Vanhempia tapaamassa - ikäihmisten terveydenhuollon viestinnässä ja koordinoimisessa on paljon kehitettävää

 Aamupäivä isän luona oli hurmaavaa aikaa. Hän kävelee rollaattorin kanssa jo melkoista vauhtia, vaikka harjoitustakin tarvitaan vielä ihan varmuuden vuoksi. Hän oli säkenöivän hyvällä tuulella ja juttua riitti. Otinpa meidän jutustelustamme pienen videopätkänkin. Taustan ikkuna tuo valoa huonosta suunnasta, mutta isän istumasuuntaan ei nyt voinut vaikuttaa.

Isä ei aina muista kaikkea. Välillä hän arveli lasteni olevan jo yli viisikymppisiä ja tässä keskustelussa tuntui siltä, että hän oletti heidät aika nuoriksi 🤭. Mutta terveiset ovat aina tarpeen 👍.

Äidin luona käydessäni maksettiin laskuja, kirjattiin kalenteriin tulleita lääkärin yms. aikoja aikoja isommalla tekstillä näkyviin. Siinä niitä hikoillessa tuli mieleen väistämättä se, ettei yhteiskunta tue kovinkaan hyvin (siis ei melkein ollenkaan) ikäihmisten kotona selviämistä. Henkilöt tekevät varmasti parhaansa, mutta prosesseja ja toimintatapoja pitäisi kehittää paljon.

Näkövaikeuksista kärsivälle ikäihmiselle lähetetään pienellä fontilla kirjoitettu ilmoitus hänelle varatuista ajoista. Jotka eivät tietenkään osu samalle päivälle. Paitsi ihan toisaalle varatun toisen ajan kanssa, joka itse asiassa on aivan samaan aikaan! Äiti on säästänyt kirjettä minun luettavakseni, hänhän ei näe sitä lukea. Ensimmäinen aika on taas jo ensi viikolla - aivan tekemätön paikka oman kalenterin kanssa. 

Upeaa, että häntä hoidetaan, mutta hänen ikäisensä kanssa pitäisi jonkun miettiä myös sitä, miten hän pääsee vastaanotolle. Ja voisiko saman käynnin yhteyteen liittää muitakin käyntejä? Ja olisiko mitään mahdollisuutta koordinoida muiden terveydenhuollon toimijoiden kanssa aikataulutusta ja niiden yhteensovittamista?

Ikääntyneet eivät tule vähenemään, vaan heidän määränsä väistämättä lisääntyy. Olisi korkea aika suunnitella heidän kannaltaan toimivampia tapoja heidän hoitamisekseen. Uskon, että löytyy tapa, jolla sekä terveydenhuollon panostukset että asiakkaiden vaivannäöt ja akrobatiat helpottuvat samalla kertaa.

Hän on saanut myös kotihoivaan liittyvät ohjeistukset tutustuttavaksi. Hän ei vain näe lukea niitä.

Pakollisten asioiden hoitamisen jälkeen lähdettiin yhdessä tervehtimään isää. Sunnuntaisin ruokarytmi on kuulemma erilainen kuin muina päivinä. Saavuimme paikalle huonoon aikaan. Isä oli nukkumassa päiväuniaan ja oli herätessään kärttyinen. Äkkiherätys ja matala veren sokeri eivät auttaneet asiaa.

Isä valitti olevansa huoneessaan kuin vankilassa, kun ei pääse sängystään itse pois. Hänelle tuotiin ruoka ystävällisesti huoneeseen, mutta pyysin, että isä voisi ruokailla pöydän ääressä muiden kanssa. Se onnistui helposti ja ruokailun jälkeen isä oli kuin uusi ihminen.

Juttelimme ruokailun jälkeen vielä pienen tovin ja otin kännykällä muutaman valokuvan heistä. Erityispyynnöllä isä sai jäädä istumaan sängynlaidalle ja kävimme ilmoittamassa poistumisestamme, jotta isä pääsisi takaisin yhteiseen oleskelutilaan, jossa hän viihtyy melkoisen hyvin.

Huomenna on jo marraskuu. Ehkä joulua kannattaa alkaa jo hieman miettimään. Ja kesälomia. Marraskuussa kannattaa käyttää aikaa nauttimiseen ja suunnittelemiseen. On siitäkin johonkin 👍

Elämä on tässä - suppiksissa ja omissa ajatuksissa

Viime yön jäljiltä heräsin kunnolla ensimmäisen kerran pitkään aikaan vasta seitsemältä aamulla! Ei mitään isoja valvomisia ennen sitä. Kyllä tuntui mahtavalta! Kiireet ovat jyränneet uniani puskutraktorin lailla eivätkä ampiaisongelmat ole vähentäneet tilanteen piinaavuutta. Eilen kuitenkin ampiaisia tuli vierailulle enää kaksi! Näin ampiaiskammoisen näkökulmasta helpotus oli melkoinen. Kun vielä maltoin lopettaa työpäivän jo kolmen jälkeen ja rynnätä suin päin sienimetsään, mieli rentoutui vielä entisestään. En mennyt suorittamaan sienten keräämistä, vaan tutkimaan metsää puolivaloissa pilvisellä säällä ja nauttimaan syksyn tuomista muutoksista.

Loppukesästä kantarellien löytäminen oli hieman haasteellista, sillä kuivan kesän jälkeen koivut pudottelivat kellastuneita lehtiään maahan. Siinä vaadittiin silmältä melkoista keltaisen erottelukykyä. Sittemmin lehtipuut alkoivat pudotella myös ruskeita lehtiä, jolloin suppilovahverojen erottaminen alkoi vaatia jo huikeaa tarkkaavaisuutta hämärässä valossa. Kun melkein kaikki lehdet olivat jo pudonneet, lehtikerroksen seasta ja alta oli aika mahdotonta löytää sieniä (tai mitään muutakaan). Välillä kaiken päälle satanut lumi ei helpottanut asiaa. Sittemmin lumi on sulanut ja vettä on satanut. Ne ovat huuhdelleet lehdet taas jo ihan maan pintaan ja sienet ovat nyt helpommin nähtävissä ja löydettävissä.

Kantarelleja löytyi eilen ja tänään jo riittävästi kunnon kantarellikastikkeeseen. Suppilovahverot ovat kasvaneet todella suuriksi! Tässä muutama esimerkki.

Löysin tänä kesänä metsän, joka on vallan mainio suppismetsä. Siellä on ainakin tänä syksynä ollut paljon enemmän suppiksia kuin ehdin ja jaksan kerätä, vaikka jaan keräämiäni sieniä muillekin. Satoa riittää, mutta kerääjiä ei.

Kuva ei kerro kaikkea, sillä nämä sienet ovat ihan kohtuullisen kokoisia. Ja niitä riitti. Sienen reunan käpertyminen ylöspäin vaikuttaa minusta siltä, että nämä olisivat kosteikkovahveroita. Tämä ero näkyy vasta oikein kypsillä sienillä. Tiheästi kasvavat.

Alla oleva kuva ei ole tarkka, mutta antaa käsitystä keskivertosienten koosta. Eivät ole mitään nappuloita 👍.

Eilen tuli kerättyä sieniä vähän yli omien tarpeiden. Toki mielessä oli jo ylimääräsienien tulevat kodit. Silti tänään piti päästä palaamaan takaisin rikospaikalle 🤭. Hoin itselleni, että kerätä saa vain oikein isoja sieniä. Helpotti matkaa huomattavasti, kun oli jokin syy ohittaa keskikokoiset sienet.

Sienien ulkomuoto oli jatkuvan ihailuni aihe 🥰.

Kuivatan suppilovahveroita edelleenkin huoneenlämmössä leivinpapereiden päällä pieniksi pilkottuina. Välillä tila tuntuu loppuvan. Kuivatustasoja pitäisi keksiä lisää. Työhuoneeseen mahtuisi teoriassa nojatuolien päälle jokin taso, kun vain keksisi jonkin sopivan.

Suppikset kuihtuvat kuivattaessa nopeasti ja jo yhden, viimeistään kahden päivän jälkeen niiden koko on pienentynyt niin paljon, että kahden leivinpaperin sienipalat voi jo yhdistää. Tilaa syntyy uusille kuivatettaville aika nopeasti.

Täytynee hankkia taas jokin äänikirja itselle työpäivien jälkeisten pimeälenkkien tueksi. Pelkkä pimeässä kävely, vaikkakin katulamppujen valaistuksessa, ei jaksa innostaa, joten matkaan on keksittävä jotain muuta. Viime syystalvena äänikirja joudutti kummasti matkaani, kuten myös Yle Areenan audiot. Jospa sieltä löytyisi virtaa tänäkin talvena?

Muista siirtyä talviaikaan! Minä nautin nukkumisesta ja ylimääräinen unitunti tulee mahtavaan tarpeeseen! Huominen onkin muuten ohjelmoitu omien vanhempien tapaamisilla. Lähtö tuntia myöhempään on aivan mahtava juttu aamu-uniselle!

Muista kehua itseäsi tänään. Ja kannustaa. Olet ollut mahtava 👍. Me kaikki olemme. Se ei kuitenkaan vähennä sinun arvoasi. Päinvastoin. Olet ollut esimerkkinä monelle.

Mitä sanoisit hyvälle ystävällesi raskaan viikon jälkeen? Voisitko sanoa sen itsellesi?

Älä murehdi sitä, mitä et ole saanut aikaiseksi. Päätä jotain tilanteen paikkaamiseksi.

Älä syyttele itseäsi siitä, mitä olet joskus tehnyt (tai jättänyt tekemättä). Päätä tehdä korjaava liike.

Älä muserru sen alle, ettet voi pelastaa kaikkia. Iloitse siitä, että voit tehdä  jotain hyvää jollekin.

Upeaa alkavaa talviaikaa 🥰💖🥰💖

Päivä lyhenee, väsymys lisääntyy. Elämä silti hyvää 😊

Tänään ennen yhdeltä alkavaa palaveriani jouduin himmailemaan työhuoneen sälekaihtimia auringon häikäisyn vuoksi. Mieleeni juolahti, että voisin katkaista työpäivän kolmelta, karata sienimetsään ja palata viideltä työpöydän ääreen. Palaverin jälkeen aurinko oli kadonnut sumun ja pilvien taakse, oli melkein hämärää. Siirsin sienireissun seuraavaan kertaan.

Nyt on juuri se vaihe työn vuosikellossa, jolloin työpäivät pitenevät ja valoisa aika lyhenee. Luontainen ulkoiluaika on työpäivän jälkeen ohi ja jotain pitää keksiä, että kroppa saisi tarvitsemaansa liikuntaa.

Käytiin hieman tavallista aikaisemmin koiran kanssa korvaavalla metsälenkillä. Minä määräsin reitin menomatkalla ja hän paluumatkalla. Hyvän reitin hän valitsikin!

Pixien kanssa metsäreissut ovat sukkulointia. Hän painaa tuhatta ja sataa eteenpäin ja risteyksissä pitää huudella häntä takaisin. Siinä samassa hän saattaa valita itse uuden suunnan ja singahtaa sinne yhtä kovaa vauhtia ja taas pitää kutsua takaisin. Pienempi vauhti voisi välillä olla mukavampaa.

Työstressi helpottaa vähän. Toivottavasti saan kierrokset laskettua samaa vauhtia. Öinen töiden ajattelu ei ole kovinkaan hedelmällistä.

Itsemyötätunto on yksi kauden sanoja. Sitä olen pyrkinyt harjoittamaan, se tekee suorittajalle hyvää. Löysinpä ihan kelpoisen itsemyötätuntoisuuden testinkin. Siitä vain kokeilemaan 👍.

Päivän päätteeksi olo oli spontaanisti kiitollinen. Juttelin puhelimessa molempien lasten kanssa, vaikka tilanteet olivatkin aika kiireisiä. Puolisostani olen mahdottoman kiitollinen kaikkien tuhansien vuosienkin jälkeen 🥰. Ihanat ystävät ja mukavat työkaverit merkitsevät paljon. Olen välillä itse huono kommunikointikumppani, mutta pyrin parantamaan itseäni siinä(kin) suhteessa. Kaikista haasteista huolimatta elän aika upeaa elämää 🥰.

Kiitos myös sinulle, blogiystäväni. Kommenttisi ovat hunajaa ja läsnäolosi kannustaa. Halaus täältä virtuaalisesti. Ota se vastaan 💖.

P.S. Ampiaiset jaksavat potuttaa. Kolmetoista elävänä siirrettyä tänään. Muutama on kuollut taas itsekseen vaatehuoneeseen. Tule, tule marraskuu!!!

Ampiaisia, arvostuksen osoitusta ja Koli

Meillä on ollut ampiaisongelma. Ampiaispesän olemassaolo tiedostettiin jo kesällä talon päätyä kunnostettaessa. Tai siis mies sitä kunnosti. Pesän hyrinä on kuulunut karmivasti makuuhuoneeseen, mutta se on jossain melkoisen näkymättömissä.

Viikko sitten makuuhuoneeseemme alkoi ilmestyä ampiaisia yksi kerrallaan. Tokkuraisia ja väsyneitä, aluksi (ja vieläkin) niitä pyydettiin yksi kerrallaan isoon tyhjään tulitikkulaatikkoon ja vapautettiin ulos. Yhtenä päivänä raja tuli täyteen ja tarkastin vaatehuoneen tilanteen. Siellä pörräsi kymmeniä ampiaisia. Vaatehuoneesta pääsee aika vapaasti muualle taloon. Tuossa vaiheessa kaivoin hyönteismyrkyn esiin. Epämiellyttävyystila ylitti jo kaikki rajat ja oma turvallisuuden tunne oli kadonnut taivaan tuuliin.

Sen päivän jälkeen ampiaisia on tupsahdellut makuuhuoneeseen ja yläkerran eteiseen toistakymmentä päivässä. Yläkerrassa on myös työhuoneeni. Ei kivaa. Suurin osa ampiaisista pääsee pelastusoperaatioiden tuloksena ulos vapauteen, mutta hankalimmissa paikoissa touhuavat örkit pitää myrkyttää.

Ampiaiskammoisena nämä tapahtumat tulevat välillä uniin ja herään muutaman kerran yössä ampiaisen surinaan ja kosketukseen (unta vain). Siinä ei kuitenkaan nukahda heti uudelleen 😡.

Olen mielessäni askaroinut (ampiaisten lisäksi) myös kiitollisuuden ja arvostuksen osoittamisen parissa. Kiitollisuus vaikuttaa nykyään vaikealta aiheelta. Olen muutamaankin kertaan vastaanottanut kommentin siitä, että toinen osapuoli ei halua joutua kiitollisuudenvelkaan. Ihan kuin se olisi sellaista gangsterimaista toimintaa, joissa kiitollisuuden aiheuttanut osapuoli voi vaatia velan nimissä ihan mitä vain ja milloin vain. Mutta ei kai se sellaista voi olla sivistyneessä maassamme? Eikö palveluksia voi enää tehdä enää kenellekään ilman pelkoa seuraamuksista ja velkojen takaisin maksusta?

Itselleni tyypillistä on antaa läheisille itsetehtyjä villasukkia tai itse kerättyjä suppilovahveroita tuoreina tai kuivattuina. Mitään en odota vastalahjaksi. Paitsi että tyypillisesti suomalaisen on vaikea jättää asioita siihen. Se kiitollisuudenvelka.

Keskiluokkaiselle ja hyvätuloiselle helpoin ja kliinisin mahdollinen arvostuksen osoitus toimii rahalla. Tarjotaan rahaa sukista tai suppilovahveroista. Ei mitään henkilökohtaista, vaan tilit selviksi, ettei jäädä mitään velkaa.

Minä annan sukkia ja sieniä vain arvostuksesta. Kiitos on upea juttu. Ja jos jotain muuta haluaa antaa, olisi upeaa, jos siinä olisi osa siitä panostuksesta, mitä minä käytän sukkia kutoessani tai sieniä kerätessäni. Jotain pientä omaa panostusta tai ajatusta. Minun arvostukseni ei ole rahalla ostettavissa tai lunastettavissa. Jos haluan myydä jotain, teen sen erikseen enkä pistä siihen mieltäni likoon. Mutta kiitos riittää. Rahan tarjoaminen tuntuu jotenkin pahalta. Jos sen ajan ja työmäärän laskisi, mikä sienten keräämiseen tai sukkien kutomiseen menee, summa olisi aika iso. Jos siis tekisin sitä ansaintalogiikalla.

Rahan tarjoamisen sijaan voisi vaikka kysyä lahjan tarjoajalta, mitä hän suostuisi vastaanottamaan vastalahjaksi. Ja jos toinen ei halua mitään, homma voisi olla sillä selvä.

Miten sinun läheisesi suhtautuvat, kun annat heille jotain omaa tekemää? Ja miten haluaisit heidän toimivan?

Ihanaa lokakuun loppua! Kohta vaihdetaankin kellot talviaikaan 👍.

Lumisia suppiksia, ruuhkaa ja VR:n ns. maskipakon loppuminen

Lonkkahousut on nyt tilattu. Luvattoman kauan se ehti työlistalla odotellakin. Elän kai uutta ruuhkakautta elämässäni, sillä ajan ja tekemisen suhdetta on vaikea saada toimivaksi. Ei onnistu oikein mitenkään. Pakollisten tekemisten ja palautumisten jälkeen jäävä vara riittää aika vähään. Aina niitä pakollisiakaan ei saa tehdyksi saman viikon aikana. Vähemmän pakolliset, kuten oma terveys, joutuvat odottamaan parempaa tilaisuutta.

Mutta en valita sen enempää, sillä tämä on vain ruuhkaa ja elämä maistuu enimmäkseen oikein hyvältä. Pieni valitus helpottaa oloa jo oikein kummasti 🤭.

Uutisen mukaan VR:n junista poistuu maskipakko, mutta suositus jää voimaan. Höh. Mitään pakkoa en ole junalla matkustaessani havainnut noiden maskien kanssa. Konduktöörit eivät ole puuttuneet minun matkoillani kertaakaan kenenkään maskittomuuteen. Ja niitä maskittomia on riittänyt. Eikä niitä ekstra-luokan junalippuun kuuluvia maskejakaan ole annettu kuin muutaman kerran. Että se siitä maskipakosta, joka ei ole koskaan mikään pakko ollutkaan.

Viikonloppuna tuli pakottava tarve päästä metsään erittäin intensiivisen työviikon jälkeen. Perjantaina oli lomapäivä, mutta vettä satoi mahdottomasti. Jäin kotiin. Lauantaina oli lunta maassa, mutta lämpötila oli plussan puolella. Vähän ennen puolta päivää suunnistin matkaan. Kastelin kenkäni hetkessä. Lumi oli oikeasti loskaa ja äärettömän vetistä. Oikein lumisilla paikoilla maasta ei erottunut mitään. Puolilumisilla paikoilla sieniä näkyi, mutta jokaisen lakilla oli noin kourallinen lunta. Pitihän niitä silti kerätä, kun matkaan oli lähtenyt, mutta tavallista lyhyemmäksi jäi sienireissu märkien ja kylmettyneiden jalkojen vuoksi. Räntääkin satoi tämän tästä lisää, vaikka säätiedotus väitti toista.

Aurinko laskee täällä jo puoli kuuden jälkeen. Työpäivän päätyttyä on jo liian hämärää metsälenkille. Jotain muuta rentouttavaa pitäisi löytää tilalle. Ehdotuksia?

Ihanaa syysviikon jatkoa!

Syömishäiriöistä ei ole kivaa lukea, mutta taas täältä pesee (ihan pienesti)

Syömishäiriö on vaikea, hyvin henkilökohtainenkin aihe. Silti siitä pitäisi mielestäni voida puhua niin kuin muistakin sairauksista. Ainakin niin, että läheiset ja omaiset saavat jotain heitä tukevaa tietoa.

Ensimmäisellä kerralla meillä tilanne kasvoi vähitellen. Koska kouluterveydenhuolto ei ollut huolissaan, yritin minäkin pysyä nahoissani, kunnes tuli äkkipysähdys. Siinä vaiheessa oli vaikeaa (=mahdotonta) ottaa mitään tietoa vastaan. Eikä sitä mitenkään isosti meillä ollut tyrkylläkään. Netistä piti itse selvittää, mutta maansa myyneenä tiedon etsiminen ei yhtään maistunut.

Sairaalasta sain sen käsityksen, että syy on aina vanhemmissa. Yleensä äidissä. Ensimmäisillä tapaamisilla en saanut olla lapsen kanssa kahden, vaan meitä valvoi sairaanhoitaja. Minä olin selvästikin epäiltyjen listoilla. Isosti.

Kun sairaus oli selätetty, en halunnut suoda sille enää ajatustakaan. Olin rikki ja uupunut. En huomannut hakea itselleni apua. Halusin jättää kaiken taakseni.

Toisella kerralla sairaus eteni rajummin - olikohan se koskaan ollutkaan poissa? Taaskaan en pystynyt etsimään tietoa. Sairaalasta ei tullut tukea minulle. Päin vastoin. Elin aika tummia vaiheita elämässäni tuolloin.

Nyt haluan nostaa aihetta esille, kun vihdoin jaksan. Aiheesta on helpompi keskustella, jos joku on jo avannut keskustelun. Aina on helpompi seurata kuin osallistua. Ja on helpompi osallistua kuin aloittaa keskustelu. Minä aloitan nyt jotain, joka kantaa, minne kantaa.

Minun lähikokemukseni ovat anoreksiasta. Ensimmäiset eivätkä toisetkaan merkit näkyneet painosta. Kun painon laskeminen alkoi näkyä, oltiin jo aika syvissä vesissä.

Jos lapsi (tai aikuinen) ei ruokaile kanssanne, tekee ruokaa ja herkkuja muille ja urheilee koko kylän edestä, on syytä pistää pystyyn kunnon keskustelu. Kannattaa muistaa, että sairauteen liittyy välttely ja valkoiset valheet. Tässä on todella vaikeaa säilyttää hänen luottamuksensa (jonka menettää, jos epäilee liikaa) ja tuntuma totuuteen.

Tähän liittyen ja liittymättä haluan nostaa aiheeksi vielä kiitollisuuden. Se kantaa silloinkin, kun kaikki tuntuu sortuvan. Se tukee hatarassa ja epävarmassa elämän tilanteessa.

Vaikka kuinka elämä runteleekaan joskus, melkein aina on jotain, mistä olla kiitollinen. Yritin olla murehtimatta sairasta lastani. Keskityin olemaan kiitollinen siitä, että hän yhä oli olemassa. Se oli samaan aikaan mahdottoman vaikeaa ja yksinkertaisen helppoa.

Ollaan kiitollisia 🥰

Mistä sinä olet kiitollinen?

Ajatuksia kehon kommentoinnista ja syömishäiriöistä sekä lomapäivän Kondoilua

Ihmisen ulkonäön kommentointi on riskipeliä. Muistan elämäni varrelta paljon ikäväksi kokemiani ulkonäköni kommentointeja. Nuorena henkilökohtaisesti: "X kertoi haluavansa olla laiha, muttei niin laiha kuin sinä, koska se on jo rumaa." Äkiinnyin enemmän sanansaattajalle kuin alkuperäisen tokaisun lausujalle.

Samalta henkilöltä noin 20 vuotta myöhemmin julkisesti: "Ei uskoisi, että Susanna on nuorena ollut todella laiha!" 

Syömishäiriön näkökulmasta ulkonäön positiivinenkin kommentointi voi olla haitallista. Etenkin, jos se kohdistuu painoon. Hoikkuuden kehuminen voi olla paha virhe syömishäiriön näkökulmasta. Sitä on äkkiseltään jopa vaikea ymmärtää.

Olen oppinut, että parhaita kehumisen kohteita ovat asiat, joihin ihminen ei voi suoraan suorittamalla vaikuttaa. Syömishäiriöt ovat tyypillisesti tunnollisten suorittajien uhka.

Reippaus, reiluus, jaksaminen ja ystävällisyys ovat luullakseni kohtuullisen turvallisia kehumisen aiheita, kun haluaa kehua. Niissä on kohtuullisen vaikea ylisuorittaa. Toki kovasti tunnollisen nuoren tai aikuisen kanssa tässäkin kannattaa pitää tuntosarvet valppaina.

Syömishäiriöistä on aika vaikea löytää riittävästi tietoa. Aihe on puoliksi tabu varmasti monestakin syystä. Yksi vaikenemisen syy on olla ruokkimatta muiden syömishäiriöistä kärsivien ihmisten sairauksia lisää. Omaisten ja sairastuneiden intressit menevät tässä pahasti ristiin.

Syömishäiriö ei myöskään näy aina henkilön painossa. Sairaus on mielen sairaus ja henkinen kipu voi olla kova, vaikka paino pysyisikin vielä kohtuullisissa lukemissa, jopa ihan normaaleissa luvuissa. 

Jos kohtaat tunnollisen ihmisen, joka ei syö julkisesti ja urheilee yli kaikkien suositusten, saatat olla tekemisissä syömishäiriöisen ihmisen kanssa. Syömisestä, liikunnasta tai terveydestä puhuminen ei enää välttämättä toimi positiivisesti. Hän todennäköisesti tarvitsee silloin ammattilaisten apua.

Meillä on tänään satanut vettä melkein vaakasuoraan. Ikkunat olivat saderaitojen peitossa, sitä tapahtuu harvoin. Minun vuosilomapäiväni sujui univelkaa paikatessa, kotiaskareita tehdessä ja opintoja edistäessä. Kotiaskareissa keskityin Marie Kondo -tyyliin karsimiseen ja järjestämiseen. Pieni askel taas otettu eteenpäin 👍

Ihanaa sateisen lokakuun jatkoa! Sadepäivät ovat mahtavia tilaisuuksia Kondoilla ja karsia kotona 🥰.

Mitä kukaan ei kertonut vanhempien vanhenemisesta, kuten edunvalvonta - ja mausteena Kirsin pennut

On paljon asioita, joita ei ole ajatellut eikä niihin ole varautunut. Osan asioista on ehkä tiennyt tavallaan kuin otsikkotasolla, mutta arki menee iholle eikä lopu johonkin kellon aikaan. Se on ihan eri asia.

Kuten se, että vauvoista (parhaimmillaan) tulee murrosikäisiä. Oman lapsen murrosikää ei osaa kuvitella ajoissa, en minä ainakaan osannut. Onneksi meillä mentiin melkoisen kevyillä murrosiän haasteilla. Ihan riittävän vaativaa se silti oli minulle 😂. Tunteita ja äänen volyymiä aina välillä riitti.

Tietoa olisi varmaan ollut saatavilla, mutta kymmenvuotiaan lapsen äitinä minusta lapsi oli silloin aivan täydellisen parhaimmillaan, enkä halunnut ajatella tulevaa ja ottaa selvää. Ei ollut aikaakaan. Ruuhkavuodet olivat todella ruuhkaisia.

En myöskään tiennyt itseni heikkoja kohtia tiukassa kasvatustilanteessa. Minulla ei ollut toimivaa mallia, enkä ollut muutenkaan valmistautunut. Ruuhkavuodet.

Mahdottoman paljon siinä pääsi oppimaan itsestään ja kehittämään itseään. Mutta pahaa mieltä eikä traumoja ei ole jäänyt kenellekään, onneksi. Välimme kummankin lapsen kanssa ovat läheiset ja täynnä luottamusta. Mutta siis vauvakuumeen iskiessä en todellakaan ajatellut noin pitkälle 👍.

Vielä vähemmän olen ajatellut sitä, mitä tapahtuu, kun vanhempani vanhenevat. Emme ole olleet läheisiä, enkä ajatellut, että siitä ei kukaan välitä, kun apuani jossain vaiheessa tarvitaan. En edes ajatellut, millaista apua ikäihminen voi tarvita tullessaan heikompaan kuntoon.

Edunvalvonta on asia, mitä olemme pohtineet mieheni kanssa omalla kohdallamme. Pitääkin tarkistaa, mitä olemme saaneet aikaiseksi sen suhteen. Edunvalvontavaltuutuksen voi tehdä itse, kun on vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa. No, ehkä tuo mielen voima ja terveys riittävät. Kun vanhus (tai nuorempikin) syystä tai toisesta ei enää pysty hoitamaan asioitaan itsenäisesti, valtuutusta ei voi enää tehdä. Silloin täytyy hakea yleistä edunvalvojaa (jollei lähipiiristä löydy siihen tehtävään riittävän luotettavaa ja kaikille osapuolille sopivaa henkilöä). 

Edunvalvoja-asioiden käsittelyaika on noin kuusi kuukautta. Se on pitkä aika odottaa siinä vaiheessa, kun asiat eivät enää suju. Minun tapauksessani edunvalvontahakemus on pitänyt tehdä melkoisen lyhyen ajan sisällä molemmille vanhemmille. Laskujen hoito vaatii äidin allekirjoitusta, mutta muusta hän ei selviydy. Paikalle tarvitaan siis toinenkin aikuinen.

Isän hoivakotiin siirtyminen poikii erilaisia tilanteita, joihin on otettava kantaa, samoin äidin luona käyvät kotihoitajat. Ne ovat tosin niitä helpoimpia juttuja.

Hoidan isän postin siellä käydessäni. Äidin posti on hänen omissa käsissään. Onneksi kotihoitajat auttavat. Papereita silti unohtuu tai hukkuu.

Edunvalvojan määräämistä varten tarvitaan erityinen lääkärinlausunto. Se pitää toimittaa melko pikaisesti eteenpäin. Mukaan tarvitaan omainen, mutta kaksi viikkoa myöhässä löydetty ilmoitus ei jättänyt vapaapäivän järjestämisen kanssa pelivaraa. Toivottavasti lykkäyspyyntöön tulee suotuisa vastaus.

Niin paljon kaikkea, mitä en ole osannut ajatellakaan. Ja kaikkea, mistä en ole koskaan kuullutkaan. Kuten lonkkahousut. 

Samaan syssyyn kuuluu tämä seurustelu ja yhteistyö sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät juuri aikaisemmin ole kuuluneet elämääni. Toivon, että muilla tilanne on helpompi. Etäisen lähisukulaisen kanssa harjoitettu yhteistyö on minun kohdallani kuitenkin vaikeaa, hankalaa ja jotenkin epäasiallista. Otan minun mielestäni epäasialliset kommentit ja vastaukset henkilökohtaisena, mutta kyseessä voi toki olla ihan vuosien varrella kärjistynyt puhetyylikin. Oli mitä oli, joudun käyttämään paljon ylimääräistä energiaa selvitäkseni keskustelutilanteista ja palautuakseni noista niin sanotuista keskusteluista.

Provosoidun vielä liian helposti. Vaikka olen kevään, kesän ja syksynkin ajan harjoitellut kovasti tunteitteni ja vuorovaikutukseni hallintaa, tässä mennään ihan liian usein ihon alle. Puolet viasta on minun. Pitää muistaa pitää se opittu etäisyys muiden tunnereaktioihin tai niitä muistuttaviin vuorovaikutustapoihin. Mutta puolet viasta sälytän kyllä sinne toiseen suuntaan. Asteikolla 0-10 vuorovaikutuksen asiallisuudesta tämä menee minun kategoriassani aika lähelle tuota nollaa. Ehkä vähän allekin. Toki nyt vain vertaan lähipiiriini, tuttuihini ja työkavereihini. Voi olla, että olen liian ankara.

Oletko koskaan löytänyt itseäsi tai läheistäsi näistä negatiivisista sukukekkereistä, joihin pääset kutsulistalle vain, koska sinulta halutaan jotain? Itse asiassa aika paljonkin. Miten selviydyit tai olet suunnitellut selviytyväsi?

Jos vanhempasi ovat vielä elossa ja terveessä järjen kunnossa - kannusta edunvalvontavaltuutuksen tekemiseen. Elämä helpottuu sitten pahan tilanteen tullen teillä kaikilla ihan mahdottoman paljon!

Jotain vastapainoa kaikelle tuskalle tähän loppuun. Kirsin koiranpentu 🐕.

Tsemppiä sateisiin ja päivien lyhenemiseen!

Isän seurassa hyvänä ja heikompana hetkenä ja muuta päivän höpinää

Heti aamupäivästä kävin isän luona. Vastassa oli skarppi ja iloinen isä, joka puhui välillä hieman syviäkin. Muutama kuvakin otettiin.

Ensin kuva hatun kanssa. Värillisenä.

Ja sama mustavalkoisena.

Isän tukka on leikattu ja se nuorensi häntä heti ainakin kymmenen vuoden verran. Juttu luisti vielä hattu päässä, mutta ilman hattua ei sitten ollutkaan niin kivaa poseerata, vaikkei hän mitään siitä sanonutkaan. Kasvoista näkee kaiken. Lopetimme kuvaamisen ja hatuttomuuden lyhyeen.

Tapaaminen oli kuitenkin sydämellinen ja kerroin tulevani iltapäivällä uudestaan äidin kanssa.

Iltapäivällä isä ei ollut enää hyvällä tuulella, vaan vallan kärttyinen eikä fiilis muuttunut edes jutustelulla ja silittelyllä, kuten usein. Näin jälkikäteen oivalsin sen, että isän lounas alkoi vasta poistuessamme. Hän oli varmasti nälkäinen. Lisäksi hän oli aamupäivällä lähtiessäni väsynyt, mutta kutsuttiin sitten kahville. Ehtiköhän hän lepäämään ollenkaan? Nämä pitää tarkistaa. Kyllä minäkin olisin äkäinen kuin karhu, jos olisin kovasti nälkäinen ja vielä lisäksi väsynyt.

Kuvasin pätkän videota äidin touhutessa isän kanssa. Ajattelin kerätä jatkossakin näin muistoja hänen matkaltaan. Mukaan saa tulla yhtä hyvin hyviä kuin huonojakin hetkiä.

Isä jäi ruokailemaan selvästi nälkäisenä, kun lähdimme. Olen pyrkinyt ajoittamaan vierailut ruokailujen jälkeisiin miellyttäviin hetkiin, mutta tällä kerralla homma ei toiminut ollenkaan suunnitellusti.

Äiti oli isän kanssa tavallista harmonisempi ja pyrki selvästi auttamaan isää näkemään huonot asiat toisin. Tällä kertaa isä näki ympärillään kovasti rosvoja ja yksi niistä olin minä. Äiti onneksi ei saanut rosvon leimaa itselleen 👍. Äiti on ihmetellyt kovasti isän nopeaa toipumista ja tämä tilaisuus olla apuna ja tukena teki selvästikin hyvää hänelle. Minäkin taisin muuten vapautua rosvon leimasta ennen eroamme 👍.

Matkalla näkyi hanhiauroja lennossa. Ihanaa katseltavaa 🥰.

Ihmiskuvaus on alkanut kiinnostaa ja täytyykin ryhtyä harjoittelemaan sitä oikein tavoitteellisesti. Erityisesti lisävalaistus on sellainen harjoittelua vaativa paikka. Katsotaan, josko saisin pojasta kaverin niihin treeneihin.

Ihanaa alkavaa viikkoa! Tyttärellä on huomenna syntymäpäivä. Päivässä ei voi olla siis mitään vikaa. Nautitaan!

Kuntoutuksen jälkifiiliksiä ja Kirsin koiranpentuja (taas)

Kiila-kuntoutuksessa käytiin läpi taas monen monta elämän ja työelämän kannalta mielenkiintoista aihetta. Kuten sitä, onko elämän merkityksellisyys kiinni siitä, mitä on saanut aikaiseksi. Näkökulmia on tietenkin monia, mutta itse olen edelleenkin vahvasti sitä mieltä, että omilla saavutuksilla on hyvin vähän tekemistä elämän merkityksellisyyden kanssa. Jos mitään muuta ei saavutusten lisäksi ole, ne ovat toki merkittävässä roolissa.

Omien arvojensa mukaan eläminen lisää mielestäni elämän merkityksellisyyttä. Hyvien asioiden tekeminen sinänsä lisää mielestäni elämän merkityksellisyyttä, vaikkei noilla teoilla saisikaan aikaan mitään näkyvää ja huomattavaa.

Hyvien asioiden tekemättä jättäminen ei ole kuitenkaan este merkitykselliselle elämälle. Kukin viljelee hyvää ja katkaisee pahaa omalla tavallaan ja omalla kapasiteetillaan. Kukin siis omien voimavarojensa mukaan.

Kuntoutuksessa saimme Nyyti.fi-sivustolta noukitun listan omista oikeuksista. Hyvä muistilista etenkin joustavan ja kiltin ihmisen elämään.

" Minulla on oikeus

• pyytää haluamaani joltakulta toiselta, kunhan ymmärrän, että hänellä on oikeus kieltäytyä
• vastata kieltävästi pyyntöihin tai vaatimuksiin, joita en voi täyttää
• kieltäytyä silloinkin, kun pyytäjä haluaisi minun suostuvan, on minuun nähden auktoriteettiasemassa tai kärsii tunne-elämän häiriöistä
• sanoa ei kaikelle, mihin en koe olevani valmis, mikä tuntuu vaaralliselta tai mikä loukkaa arvojani
• käyttää omaa arvostelukykyäni päättääkseni, onko jonkun toisen ihmisen pyyntö kohtuullinen
• muuttaa mieltäni, tehdä virheitä, epäonnistua ja olla epätäydellinen
• ilmaista kaikkia tunteitani – sekä myönteisiä että kielteisiä
• olla oma itseni ja päättää omista asioistani sekä tehdä päätöksiä tunteitteni pohjalta
• suuttua rakastamalleni ihmiselle ja olla vastuussa suuttumukseni ilmaisuista
• pelätä ja sanoa, että minua pelottaa
• sanoa ”en tiedä”, ”en ymmärrä” tai ”en välitä” jos koen, että joku asia ei koske minua
• puolustaa ja selittää käyttäytymistäni sekä arvioida, milloin en selitä käyttäytymistäni
• kaivata omaa tilaa ja aikaa, muuttua ja kasvaa
• olla leikillinen ja kevytmielinen
• olla onnellinen, terve ja voida hyvin tuntematta syyllisyyttä
• olla tuntematta syyllisyyttä asioista, joihin en ole syyllinen
• valita ystäväni ja olla ympäristössä, jossa minua kohdellaan hyvin
• siihen, että muut kunnioittavat tarpeitani ja toiveitani
• arvioida itse käytöstäni, ajatuksiani ja tunteitani sekä ottaa itselleni täysi vastuu niistä ja niiden seurauksista
• päättää itse, missä määrin minun on löydettävä ratkaisuja toisten ihmisten ongelmiin
• olla epäjohdonmukainen ratkaisuissani
• puolustaa itseäni silloinkin, kun se loukkaa jotakuta toista, jos vaikuttimenani on puolustus eikä hyökkäys
• kertoa jollekulle toiselle omista tarpeistani – silloinkin kun toinen ajattelee, että tarpeeni ovat aiheettomia tai epäjohdonmukaisia, hän ei halua kuulla tarpeistani, loukkaantuu tai kiihtyy minua kuunnellessaan tai itse ajattelen, että minulla ei pitäisi olla sellaisia tarpeita. "

Huomenna lähden käymään entisessä kotikaupungissani tapaamaan isääni ja äitiäni. Matka kaikkineen vie suurimman osan päivästä ja pyrin lähtemään matkalle rennoin rantein. Isän tapaaminen on ollut toistaiseksi vain iloa ja mukavia yllätyksiä. Jossain vaiheessa vastaan tulee väistämättä myös huonompi päivä. Sekin pitää ottaa vastaan, kun tilanne tulee eteen.

Äiti tahtonee lähteä käymään isän luona hoivakodissa ja sinne siis menemme. 

Kirsin koiranpentujen kuvien läpikäyminen on edelleen vaiheessa, tänään sain sienestysreissun ja parin broilerikiusauksen valmistamisen jälkeen homman etenemään aavistuksen eteenpäin 👍.

Kuntoutuksen viimeinen jakso ja 15. kerros

Kolme päivää pysähtymistä oman itsensä ja työssä viihtymisen äärelle. Kiila-kuntoutuksen viimeinen jakso on meneillään ja tällä kertaa vietän koko jakson Helsingissä matkustamatta välillä kotiin Hämeenlinnaan. Palautumisaikaa jää eittämättä tällä tavoin paljon enemmän.

Jos sellainen tuuri kävisi, että sinulla olisi mahdollisuus päästä mukaan johonkin kuntoutusohjelmaan, suosittelen sitä lämpimästi. Ammattilaiset ohjaavat tärkeiden kysymysten ja taitojen äärelle . Samalla pääsee ryhmäytymään hyvän porukan kanssa ja saa voimaa sen ihanasta erilaisuudesta.

No niin. Kaikki eivät tietenkään pidä erilaisuudesta, se voi tuntua epämiellyttävältä tai ahdistavaltakin. Mutta erilaisilta ihmisiltä oppii aivan uusia näkökulmia ja samalla oppii paljon uutta myös itsestään. Ihan positiivisessa hengessä ja merkityksessä.

Milloin olet viimeksi keskittynyt useamman vuorokauden ajaksi omaan kehittymiseesi ja hyvinvointiisi? Se ei todellakaan tapahdu itsestään eikä tuosta vain sujahda arjen sekaan. Kuntoutuksessa se tulee eteen väistämättä.

Olen illalla kuntoutusrupeaman jälkeen käynyt jopa käynyt ostoksilla. Se ei kuulu suosikkitekemisiini, mutta silläkin on väistämättä oma paikkansa. Nyt on tullut muutama asia tehtävälistalta taklattua. Täällä pääkaupungissa on hieman monipuolisempi kauppavalikoima kuin kotona, joten ostoksiin ei kulunut kauaa aikaa, kun aloitti ostosreissun varmimmasta päästä ja siirtyi seuraavaksi varmimpaan ostospaikkaan. Toimistolle etätöistä palaaminen aiheuttaa pieniä paineita vaatekaapille, jota on tullut päivitettyä aika heikosti. Kauppaan siis.

Hotellin sijainti Pasilan aseman yhteydessä on pitkän matkan taittajalle ruhtinaallinen ilo. Ihan matkalla voi jättää ja noutaa matkatavaransa hotellin aulasta. Sitä paitsi paikalliseen ostoskeskuskseen pääsee suoraan hotellin aulasta ilman ulkovaatetusta. Näin pinellä vaivannäöllä minäkin maltoin käydä muutamassa kaupassa.

Näköalat ovat edelleen yhtä huikeat, vaikka tällä kertaa majoituin 'vain' 15. kerroksessa. Vaikka osa merestä jäikin näkemättä, paljon jäi nähtäväksi. Kaupunkikin osaa olla kaunis tästä perspektiivistä (no, toki muutamasta muustakin perspektiivistä).

Hotellihuoneeseen saapuessa piti ottaa taas heti valokuva. Näkymä on (vino ja) upea jopa pilvisellä säällä.

Myöhemmin illalla auringon laskettua kuu möllötteli taivalla ja maisema oli edelleenkin avara ja rauhoittava.

Vielä pieni videoklippi hissimatkasta. Maisemahissi on aina upea juttu. Nyt matkasin 4. kerroksesta (vastaanotto) 15. kerrokseen 👍.

Huomenna viimeisen kuntoutuspäivän jälkeen kotiin. Tämä pysähdys on tullut tarpeeseen. Muilla rintamilla kiireet jatkuvat, mutta nyt on taas hieman lisää energiaa ja eväitä tulevaan.

Syksy etenee - miten selvitään marraskuusta?

Lokakuu on melkein puolessa välissä ja puut ovat puolillaan värikkäitä lehtiä. Toinen puoli on jo pudonnut maahan tuulen iloisella avustuksella.

Virallinen syyskaiho ei ole vielä iskenyt, mutta hieman hitaammalla oma normaalirytmi kuitenkin kulkee. Vielä ei hämärä ahdista, sillä aurinko vierailee vielä tämän tästä. Hämärät hetket ovat oivallisia sisätouhuamisen aikoja. Voi siivota, karsia, koristella tai vain oleskella. Mikäs olisikaan parempaa hämärän hyssyn tekemistä?

Vaikka pääsiäinen kaikkine kärsimysnäytelmineen ajoittuu kevääseen, lisäisin syksyn ja syystalven hämärän tuohon samaan kärsimysnäytelmien joukkoon. Varsinaista kiirastulta, jonka yli pääsemiseen kaivataan toivoa ja valoa.

Marraskuu on minulle edelleen mysteeri. Miten sen voisi viettää positiivisesti, edes hieman nautiskellen? Onko sinulla neuvoja ja keinoja marraskuun synkkyyden nujertamiseen?

Syyskuun lopun maisema Korkeakosken maisemissa ilahduttaa vieläkin. Vaikka metsä on tiheä, eikä valon matka maan pintaan ole helppo, ainakin syyskuussa maisema oli toiveikkaan valoisa.

Kerro neuvosi marraskuun taklaamiseen tai jopa marraskuusta nauttimiseen! Eihän tuo kuukausi voi olla vain kaikkien kiusaksi suunniteltu?

Ihanaa lokakuuta marraskuuta odotellessa 🥰.

Hyvää elämää Ja Kirsin koiranpentuja

Hyvän elämän määritelmäni elää jatkuvasti. Mukautan sitä todellisen elämäni rytmiin ja siinä onkin tekemistä.

Minun hyvän elämäni ei tarvitse välttämättä tuottaa muille iloa ja positiivisia elämyksiä. Pahoittelen, mutta se on vain niin. Tämä on minun ainoa elämäni ja pyrin elämään sitä parhaan kykyni mukaisesti. Jos minulla olisi käytössäni useampi elämä, pyhittäisin varmasti muutaman niistä teille kaikille ja joillekin aivan erityisesti.

Nyt mennään kuitenkin yhden elämän taktiikalla ja se pitää pitää mielessä.

Minun hyvään elämääni kuuluu kuitenkin lähimmäisten arvostaminen, auttaminen ja tukeminen. Toki aina niissä rajoissa, missä kulloinkin pystytään kulkemaan. Joten en ohita teitä, vaikka pidänkin itseni viime kädessä etusijalla. Onneksi te itse pidätte itsenne etusijalla, ettekä ole riippuvaisia vain minun valinnoistani ja toimistani 💝.

Minulla on se etu puolellani, että olen kasvattanut kaksi lastamme jo täysi-ikäisiksi aikuisiksi. Voin luottaa myös heidän harkintakykyynsä, vaikka olenkin tiiviisti sparraamassa heitä matkalla eteenpäin. Minulla on hyvä mahdollisuus keskittyä vihdoin myös itseeni.

Läheisistä huolehtiminen johonkin rajaan asti kuuluu myös minun hyvään elämääni. En ole valmis mihin vain ja toteuttamaan muiden villejäkin unelmia. Koen, että juuri nyt voin keskittyä omiin unelmiini ja jopa toteuttaa niitä. Onneksi puolisoni on kanssani samaa mieltä 💖.

Tämä liittyy ikuisuusaiheisiini perheestä, hyvästä elämästä ja vastuullisuudesta. Minulla on ollut äitini kanssa näistä todella erilainen näkemys kautta aikojen. Hän on sodan jälkeisen ajan lapsi, minä olen syntynyt jo ihan erilaiseen maailmaan. Omat lapseni ovat jo niitä milleniaaleja, joista työelämässä supistaan touhukkaasti ja jopa hieman pelokkaasti.

Tämän päivän aktiviteetteihin kuului sienimetsässä käynti, sienten käsittely (kuivaamista varten) ja formulakisojen seuraaminen. Vauhdikas päivä siis 😉.

Illalla kävin läpi vielä Kirsin koiranpentujen kuvia. Niitä riittää vielä...

Väsyneiden viikkojen jälkeinen rentouttava iltapäivä 💪

Tänään oli työpäivän jälkeen melkoisen voimaton ja kaikkensa antanut olo. Kaksi loman jälkeistä viikkoa ovat olleet melkoisen intensiivisiä ja väliin jäänyt viikonloppukin oli täynnä hyörinää ja matkustamista.

Ratkaisu energian puutostilaan oli vanha tuttu: sienimetsään siis! Se toimi hyvin, vaikka tuhdin pilvisen päivän vähäinen valo tuottikin haasteita ihan yllin kyllin. Silmä tottui kuusimetsän varjostamaan pilvisen päivän hämärään hitaasti ja alku meni ihan silmiä totutellessa.

En päässyt suunnittelemaani päämäärään ollenkaan, sillä valitsemani kokeilureitti toi eteen suppilovahveroita ihan riittävästi. Päätin, että kerään vain isoimmat sienet, se helpotti elämää kummasti. Niitä oli niin paljon ja ne olivat niin kauniita 💖.

Tässä yksi kauneimmista yksilöistä. Miten moneen suuntaan se jaksaakin kaartua ja kukertaa 💖.  Aivan ihana ja ihanan iso kaunotar 🥰.

Sieniretkien jälkeen kysyn melkein aina ensin Tuijalta (entinen opiskelukaverini ja poikani kummi), onko heillä kysyntää suppiksista. Onneksi olemme huomanneet, että Tuijan äitikin tekee mielellään ruokaa sienistä. Tälläkin kertaa 'ylimääräiset' sienet päätyivät Tuijan äidille. Kiitokseksi (jota en olisi tarvinnut, mutta josta tietenkin ilahduin ihan navan pohjia myöten) sain Tuijan äidiltä itse tehtyä luumuhyytelöä. Olin (ja olen vieläkin) aivan mahdottoman otettu tästä ihanasta huomiosta 💖.

Elämä on ihanaa, kun lähipiirissä on ihania ihmisiä 💖. Onneksi lähipiiriin voi sujahtaa myös netin kautta. Ystävyys on nykyään lähempänä kuin koskaan 💖.

Tyhypäivää taiteellisissa merkeissä ja Kummakiven profiilia

Tänään töissä oli tyhypäivä eli keskityttiin työhyvinvoinnin kehittämiseen.

Aloitimme aamupalalla, osallistuimme visailuun ja siirryimme Ateneumiin opastetulle kierrokselle. Oma taidetuntemukseni ja -osaamiseni on pahasti pakkasen puolella, joten päivä tarjoili paljon uutta.

Maantie Hämeessä / Helteinen kesäpäivä -maalaus ilahdutti minua, sillä löysin siitä paljon yhtäläisyyksiä valokuviin samoin kuin asuinseutuni historiaan. Tämän taulun oli tehnyt Werner Holmberg (1830-1860).

Minulla on musiikkiluokkalaisena ollut kuvaamataitoa koulussa vain viidennelle luokalle ja siltäkin ajalta opettajien palaute oli melkoisen lannistavaa, välillä myös julkista. Kaikkea ei vain voi osata. Onneksi tämä osaamattomuus ei mitenkään murtanut henkistä selkärankaani. Kammoni kuvaamataiteita kohtaan toki kasvoi aika äärimmilleen ja olen löytänyt itseni piirtämässä ja maalaamassa vain lasten ollessa pieniä heidän seuranaan ja 'esimerkkinään'.

Nämä (näyttelyn) maalaukset on tyypillisesti maalattu sisätiloissa kaukanakin itse kohteesta. Siksi maalaus ei aina ole ihan pelkästään realistinen. Tässä maalauksessa huomioni kiinnittyi heti kärryjen vasemman puoleisten renkaiden jälkiin. Jos ne olisivat aitoja, kärry olisi osunut vasemmalla olevaan isoon kiveen aika väistämättä. Tai väistämisestä huolimatta 😂.

Taidekierroksen ja lounaan jälkeen suuntasimme tekemään taidetta ihan itse. Ohjelmassa oli akryylimaaleilla maalaamista Paints and Friends -työpajaan. Uteliaisuuden ja puolikauhistuneisuuden sekaisin tuntein odotin tätä osuutta. Maalaaminen on ehdottomasti ja isosti epämukavuusaluettani. Toisaalta tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus heittäytyä kokeilemaan.

Opastus oli ihanaa. Mutta alkuun pääseminen oli minulla vaikeaa. Kaikilla muilla taisi olla jo noin puoli taulua alustettuna, kun minä vielä vetelin varovaisia viivoja lyijykynällä kanvaasille ja pyyhekumilla kumitin ne parhaan taitoni mukaan pois. Heittäytyminen oli todella, todella vaikeaa minulle, pelkäsin jo jääväni lähtökuoppiin. Jostain kuitenkin keräsin rohkeuden ja puolihulluuden ja ryhdyin toimeen.

Itseni ylittäminen, epämukavuusalueelle heittäytyminen ja kritiikin unohtaminen itseilmaisun (vaikkakin osaamattoman) tieltä olivat suuret voittoni ja saavutukseni. En ymmärrä maalaustekniikoista vieläkään mitään, mutta nähtävästi akryylimaalauksessa sivellin kannattaa kuivata ennen uudelleen maalausta. Heti tuli vähemmän itkuraitoja 👍.

Oman maalauksensa olisi saanut ottaa mukaan tai jättää sinne kuivumaan ja hakea myöhemmin. Minä otin kuvat omasta taiteestani enkä lähtenyt raahaamaan tekelettäni kotiin. Olen ylpeä heittäytymisestäni ja rohkeudestani. Meidän kodistamme kuitenkin karsitaan tavaraa, ei hankita lisää kuin pakon edessä. Hieno harjoitusmaalaus jää minulle siis valokuvana ja se on hyvä niin.

Tässä touhuni tulos. Mahdottomasti opin sekä maalaamisesta että itsestäni. Aiheena piti olla jokin kasvi. Minun kasvini oli tuollainen mielikuvitusjättimarja. Syksyä eletään ja ilta on ajankohta.

Kiitos Marialle ja Juhalle päivän organisoimisesta ja suunnittelusta! Tuli taas eteen kaikkea kivaa, mitä itsekseen ei tulisi tehtyä 🥰.

Syyslomareissulta pari kuvaa Kummakiveltä Ruokolahdelta. Pysäköintipaikka löytyy nykyisin helposti ja siellä on jopa opastintaulu.

Kummakivi on hauska ilmestys ja melkoisen iso.

Tässä vieressä mies ja koira vähän niin kuin mittasuhteina.

Tässä näkyy koira toisesta kuvakulmasta (alhaalla oikealla). Iso kivi siis.

Jääkauden jäämiä tämäkin. Monet ovat yrittäneet siirtää kiveä, mutta kukaan ei ole vielä onnistunut. Oli elämys tämäkin 👍.

Ihanaa loppuviikkoa sinulle!

Orinoron rotkolaakso lumettomalla kelillä ja vielä vierailusta isän luona

Syysloman kuvia on vielä jonkin verran purkamatta. Kävimme toistamiseen Orinoron rotkolaaksossa. Tällä kertaa lumettomana aikana 😊.

Orinoron kalliot ovat minulle lujuuden, vahvuuden ja kestävyyden maamerkki. Rotko on noin 200 metriä pitkä ja jopa 20 metriä syvä. Orinoron rotkolaakso on syntynyt noin 10 000 vuotta sitten. Edellisellä kerralla vierailimme rotkolaaksossa keväällä toukokuun alussa, silloin siellä oli vielä runsaasti lunta!

Paikalla oli muitakin, vaikka vierailimme paikalla keskellä arkiviikkoa toimistoaikaan. Se hillitsi hieman valokuvaamista, mutta ei yhtään ympäristön kokemista. Upeaa oli tälläkin kertaa!

Kannatti tulla uudelleen käymään sulan maan aikaan!

Isän tilanteesta totean vielä sen, että hyvä, ammattilainen hoito peittoaa mennen tullen toisen ikäihmisen omaishoidon määrätyn pisteen jälkeen. Vaikka puolisoiden tahtotila voisi ollakin pysyä yhdessä hamaan tappiin asti, ikääntynyt omahoitaja ei välttämättä pysty olemaan aina riittävästi avuksi ja hänen terveytensä kärsii siitä väistämättä. Joskus (ehkä useinkin) tahtotila ja oikea hyöty näiden ihmisten osalta eivät kohtaa.

Isän kohdalla laitoshoito on tehnyt melkeinpä ihmeitä. Häntä on kuunneltu, arvostettu ja tuettu. Toivon samankaltaista hoitoa ja tukea muillekin muistisairaille. Hänen kohdallaan se on merkinnyt aivan mielettömän upeaa toipumista 🥰.

Tässä ollaan äidin kanssa vierailemassa isän luona. Isä oli reippaalla tuulella 👍.