Painiskelen usein sovun ja jääräpäisyyden välimaastossa. Jääräpäisenä en ole parhaimmillani ja yritän vältellä sitä tilaa. Sopu on mukavaa, mutta jatkuva takkiin ottaminen sovun nimissä kirpaisee ihan liikaa.
Melkein aina sopuun pääsee neuvottelemalla kompromisseja - tasapuolisesti kummankin osapuolen suhteen. Joskus joutuu kuitenkin tilanteisiin, joissa vastapuoli ei edes harkitse joustamista. Niissä tilanteissa en ole parhaimmillani. Vaihtoehtoina on joustaminen tai omassa kannassa pysyminen. Minä tuppaan valitsemaan oman kantani puolustamisen ihan viimeiseen taistelumoodiin asti. Se ei ole kivaa, mutten jaksa ylitseni kävelemistäkään.
En tiedä, onko temperamenttini perittyä vai opittua. Sillä ei ehkä ole merkitystä. Oikeudentajuni kolhiminen saa minut kuumenemaan. Siinä on minulla oppimisen paikka. Kuumentua saa, mutta pitäisi jaksaa olla muille päin tyynenä. Ei siis Tyynenä (huono vitsi, mutta tulipahan taltioitua sekin tänne 👍)
Samaan aikaan, kun pidän tuntemattomien ikäviä reagointeja omiin kummallisuuksiini epäreiluina, karsastan epäempaattisten ja itsekeskeisten puolilähi-ihmisteni toimintaa yllättävänkin kovasti. Miksi minun mielessäni toinen (minä) saa olla kummallinen ja toinen ei?
Jotenkin mielessäni kaikuu etiikka ja empatia. Jos ne puuttuvat, niin on lupa karsastaa. Jos ne ovat tallella, niin pitää perehtyä enemmän tietääkseen paremmin.
Jep. Pohtimisen juurisyyt löytyvät kuolinpesän selvittelyistä. Toivon ihan hermostuneen oravan lailla, että saisimme prosessin edes jonkinlaiseen välipäätökseen. Tämä on ollut työläs ja yksinäinen matka. Palaute on ollut kurjaa ja vaativaa. Toivon kovasti, että tälle kaikelle saataisiin edes jonkinlainen puolipiste, vaikkei loppupisteeseen päästäisikään.
Loppuun ihan positiivisuuden nimissä lammella pitkään viihtyneiden joutsenten viimeisiä kuvia. Ihanaa, että ovat löytäneet paremman sulkimispaikan 💖
Upeaa heinäkuun jatkoa juuri sinulle! 💖🥰🌼😍💖🥰🌿