Olen edelleen sitä mieltä, että työelämässä ei osata keskittyä riittävästi olennaiseen - etenkään julkisella sektorilla. Jos kaiken tekemisen tarpeellisuutta arvioitaisiin kunnolla, aika paljon jäisi hylättyjen tai supistettujen töiden listalle. Mutta tätä ei tietenkään tohdi ehdottaa, sillä a) on liian kiire, jotta ehdittäisiin miettimään muutoksia ja b) hienon ja näkyvän tekemisen kyseenalaistaminen ei kerää kannustusjoukkoja. Kiire vanhojen ja näyttävien velvoitteiden parissa ei jätä aikaa luovalle ajattelulle. Eikä siis uudistumiselle.
Pysähtyminen ja suunnan vaihtaminen ovat olleet osa menestymisen strategiaa kautta aikain niin eläin- kuin ihmiskunnassakin. On hieman harhaa ajatella, että tuo menestynyt toimintatapa olisi vanhentunut.
Oman työn suuret oivallukset ja kehityshyppäykset ovat tavallisimmin pysähtymisen, uudelleen arvioinnin ja hienoisen (joskus isonkin) suunnan muutoksen tulosta. Ilman niitä tulisi kiihdytettyä iäti kohti joskus muinoin asetettua suuntaa. Nopeasti muuttuva työelämä ja yhteiskunta eivät tue jämähtänyttä suunnan asettelua. Miksi ihmeessä takerrumme siihen?
Nykyään puhutaan paljon ketterästä kehittämisestä. Se vaatii kykyä nopeisiin muutoksiin ja uudelleen arviointeihin. Menestymisen ja häviämisen logiikka on toisaalta erilaista ja toisaalta samanlaista kuin luonnossa. Työelämä tarvitsee kehittyäkseen vähemmän fyysistä kykyä ja enemmän strategista ajattelua. Molemmissa kuitenkin tilanneherkkyys, suunnan vaihtelut ja nopeus ovat avainasemassa, jos aikoo pärjätä.
Kuvissa nopea ja ketterä koiraspuolinen neidonkorento. Hyvissä voimissa :-)
Ihanaa kesäviikon jatkoa!
