Syksy huokaisee ja elämäkin virnistää

Ikirouta (=jää ja lumet) suli suloisen harmaan syyssään myötä. En sitä harmautta niinkään kaivannut, mutta sula maa ja kaikki vihreä sen pinnalla ilahduttaa silmiäni. Taidan kaivata valoakin enemmän näitä värejä. Vihreä ja harmaakin on parempi yhdistelmä minulle kuin mustavalkoinen.

Mahtavaa löytää tämäkin mieltymykseni. Värejähän on huomattavasti helpompi lisätä vuoden pimeään kauteen kuin valoa (ainakaan riittävästi). Tavallaan olen tiennyt tämän itsestäni, mutten tunnistanut tai hoksannut. Nyt tiedän, mitä kokeilla talven taittamiseen seuraavaksi 👍.

Hyviä uutisia riittää tällä kertaa ihan iloksi asti 🤭. Koronan selkä on taittunut ja vaikka väännän vielä kättä hitaasti haipuvan yskän kanssa, elämä on kuitenkin jo ihan oikeaa elämää. Nyt voin olla muiden seurassa ketään kauhistuttamatta ja omaa tartuttamistani isommin miettimättä.

Perunkirjoituksenkin sain vihdoin sunnuntaina selätettyä. Maanantaina lähetin perukirjoituksen liitteineen verottajalle ja molempien vanhempien pankkeihin. Iso taakka on haihtunut harteiltani. Nyt hengähdän hetkisen ja sitten täytyy pistää toimeksi vanhempien asunnon myymiseksi. Autostakin pitäisi hankkiutua eroon. Siis heidän, ei omastani.

Tässä samalla fiilistelen kauniin kantarellin kanssa. Niin kantarellien kuin suppilovahveroidenkin muotokieli puhuttelee minua aina paljon. Luonto kehittelee paljon ja monipuolisesti ihan omiaan.

Koronan jälkeinen väsymys painaa vielä kovasti ja rytmittelen päiviäni sen mukaisesti. Joskus ei ehdi lepäämään, joskus siihen saa varattua tilaisuuden. Umpiväsyneenä ei jaksa mitään eikä laatua työhön tule sitten millään. Lepääminen on sekä työn että oman vointini kannalta selvästikin menestyksen avain. Ja ainoa oikea mahdollisuus.

Illat ovat pimentyneet tuplasti, kun syksyyn lisättiin vielä talviaikaan siirtyminen. Toisaalta yhtenä vaihtoehtona (kesäajassa pysyminen) talviaamut olisivat pimeitä pitkälle aamupäivään. En näe sitäkään kovin houkuttelevana vaihtoehtona.

Voimia syksyyn ja lähestyvään talveen sinulle, jolle ne tekevät tiukkaa. Itse ajattelin sulkeutua tavallista enemmän omaan kotoisaan kuplaani talven ajaksi. Ehkei kaikkien tarvitsekaan olla talvesta äärimmäisyyteen asti ilahtuneita ekstra-ulkoilijoita. Ajattelen, että mikä tahansa tapa talvesta selviämiseen, mikä ei vahingoita muita, on oikein hyvä tapa.

Älä usko ketään, joka yrittää syyllistää sinua syksy- tai talvisuhteestasi. Arvosta häntä, joka tarjoa sinulle helpottavia ratkaisuehdotuksia. Ja isosti iloitsen sinun puolestasi, joka innostut lumesta, jäästä, kylmästä, kehnoista sääolosuhteista ja viimasta poskillasi. Ihanaa, että näet talven toisin kuin minä 💖.

Talvea (tai jo kevättä) odotellessa nautitaan olostamme, tehdään mitä halutaan ja viis veisataan muiden arvosteluista. Tehdään hetkistämme tärkeitä ja merkityksellisiä. Suunnataan mahdollinen energiamme meille (tai muille) suotuisiin kohteisiin. Levätään niin paljon kuin sielu ja kroppa tarvitsevat tai kaipaavat. Tehdään jotain odottamatonta ja tasapainotellaan sopivasti rohkeuden ja mukavuuden välimailla 💖

Ihanaa ja armollista marraskuuta!

P.S. Kirjoitan otsikon tavallisesti ihan viimeiseksi, kun huomaan, mitä muuta olen kirjoittanut. 'Virnistää' on sana, jonka nappasin aktiivikäyttöön lapsena kirjasta Koko kaupungin Vinski (Aapeli). Päättelin, että virnistys on positiivinen sana, mutta äiti otti kirjaa lukematta asiaan kannan, että kyse on kiroilusta tai ainakin jostain siihen verrattavasta kielestä. Näin jälkeen päin ajateltuna asetelma taisi olla aika lailla periaatteellinen. Kyseenalaistin oman tulkintani kuitenkin vahvasti ja termi jäi kokonaan pois sanavarastostani. Silloin ei ollut Wikipedioita tai internettiä. Nyttemmin tunnen vahvuutta, kun vihdoin arvaan käyttää termiä osana omia kirjoituksiani. Myöhäistä, muttei kuitenkaan liian myöhäistä omien hartioiden kohottelua 💪.

Liikahtaminen oman kuplan ulkopuolelle lisää terveyttä, se on nyt tutkittu ja omakohtaisesti todettu

Kuulun niihin ihmisiin, joiden pitää päästä säännöllisesti pois omasta kuplastaan voidakseen hyvin. Ennen koronan tuomia rajoituksia liikahdin kohtuullisen usein ja kunnolla pois oman pesäpaikkani luota - niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Toki liikahdukset olivat minun itseni näköisiä: maanläheisiä ja ihan ilman glitteriä. Koronan rajoitukset pysäyttivät ensin ihan kaiken. Se ei tuottanut mitään isoja ongelmia minulle henkilökohtaisesti. Toki jouduin etsimään uusia liikahtamiskohteita itselleni moneenkin kertaan. Ulkomaille ei päässyt ja kotimaassakin monet puolirauhalliset kohteet löysivät itselleen uusia vierailijoita ja olivatkin hetkessä ruuhkaisia ja tupaten täynnä.

Ruuhkaisuus ei ole minun juttuni. Eikä ahtaus. Ei sen koommin kovaääninen keskustelu tai muiden jatkuva väistely. Tykkään kulkea valtavirran ulkopuolella ja päästä tarkkailemaan ympäristöäni rauhassa. Jätin siis kansallispuistot pitkähköksi aikaa ja monen muunkin suuren yleisön suosiossa olevan paikan. Etsiskelin uusia paikkoja ja reittejä itselleni.

Sitten vapaa-aika väheni huomattavasti isän siirryttyä hoivakotiin ja äidin tarvitessa apua niin laskujen maksamiseen, isän luona vierailuun kuin moneen muuhunkin asiaan. Yhtäkkiä energistä ja jaksavaa omaa aikaa olikin aika niukasti. Viimeistään tuossa vaiheessa aloin tuntea nahoissani elämänmuutosten isot heikennykset omassa jaksamisessani ja hyvinvoinnissani.

Nyt olen panostanut aktiivisesti omien hyvinvointini elementtien hoivaamiseen ja lisäämiseen. Omasta kuplastani liikkuminen on selvästikin niitä asioita, joista en voi menestyksellä luopua kovinkaan paljoa.

Muutama päivä sitten törmäsin tällaiseen Helsingin Sanomien artikkeliin: Poistuminen välillä kotinurkilta pitää terveenä - rajana brittitutkimuksessa vähintään 24 kilometriä. "Ratkaisevaa näyttää olevan se, että matkanteko lisää sukulaisten ja ystävien tapaamista ja osallistumista erilaisiin aktiviteetteihin." Minulla keskivertomatkailu on yksin matkailua tai miehen ja koiran kanssa matkailua. Mutta noilla kaikilla reissuilla tulee tehtyä huomattavan erilaisia asioita kuin kotinurkilla. "”Avainmuuttuja on niiden paikkojen lukumäärä, joissa ihmiset vierailevat kotipaikkansa ulkopuolella. Tämä on yhteydessä sosiaaliseen osallistumiseen ja parempaan terveyteen”, kertoo Lontoon University Collegen tutkija Paulo Anciaes tiedotteessa."

Kävin viime perjantaina vapaapäivälläni Hämeenlinnan kirjaston valokuvanäyttelyn lisäksi myös Riihimäen kirjaston luontokuvanäyttelyssä: Korona-ajan kruunupäitä ja Sammaliston sattumia (Juhani Vormula). Sinne on matkaa yli 24 kilometriä. Ja hyvältä se tuntuikin 🥰.

Sunnuntaina kauniin kelin myötä ehdin monen muun touhun välissä hetkeksi pihalle myös lintujen hurjaa vilinää seuraamaan. Sekin teki hyvää, vaikka tapahtuikin oman kuplan sisällä.

Helmikuu on lopuillaan. Maaliskuu on jo tavallaan kevätkuukausi - eikö vain?

Kevään ja taiteen iloa 🥰

Kyllä on mahtavaa, kun ulkona riittää valoa aamusta iltaan ja melkein kaikki lumikin on sulanut pois. Tuo jälkimmäinen on aivan erityisen tärkeää, ihan liian kauan lumi möllötteli maassa tänä keväänä. Metsässä on onneksi nyt pääosin sulaa ja siellä pääsee taas kirmailemaan. Tai sitten kävelemään ihan normaalisti. Liikunnan määrä on minulla kohonnut moninkertaiseksi talvipäivistä. Täytyykin ensi talvea varten kehittää jokin strategia, millä pääkoppaa tuulettavaa ja kroppaa hoitavaa liikuntaa saisi pidettyä yllä pimeydestä ja lumesta huolimatta. Mutta juuri nyt aion nauttia vain tästä keväästä!

Kasnäsin kallioiden taide on tällä kertaa esittelyvuorossa. En malttanut enää niiden kanssa 😂. Piti päästä kertaamaan, millaista ihanaa siellä tulikaan nähtyä. Kuvat ovat täsmälleen siinä järjestyksessä kuin ne on otettu. Siinä se piilotettu logiikka.

Käyn harvoin taidenäyttelyissä, mutta minusta tätä voi kyllä kutsua taidenäyttelyksi. Olin aivan ihastuksissani ja innoissani. Kuvaustekniikka tarvitsee tähän hieman hiomista, mutta eiköhän se pienellä mietiskelyllä onnistu 👍

Ihanaa keväistä loppuviikkoa!

Onnellisena raskaankin elämän keskellä

Onnellisuudelle ja hyvälle elämälle asetetaan monesti melkoisen yksiviivaisia ja tasapäistäviä kriteerejä. Onneksi elämä ei ole vain joko tai. Tavalliseen elämään kuuluu niin onnea, tyytyväisyyttä, vaikeuksia kuin pahojakin hetkiä. Jos et ole kokenut näistä vielä kaikkia, ne loputkin saattavat olla vielä edessä. Kyse ei ole vain siitä, mitä koet matkallasi, vaan miten selviät eteenpäin.

Timantit kehittyvät äärimmäisessä paineessa. Mutta kaikesta ei tule paineen alla timantteja. Onnen reseptit ja sekoitukset ovat aina erilaisia. Riippuen henkilöstä, elämäntilanteesta, ajasta, paikasta ja niin edelleen.

Onnellisuus ja elämän rasittavuus eivät sulje toisiaan pois. Ne voivat olla läsnä yhtä aikaa, vuorotellen tai limittäin. Ne eivät myöskään kompensoi toisiaan. Hyvä ei korjaa rikkinäistä, mutta voi auttaa pääsemään eteenpäin. Hyvä puolestaan voi lähteä yhtä hyvin meistä itsestämme kuin ympäristöstäkin. Usein paras tulos muodostuu noista molemmista.

Vaihdettiin 'kuulumisia' porukassa. Päätin jakaa yksityisyyttäni hieman entistä vähemmän (koska olin saanut palautetta siitä, että se kuormittaa muita). Kerroin omalta osaltani vain, että kuuluu sitä samaa, ei mitään erityistä uutta elämässä. Sen sijaan, että olisin päässyt livahtamaan tilanteesta kuin koira veräjästä, sain syvän säälin ilmauksen: "Voi voi sentään" (tai jotain sinne päin) oikein ison säälin sävyllä. Kyllä, pistin pahakseni.

Minun elämäni on minun omaani, enkä toivo kenenkään säälivän minua tai elämääni. Minulla on raskasta, heittäytyminen puoliomaishoitajan rooliin melkein puolituntemattomille vanhemmilleni on ollut raskasta. On vieläkin. Mutta elämäni on suurimmalta osin hyvää, kunhan muistan vain olla itselleni armollinen ja aikaisempaa itsekkäämpi omien tarpeideni suhteen. Minun elämääni ei kannata sääliä. Tämä on minun parasta elämääni juuri nyt 💖.

Onni tai onnellisuus eivät ainakaan minun kohdallani ole staattisia asioita ja tunnetiloja. En herää aamulla perionnellisena, vaan tavallisesti väsyneenä ja monesti hieman pahantuulisenakin. Nukun vähän heikosti eivätkä runsaat ja vilkkaat uneni kerää minuun positiivista energiaa.

Päivän myötä elämän oikeat realiteetit alkavat näkyä ja elämä näyttää sitten taas hyvältä tai erinomaiselta. Onnellisuus tulee siitä hyvästä, mitä minulla on. Vastapainoksi elämän raskaat hetket saattavat ryöpsähtää silmille ihan hetkessä. Siksi olen rakentanut itselleni suojamekanismeja, joilla vältän ikävät ryöpyt suurimmaksi osaksi päivää. Itsekästä, mutta niin hyödyllistä!

Kun elämä ei näytä ihan kaikkein nurjimpia puoliaan eikä tunnemittarini nouse automaatilla hetkessä kaakkoon, yritän löytää sen tunteen, minkä kanssa haluan viettää päivääni. Tavallisesti se on jokin onnellisuuden tai tyytyväisyyden vivahteista. Kun on oikein huono hetki eikä edes mindfulness ja tunteiden valinta auta, lähden kävelemään metsään oloani purkamaan. Se on muuten aika vaikeaa talvella. Siksikin talvi on minulle melkoisen koettelevaa aikaa. Sulan maan aikaan tuska talttuu vähintään parin tunnin reippaalla lenkillä vaihtelevissa maastoissa 👍. Ainakin seuraavaan päivään asti.

Luonto kuvaa hyvin minun omaa sisäistä maailmaani. Tämä kallio voisi kuvastaa hyvin elämääni. Sileä, rosoinen ja kumpuileva yhtä aikaa. Värikäs, vaihteleva ja osin tasainenkin. Upeita kohokohtia, hieman rikki menneitä paikkoja, joita ilman kokonaisuus ei ehkä olisikaan yhtä ainutlaatuinen. Kevyttä ja raskasta - ehdottoman vahvaa, uniikkia ja hurmaavaa!

Onnellisuuden aiheeni ovat ne elämäni tärkeimmät jutut. Perhe, luonto, ihanat ihmiset ja paikatkin, joihin olen päässyt tutustumaan, elämän uudet polut, seikkailut, luottamus. Peruskallioni. Minun elämäni on tällä hetkellä paikoin todella raskasta, mutta pääsääntöisesti olen kovin onnellinen. Minun elämääni ei tarvitse kenenkään sääliä. Päinvastoin. Toki välillä voisi olla helpompaakin 🤭.

Tällainen vuodatus tällä kertaa. Aurinko paistaa yhä ulkona. Elämä on pohjimmiltaan ihanaa. Tuetaan toinen toisiamme tällä matkalla 💖

Tyhypäivää taiteellisissa merkeissä ja Kummakiven profiilia

Tänään töissä oli tyhypäivä eli keskityttiin työhyvinvoinnin kehittämiseen.

Aloitimme aamupalalla, osallistuimme visailuun ja siirryimme Ateneumiin opastetulle kierrokselle. Oma taidetuntemukseni ja -osaamiseni on pahasti pakkasen puolella, joten päivä tarjoili paljon uutta.

Maantie Hämeessä / Helteinen kesäpäivä -maalaus ilahdutti minua, sillä löysin siitä paljon yhtäläisyyksiä valokuviin samoin kuin asuinseutuni historiaan. Tämän taulun oli tehnyt Werner Holmberg (1830-1860).

Minulla on musiikkiluokkalaisena ollut kuvaamataitoa koulussa vain viidennelle luokalle ja siltäkin ajalta opettajien palaute oli melkoisen lannistavaa, välillä myös julkista. Kaikkea ei vain voi osata. Onneksi tämä osaamattomuus ei mitenkään murtanut henkistä selkärankaani. Kammoni kuvaamataiteita kohtaan toki kasvoi aika äärimmilleen ja olen löytänyt itseni piirtämässä ja maalaamassa vain lasten ollessa pieniä heidän seuranaan ja 'esimerkkinään'.

Nämä (näyttelyn) maalaukset on tyypillisesti maalattu sisätiloissa kaukanakin itse kohteesta. Siksi maalaus ei aina ole ihan pelkästään realistinen. Tässä maalauksessa huomioni kiinnittyi heti kärryjen vasemman puoleisten renkaiden jälkiin. Jos ne olisivat aitoja, kärry olisi osunut vasemmalla olevaan isoon kiveen aika väistämättä. Tai väistämisestä huolimatta 😂.

Taidekierroksen ja lounaan jälkeen suuntasimme tekemään taidetta ihan itse. Ohjelmassa oli akryylimaaleilla maalaamista Paints and Friends -työpajaan. Uteliaisuuden ja puolikauhistuneisuuden sekaisin tuntein odotin tätä osuutta. Maalaaminen on ehdottomasti ja isosti epämukavuusaluettani. Toisaalta tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus heittäytyä kokeilemaan.

Opastus oli ihanaa. Mutta alkuun pääseminen oli minulla vaikeaa. Kaikilla muilla taisi olla jo noin puoli taulua alustettuna, kun minä vielä vetelin varovaisia viivoja lyijykynällä kanvaasille ja pyyhekumilla kumitin ne parhaan taitoni mukaan pois. Heittäytyminen oli todella, todella vaikeaa minulle, pelkäsin jo jääväni lähtökuoppiin. Jostain kuitenkin keräsin rohkeuden ja puolihulluuden ja ryhdyin toimeen.

Itseni ylittäminen, epämukavuusalueelle heittäytyminen ja kritiikin unohtaminen itseilmaisun (vaikkakin osaamattoman) tieltä olivat suuret voittoni ja saavutukseni. En ymmärrä maalaustekniikoista vieläkään mitään, mutta nähtävästi akryylimaalauksessa sivellin kannattaa kuivata ennen uudelleen maalausta. Heti tuli vähemmän itkuraitoja 👍.

Oman maalauksensa olisi saanut ottaa mukaan tai jättää sinne kuivumaan ja hakea myöhemmin. Minä otin kuvat omasta taiteestani enkä lähtenyt raahaamaan tekelettäni kotiin. Olen ylpeä heittäytymisestäni ja rohkeudestani. Meidän kodistamme kuitenkin karsitaan tavaraa, ei hankita lisää kuin pakon edessä. Hieno harjoitusmaalaus jää minulle siis valokuvana ja se on hyvä niin.

Tässä touhuni tulos. Mahdottomasti opin sekä maalaamisesta että itsestäni. Aiheena piti olla jokin kasvi. Minun kasvini oli tuollainen mielikuvitusjättimarja. Syksyä eletään ja ilta on ajankohta.

Kiitos Marialle ja Juhalle päivän organisoimisesta ja suunnittelusta! Tuli taas eteen kaikkea kivaa, mitä itsekseen ei tulisi tehtyä 🥰.

Syyslomareissulta pari kuvaa Kummakiveltä Ruokolahdelta. Pysäköintipaikka löytyy nykyisin helposti ja siellä on jopa opastintaulu.

Kummakivi on hauska ilmestys ja melkoisen iso.

Tässä vieressä mies ja koira vähän niin kuin mittasuhteina.

Tässä näkyy koira toisesta kuvakulmasta (alhaalla oikealla). Iso kivi siis.

Jääkauden jäämiä tämäkin. Monet ovat yrittäneet siirtää kiveä, mutta kukaan ei ole vielä onnistunut. Oli elämys tämäkin 👍.

Ihanaa loppuviikkoa sinulle!