Meren elämää, kimurantteja perhesuhteita ja ylikierroksia

Aloitanpa luontoaiheella. Länsirannikolla istuin kummallisesti könöttävän laiturin reunalla tuijotellen meren rantaa. Laituri könötti hassusti, koska veden pinta on huomattavasti 'normaalia' alempana.

Kaislarannassa oli veneväylä vuokrakanooteille. Siinä tuijottelin kameran kanssa elämän ihmeellisyyksiä ja osin ihan tyyntä tapahtumattomuutta. Kunnes sitten tapahtui. Näytti, kuin yksi korsi olisi liikkunut vedessä hieman pystyasennossa. Se ei ollutkaan virran viemä korsi, vaan matkusti huomattavan reipasta vauhtia väylän toiselta laidalta toiselle. Liikkui samaan tapaan kuin kotilammella korret vesimyyrän kuskaamana. Ehdin nappaamaan yhden kuvan.

Tässä se 'korsi' näkyy isompana möykkynä kuvan keskivaiheilla. Kotona zoomasin kuvaa ja huomasin, että ettei se mikään korsi ollutkaan.

Rantakäärmehän se siellä uiskenteli. Huomaa sen keltainen kaularaita. Tämä oli iloinen kuvasattumus ja kohtaaminen 🥰

Muutamienkin herätteiden myötä olen alkanut jälleen miettiä sisarus- ja yleensäkin perhesuhteita. Minulla on muutamakin tuttava/ystävä, joilla on erittäin läheiset välit sisaruksiinsa ja lapsuuden perheeseensä. Ehkä sen perusteella olen päätellyt, että läheiset ja lämpimät lapsuuden perheen suhteet ovat jotenkin normaali. Että vain meidän perheessämme asiat ovat olleet toisin. Ja erityisesti vain minun osaltani.

Vanhempien asioita hoitaessani viimeisten vuosien aikana keskustelin monenlaisten ammattilaisten kanssa. Heitä oli hoivatyöntekijöistä edunvalvojiin sekä kaupungin terveydenhoidon ammattilaisista pappeihin ja poliisiin. Viesti oli minun näkökulmastani lohdullinen: Ristiriitoja on usein, ne ovat tavallisia ja isommatkaan kärjistymiset eivät ole harvinaisia. Minulla ei ollut mitään hävettävää, he toistivat. Nuo vuoropuhelut ovat merkinneet minulle paljon.

Perheen/suvun välit kärjistynevät erityisesti silloin, kun on vastuun ottamisen paikka. Tämä on ihan minun oma tulkintani. Ihmiset ottavat kovinkin usein muutokset vastaan ulkoisesti hymistelemällä, mutta päätösten äärellä ollaan myös totuuden äärellä. Silloin siloittelu ei auta, vaan on tehtävä lupauksia ja rajauksia. On myös luotettava muihin ja toivottava, että muut luottavat minuun.

1. Miten sinä kuvailisit parilla sanalla suhdettasi sisaruksiisi (jos heitä on) ja lapsuuden perheeseesi?

2. Kuinka usein tapaat lähisukulaisiasi ja millainen tunnelma on tapaamisissa?

3. Mitä toivoisit syntyvän yhteisistä tapaamisistanne?

Omat vastaukseni:

1. Minulla on yksi sisarus, veli. Olemme etäisiä maantieteen, iän ja erilaisten maailmojemme vuoksi. Äiti ja isä ovat kuolleet muutama vuosi sitten.

2. Äidin ja isän eläessä tapasimme todella harvoin, välissä oli vuosia. Tapaamiset olivat harvoin onnistuneita millään mittareilla. Halusin kuitenkin omien lasteni tutustuvan omiin isovanhempiinsa. 

3. Äidin ja isän kanssa toivoin aina jotain semi-onnistumista. Mutta aina jotain tapahtui. Veljen kanssa toivoisin armollista kuuntelemista. Jospa kumpikin voisi jotenkin arvostaa toisen täydellistä erilaisuutta. Ja käsitystä aivan erilaisista lapsuuksista samojen, yhteisten vanhempiemme kanssa.

Vierailen blogeissanne mahdollisimman pian seuraavan rauhallisen hengitysrytmin myötä. Liiallinen ja liian pitkä stressi tekee huonoa ihmiselle. Minä hinaan itseäni juuri takaisin aallon harjalle pitkällisen hapen puutteen jälkeen (kuvaannollisesti). Olo kohenee, mutta vielä hetken aikaa tarvitsen latausaikaa seuraavaan täysrupeamaan ❤️

Ihanaa kesäkuun alkua - ihan juuri ❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️

Torjuva koirastelkkä ja kantarellikastikkeen tuunausta

Kiitos kaikille sukkalähetyksen saaneille ystävällisistä vastaanottokuittauksista! Sukkien lähtö viivästyi, mutta nyt asia on onneksi hoidettu.

Pakastettujen kantarellien käytön kanssa olen tehnyt välillä pientä tuotekehitystä. Perinteinen kantarellikastike on saanut meillä kilpailijakseen tuunatun vegeversion. Tuunaus lähti liikkeelle kantarellipastasta ja siinä löytyneet kivat makuyhdistelmät lähtivät sitten kokeiluun myös kantarellikastikkeeseen.

Olen jo pitkään tehnyt kantarellikastikkeen kaurakermaan, vaikkei sitä ihan tuolla nimellä kaupasta löydykään. Ruokakerman kauraversioon siis. Edes laktoositon ruokakerma ei sovi minun vatsalleni, joten vaihdos kauravalmisteeseen on tehty jo kauan sitten.

Pitkään olen myös käyttänyt kantarellikastikkeessa huomattavan paljon enemmän kantarelleja kuin perusresepteissä. Se johtuu osin makuasioista ja osin siitä, että niitä on toistaiseksi riittänyt niin mahdottoman paljon.

Pastassa olen korvannut valkoviinin limemehulla ja vähitellen se on löytänyt tiensä myös kastikkeeseen.

Pastaan lisäämäni miniluumutomaatit korvasin ensimmäistä kertaa aurinkokuivatuilla tomaateilla tässä kevään aikana. Samoihin aikoihin olin lisännyt pastareseptiin myös vuohenjuustoa. Vuohenjuusto ja aurinkokuivattu tomaatti ovat kuin toisilleen tehdyt. 

Vuohenjuusto ei kuitenkaan sopinut maitoa vieroksuvalle vatsalleni, joten sille lähdin sitten etsimään korvaajaa. Usein vegaani versio toimii minullakin, joten lähdin niillä hakusanoilla etsimään vaihtoehtoa vuohenjuustolle. Mön Chavre-juusto on niin täydellinen vaihtoehto kuin olla vain voi. Lisäksi se sulaa ruoan seassa kokonaan eikä jää klimppiseksi, kuten oikea vuohenjuusto.

Ja kun Mö Chavre ja aurinkokuivattu tomaatti toimivat mainiosti pastassa, kokeilimme vihdoin niitä (melkoisen runsaalla kädellä) myös kantarellikastikkeessa. Ja sehän on toistaiseksi parasta kastiketta, mitä olen koskaan maistanut ❤️😍🥰

Pari kuvaa vielä lammen koirastelkästä, joka poikkeuksellisesti (?) hätisteli oikein rouheasti sitä lähennellyttä naarastelkkää kauas pois. Lammella oli kaksi naarasta ja ja yksi koiras. Yllättävän tiukasti koiras hätisti uimalla ja lentämällä vierailevaa seurankipeää naarasta pois. Minulle tämä oli aivan uusi tilanne.

Ihania kevätpäiviä! Minulla koivun siitepöly rajoittaa jonkin verran elämää, mutta nautitaan kukin mahdollisuuksiemme mukaan ❤️