Joku jossain (hallinnossa / politiikassa) haluaa meidän ikääntyvien ihmisten viipyvän töissä yhä pidempään ennen eläkkeelle siirtymistä. Minäkin tekisin jotain mielekästä työtä mielelläni vielä kauankin, mutta eihän se työelämä niin mene. Samaan aikaan kun ihmisen palautumiskyky iän mukana hidastuu, työn tekemisen tahti vain nopeutuu. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että houkutus työn tekemisen jatkamiseen kävisi oman aikataulun valtiaaksi ryhtymistä houkuttavammaksi.
Olisi upeaa jatkaa uraansa keskittymällä viimeisinä työvuosinaan merkityksellisiin ja oman osaamisen hyödyntämiseen kohdistuviin tehtäviin. Tiedätkö tai tunnistatko sinä työnantajia, jotka näkevät vaivaa ikääntyvien urapolkujen tuunaamiseen ja samalla hiljaisen tiedon siirtämiseen? Hyvän tavoitteen ja käytännön toimien välinen kuilu on minun havaintojeni mukaan ollut aika suurta. Olisi siis kivaa, mutta...
Millaisia keskusteluja työpaikoilla käydään eläkeikää lähestyvien työntekijöiden ja työnantajan välillä? Käydäänkö niitä? Jos käydään, mihin niissä keskitytään?
Kerro hyvistä kuulumisista ja kokemuksista!
Samaan aikaan työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto sanoo, että "työikäisten elämään on tulossa mullistuksia, joista poliitikot eivät uskalla puhua. Suomalaisten on tyydyttävä vähempään: pappa kotona, pienempi koti, vähemmän asfalttia teillä."
"Sosiaalipalveluita karsitaan, kun Suomi joutuu raivaamaan tilaa kahdelle menoerälle, puolustukseen ja korkomenoihin, Murto ennustaa.
– Sitten asutaan pienemmissä kodeissa, se on sitä elintason laskua. 1950-luvulla Helsingissä yhdessä huoneessa asui perheitä, hän kärjistää."
Käytännön ratkaisuideoita näihin ongelmiin Murrolla on niukkaakin niukemmin.
Kun ympärivuorokautisia hoivapaikkoja ei riitä, pitäisi Murron mukaan perheiden ottaa pappoja (ja kai myös mummeja) luokseen asumaan. Niin kuin se olisi vain jälkikasvun päätettävissä oleva asia. Vaikka jo lopputilanne olisi monelle perheelle todella haastava yhtälö, itse matka olisi ehkä jopa sitäkin haastavampi.
Esimerkiksi:
Mummi asuu 200 kilometrin päässä lapsistaan ja tulee mielestään toimeen ihan hyvin. Mummi ei halua lähteä kodistaan, vaan haluaa elää omaa elämäänsä. Nyt mummi pitäisi kuitenkin siirtää kauas kodistaan ja ystävistään. Jonkun pitäisi myydä hänen asuntonsa (mikäs sen helpompaa näinä aikoina) ja muuttaa mummin kaikki keräilykalusteet uuteen kotiin pojan perheen luokse.
Kun lapset ovat jo muuttaneet pesästä, mummille järjestyy oma viiden neliön huone Hillukka-tyttären entisestä huoneesta. Mummin huonekalut eivät mahdu sinne alkuunkaan ja perheessä käydään tulisia riitoja mummin kalusteiden mahduttamisessa kodin eri huoneisiin. Silti suuri osa mummin kodista joudutaan säilömään varastoon. Mummia itkettää ja ahdistaa. Niin kuin kaikkia muitakin perheessä - eri syistä tosin.
Kun muuttosuruista päästään yli ja parin vuoden jälkeen mummin asuntokin on saatu myytyä pilkkahintaan, jäljellä on arki. Se on sitä, että mummilla on yksinäistä ja paha olla. Poika vaimoineen riitelee ja erkaantuu toisistaan. Oma rauha on mennyt.
Mummi reagoi stressiinsä taantumalla. Ensin ei uni tule. Lääkärin määräämien lääkkeiden kanssa uni sitten saapuu, mutta herääminen jää tapahtumatta, kun olisi aika pyörähtää vessan luo. Aamulla mummia hävettää suunnattomasti kostuneet vahingot ja miniää hatuttaa. Poika huomaa olevansa jo myöhässä töistä ja kiiruhtaa omaan vapauteensa työpöydän ja kahvikupin ääreen.
Minusta tässä on säästöjen lisäksi aika monta muutakin näkökulmaa mietittäväksi.
Silti pari kuvaa pesiään kiehnäävistä sinitiaisista ihan muistuttamaan, että maailma ja luonto jatkaa menoaan, vaikka jossain kuinka kipuiltaisiin. Tuohon luonnon hyvän olon hissiin kannattaa hypätä silloin, kun omat voimat eivät ole herkimmillään tai muuten tuntuu siltä, että juuri nyt olisi hyvä tankkaamisen paikka. Ihanaa huhtikuun jatkoa sinulle ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!