Kävin tänään lyhyellä metsälenkillä. Pieniä kantarelleja löytyi puolisen litraa. Se täydentää hyvin eilisen Keski-Suomen puolen litran saalista. Miehen täytyy selvästikin syödä viikonloppuna pihvi - kantarellikastikkeella 👍. Toki noita kantarelleja löytyy vielä pakastimesta ihan tuskastumiseenkin asti. Onneksi tytär on luvannut olla vastaanottavainen niille.
Viherpeippo on yksi pihan uusista vakioasukkaista. Toki voi olla niin, että ne ovat olleet täällä iät ja ajat, mutta vasta nyt havahdun niiden kesä-ääniin.
Mustarastas pitää vielä omaa 'meteliään'. Lokit ovat kärppänä omien poikastensa turvallisuuden perässä ihan koko suvulla. Räkättirastaatkin herkistelevät. Vielä on elämää ilmassa, vaikkakin hiljaisempaa.
Metsälenkillä pysähdyin miettimään sitä, miksi olen niin epäluuloinen ja varuillaan vieraiden ihmisten suhteen. Olen keksinyt tähän monen monta selittävää teoriaa vuosien aikana. Kaikissa niissä on varmaankin hivenen perää.
Sisäinen keittiöpsykologini alkoi pyöritellä aihetta mielessäni. Sain joitakin (parempia tai huonompia) oivalluksia.
Tärkein oivallukseni oli se, ettei ole mikään ihme, etten ole oppinut luottamaan muihin, kun olen kasvanut hyvin epäarvattavassa ja epäluotettavassa ympäristössä. Tässä viittaan nimenomaan äitiini, joka hallitsi perhettämme suveriinisti.
Lupauksia ei tehty. Jos niitä tehtiin, oli sattumanvaraista, mikä lupaus oli pitävä. Kaiken ohi saattoi tulla ylimääräistä taakkaa ja uusia suuntia milloin vain. Äidin suunnitelma oli aina ainoa oikea suunnitelma. Jos se osoittautui huonoksi, sitä ei koskaan ollutkaan.
Kun olen lisäksi elämän varrella törmännyt moniin luottamusta horjuttaviin henkilöihin, ei sitten olekaan niin kummallista, että suhtaudun muihin suurella epäluulolla ja varauksella.
Lomalla on aikaa ajatella ja reflektoida. On ikävää huomata tehneensä joskus virheitä. Suorittajaluonne napsi sellaisia aamupalaksi. Virheistä opetteleminen on töhnää. Mutta se kasvattaa älyä ja luonnetta. Miksi tekisi virheitä, joista ei aikoisi oppia?
Elämä on todella arvaamatonta.
Nautitaan tästä hetkestä.
Ja seuraavasta.
Suunnitellaan seuraavaa kivaa elämystä.
Ja hihkutaan odotellessa.
Jos elämä ei aina olekaan niin hyvää, juuri nyt se on oikein hyvää täällä minun tontillani.
Ihanaa keskikesää 💖
Nautinnollisia lomapäiviä!
VastaaPoistaKiitos, Kepposka!
PoistaLomaelämä on ollut armollista ja nautinnollista 💖
Hauskat kuvat viherpeiposta.
VastaaPoistaKiitos, Anne!
PoistaKivat kuvat.
VastaaPoistaHyviä lomapäiviä sekä alkavaa viikonloppua! Ole itsellesi armollinen. ♥
VastaaPoistaKiitos, Stansta!
PoistaOlen armollisuuden polulla, matkaa jatkan 💖
Oi sie oot jo löytäny! Mie oon kulkenu nokka maassa, mutta täällä on kyllä ollu liian kuivaa. Pitäs olla useampi sadepäivä eikä vaan satunnaisia kuuroja, että kanttarellit nousis.
VastaaPoistaMustarastaalla on yhä harvemmin aikaa lauleskella.
Kiitos, RH!
PoistaMeillä mustarastaat olivat välillä vaimennuksella, mutta nyt niitä kuuluu taas enemmän. Jotain kummallista Hämeenmaalla.
Ihanaa lomaa.
VastaaPoistaSuloisia kuvia olet viherpeiposta ottanut.
Kiitos, Enkuli! 💖
PoistaIhanaa keskikesää ja lomaa Sinulle !!
VastaaPoistaKiitos, Suvi!
PoistaKiitos postauksestasi. Sinä löysit jo kanttarelleja, pitääpä minunkin lähteä etsimään sitä keltaista kultaa.
VastaaPoistaTeillä on viherpeippo pihassa, meillä se käy vain talvisin lintujen ruokintapaikalla tai ehkä en huomaa sitä, kuten sinäkään et aluksi.
Ei äitisi arvannut, millaisia vaikutuksia hänen kasvatusmetodeillaan on lapsiin. Mitenkähän minun lapseni arvioivat minua joskus tulevaisuudessa...
Nautittavaa, virkistävää lomaa Susanna! Työhuolet käärit piiloon.
Suloinen kesä jatkuu, sinulle toivon onnellisia päiviä Suomen suvessa.
Kiitos, Sirpa!
PoistaJollet vielä tiedä, miten lapsesi sinua arvioivat kasvattajana, suosittelen käymään siitä keskustelua. Omien lasteni kanssa keskustelu on välillä itsekseen solahtanut siihen suuntaan. Ne keskustelut ovat olleet arvokkaita, yllättäviä ja kannustavia.
Jos minun äitini kanssa olisi yrittänyt keskustella tästä aiheesta, hän olisi varmaan pitänyt saman linjan kuin muissakin keskusteluissa. Hän ei olisi koskaan toiminut minun kuvaamallani tavalla, eikä hän olisi ymmärtänyt, miksi haluan valehdella tällaisesta asiasta.
Vasta viimeisen elinvuotensa aikana hän heltyi raottamaan omaa haurasta puoltaan. Ehkä siksi, että hän todella tarvitsi apuani, mutta myös siksi, että aivoverenkierron häiriöt muuttivat häntä. Minun seurassani ilokseni oikein positiiviseen suuntaan.
En ole enää katkera. Katkeruudesta luopuminen on auttanut näkemään isompaa kuvaa ja siten ymmärtämään myös itseäni paremmin. Itsemyötätunnolla on nyt paljon elvyttävämpi vaikutus kuin ennen näitä uusia oivalluksia.
Jälleen kauniit kuvat, joskin viherpeippo on tuosta kuvakulmasta vähän papukaijan näköinen!
VastaaPoistaJa jälleen kirjoitat tärkeästä aiheesta. Kuvaamiesi tilanteiden valossa on hyvin ymmärrettävää, että sinun on vaikea luottaa muihin. Hyvä, että olet voinut kääntää huonot kokemuksesi kuitenkin voimavaraksi ja olet pystynyt jättämään katkeruuden taaksesi. Se kun ei oikeasti hyödytä mitään, vaan päinvastoin sitoo ja estää elämästä vapaana.
Kiitos, Hitunen!
PoistaKyllähän se nokkineen hieman papukaijalta näyttääkin 👍
Kiitos luottavasta kirjoituksestasi 💖. Tavallisimmin kukaan ei usko, vaan päättelee jotenkin tämän olevan keskeneräisiä nuoruuden äitiongelmiani. Siksi(kin) olen ollut useamman vuosikymmenen hiljaa. Toki en ole halunnut myöskään kirjoittaa äidistäni mitään kielteistä hänen eläessään.
Toisaalta ihan samasta syystä koen, että minun on kerrottava näistä asioista. Jos minua ei ole uskottu ja kokemuksiani on vähätelty, niin on tapahtunut ja tapahtuu edelleenkin monen muunkin lapsen ja nuoren elämässä. Haluan, että heitä opitaan kuulemaan oikein.