Pääsiäisen perhehetket - Pixie täytti 14 vuotta!

Pääsiäinen on kypsä, enää toinen pääsiäispäivä jäljellä. Meillä pääsiäinen ei ole uskonnollista, mutta tavallaan hengellistä aikaa. Kun on aikaa pysähtyä työstä, on aikaa myös miettiä itselle pitkällä juoksulla tärkeitä asioita. Jos ei aina elämän tarkoitusta, niin vähintäänkin tarkoituksellisen elämän peruspilareita.

Lämmin sää seurasi tolkutonta lumisadetta. Päätin, että patio pitää saada käyttöön lumen paljoudesta huolimatta. Ei kokonaan, mutta käyttöön. Pian paikan raivaamisen jälkeen aurinko näyttäytyi lempeästi. Tuossa tuolissa julistin kevään olevan vauhdissa 💖.

Tässä minä nautiskelemassa maaliskuun lopun lämmöstä. Mies otti kuvan. Päällä vuosia vanha villaneule, joka on ollut päällä myös sateisilla sienireissuilla ja kohdannut monen monta havupuuta lähikontaktilla. Jaloissa merinovillaiset välikerrastohousut, joista tuli minulle nopeasti jokapäivän armoasu.

Jaloissa myös itseneulotut palmikkosukat, joiden pitkä varsi lämmittää myös säärtä. 

Puseron villanyppyjä pitäisi taas siistiä. Niiden värikään ei sovi yhteen yhtään minkään kanssa, mutta ovat mukavat kuin mitkäkin 🥰.

Kun minä istuin lumitöiden jälkeen patiolla retkituolissa, Pixie päätti rentoutua pation lumipeitteen päällä.

Tässä vielä kuva perheen naisista.

Pixie täytti muuten juuri 14 vuotta. Onneksi olkoon ikinuorelle Pixielle! 💖🥰💖🥰💖🥰💖

Käpytikka, huonosti nukuttuja öitä ja oman tiensä kulkijoita moottoriteillä

Turha on odotella hyvin nukuttuja öitä ja niiden jälkeisiä virkeitä päiviä blogin kirjoittamiseen. Niitä ei nyt ole ollut tarjottimella, joten näillä mennään ja ollaan olevinaan tyytyväisiä 👍.

Ensin luontoasiaa: käpytikka on halunnut koetella pihassamme niin terijoensalavan kuin omenapuunkin kestävyyttä. Terijoensalavassa saa minun puolestani tuo koputella, mutta omenapuu pitää jättää rauhaan. Neuvottelemme näistä paraikaa.

Käpytikka ei ole ryhtymässä lakkoon eikä sinne päinkään. Himokkaat vierailut pihapuissa sen kuin jatkuvat.

Tänään kävin etelässä toimistolla. Matkoilla näin laulujoutsenia (yksittäin, parissa ja pienessä parvessa), töyhtöhyyppiä ja metsäkauriita pelloilla ruokailemassa. Nyt on niin mahdottoman keväistä jo, ihan innostun 🥰.

Lähipiha on sulanut jo melkein täysin. On se vaan ihanaa 💖.

Ajomatkalla Helsinkiin ja takaisin tapasin taas monenlaisia kulkijoita. Takanani kaupunkialueella tuli mopedi, joka vilkutti jatkuvasti oikealle. Jännittyneenä seurasin tilannetta peruutuspeilistä. Siitä olisi voinut syntyä ikävä tilanne. Ei onneksi käynyt niin. Vilkuttelin vihjeeksi hetkeksi itsekin oikealle paikassa, jossa risteyksiä ei ole, mutten saanut kuskia huomaamaan virhettään.

Hetkeä myöhemmin naapurikaistalta eteeni sujahti auto, jolla ei ollut yhtään mitään vilkkuja päällä. Nyt oli varovaisuudesta hyötyä 👍.

Kotiin päin tullessa risteysalue oli tukkeutua liikennevalojen vuoksi. Jäin sääntöjen mukaan odottamaan risteysalueen ulkopuolelle, jotta risteysalueen liikenne voisi sujua kaikesta huolimatta. Liikenneympyrästä paikalle suhahti kuitenkin kuski autonsa kanssa ja hän päätti hyödyntää (risteysalueen) tilan oman ja edelläni kulkevan auton välissä. Hän siis tukki liikenteen risteyksessä. Hänen jälkeensä paikalle saapunut risteyksen yli yrittänyt autoilija joutui jäämään odottelemaan, että liikennevalot  puhdistaisivat reitin hänellekin.

Ja vielä paluumatkallakin kaistoja vaihdeltiin ilman vilkkuja ja ohituskaistalla ohiteltiin mistään nopeusrajoituksista välittämättä. Liian kovat nopeudet vaativat aina muulta liikenteeltä varovaisuutta ja ennakoimista, jotta vaarat vältettäisiin.

Mitä liikenteen ongelmille pitäisi sinun mielestäsi tehdä?

Sukkia, tunteita ja kuolinpesää

Valepalmikkosukkia on valmistunut sukkatehtaasta rauhallisesti, mutta vielä kevät ei ole ajanut tuotantoa alas. Sukkien varret ovat heikosta asettelusta huolimatta samanpituiset. Tässä niitä on kahta kokoa: 38-39 ja 40-41. Niin kuin suunnilleen.

Sukkien taustalla on Novitan islantilaisesta villasta neulomani huivi tai shaali toimiston tiukkaa ilmastointia tasoittamaan. Sukat ovat Novitan seiskaveikkaa. Tumman harmaat sukat olen ominut jo omaan käyttööni. Ovat aivan mainiot toimistosukat mustien vaatteiden kanssa.

Silloin tällöin toimistolla joku aina ihmettelee villasukilla hipsutteluani (vaikka meillä on aika monta muutakin villasukkailijaa). Kerron oitis kysyjille varpaiden nivelrikostani ja siitä, kuinka kengät tuntuvat rasittavilta jaloissa, mutta villasukat ovat puhdasta hemmottelua. Kaikki ovat tähän mennessä kertoneet ymmärtävänsä minun perustelujani 👍.

Eilen sain ikäväsävyisen viestin henkilöltä, joka on ollut usein aikaisemminkin ikävä minulle. Hän on selvästikin kovin turhautunut minuun tai vihainen minulle. Negatiivisuus purskahtelee ilmoille aika ajoin kuin painekattilasta. Joudumme toistaiseksi olemaan tekemisissä toistemme kanssa.

Sitä jäin vain ihmettelemään, että minkä ihmeen takia minulle tulee niin paha mieli ja minua harmittaa niin paljon, kun toinen ihminen on minulle ilkeä? Hän ei ole tyytyväinen minuun, mutta en olisi voinut omaa elämääni paremminkaan elää. En siis tavallaan voi tilanteelle mitään. Kyse on hänen tunteistaan ja hänen tavastaan ilmaista itseään juuri tuossa tunnetilassa. Se ei ole minun vikani, vaikka olenkin kohde. Tiedän sen, mutta miksi ihmeessä se tuntuu niin pahalta?

Maltan mieltäni jo sen verran, etten enää yritä perustella hänelle tekemisiäni (tai tekemisten jättämisiä). Se on johtanut aikaisemmin umpikujiin. Ja silti minua harmittaa - ihan yölläkin herätessäni.

En usko, että mikään tekoni muuttaisi mitään mihinkään (parempaan) suuntaan. Silti olen puolustusasemissa.

Suku on pahin tässä tapauksessa.

Koirallamme on aivan mahdottoman tasapainoton kausi. Pixie ei pysy pystyssä ulkona kovinkaan pitkää matkaa, kun jo makaa maassa sätkytellen. Lumen pinta tuo jotain mahtavaa tukipintaa ihon/karvojen kutitukseen. Tänään Pixiellä oli päällään sadeviitta ja selällään kiemurtelu ei helpottanut ollenkaan yhtä paljon kutinaa kuin aikaisemmin, joten selällään kiemurtelua piti tehdä senkin edestä. Lumipenkat olivat vetisiä, joten sadeviitta oli täsmälleen paikoillaan suojaamassa turkkia kastumiselta ja likaantumiselta 👍

Huomenna lähden Lahteen viemään asunnon avainta siivoustoimistolle. Samalla käyn tyhjentämässä lisää kaappeja. Siivouksen jälkeen kiinteistövälitys pääsee kuvaamaan asunnon ja myynti saa lisävauhtia.

Arvioni mukaan olemme säästäneet muutaman tuhat euroa sillä, että olemme tehneet asunnon tyhjentämisen itse. Ja vaikka olisimme ulkoistaneetkin tyhjennyksen alusta asti, olisin silti halunnut käydä kodin läpi ihan oman itseni vuoksi. Aikaa olisi kulunut joka tapauksessa. Aikaa on siis kulunut, mutta tavalla ja toisellakin kaikki (?) ovat tässä prosessissa voittaneet.

Tai ehkä meidän perheemme on tehnyt aika hirmuisesti työtä asunnon tyhjentämiseksi ja tavaroiden lajittelemiseksi. Voi olla, että meidän kohdallamme tilanne on plus-miinus-nollan tienoilla. Ihan järjetön määrä työtä ja vaivaa tässä ollaan tehty ja nähty. Ollaan kuitenkin saatu talteen vanhempien tärkeimpänä pitämät asiat ja tavarat. Heitä kunnioittaen olemme asunnon tyhjennystä tehneet.

On mahdottoman suuri helpotus, että olemme päässeet jo näinkin pitkälle asunnon tyhjentämisessä ja myynnissä. Tasapainoilu työn, oman henkilökohtaisen elämän ja kuolinpesän velvollisuuksien kanssa on ollut jokseenkin puristavaa. Meitä on yksi tekemässä kaikkea tarvittavaa. Ja toinen vaatimassa jotain omasta näkökulmastaan. Perhe ei ole aina se paras.

Ihanaa kevään alkua sinulle näistä höyryistäni huolimatta. Elämä on kaiken tuhrun alla upeaa ja hyvää. Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme 💖🌼💖

Ihan itse etsin nivelrikon itsehoito-ohjeita - onneksi kevät on jo ovella 💖🌿🌼

Sukkatehdas on kulkenut hitaalla, mutta onneksi tällä tehtaalla ei ole tuottavuustavoitteita. Kunhan toiminta pysyy tekijäänsä rentouttavana ja ilahduttavana.

Hieman haasteelliseksi neulomisen tai kutomisen on tehnyt jo pitkään pikkurillin turvotus ja särky. Välillä kipu hellittää niin, ettei se vaivaa käsitöitä tehdessä ollenkaan. Nyt olen taas siinä vaiheessa, jolloin käytän neuloessani pikkusormen välttelytekniikkaa. Neulominen sujuu yllättävän hyvin, vaikka pikkusormen sujauttaakin puikon alle eikä käytä sitä käsitöissä aktiivisesti mihinkään.

Reumalääkäri ultrasi sormen viimeisellä tapaamisellamme (oireiden vähäisyyden ja diagnoosin täyttymättömyyden vuoksi siirryn nyt perusterveyden huollon piiriin nivelkipujeni kanssa) ja oli sitä mieltä, että siellä on jotain nivelrikkoon viittaavaa, mutta mitään tulehduksia ei ole.

Nivelrikko ei sinänsä ole mikään uusi asia. Se on ollut listalla jotakuinkin yhtä kauan kuin reumaepäilytkin. Nivelrikko on joissakin nivelissä ihan todettukin, joten ei ole yhtään yllättävää, jos sitä löytyisi jatkossa uusistakin nivelistä.

Nivelrikko on noin kymmenen vuoden aikana kiinnostanut vain yhtä lääkäriä. Hän suositteli minulle Kela-korvaukseen kelpaamattomia kovin tuoreita lääkkeitä. Niitä kokeilin, mutta mitään apua en niistä huomannut saavani. Lääkkeet olivat sen sijaan hinnakkaita ja päivässä piti jaksaa niellä kuusi melkoisen isoa tablettia. Hyötyjen puuttuessa päätin lopettaa lääkehoidon. Muita lääketieteellisiä neuvoja en ole koskaan saanut nivelrikon suhteen.

Nyt kuitenkin pikkusormen kipuiluun ja turvotukseen tympääntyneenä etsin tietoja netin loppumattomasta maailmasta. Siellä törmäsin kahteen mielenkiintoiseen asiaan. Ensinnäkin nivelrikon yhteydessä suositellaan säännöllistä venyttelyä. Liikkuvuuden ylläpitämiseksi venyttely on yksi avainasioita. Kun katson kipeää sormeani, huomaan heti, miksi. Sormi on paitsi turvonnut, myös 'kääntynyt' ylimmästä nivelestä niin alas kuin sisäänkin päin. Ilman venytystä sormi ei suoristu ja varmasti käpertyy vain entisestään. Nyt vain googlettelemaan, minkälainen venyttely on hyvää ja turvallista venyttelyä tässä tapauksessa.

Toinen seikka on lihaskunnon ylläpitäminen nivelen toiminnan tukemiseksi. Tämänkin tarkempi tarkastelu nojaa nyt omaan nettietsiskelyyn. Luulisi, että melkein jokaisella lääkärillä olisi antaa käden käänteessä potilaalle kirjalliset itsehoito-ohjeet, sillä nivelrikko on melkoisen yleinen sairaus. Kustannuksia ja sairastumista tulee vain lisää, kun hoito-ohjeita ei erikseen pyytämättä saa. En tykkää.

Vaikka nyt en ole ehtinyt muuta kuin tehdä töitä, levätä ja tehdä käsitöitä (ja ihan vähän siivota), niin silti olen isosti ilahtunut kevään saapumisesta, vaikka se viime yönä ja tänä aamupäivänä saapuikin runsaan lumisateen kanssa. Linnut ovat täpinöissään ja se tietää sitä, että kevät on aika lailla alkanut 🥰💖.

Ihanaa maaliskuuta 💖🌿.

Kevät toi puulaatikon ja kuvaussession

Maaliskuu on kevätkuukausista ensimmäinen. Nyt se tarkoittaa sitä, että linnut laulavat jo kurkku avoimena kevätlaulujaan. Valoa on tuhdisti enemmän kuin kuukausi sitten. Ja lumipeite madaltuu vähä vähältä.

Tässä kevättä odotellessa pitää siivota vanhempien asuntoa myyntikuntoon. Nyt, monen ja monen tyhjennysreissun jälkeen, huoneet alkavat olla siivoamista vailla tyhjinä kuvattaviksi. Kiinteistövälittäjä haluaa siis kuvata huoneet myyntiä varten. Vielä olisi se siivoaminen ja viimeisten kaappien tyhjentäminen. Miten paljon tavaraa voikaan löytyä yhdestä asunnosta?

Parvekkeelta löytyi tällainen puulaatikko, joka herätti heti kellot siitä, että tämä voisi kelvata jollekin. Emme siis lisänneet sitä jätekuormaan, vaan toimme kotiin. Otin siitä pari kuvaa ja pistin paikalliseen facebookin roskalavaryhmään siitä ilmoituksen. Ihan pienessä ajassa sillä oli jo neljä ottajaa. Se noudettiinkin ihanan pian.

Tämän näköinen laatikko pääsi uuteen kotiin. Hyvä niin.

Tyttären kanssa kuvattiin, kun hän kävi täällä meidän luonamme 'maalla' rentoutumassa. 

Millaista äänimaailmaa sinä kaipaat rentoutuessasi? Minun mieheni kuuntelee autoa ajaessaan paljon radiota. Minä kuuntelen radiosta vain harvoja valittuja asiaohjelmia. Sekaohjelmat (sekalaista musiikkia ja turinaa/höpötystä) eivät sovi minulle yhtään. Kaikki muut perheestäni kuuntelevat paljon musiikkia. Minä kuuntelen mieluusti hiljaisuutta. Välillä myös asiaohjelmia, jos hyviä on tarjolla.

Minkälaista äänimaailmaa sinä kaipaat rentoutuessasi? Tai siivotessasi tai muita arkisia askareita tehdessäsi?

Nykytyöstä lapsuuden kirjastointoiluun

Nyt on ollut erittäin työntäyteistä aikaa useamman viikon ajan. Ihan kivaa aikaa, jos väliaikaisia isoja stressipiikkejä ei lasketa mukaan. (Ja kuka niitä muka laskisi?) Tykkään haasteista ja ongelmien ratkaisemisesta. Aina tämän tästä pitää olla ympärillä välittävää ja mukavaa työyhteisöä, sitten mennään taas omassa työkuplassa jonkin aikaa 🤭.

Tänään kävin toimistolla. Moniavotilan lisäksi meillä on suljettuja työskentelytiloja omaa rauhaa vaativiin työtehtäviin. Toistaiseksi ne ovat riittäneet lähipäivinä ihan hyvin.

Minä käsittelen työssäni henkilöstödataa - paljon. Sitä ei voi tehdä kaikille avoimissa tiloissa. Kotikonttori on täydellisin työpiste niitä varten. Läsnätyössä turvaudun noihin suljettuihin työskentelytiloihin. Niissä on kaikissa jokin uniikki maisemaseinä. Niiden ansiosta ei tunne olevansa vain kopissa, vaan ihan uniikissa työskentelytilassa.

En yhtään tiedä, mistä tämä taustarakennus on kotoisin, mutta se löytyy meidän Satamastamme 💖.

Olen huono käyttämään paitapuseroita. Niitä pitää silittää ja se ei ole ollenkaan parhausaluettani. Eilen kuitenkin silitin tämän paitani ja mietin kovasti autoon asettuessani, miten minun pitäisi asettua, jotta paita ei ryppääntyisi. Venytin ja vanutin, laitoin turvavyön ja paidan väliin huivin pienentämään rypistysvaikutusta. Ja silti kaikesta vaivan näöstä huolimassa paita rypistyi. Kyllä harmitti (sekin). 

Aika moni asia meni pieleen ennen puolta päivää ja suusta luiskahtaneiden kirosanojen määrä oli varmaankin kaikkien aikojen huippua. Johtui varmasti isolta osin pitemmästä työstressistä, jonka kanssa hempeily ei ole auttanut yhtään mihinkään. Mahdottoman hyvän yhteispalaverin myötä ongelmat saatiin jotakuinkin ratkottua ja stressikin alkoi vähitellen laskea huipulta alas päin.

Aamulla töihin ajaessa oli valoisaa. Lähdin matkaan aamuseitsemältä. Illalla neljän jälkeen paluumatkakin oli valoisa. Hieman vajaat puolitoista tuntia kului matkalla töistä kotiin (kuten tavallista). Eteläisimmillä pelloilla näkyi metsäkauriita ruokailemassa - lumi oli monin paikoin jo sulanut pelloilla. Meillä Hämeessä lumet makaavat pelloilla vielä tiiviisti.

En tehnyt uuden vuoden lupauksia. Pyrin silti melkein jokainen päivä tekemään jotain edistävää. Se voi olla pyykkäystä, siivoamista, kuntosalilla käymistä, viesti ystävälle tai jotain muuta. Kunhan se on jotain muuta kuin ihan pakollista perustekemistä. Tänään postaan blogia ja se on jo iso vastapaino tiiviille lähipäivälle töissä. Otin ihan sitä varten valokuvankin 👍. Pysyttelen siis poissa pelkän rutiinin tuomasta tukiverkostosta.

Muisteluita: Opin lukemaan varhain, ehkä viisivuotiaana. Kuuden vuoden iässä sain pitkän lähikirjastossa norkoilun jälkeen oman kirjastokortin ilman vanhempien hyväksyntää. Silloin se vielä onnistui. Lainasin ensimmäisellä kerralla viisi lasten kirjaa ja olin lukenut ne jo hyvissä ajoin ennen kirjaston sulkeutumista. Äiti oli sitä mieltä, että pitää odottaa seuraavaan päivään, ennen kuin voi palauttaa kirjat ja lainata uutta. Siinä oli todellakin odottelemista 😞.

Sain kirjastossa toimia virkailijoiden apurina ja opin hyvin sen aikaisen lainausjärjestelmän. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sen aikaiselle kirjastonhoitajakokoonpanolle! Tuolla kirjastoajalla oli mahdottoman iso positiivinen merkitys elämäni kululle 🥰.