Pimeän talven ytimessä - matkalla kevääseen

Viime tiistaiaamu katkesi heti meikkien maalaamisen jälkeen. Ison laukkuni kanssa olin jo matkalla töihin, kun oli pakko antaa taudin kanssa periksi ja kääntyä kotiin. Siinä se sitten loppuviikko sujuikin. Jokainen päivä toi uusia (ei niin iloisia) yllätyksiä. Perjantaina matkustin sata kilometriä töihin todetakseni, että työterveyteen sitä oli vielä suunnattava. Kuusi tuntia heräämisen jälkeen olin vihdoin taas takaisin kotona.

Onneksi tauti oli (toivoakseni) tässä. Ei kipsejä tai lastoja liikkumista rajoittamassa seuraavien viikkojen aikana. Enkä töidenkään osalta joutunut pulaan, sillä kevään rauhalliset päivät kuluivat tässä itseään parannellessa. Ja kyllä minä nukuinkin ihan voimattomana tunteja tuntien jälkeen... Jospa se kevään sairastelusaldo olisi sitten tässä ;-)

Minun tautini ei ollut todellakaan mitään kansallisromanttista nuuskuttelua, jonka ohessa olisin voinut kuitenkin tavalla tai toisella 'nauttia' elämästä. Kun minä olen kipeä, minä nukun. En katso televisiota tai touhua netissä. En siivoa enkä tekstaile. En suunnittele edes kuvausreissuja. Minä vain nukun ja nukun. Kunnes voin sitten paremmin. Kukin sairastaa siis tavallaan.

Ja kun uusia kuvausreissuja ei ole edes suunnitteilla, tyydyn viime kevään tummasävyiseen editoimattomaan videoklippiin (kameran tarkennusäänet kuuluvat paikoin häiritsevästi). Kurki on siinä pesulla. Sen myötä voi virittäytyä jo tulevaan kevääseen. Päivä pitenee jo. Helmikuussa taivaan pilvipeitekin rakoilee jo suuremmalla todennäköisyydellä... Innostavaa kevään odotusta!