyä aivan kummasti.

Vaan kun ei tarvitse jatkuvasti Helsingissä matkustaa, nukun ihan ilolla huonosti nuo vähäiset matkayöni. Toisaalta - varmasti samat univaivat minulla olisi lähempänäkin asuessa. Ei se ole tuosta etäisyydestä kiinni, vaan ihan vain minusta. Minun ongelmani. Mutta olen kiitollinen etätyömahdollisuuksista, jotka meillä olivat kunnossa jo hyvissä ajoin ennen pandemiaa.

Äidin perunkirjoitus on maanantaina. Yksi etappi taas tällä elämän matkalla. Miehen vanhempien perunkirjoitustilaisuudet ovat olleet yksinkertaisia, mieheni oli ainoa lapsi ja hoiti perunkirjoituksen. Meitä lapsia on kaksi, isällä on edunvalvoja ja perunkirjoittaja on hankittu ulkoa. Mielenkiintoista nähdä, miten tällainen virallinen tilaisuus etenee.

Ihanaa toukokuun jatkoa! Nautitaan keväästä ja sen moninaisuudesta. 

Mitä suunnitelmia sinulla on toukokuun lopulle?

Törmäystä ihmiskunnan kanssa ja positiivisia luontokokemuksia

Kävin töiden jälkeen koiran kanssa pikkulenkillä ja lähitiellä oli autoja ihan jonoksi asti. Töiden jälkeinen pikkuruuhka siis. Ystävällinen autoilija pysäytti autonsa suojatien eteen (se ei ole tässä meidän kulmallamme ihan tavallista herkkua) ja meillä oli koiran kanssa pääsy tien yli. Paitsi että pysähtyneen auton takana tuleva auto päätti tehdä ohitusliikkeen risteysalueella ja siinä suojatien edessä. Kyllä taas pisti ärsyttämään moinen välinpitämättömyys. Jos olisin päästänyt koiran löysälle hihnalle, sehän olisi juossut ruokakupin kuvat silmissään tuon auton alle. Epäluuloisuudesta oli tällä kertaa hyötyä.

Tie on siis kaksikaistainen. Tuo autoilija siirtyi siis suojatien eteen pysähtyneen auton kohdalla vastakkaiseen suuntaan menevälle kaistalle ja kiihdytti siinä menemään. Siinä tuli sitten se päivän käännekohta ja tulin pahalle tuulelle. Ihan kunnolla.

Ja kun tulee pahalle tuulelle, sitä alkaa nopeasti kelaamaan kaikkea muutakin aiemmin tapahtunutta, minkä myötä potutuskäyrä on noussut vähitellen ja välillä nopeamminkin kaakkoon.

Olen tässä huomannut monta asiaa, joihin aion panostaa jatkossa. Yksi niistä on debatointi. Se on hauskaa ja koukuttavaa todella usein. Ja myönnän, että ryhdyn siihen ihan liian usein. Aion vähentää debatointia ja lisätä dialogia. Jos debatoinnissa käydään mentaaliottelua voitosta oman näkökulman puolesta, dialogissa keskitytään kuuntelemaan ja pyrkimään ymmärtämään muita osapuolia. Omasta näkökulmasta jaetaan kokemustietoa ilman väittelyasennetta. Arvostus ja kunnioitus ovat siinä avainasemassa.

Debatti kaikessa hurmaavuudessaan on ehkä parhaimmillaan ja tuottavimmillaan dialogin käymisen jälkeen. Kun ensin on opeteltu ymmärtämään kaikkia eri näkökulmia. Debatti ilman tutustumista asiakokonaisuuteen on mielestäni pelkkää pienen piirin viihdettä. Silloin paras väittelijä voittaa, eivät parhaat perusteet.

Olen liian usein löytänyt itseni debatista puolustamassa asiaa, jonka edessä olen kädetön, jalaton ja täydellisen voimaton. Ja juuri sellaisessa debatissa, johon en olisi halunnut osallistua. Tänään tuon suojatieörveltäjäohittajan jälkeen päätin, että nyt minun ei enää tarvitse osallistua debatteihin, joihin en kuulu tai joihin en halua osallistua. Minun ei tarvitse olla kiltti ja vastata 'syytöksiin'. Voin vain poistua keskustelusta.

Samalla ymmärsin, että en halua jatkossa olla myöskään siellä vastapuolella. Pyrin pidättäytymään muiden toistuvasta haastamisesta debattiin. Varmasti epäonnistun monta kertaa, mutta jokainen onnistuminen merkitsee paljon. Sen verran minä ymmärrän juuri nyt tänään.

Arkidebattiin liittyy mielestäni paljon useammin vastapuolen tai muiden ajatusten arvostelu, dissaaminen ja mitätöinti kuin omien periaatteiden nostattelu. Ahkerimmat arkidebatoijat perustelevat toimintaansa monesti sellaisilla fraaseilla, kuten "minä nyt vain olen tällainen" tai "minä olen tällainen suorasukainen tyyppi". Sivistyssanakirjan mukaan suorasukainen ihminen on "Suoraan, peittelemättä, kaunistelematta ajatuksensa ilmaiseva, suorapuheinen". Suorasukaisuuteen ei siis liity suoranaisesti asiapitoisuutta tai todellisuuspohjaisuutta.

Olen päässyt vuosien aikana tekemään yhteistyötä monien suorasukaisten ihmisten kanssa. Kun suorasukaisen ihmisen etiikka ja arvot kohtaavat omani, tulemme toimeen ihan tai oikein hyvin. Kun sovituista asioista pidetään kiinni, toista kunnioitetaan, ollaan rehellisiä ja selän takana ei puukoteta sujuvan yhteistyön hyödyt peittoavat suorasukaisuuden aiheuttamat haitat mennen tullen.

Kun jokin tai jotkin noista etiikkaan tai arvoihin liittyvistä periaatteista ei olekaan yhteinen, suorasukaisuus on taakka, joka syö miestä ja joskus jopa Susannaa. Minä en ole koskaan tottunut tölväisyihin, vähättelyihin tai summan mutikassa tehtyihin debattihaasteisiin. Ne kumuloituvat ja sietokykyni niiden suhteen vähenee ajan myötä. Ja tänään tuon suojatieöykkärin myötä kamelin selkä katkesi tässäkin suhteessa. Enää en taivu, jos ei ole hyvää syytä. Kun ikä lähentelee sataa vuotta, koen vihdoin oikeudekseni kieltäytyä yksipuolisesti ajattelevien arkidebatoijien haasteista. Olen osuuteni suorittanut - moneen kertaan.

Ja vielä yhden aiheen haluan nostaa esiin: vastuun ottaminen omasta toiminnasta. Tämä liittyy paljon tuohon suorasukaisuuteen, mutta on ehdottoman validi muillakin elämän osa-alueilla. Kun sitä debatinhaluisesti haluaa purkaa ehkä turhautumistaan tai muuten vain energiaan laukomalla suorasukaisesti mieltään painavia tai muuten vain huulilla olevia asioita ilmoille, olisi oikein terveellistä kaikkien kannalta pohtia hyvin a) onko se ihan tarpeellista, b) onkohan siitä huomauteltu jo yleisesti ihan riittävästi ja c) onko purkauksen kohde ihan oikeasti se juuri oikea ja paras henkilö lopputuloksen kannalta.

Kuten aikaisemmin totesin, ainakin omalla kohdallani nuo kommentit ja puheenvuorot kumuloituvat. Niitä on kerta kerralta vaikeampaa ja raskaampaa ottaa vastaan. Olen kädetön, jalaton ja täydellisen voimaton noihin asioihin vaikuttamisen suhteen. Suorasukainen purkautuja saa toivottavasti helpotuksensa, sillä minä puolestani maksan aika kovan jaksamisveron noiden 'harmittomien' purkausten vastaanottamisen myötä. Kyse ei ole vain yhdestä 'debatista', vaan koko vuoresta.

Tästä eteenpäin aion miettiä paljon tarkemmin oman käyttäytymiseni ja toimintani vastuullisuutta.

Ihminen taitaa keskimäärin viihtyä aika hyvin saman- ja omanmielistensä kanssa. Samaa mieltä olevien kanssa on helppo ja kiva hehkuttaa niin hyviä kuin huonojakin juttuja ja kaikki ovat ihanasti samaa mieltä. Ihminen tarvitsee tätä.

Samoissa 'piireissä' toimivien ihmisten puheissa toistuu paljon samoja asioita, samoja teemoja jopa samoilla fraaseilla ja termeillä. Vähitellen on aika monta ihmistä kertomassa samoja asioita samoilla sanoilla, samoja tarinoita ja samoja uskomuksia. Dialogilla olisi tässä paikkansa. Eri tavoin ajattelevien ihmisten keskustelua arvostavalla ja kunnioittavalla otteella tavoitteena ymmärtää toisten näkökulmia, ei päästä yhteiseen ymmärrykseen.

Kiitos! Kiitos, että luit tänne asti tai ainakin jaksoit ohittaa 'turhat' tekstit tullaksesi tänne asti 🥰.

Perjantaina kävin isän luona Lahdessa. Isä oli kuumeen jäljiltä väsynyt ja voipunut, kuitenkin ihan kohtuullisen orientoitunut.

Lauantaina lepäsin ja ryhdyin huhkimaan puutarhassa. Kylläpä siellä riittikin ja riittää edelleen tekemistä monen, monen laiminlyödyn vuoden jälkeen. Kädet ja jalat ovat kovasti naarmuilla ja pikkuhaavoilla - pensaiden harvennus ja leikkaus oli veristä puuhaa.

Sunnuntaina kävin aamusta katselemassa kesän saapumista. Nähtävää ja kuultavaa oli aivan mahtavan paljon. Kurkia oli pelloilla yllättävän paljon. Linnut lauloivat muutenkin oikein urakalla. Perhosista näin kangas-, lanttu-, aurora- ja karttaperhosia sekä suruvaipan. Rusakoita pomppi pelloilla ja kauriitakin näkyi.

Alla ihana, pieni kangasperhonen.

Karttaperhonen alla. Sen siipien alapuolikin on kuviollinen.

Lanttuperhonen voikukalla 🥰

Koiraspuolinen auroraperhonen siivet hieman supussa. Parempaa poseerausasentoa ei tällä kertaa herunut monista maanitteluista huolimatta.

Pikkulepinkäinen (koiras) oli iloinen lintuyllätys samalla vanhalla paikallaan risuläjän päällä.

Kynnetyllä pellolla tepasteli tämä kiuru liehitellen selvästikin toista kiurua.

Rastaat keräilevät jo matoja pesiin vietäviksi. Poikasia taitaa olla jo?

Vihervarpunen ei antanut meidän häiritä hyönteismetsästystään kanukan oksilla. Nyt on kovaa hääräystä luonnossa. 

Elämä on ihanaa, vaikka välillä vähän ahistaa.

Ollaan mukavia toisillemme 💖

Merenkurkun maailmanperintöalueella 🥰

Raippaluodon sillan jälkeen avautuu yksi lempimaisemistani. Ollaan matkalla Svedjehamnin satamaan Mustasaaren Björköbyhyn. Puhun aina Vaasasta, sillä sehän on ihan siinä iholla. Ja se on tavallaan tuttu paikka minulle. Mutta Mustasaari ei ole Vaasaa.

Valuttelimme matkaamme Mustasaareen ja Svedjehamnin kauniiseen satamaan.

Saltkaretin torni on vaikuttava.

Ollaan maailmanperintöalueella, ihan ainutlaatuisen äärellä.

Merihanhia ohikulkumatkalla.

Isän vointi vaihtelee, lomamatkasta esittelyssä Kalajoen hiekkasärkät

Sain muutama päivä sitten hoivakodista tekstiviestin isän kuvan kera. Olivat käyneet ulkoilemassa ja isä ainakin kuvasta päätellen nautti ulkoilusta ja säästä oikein olan takaa.

Tuli oikein hyvä mieli tästä 🥰.

Eilen illalla soittivat hoivakodista - isälle oli noussut korkea kuume. Tänään sain seurantasoiton, kuume oli laskenut ja ruokakin maistuu taas. Olipa helpotus. Tulevan perjantaisen lomapäivän ohjelmassa on käydä Lahdessa tervehtimässä isää, viedä äidin perunkirjoitukseen tarvittavia materiaaleja isän edunvalvojalle ja palauttaa vihdoin ja viimein äidin apuvälineet sinne, minne ne kuuluvatkin.

Sitten takaisin lomamuistoihin 🥰. Vuorossa on kuuluisa Kalajoki ja sen hiekkasärkät. Kalajoen hiekkasärkät ovat olleet myös pitkään reissulistallani. Nyt vihdoin oli niiden vuoro.

Löytämältämme pysäköintipaikalta johti rantaan puiset raput ja pitkospuut. Jo ensi silmäyksellä näkee sitä, mistä hiekkasärkillä on oikein kyse.

Helsinkiin on täältä pitkä matka. Se on ihan makuasia, kumpi on kaukana ja kummasta.

Liikkeellä oli muitakin talvitakkisia ihmisiä, vaikka päivä osoittautui lopulta melkoisen lämpimäksi jopa meren rannalla.

"Dyynien syntymisen edellytyksenä ovat kulkeutumiseen sopiva hiekka, riittävän kuiva ilmasto ja riittävän voimakkaat tuulet. Kasaantumista edesauttaa rantavehnä. Hiekkasärkkien syntyyn ovat vaikuttaneet maankohoaminen, vallitseva tuulen suunta ja aallokko. Nykyisen Hiekkasärkkien alueen lentohietikon syntymisen syynä on arveltu olleen 1800-luvun puolivälin rajut metsänhakkuut, jotka käynnistivät herkillä hiekkakankailla hietikon liikkeellelähdön. Hiekka peitti sisämaan metsikön alleen ja kerrostui metrien paksuisiksi kerroksiksi. Alueella on myös riehunut 1830-luvulla metsäpalo. Vuoden 1869 isojakokartan mukaan metsää oli tuhoutunut tulipalossa myös laajoilta alueilta nykyisten raviradan ja myöhemmin Jukuparkin tienoilta.", kertoo Kalajoen historia -blogi.

"Kalajoen seutu vapautui veden vallasta vasta kivikauden loppupuolella, minkä vuoksi kunnan alueelta on tavattu vain joitakin kivikautisia löytöjä. Vakinaisesti asutus sai alkunsa, kun muutamat eräkävijät asettuivat Kalajoen ja Himanganjoen suulle. Seudun vanhimmat kylät ovat Pohjankylä, Eteläkylä ja Raumankari, jotka on perustettu todennäköisesti 1300- ja 1400-luvuilla. Väestön pääelinkeinoja olivat aluksi maatalous, kalastus ja hylkeenpyynti. Kalaa pyydettiin isoimmista joista ja merestä. 1400-luvulla merestä kohonneesta Maakallasta kehittyi 1500-luvulla tärkeä kalastustukikohta, jonne rakennettiin kymmeniä kalamajoja ja aittoja." kertoo Kalajoen kunnan historiasivu.

Tuonne kauas meren keskelle kävelin. Hiekka oli kaikkialla pehmeää ja pettävääkin. Nyrjäytin varpaani jossain vaiheessa. Vasta illalla huomasin kipeää varvasta tarkastaessani, että oli tumman sinipunainen.

Tyllejä tapasin ainakin kaksin kappalein matkallani. Lähelle en päässyt enkä edes yrittänyt. Toisella on vähän mustempi silmän seutu kuin toisella.

Ehkä tämä oli yksi matkamme teemoista: hienojakoista hiekkaa ja paljon. Sitä oli jo Hailuodossa, sitä löytyi Kalajoelta ja siihen jumitimme matkailuautomme Himangalla /ja pääsimme pulasta traktorin avustamana). Hiekkaa löytyi myös Mustasaaresta ja olisi sitä löytynyt Poristakin, jos olisimme sinne asti laskeutuneet. Vaan sinne ei tällä kertaa matka jatkunut.

Täältä matkasimme kuitenkin vielä tuonne Mustasaareen ennen kotiin palaamista.