Erilaisuudesta vahvaan yhteiseen tekemiseen. Ei ole helppoa, mutta kuka mitään helppoa kaipaisikaan?

 Erilaisuus kutkuttaa, ahdistaa, kutsuu. kiukuttaa tai jotain muuta vastaavaa.

Erilaisuus herättää ja synnyttää tunteita äärimmäisistä positiivisista tunteista toisen ääripään negatiivisiin tunteisiin asti.

Työelämäkeskustelussa huomioni kiinnittyy erityisesti sukupolvien väliseen vastakkainasetteluun. Joko nuoremmat tai vanhemmat ovat niitä peripahuuden heijastumia tai syypää löytyy jostain muualta. Läheltä, mutta aina muualta.

Minun sukupolveni on pilannut kuulemma koko maailman tulevaisuuden. En tiennyt olevani osallinen mihinkään sellaiseen. Mutta ikäni antaa joillekin luvan olla minulle koko ikäpolveni myötä vihainen. Niin kuin samana vuonna syntyneitä yhdistäisi muka jokin yhteinen (salattu) tavoite. Sitä ei tapahtunut edes minun muinaisessa nuoruudessani.

Muinaiset Erkit ja Yrjöt eivät tee minusta jotain muuta kuin mitä olen. Mistä tämä  segmentoitu vihamielisyys oikein kumpuaa?

Vastaavaa vihamielisyyttä on eri sukupolvien lisäksi myös muiden ihmisryhmien välillä. Jos minun pitäisi ottaa vastaan kaikkien suomalaisten noin 160-senttisten ihmisten tekojen pohjalta, kokisin sen kovasti vääräksi.

Mistä tällainen vastakkainasettelu oikein kumpuaakaan?

Primitiivireaktiona prosessi toimii niin, että kun ärsytät toista, hän provosoi sinua kaksin mitoin takaisin. Tässä tulee harhahuteja. Väistämättä.

Kun ymmärrät, että neuvottelukumppanisi vedenjakelu on keskeytetty, voit tarjota apuja omistasi - tai sitten et.

Kun mahdottomien tilanteiden määrä lisääntyy, vaikuttamiselle otollisten tilanteiden määrä ja laatu korostuvat. Vihamielisyys ei vieläkään vie perille. Ehkä avara armollisuus antaa lisää pelivaraa?