Lepää rauhassa, isä

Eilen aamulla kesken aamupalaverin sain soiton hoivakodista - isän vointi oli heikentynyt nyt lopullisesti, aikaa olisi jäljellä vain vähän. Uurastin päivän pakolliset työtehtävät läpi mahdollisimman nopeasti (juuri tällä kertaa niitä todella pakollisia työtehtäviä sattui olemaan) ja lähdimme sitten poikani kanssa kesken työpäiviemme isän luo. Poikakin halusi nähdä isoisänsä vielä viimeisen kerran. Kun ajomatkaa oli jäljellä puoli tuntia, sain hoivakodista toisen soiton: isä oli juuri menehtynyt rauhallisesti ja hoitajien läsnäollessa. Se tuntui enemmän kuin iskulta vasten kasvoja, mutta kerroin kuitenkin olevamme matkalla sinne. Matkan luonne muuttui aika perustavanlaatuisesti.

Olin kovasti keskittynyt siihen, ettei perillä saa olla surullinen, vaan vahva ja lempeä isän vuoksi. Nyt kyyneleitä ei voinut pidätellä, toisaalta se ei myöskään enää haitannut.

Isä näytti lähes vain nukkuvalta. Hänen ihonsa oli vielä lämmin ja pehmeä. Oli hyvä päästä hyvästelemään hänet vielä ihan ajan kanssa. Hänelle oli laitettu kaunis muistopöytä sängyn viereen. Pöydällä oli keinokynttilän lisäksi heidän hääkuvansa ja sunnuntaina isälle viemäni lähiviehe.

Pojasta oli reissulla mahtava tuki ja ilo. Toisaalta hän ei lähtiessään ollut valmistautunut kohtaamaan isoisäänsä tätä viimeistä kertaa kuoleman jälkeen. Ruumiin näkeminen ei ole tässäkään iässä mitään arkista ja tuttua puuhaa, puhumattakaan kolmekymppisestä nuoresta aikuisesta. 

Ruusu oli ihan aito ruusu. Täytyy muistaa kiittää jossain vaiheessa hoivakodin henkilökuntaa isän parivuotisesta hyvästä hoitotaipaleesta.

Lepää rauhassa, isä.